Köyhyydestä, kahviloista ja uhkapeleistä

IMG_1904Nuoruuteni Pariisi, by Ernest Hemingway. Ihana kirja Tammen Keltaisesta kirjastosta (Tammi, 1964, suom. Jouko Linturi) ja niin kliseinen, että päätä huimaa. Ohuehko, helppolukuinen teos, jota olen tavannut hyvin pienissä osissa jo kahden kuukauden ajan. Kirja on todella kiinnostava kulttuurihistoriallisesti, ja muistuttaa kaikista muista Pariisissa 1920-luvulla pesineistä kulttuuri-ikoneista, mutta tuntui kauttaaltaan, että olisin tämän leffan nähnyt jo tuhat kertaa. En ole lukenut teosta aiemmin, ja ainoan Hemingwayni suomeksi tätä ennen luin yläasteella, kun pakkopullana oli Vanhus ja meri. 

Hemingway kuului olennaisena osana englantilaisen filologian opintoihini, ja varmasti olen jotain hänen teostaan tankannut Jyväskylän Hemingway-pubissa, joka myös oli suuri S-etukorttiklisee, tyhjine kulissikirjoineen ja pompöösine nahkasohvineen. Lempparini hänen teoksistaan oli The Sun Also Rises, mutta olen myös viettänyt mahdotonta pitkästymistä hänen parissaan. Miehisten aktiivilauseiden opettelu toki etenee häntä lukiessaan, mutta onneksi ei joka miehen (tai naisen)  tarvitse kirjoihinsa tunkea pätkiä kalastuksesta, metsästyksestä, härkätaisteluista ja uhkapeleistä.

Nuoruuteni Pariisissa keskeisenä harrastuksena ovat uhkapelit, koska nuori Hemingway ei saa kicksejä kalastamisesta Seinen tyynessä jokimaisemassa. Hän voi kalastaa vain suurilla vesillä, mielellään Atlantilla tai Karibianmerellä. Sen sijaan tässä tuhlataan vähäisiä palkkioita hevosurheiluun ja pyöräkisoihin. Peliriippuvuus vaikuttaa nuorella Hemingwaylla olevan suurempi ongelma kuin alkoholi, ja hän raahaa areenoille myös vaimoaan, joka lähtee mukaan voiton takaaman ravintolaillallisen toivossa.

Köyhyys on kuitenkin suhteellista, ja tässä eletään boheemia, jopa pittoreskiä köyhyyttä, joka helpottuu, kun on taas varaa tilata ostereita hieman paremmassa kuppilassa. Hemingway ei nuorena saanut tarinoitaan myytyä kuin saksalaisille lehdille ja kustantajille, ja palkkioiden odottelu naapurimaasta riisti nuorenparin hermoja. Asuminen oli ankeaa, mutta jostain aina löytyi varaa vedellä laimennettuun viiniin kulmakuppilassa.

Kirjassa kohdataan enimmäkseen kirjallisia suuruuksia, kuten Joycea, Gertrude Steinia, Scott Fitzgeraldia ja tietty iki-ihanaa kirjakauppiasta Sylvia Beachia. Todella harvoja ranskalaisia hahmoja mainitaan nimeltä, vaan he ovat enimmäkseen statisteja suurten angloamerikkalaisten kirjallisten tähtien universumissa.

Yksi kiinnostava hahmo on myös runoilija Ezra Pound, joka on tyyppinä yhteisön sielu ja jopa sosiaalityöntekijä. Pound ottaa kaikki nuoret narkkarirunoilijat siipensä alle ja hommaa nämä omalla kustannuksellaan vierotukseen, mutta hankkii heille myös tarvittaessa oopiumia, jos he eivät pääse eroon vierotusoireistaan.

Ihmisten ongelmat, joita tässä kuvataan, ovat hyvin samansuuntaisia kuin lähes vuosisata myöhemmin, ja verrattuna Hemingwayn suuriin romaaneihin tässä kuvataan uskollisesti myös aivan tavallista arkea. Ruoka-, juoma- ja kahvilakuvaukset edustavat parhautta, ja varsinkin köyhien pariisilaisten arkiruoat alkoivat kiinnostaa. Kirjan perusteella voisi hyvinkin rakentaa unelmien matkan Pariisiin, vaikka kovin moni tässä mainituista kahviloista tuskin on enää pystyssä.

Luultavasti tämä on toiseksi paras lukemani Hemingwayn teos. Varsinkin, kun luen sitä täysin vapaasta tahdosta.

