Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Villiä menoa virikekammarissa

IMG_1680Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.

Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?

Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.

Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.

Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?

Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä.  Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?

En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.

Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.

Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.

Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.

 

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Uuvuttava tyynykirja

Catherine M.Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä (WSOY, 2002) räjäytti eroottisen kirjallisuuden pankin ainakin kotimaassaan Ranskassa kirvoittaen kriitikoiden ylistystä, kauhistusta ja kaikkea siltä väliltä. Teos on maannut poistettavien kirjojeni meressä vuosikausia; nähtävästi olen yrittänyt sitä kaupitella kirpparillakin 50 sentillä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Vielä suurempi päänvaiva Fifty Shades of Grey taisi lähteä kiertoon jopa 2 eurolla. Kirjakasan kohtaloa punnitessani päätin vielä antaa tälle sensaatiolle uuden mahdollisuuden.

Ongelma teoksen kanssa oli yksinkertainen: se ei sytyttänyt. Teos alkaa kymmenien sivujen kuvauksella 70-luvun pariisilaistaidepiirien orgioista Boulognen metsässä ja parinvaihtoklubeilla. Tämä on nuoren Catherinen eroottinen yliopisto, jossa hän oppii mittailemaan ja vertailemaan miehenelimiä toistensa kanssa. Orgioissa hän on aina etäinen ja ainakin ulkoa käsin katsottuna henkisesti koossa pysyvä ”uuttera työläinen”. Miehet oppivat arvostamaan hänen toverillista suhdetta seksiin ilman turhia tunteiluja.

Teos rakentuu kuin akateeminen tutkielma: tässä tutkitaan seksipartnereiden lukumäärän vaikutusta naisen seksuaalisuuden kehitykseen ja erilaisia tiloja, joissa seksiä voi harrastaa. Catherine M. on erityisen kiinnostunut ulkomuodoltaan rähjäisistä miehistä, välillä myös peseytymättömistä tapauksista. Hän pitää myös seksistä varastoissa, parkkihalleissa, ryteiköissä ja kaikenlaisissa välitiloissa, joissa harva tuntee oloaan kotoisaksi. Fantasiat liittyvät tässä kasvavassa määrin paikkoihin, ei niinkään miehen persoonaan, ei välttämättä edes hänen fyysiseen vartaloonsa. Catherine M. ei tunne erityistä vetovoimaa tietyn näköisiin tai -taustaisiin miehiin. Jos tässä teoksessa on feministinen sanoma, se liittyy kai esineellistämiseen ja naisen ”vastakatseeseen” – tässä peniksiä pannaan kuin halpaa makkaraa ja miehet ovat enimmäkseen käveleviä dildoja. Feministisestä liikkeestä Millet kuitenkin irtisanoutuu pontevasti. Silti tietty 70-lukulainen kulttuurinen vastarinta nostaa päätään myllätyistä lakanoista. Sukupuolitauteja hoidetaan ahkerasti, mutta tuona aikakautena ei vielä tunneta HIV:iä.

Catherine tykkää myös seksistä naisten kanssa, mutta erityisesti näistä kohtauksista tulee vaivaantunut olo. Ikään kuin hän lavastaisi lesboseksinkin jossain puskassa piileskelevää tosimiestä varten. Ylipäänsä kaikki tässä kirjassa tuntuu lavastetulta – hän käyttääkin termiä ”rooliodotukset” ja ”repertoaari”. Toinen hyvä metafora on luontoelokuva. Teknistä taitavuutta kuvakulmien valinnassa kirja pursuaa – tässä näkee taidekriitikon ammatillinen vahvuus. Taidemaailman lainalaisuuksiinkin kuuluu väistämättä keikkatöiden saaminen reittä pitkin: melkein kaikki Catherinen rakastajat päätyvät hänen toimittamaansa lehteen freelancereiksi.

Jos rietasta ja pornografista tekstiä voi kuvailla kliiniseksi, tämä on sitä. En tiedä, estääkö minua teoksen ymmärtämisessä kulttuuriero vaiko henkilökohtaiset estoni – en vain päässyt sen maailmaan sisälle. Joku kielellinen lahjakkuus estää minua kategorisoimasta tätä pelkäksi pornoksi. Silti tämä ei opettanut minulle  mitään uutta ihmisen seksuaalisuudesta enkä huomenna luultavasti muista näistä seikkailuista kuin muutaman ovelan sanankäänteen.

