Tadzikistanista Rosson raastepöytään

PulkkinenTeos: Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava, 2018)

”Tämä on kuin jossain vitun Tadzikistanissa neuvostovallankumouksen jälkeen.” Näin Riikka Pulkkinen kuvaa siistiä ja sivistynyttä helsinkiläiseroa teoksessaan Lasten planeetta. Frederika ja Henrik ovat päättäneet rakentaa tyttärelleen turvallisen kahden kodin elinpiirin, koska eivät tila-aika-akselilla mahdu enää samaan kämppään. Ero on katkeransuloinen, sillä he edelleen jakavat yhteiset ystävät, vappujuhlat ja kulttuurimaun. Kahden luovan alan menestyjän erossa asuminen ei ainakaan ole ongelma, vaan heillä on jopa varaa pitää vanhaa kotiaan tyhjillään kuukausitolkulla.  Laskut maksetaan, biojätteet muistetaan eritellä, ja lapsen synttäreille on varaa kutsua 50 vierasta.

Yltäkylläisyyden keskeltä löytyy myös syviä filosofisia pohdintoja ja hulvatonta huumoria.  Nauroin varsinkin Ympyrätalon Rossoon sijoittuvalle kohtaukselle. Frederika on viettänyt tuolla joskus entisessä elämässään ironisia synttäreitä. Varsinkin tarjoilijan automaattikommentti raastepöydästä nauratti seuruetta.  Kun hän sitten rantautuu samaan mestaan kiukuttelevan kolmivuotiaan kanssa, raastepöytä on mystisesti kadonnut. Retki enää ole ironinen, vaan Rosso on turvapaikka, ja myös oivallinen paikka vaihtaa lapsenhoitovuoroa.

Tadzikistanin ja Rosson kautta romaanin polku päätyy Auroran sairaalan suljetulle osastolle takauman kautta. Frederikan yksi suurimpia pelkoja on hulluksi tuleminen, vaikka nuorena hän saattoi jopa toivoa sitä. Uudessa tilanteessaan hän on herkempi aistimaan oman mielensä horjahduksia, ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänen siskonsa Julia sairastui psykoosiin. Tarina sisarusten tuesta oli teoksen vahvin ja kiinnostavin juonne, ja luin sitä sydän pamppaillen. Toki psykoosin kuvaus on kirjassa miltei koulukirjamainen, mutta silti kauttaaltaan uskottava, ahdistava ja keskustelua herättävä.

Kirjassa vietetään aikaa Helsingin sosiaaliviraston käytävillä ja Piritorin kulmilla muunlaisissa piireissä, mihin Frederika on arjessaan tottunut. Äidin ja tyttären kolmas koti sijaitsee jossain Sörnäisissä, ja teoksessa pohditaan lasten kasvatusta myös erilaisuuteen siedättämisen näkökulmasta. Juopot ja narkkarit eivät tässä ainakaan ole pelottavia hahmoja, vaan ihmisiä, jotka kykenevät huomioimaan toiset ehkä paremmin kuin keskustan urakiipijät. Kirjan ehdottomia vahvuuksia on sen suuri sydän: vaikka tässä paikoitellen eletään itsekeskeistä ”high lifea”, romaanin henkilöiden maailma ei ole sulkeutunut omaan pikku piiriin.

En ole lukenut Pulkkisen koko tuotantoa, vaan joku teos on jäänyt välistä ja yksi myös kesken. Hurmaannun hänen kielenkäytöstään, mutta hänen henkilöhahmojensa porvarillisuus on aina rasittanut. Eikä tässäkään porvarillisuudesta irti päästä, mutta teoksen ilmapiiri oli silti asteen rennompi ja mukaanottavampi kuin aiemmissa teoksissa. Toki leimallista hänen teoksilleen on, että päähenkilö on aina tavalla tai toisella menestyvä, neuroottinen ja urbaani korkeakoulutettu (tai opiskeleva) nainen.

Teoksen ponisatu ei inspiroinut minua lainkaan, vaan luin sen vain kursorisesti. Aivan heti en menisi suosittelemaan Pulkkiselle uraa lastenkirjailijana, mutta epäilen, että hänellä saattaa olla sellainenkin hanke takataskussaan. Ponisadun skippaaminen ei muuta lukukokemusta merkittävästi, joten se tuntui melkein turhalta.