Aloitettuani tämän teoksen päädyin kirjoittamaan omasta seikkailustani Pariisiin 18-vuotiaana. Siinä kävi niin, etten ole kaupunkiin koskaan sen jälkeen palannut, koska olen pelännyt lumouksen särkymistä. Pariisi ei millään muotoa ole elämäni kaupunki, eikä ranskalainen kulttuuri lähimpänä sydäntäni, mutta kaupunki silti teki minussa taikatemppuja ja sai aikaan suuren käänteen elämäni suunnassa. Ja ehkä nyt keski-iässä olisin jo valmis altistumaan sen hengelle uudestaan.

Kiitos ystävälleni Paulalle tämän teoksen lahjoituksesta, koska en olisi siihen muuten juuri nyt tarttunut. On myös hyvä edes kerran vuodessa lukea yksi Keltaisen kirjaston klassikko, ja kukapa tietää, jos tämän kokemuksen jälkeen  vihdoin lukisin Joycen Odysseuksen, joka on ollut kesken jo 25 vuotta.

Taikalaatikko halki Euroopan

SärkyvääAnnoin juuri luovan kirjoittamisen ryhmälleni tehtävän kuvailla ullakolle unohdetun ja sieltä muiden löytämän aarrearkun sisältöä. Ryhmäni ei usein lämpene läksyehdotuksilleni, sillä heillä on omaakin matskua työstettävänään, mutta itseäni tehtävä inspiroi suuresti. Lisäksi työstän lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeitä esineitä Pinterestissä – työkalu, joka on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi kirjoittamisen suhteen. Ja tähän rakoon sattui vielä Jari Järvelän uusin romaani Särkyvää (Tammi, 2014). Tässäpä riittää ihmettelemistä…

Järvelällä on ollut tuottelias kirjavuosi: keväällä julkaistu Tyttö ja pommi huitelee jo monissa ulkomaisissa kustantamoissa, eikä Särkyvää ole paukuiltaan kevyempää kamaa. Teokset ovat ilahduttavan erilaisia, eikä niiden lukeminen putkeenkaan tuntuisi hankalalta ajatukselta.

Päähenkilö Teemu on tehnyt kotimaassa kauheimmasta kauheimman teon, jota hän päättää paeta Ladalla Euroopan ääriin, Pamplonaan, kaupunkiin, jossa hän nuorena särki sydämensä, pettyi itseensä ja miehisyyteensä periespanjalaisen fiestan aikana, jossa juostiin härkien perässä kilpailussa miehisestä rohkeudesta. Teemu ei uskaltanut geimeihin mukaan lainkaan, kun taas hänen matkakumppaninsa Akun uusi ruotsalainen tuttavuus säntäsi mukaan täysin purjein. 46-vuotiaana hän näkee tapahtumissa elämänsä negatiivisen käännekohdan – hän valitsi alle parikymppisenä nössöilyn ja turvallisuushakuisen elämän – opiskelu, elämänkumppanin valinta ja perheen perustaminen noudattivat samaa ennalta kirjoitettua kaavaa.

Maanisemmat meistä ovat intohimoisia tulevaisuuden suhteen, masentuneisuuteen taipuvaiset taas märehtivät menneisyydessä. Itse harrastan kumpaakin, mutta koen usein kärsimättömyyttä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät päästä irti mistään hiekkalaatikon kiusaamisesta. Teemu kuuluu siihen miestyyppiin, joka vielä nelikymppisenäkin itkee sitä, että sisko päihitti tämän lähes kaikissa urheilulajeissa. Teemun maailmassa kaikki nykypäivän vastoinkäymiset johtuvat siitä, että häntä väärinymmärrettiin lapsena. Siksi hän kuljettaa autonsa takakontissa muistojen laatikkoa, johon hän on kerännyt todisteaineistoa elämänsä epäonnistumisista vuosien varrelta.

Road movie Euroopan halki Tanskasta kyytiin hypänneen nuoren Agnesin kanssa on outoudessaan miltei psykedeelinen. Keskiössä ovat enemmän Teemun omat mielenmaisemat kuin maantieteellinen tai kulttuurishistoriallinen paikkojen kuvailu. Osa kappaleista on Teemun matkan varrelta lähettämiä blogikirjoituksia, joihin käyvät kommentoimassa niin miehen toilailuun kypsyneet työkaverit, sisko ja anonyymit neuvojat, joita lähinnä kiinnostaa miehen blogin alkuvaiheessa mainitsema kesämökin tuholaistorjunta. Blogin kommentit kertovat paljon päähenkilön suhteesta läheisiinsä ja nykykulttuurin tyypillisistä tavoista kommunikoida. Tosin helpottavaa asperger-taipuvaisten lähipiirille saattaa olla, että perheen yksioikoinen kaikkitietävä voi nykyään purkaa turhat höyrynsä ventovieraiden blogeihin sen sijaan, että jakaisi besserwisser-tietouttaan läheisille.