Rakkautta Hottentotti-Hollannissa

Brink tuokioAndré Brinkin klassinen rakkaustarina Tuokio tuulessa (alk. 1976, WSOY 1987) puhuttelee voimallaan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden hyllyelämän jälkeenkin. Brink (s.1935) on Etelä-Afrikan ensimmäisiä apartheidia julkisesti vastustaneita kirjailijoita, joka kirjailijanuransa ohessa toimi kirjallisuuden professorina Capetownin yliopistossa. Mielessäni sekoitan Brinkin usein J.M. Coetzee:hen, joiden kirjoitustyylissä ja teemoissa on paljon yhteistä. Brinkin tuotantoa läpi käydessäni totean, etten ole aiemmin lukenut häneltä mitään.

Tuokio tuulessa on huikea johdatus Brinkin maailmaan, sillä rakkaustarinan lisäksi teos kertoo 1700-luvun valistusajasta ja luonnontieteiden maanisesta luokittelubuumista, jonka juuret juontavat ei kauemmas kuin Uppsalan yliopiston sylttytehtaalle. Teoksen suomalaisessa esipuheessa Brink-tuntija Rauno Velling löytääkin yhtäläisyyksiä ruotsalaisten luonnontieteilijöiden tavoissa luokitella afrikkalaisia heimoja ja pohjoisia alkuperäiskansoja. Suomalaisten ja saamelaisten suhteita on tuolloin kuvattu yhtä eksotisoiden kuin zulujen ja hottentottien. Koska romaanin takana on historiallinen tositarina, se tekee lukemisesta jotenkin riipaisevampaa kuin jos olisi lukenut ”puhdasta” fiktiota.

Valitsin arviooni vanhemman kansikuvan kuin mikä lukemassa kirjassani oli – pokkariversion kantta kun koristaa kliseinen kuva valkoisesta ja mustasta kädestä koskettamassa hennosti toisiaan. Itselläni on nyt vahva ”poliittisesti korrektien” kuvien purkamiskausi käynnissä, ja eniten minua nyppivät yksioikoiset ihonväriin liittyvät representaatiot. Coetzee on ”rodun” käsitteen purkajana vielä radikaalimpi kuin Brink, sillä hän ei kirjoita hahmoilleen lainkaan ihonväriä. Tässä romaanissa henkilöt ovat reilusti mustia, valkoisia tai siltä väliltä, mutta he eivät yksiselitteisesti alistu kohtaloonsa tai jähmety länsimaisen tieteen ja koloniaalisen vallan heille määräämille paikoille.

Romaanissa päähenkilöinä ovat nuori valkoinen leski Elizabeth Larsson ja orjuudesta itsensä väkivalloin vapauttanut Adam Mansoor, mies joka on puoleksi hottentotti, puoleksi malaijalainen. Elizabethin ruotsalainen mies, Carl von Linnén opetuslapsi, on tapettu kesken kasvinkeruureissun ”hottentotti-Hollannissa” ja miehen vaatteisiin pukeutunut Adam tulee pelastamaan Elizabethin aikomuksenaan palauttaa tämän perheelleen Kapkaupunkiin. Erämaassa ja savannilla Adam ja Elizabeth eivät ole enää sovinnaisen yhteiskunnan sääntöjen piirissä, eikä Adam ole Elizabethin palvelija. Miehen ja naisen suhde kehittyy hitaasti erinäisten jännitteiden ja kahnauksien kautta, myös riippuvuussuhteesta, sillä molemmat  tietävät, etteivät selviydy seikkailustaan hengissä ilman toista. Adam tarvitsee Elizabethin perheen tunnustusta tyttären elämän pelastamisesta tullakseen taas yhteiskuntakelpoiseksi; keskenmenon saanut, fyysisesti hauras Elizabeth taas ei kykene ruokkimaan itseään ilman metsästäjäänsä. Liikuttavimmat hellyyden osoitukset ovat kohtauksia, joissa Adam ruokkii Elizabethia kuin pikkuvauvaa, pakottaen tätä syömään antiloopin lihaa tai keitettyä strutsin munaa suupala palalta. Vastalahjana Elizabeth kutsuu Adamia hänen oikealla nimellään Aob (jonka vain miehen äiti tietää) ja lääkitsee tämän haavoja keräämillään yrteillä.