Lasten planeetassa on varmasti autofiktiivinen taso, mutta se tuntui enemmän romaanilta kuin esimerkiksi Juha Itkosen tuore Ihmettä kaikki, jossa myös kerrotaan kirjailijaperheen suuresta elämänmuutoksesta. Henrik haukkuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, mutta sepittely on Frederikan ja myös Pulkkisen suurin vahvuus. Tässä löydetään suuria onnen hetkiä hyvin banaalien arkisten asioiden keskellä. Hulluuden, luovuuden, euforian ja masennuksen välillä on aina yhtymäkohtia, enkä usko, että kukaan kirjoittava ihminen olisi selvinnyt elämästään ilman epäilystä omasta mielenterveytensä tilasta.

Uskoisin, että Lasten planeetta ilahduttaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään vasta eronneita tai alle kouluikäisten vanhempia. Itse muun muassa sain kirjasta inspistä siivoamiseen, koska teoksen muuttosiivouksen kuvaus oli niin elävää. Varsinkin vaikutuksen teki se, että kahdesta järeästä teemasta syntyi näin elämäniloinen ja toivoa antava lopputulos.

 

 

Kuningasajatusta odotellessa

VaahteraBlogini on elänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen nyt päätoiminen opiskelija. Enimmäkseen aikani on kulunut teologian ja uskontotieteen parissa. Niin nörtti en ole, että kirjoittaisin blogiarvioita muiden määräämistä kurssikirjoista.

Olen jaksanut tänä vuonna unta odotellessa lähinnä lukea chicklitiä tai muuta viihdettä. Aikaa arvioiden kirjoittamiseen on minimaalisesti. Siitä huolimatta haluan huudahtaa, että taisin löytää täydellisen chicklit-tuttavuuden, Veera Vaahteran.

Veera Vaahtera on pohjoispohjanmaalaisen Pauliina Vanhatalon taiteilijanimi. Vanhatalo on julkaissut viisi romaania omalla nimellään ja neljä Veera Vaahterana. Viime aikoina hänen uusimmasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan Keskivaikea vuosi (S&S, 2016) , joka kertoo perheenäidin sairastumisesta masennukseen, on ollut positiivista pöhinää sekä sosiaalisessa mediassa että päivälehdissä. Vaahtera-Vanhatalo tuntuu muutenkin aktiiviselta ja monipuoliselta kirjailijalta.

Veera Vaahteran reaalimaailman persoonasta en tiennyt mitään lukiessani teosta Sattumalta sinun (Tammi, 2015). Teos kertoo neuroottisesta kasvatustieteen tohtorista Karoliinasta, joka pelkää elämässään monia asioita, ehkä eniten työttömyyttä. Unettomuus ja pikkuasioista stressaaminen kuuluvat hänen päivittäiseen arkeensa. Kymmenen vuoden mittainen parisuhde Villeen, seikkailukasvattajayrittäjään, on kariutunut pariskunnan eri intressien vuoksi. Tuntuu siltä, että hieman juureton Karoliina on roikkunut Villessä lähinnä tämän turvallisen sukunsa vuoksi. Todellisuudessa pariskunnalla on ollut vähän yhteistä. Karoliina toivookin, että eksä löytäisi tulevan onnensa Partioaitan hyllyjen välistä.

Pidin kirjassa eniten ironisen lempeästä kuvauksesta yliopistomaailmasta. Teos kertookin enemmän työstä kuin parisuhteista. Suorituskeskeisen Karoliinan saapuminen filosofian laitoksen tuottavuuskonsultiksi stimuloi nauruhermoja. Laitoksella on odotettu kuningasajatusta viimeiset 30 vuotta, eikä kansainvälisten julkaisujen aikaansaaminen ole monenkaan prioriteetti. Ominaista laitoksen väelle on, että heille riittää postit-lappu ovikyltiksi (ja siksi monikaan ulkopuolinen ei paikalle löydä). Karoliinasta kasvaa muutamassa viikossa käskyttävä kersantti. Tosin laitoksen työntekijät tottelevat Karoliinan käskyjä aivan omalla tavallaan. Eniten tykästyin laitoksen johtajan Mervi Kultalan hahmoon, joka uskaltaa kypsässä iässä seurata todellista intohimoaan, maagista viherpeukaloaan.

Karoliinan oman elämän sotkut verrattuna hänen kurinalaiseen työminäänsä tuovat kiinnostavia jännitteitä kerrontaan. Teokseen voimme samastua kaikki me, joille akateemisen työnhaun kiemurat ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Romanssiulottuvuus teoksessa on kesy, mutta sekin kertoo paljon Karoliinan persoonasta. Itse en muista löytäneeni kenenkään kaverin jääkaapista monta vuotta vanhaa skumppapulloa. Karoliinan elämässä juhlimattomat juhlat ovat olleet tavallisia.

Hänellekin löytyy toivoa, ja kippis sille!