Teoksessa on jotain yhteistä Järvelän aiemman Zombien (Tammi, 2010) kanssa, mutta ei häiritsevällä tavalla. Ylemmällä kaunokirjallisen intertekstuaalisuuden tasolla teos taitaa olla kuittailua Hemingwayn miehisille sankaruusmyyteille. Minulle Ja aurinko nousee oli – yllättävää kyllä – yliopiston kirjallisuusopinnoissa poikkeuksellisen vahva lukukokemus siitä huolimatta, että teos kuului pakollisiin tentittäviin. Silti koin kerrassaan voimaannuttavana, kun Teemun eksä Heli tuhosi miehensä arvokkaan kappaleen vaahtokylvyssä – symbolisena eleenä suhteelle, jossa yhteistä säveltä ei tainnut koskaan ollakaan. Vaikka Teemu tuntuu todelliselta Hemingway-fanina ja haluaa odysseiansa aikana kokeilla miehisiä rajojaan luonnon armoilla, hänen perusluontonsa on vähemmän sankarillinen. Hän laskee elonsa viimeisiä päiviä ja elää sen mukaisesti.

Onko Teemu sitten rikollinen vain tyypillinen nurkkaan ahdettu aviomies, jolla ei koskaan ole annettu sananvaltaa pienimmässäkään asiassa, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksen nerokkuus piilee siinä, ettei se anna valmiita vastauksia miehen kriisiin. Heli-vaimo ei hänkään aivan reilulta tiimipelaajalta vaikuta, mutta ottaen huomioon Teemun itsesäälisen märehtimisen tason, eivät puntit ehkä olisi koskaan voineet asettua tasan hänen ihmissuhteissaan. Itseironiaan hän tällä eeppisellä matkallaan jo kykenee, minkä kautta häntä voi helposti sympatiseerata.

Teos on hirtehinen, suorastaan ilotteleva, kuvaus vakavan rikoksen tehneen ja itsetuhoisen ihmisen mielenmaisemista. Herää kysymys, voiko sellaisille asioille kuin pyromania tai itsetuhoisuus ylipäänsä nauraa – ilmeisesti voi, ainakin itse tein niin. Teoksen filosofisin kysymys kuitenkin oli, voiko ihminen liftata samanaikaisesti kahteen suuntaan.

 

Kudunmetsästäjien kyydissä

Hemingway Green hills Ernest Hemingwayn teokset ovat lähinnä kuuluneet pakolliseen koulu- ja yliopistosivistykseeni, ja suhteeni kirjailijaan on  ollut kaksijakoinen. Machoilevan, alkoholisoituneen kalastajan ja metsästäjän maailmankuva kun ei ainakaan nuorempana miellyttänyt tiukkapipoista, vallankumouksellista feministiä. Kirjoittavana ihmisenä olen kuitenkin ihaillut tyyliä, varsinkin dialogien nasevuutta. Aiemmista teoksista muistan varmasti lukeneeni Vanhuksen ja meren (teininä tylsistyen) ja The sun also rises (parikymppisenä hyvin hereillä pysyen); muitakin teoksia olen ainakin lueskellut tai niihin on viitattu niin paljon kirjallisuuden opinnoissa, että tuntuu kuin olisin lukenut koko tuotannon. Nyt, ensi kertaa sitten 90-luvun, tartuin vapaaehtoisesti Papan keskituotannon matkakirjaan Afrikan vihreät kunnaat (1936, suom. 1960). Luin sen siksi, että se oli sopivan lyhyt ja mahdollisimman kaukainen suhteessa elämäntilanteeseeni, joka on ollut viime aikoina sen verran haasteellinen, etten ole paljoa pystynyt keskittyä lukemiseen. Jos ihmissuhteissa on hankaluuksia, ei aina kannata lukea ihmissuhteista, vaan nimenomaan jostain älyttömästä toiminnasta kuten metsästyksestä.

Hemingway melkein sai hermoromahduksen tämän teoksen ensimmäisiä arvioita luettuaan ja oli jo melkein lopettamassa kirjailijan uraansa, sillä ei kestänyt saamaansa palautetta – se kun ei ollut ylistävää. Afrikan vihreät kunnaat on romaanityyliin kirjoitettu matkakirja, joka pohjautuu uskollisesti Ernestin, hänen toisen vaimonsa Pauline Pfeifferin (johon viitataan akronyymillä VMR) ja ison seurueen safarikokemukseen Tansaniassa v. 1933 – nykykielellä sitä voisi kutsua faktioksi. Koska teos kuitenkin rakenteeltaan ja kieleltään muistuttaa romaania, lukijat saattavat hämmentyä ja arvioida sitä nimenomaan fiktiivisenä teoksena, mitä se ei ole. Minulle tämä kelpasi myös romaanina, ja sellaisena sitä on levitetty Keltainen kirjasto-sarjassakin.