Eroottinen kuvasto on harvinaisen herkkää ja kypsää, miehen ja naisen lihallinen yhteys vertautuu eeppiseen maisemaan ja säähän. Valkoiseksi buurinaiseksi Elizabeth on yllättävän uskalias seksuaalinen toimija, esimerkiksi tässä kuvataan hänen oman käden hurmioitaan luonnon keskellä ja seksuaalista vapautumista. Adam taas esitetään sensitiivisenä miehenä, jolle naisen nautinto on tärkeää. Vaikka tarinan puitteet ovat askeettiset, ja rakastavaisten kohtalo tuhoon tuomittu, Brink onnistuu kuvaamaan roturajoja uhmaavaa rakkautta omaperäisesti, kliseitä vältellen. Tässä ote tekstistä, joka paljastaa kirjan nimen etymologian, Elizabethin kertomana:

”Sinä olet minun kanssani. Minä sivelen sinua. Kuten niiden kallioiden keskellä siellä merellä; kuten sinä iltana kun sinä sanoit: minä haluan sinut alastomana. Tuokioksi vain. Ei koskaan enemmän kuin tuokioksi. Ehkä me emme kestäkään enempää kuin tuokion kerrallaan. Minä  muistan. Minä yritän jatkaa matkaa. Tämä kaamea avaruus meidän ympärillämme luo sen hiljaisuuden jossa niin harvoin, niin perin harvoin, minä uskallan tuntea sinut ja antaa sinun tuntea minut.” (278)

Se, että rodullisesti merkityn ”toisen” tunteminen on mahdollista edes hetken verran, on Elizabethille järisyttävä havainto ihmisyydestä. Pusikoissa ja hylätyissä hökkeleissä pakoileva pariskunta haaveilee yhteisistä lapsista, mutta kumpikin tietävät, ettei heidän yhteiselonsa olisi mahdollista eurojohtoisen ”sivilisaation” parissa omana elinaikanaan. Hottentottien parissa Elizabethiä kohdellaan kuin vertaista, mutta buurien pitämillä maatiloilla piru karkaa merrasta, jos kukaan arvaa pariskunnan suhteen laadun. Tuokio tuulessa kaikkien ihmisyhteisöjen ulkopuolella on heille suurempi täyttymys kuin mitä olisivat voineet kuvitella matkaan lähtiessään.

Ainoa asia, jota jäin tätä lukiessani mietiskelemään, on Brinkin käyttämä kieli, Adamin ja Elizabethin tavat puhutella toisiaan – sekin fakta, että heillä on tässä yhteinen kieli (ilmeisesti hollanti, tai joku afrikaansin esiaste) ja että he ymmärtävät toisiaan miltei saumattomasti. Olin lukevinani heidän keskusteluistaan modernin kuuloista ihmissuhdevääntöä. Erityisesti Adamin poliittinen tietoisuus  ja ironinen kielenkäyttö hämmentävät – tosin mikään ei estä kuvittelemasta, etteikö joku 1700-luvun kouluttamaton orja olisi osanut puhua näin elegantisti. Historiallisten anakronismien etsiminen täikammalla ei kuitenkaan tullut mieleen aistivoimaista kertomusta lukiessa. Brink on halunnut kirjoittaa tyylikkään, virtaviivaisen rakkaustarinan, jolla on taatusti ollut suuri relevanssi 1970-luvun kontekstissa apartheidia vastaan taistelevassa maassa – ja on edelleen. Itse lukisin tarinaa metaforana 300 vuoden mittaisista kärsimyksistä ja riistosta – jokainen vuosikymmen on tuottanut omat Adaminsa ja Elizabethinsa. Adameja ja Elizabethejä elää keskuudessamme edelleen.

Ylistyslaulu ruumiinosille

Tizian_096Joulupukki toi teoksen, johon en olisi ehkä omin avuin törmännyt, Mario Vargas Llosan Äitipuolen ylistyksen (1988). Hyllyssäni on Llosan toinen ”viihteellisempi” teos Julia-täti ja käsikirjoittaja lukemattomana – tämä ilmeisesti pohjautuu Llosan ensimmäisen avioliiton kokemuksiin, jonka julkaisusta suivaantuneena ex-vaimo kirjoitti kostokirjan takaisin. Vargas Llosan poliittisemmista teoksista en vielä tunne yhtään, ja hänen Nobel-voittonsakin olen kevyesti ohittanut – ehkä vuonna 2010 en ehtinyt lukea maailmankirjallisuuden klassikkoja, kun piti vääntää tosissaan draamaa. Vargas Llosan henkilöhistoria ja sekaantuminen Perun politiikkaan markkinatalouden puolustajana vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hänen täytyy olla synnyinmaassaan ristiriitainen hahmo, vasemmistointellektuellien suosikki-inhokki. Vanhoja päiviä hän viettääkin toisessa kotimaassaan Espanjassa.