Safari kestää noin kuukauden ja seurue majoittuu sen aikana teltoissa lähellä metsästysmaita. Suurimman osan ajasta pyöritään maasaiden mailla, ja Ernest tekee paljon havaintoja eri heimojen ja heimojen sisäisistä eroista.Loppumatkasta hän tutustuu maasaiden aatelisiin, porukkaan, joka osaa vetää maasaikulttuurin paremmalla tyylillä kuin aiemmat tapaamansa porukat. Tämä havainto tuottaa kirjailijassa suurta mielihyvää – hän löytää kylän, jossa on onnellisia ihmisiä, jotka elävät rikkomattoman oloisessa kulttuurissa. Afrikkalaisten kanssa kommunikoidaan yksinkertaisella sekakielellä, seurue on joutunut opettelemaan alkeellista swahilia pystyäkseen suunnittelemaan metsästysreittejä yhdessä. Aikansa henkeen ”alkuasukkaita” kutsutaan välillä n-sanalla, mutta läpikotaisen rasistinen ei Hemingwayn tapa kuvailla metsästyskavereitaan silti ole. Vanhempia maasaimetsästäjäkonkareita hän kuvaa kunnioittavasti, ja jokainen autonkuljettaja ja muu apuhenkilö on kirjassa suuri yksilö. Safarin loppuvaiheessa hän tosin antaa yhdelle palvelijoistaan selkäsaunan ihan kuin plantaasi-isäntä tekisi. Kunnioitetuin ja uskollisin palvelija on autonkuljettaja Kamau, kikuju, jolla on täydellinen tyylitaju ja eurooppalaisen herrasmiehen vaatteet. Hemingwayn tapa kirjoittaa afrikkalaisista taatusti hämmentää nykypäivän lukijaa, mutta teos on samalla uskottava ajankuva. Noihin aikoihin kun ei vielä tiedetty poliittisesta korrektivismista. Hemingway kuvaa tapaamiaan afrikkalaisia miehiä suurina persoonina, mutta naisia pelkästään seksiobjekteina. Osa palvelijoiden vaimoista on poikkeuksellisen kauniita, ja miesporukka riisuu heitä silmillään kylissä vieraillessaan. Hemingwayn seksismi tuntuu edelleen aukottomalta aivan kuin se tuntui nuorena tyttönä, mutta rasismitulkintani on ambivalentti. Teoksessa on kuitenkin iso annos aitoa yritystä ymmärtää afrikkalaisia afrikkalaisina. Tämä safari ei ole idyllinen fotoshopattu ajelu läpi savannin, jolla näkee ainoastaan eläimiä, vaan afrikkalaiset ovat läsnä joka pysäkillä moninaisina, viisaina, tyhminä, yhteistyökykyisinä, hankalina kuten ihmiset yleensä.

Metsästysseurue saa jo alkuosasta matkaansa mittavia saaliita, mutta Hemingwaylla on safarillaan yksi tavoite ennen muita: hän haluaa ampua kookkaan uroskudun ja saada sen sarvet mukaansa matkamuistoksi. Leijonan (simban) pyydystys ei merkitse hänelle paljoa, vaan hän on fiksoitunut tähän yhteen eläimeen. Hemingwayn touhu vaikuttaa jotenkin asperger-syndroomaiselta, ja monien afrikkalaisten tuntuu olevan vaikeaa sitä ymmärtää.

Safarin aikana ryypättiin harva se päivä, muttei kuitenkaan samalla lailla kuin Pariisissa, sillä seurue muisti aamun tehtävät, jotka olivat ryyppäämistä tärkeämpiä. Välillä miehet joivat vain pullollisen saksalaista tuontiolutta (pulloja joita kuljetettiin kuukauden ajan paikasta toiseen, samoin kuin pariskunnan isohkoa matkalukemistoa). Matkalla kohdatut kyläläiset arvostivat tyhjiä pulloja, niiden korkkeja ja etikettejä kuin kalliita aarteita. Kirjalliset keskustelut iltanuotiolla olivat erityisen virkistävää luettavaa – aikalaisten juoruilut kollegoistaan. Muun muassa Hemingway oli safarille lähtöä edeltävänä iltana pitänyt päivälliskutsut Joycelle ja tämän Nora-vaimolle, kutsuilla oli tarjottu fasaanipaistia ja isäntä oli ollut kännissä kuin käki niin, että matkaan lähtö oli ollut tuskallista. Kirjalliset juoruilut muistuttavat minua Woody Allenin leffasta Midnight in Paris – Hemingway kuljettaa samantyyppisen maagisen tunnelman Tansanian leiritulille, ja juuri tämä tekee juoruilevasta matkakirjasta kaunokirjallisuutta isolla K:lla.