Äitipuolen ylistys kertoo varakkaasta limalaisesta uusioperheestä, jossa isä ja poika himoitsevat kummatkin samaa naista, isän toista vaimoa Lucreciaa. Romaani on rakennettu kuuden maalauksen ympärille, joissa kaikissa kuvataan ruumiillisuutta radikaalisti erilaisista perspektiiveistä. Samoin romaanissa vaihtelevat viattomat, irstaat, pyhät, arkiset, konkreettiset ja abstraktit näkökulmat lihallisuuteen, ruumiillisuuteen  ja aistillisuuteen. Keskiössä on isän, don Rigoberton, äitipuoli Lucrezian ja poika Alfonson halut, joita tutkitaan tavanomaisen moraalin ulkopuolelta. Eroottiseksi romaaniksi teos on ainakin kekseliäs ja moniääninen, tosin siitä on luettavissa muitakin tasoja, uskonnollisia, (perhe)poliittisia, taidekriittisiä.

Minua teoksessa kutkutti eniten Vargas Llosan tapa kuvailla don Rigoberton salaisia peseytymisrituaaleja, sillä tunnen reaalimaailmassa erään henkilön, jolle peseytyminen on melkein yhtä pyhää kuin tälle romaanihenkilölle. Don Rigobertolla on määrätyt päivät eri ruumiinosille, kuten nenälle, korville ja varpaille. Erityisen hartaasti hän suhtautuu myös joka-aamuiseen paskomiseen, jota hän pitää henkilökohtaisena ripittäytymisenä. Kiillottamalla kehoaan hän valmistautuu jokaöiseen hurmioon uuden vaimonsa kanssa, eikä hän tiedä mitään parempaa viihdykettä kuin valmistautuminen lihalliseen yhteyteen. Vaikka don Rigoberto on varakas mies, hän ei tunnu harrastavan rikkaille tyypillisiä asioita, vaan lähinnä eroottisen kirjallisuuden keräilyä ja naimista. Teos onkin erinomainen tutkielma erotomaniasta ja elämän käpertymisestä neljän seinän sisälle yksityiseen maailmaan, jossa ihminen unohtaa kansallisuutensa ja muut poliittiset sidokset. Olisiko tämä kommentaari elämästä autoritäärisessä sotilasvaltiossa, missä julkiset ilot ja mielenilmaisut ovat kiellettyjä?

Romaanin kuvasto ja intertekstuaaliset viitteet ovat enemmän eurooppalaisia kuin latinalaisamerikkalaisia. Tässä luetaan hollantilaisen Johan Huizingan esseitä, nuuhkitaan mätiä omenia Friedrich Schillerin kanssa ja palvotaan Artemista ja Dianaa. Välillä hätkähdän, kun tarina poukkoaa eurooppalaisista dekadenteista eroottisista huuruista takaisin perulaiseen todellisuuteen, jota lähinnä edustaa perheen palvelijatar Justiniana. Justiniana perheen kolmiodraaman todistajana edustaa romaanissa ainoaa ”tolkun ääntä”, joka yrittää tasapainoilla isännän, emännän ja pilalle hemmotellun pojan vaatimusten välillä. Olisin ehkä nauttinut teoksesta enemmän, jos perulaista arkea olisi kuvattu tarkemmin, mutta uskon näin tapahtuvan Vargas Llosan muissa teoksissa.

Positiivinen lukukokemus rohkaisee minua taas vilkaisemaan kirjahyllyni vaatimatonta Latinalaisen Amerikan osastoa,  teoksia, joista en ole saanut luettua suurinta osaa ainakaan loppuun. Borgesin ja Garcia Marquezin kanssa olen viettänyt vain vähän aikaa, Isabel Allenden teokset keräävät pölyä, on siellä jokunen brasilialainenkin nide. Runouttakin löytyy. Mantereista ainoastaan Australasian kirjallisuutta tunnen huonommin kuin Etelä-Amerikan, ja molempien kohdalla tilanne on häpeällinen.

Kuva: Tizian Vecelli: Venus ja urkujensoittaja

Kolmisin parisängyssä

tamaraEeva Kilven Tamara (1972) herätti aikanaan pahennusta aikuisen naisen aktiivisen seksuaalisuuden kuvauksellaan. Minulla on ollut Tamara pöydälläni työn alla jo viikkoja, ellei kuukausia, ja jostain syystä sen saattaminen loppuun oli hidas ja tökkivä prosessi. Teoksen konteksti ja sen saama vastaanotto kiinnostavat, sillä Kilpi on ollut monessa suhteen pioneeri, herättäjä ja uuden aloittaja. Ongelmaksi nousi Kilven etäännyttävä, miltei ylisivistynyt kieli.

Tamaran asetelma on erikoinen ja kinkkinen: siinä vammainen, pyörätuoliin sidottu akateeminen mies raportoi ystävänsä Tamaran muista miessuhteista ja tuntuu saavan seksuaalisia kicksejä Tamaran kertomuksisa yöllisistä seikkailuistaan. He kohtaavat kolmisin parisängyssä, Tamaran ollessa edelleen märkä viimeisestä panostaan. Tamara ja kertoja ovat opiskelukavereita yliopistolta, ja heidän outo ystävyytensä on kantanut valmistumisen jälkeen vuosikausia. Molemmat lähestyvät jo keski-ikää, ja vaikka Tamara on kertojalle jonkinlainen seksin papitar, häntä kuvataan kaikkine virheineen, ihopoimuineen ja viiksikarvoineen armottomasti läheltä. Tapahtui mitä tapahtui, Tamara ja kertoja ovat voimaltaan ja valta-asemistaan tasa-arvoisia. Vammaisen miehen asemaa ei surkutella, eikä hänestä tehdä säälittävää puutteessa elävää kerjääjää.

Kertoja ja Tamara viettävät usein intiimejä öitä samassa sängyssä, mutta koska kertoja on kaksiraajahalvautunut, he eivät harrasta perinteistä seksiä. Sen sijaan kertoja pyrkii tyydyttämään rakastettuaan käsin ja kielellisin avuin. Näissä rakkauskohtauksissa onkin paljon herkkää ja kaunista. Tamaran suhde kertojaan pohjautuu tottumukselle ja pysyvyydelle, kun taas seksuaalisesti pystyvistä miehistä hän etsii lähinnä kiihkoista panoa ilman sitoumuksia. Ilmeisesti romaanin saama kritiikki ja kohu on pohjautunut feministiseen naiskuvaan: tässä kun on naistoimija, joka vähät välittää yhteiskunnan normeista eikä koskaan edes yritä ripustautua seksikumppaniinsa pysyvän parisuhteen toivossa. Tamara rakastaa fyysisesti ukkomiehiä ja heidän tapaamisen luomaa jännitystä. Koskaan hänen mieleensä ei ole tullut rakastua keneenkään heistä niin paljoa, että alkaisi vokotella heitä pois avioliiton turvallisesta satamasta.

Romaanissa oli hyvää ajankuvaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Kilpi esimerkiksi kritisoi yhteiskunnan suhtautumista alkoholisteihin, mielenterveyskuntoutujiin ja vammaisiin osoittaen kaikkien inhimillisyyden ja tarpeen tulla kohdatuksi yksilöinä. Tamara on päivisin mielisairaalassa töissä käyvä henkilö, ehkä psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja, jolla on läheinen suhde potilaihinsa.  Parannettavia hän löytää myös turuilta ja toreilta. Mielisairaat ja alkoholistit soittavat hänelle kysyäkseen, mitä tällä on päällä ja kertoakseen kuinka he tyydyttäisivät häntä, jos olisivat paikalla. Romaani kertookin paljon yksinäisyydestä, kohtaamattomuudesta ja tarpeiden tyydyttämättömyydestä. Sen rosoisuus ja epätäydellisyys vakuuttavat. Kieli etäännyttää.

Tämän päivän kriteereillä Tamara edustaisi luultavasti ihan normikirjallisuutta ilman tarvetta leimata sitä erityisen eroottiseksi. Itseäni lukijana teoksessa tökki hienostelevan kielen lisäksi aika moni eroottinen kohtaus, mutta pidin paljon yleisestä ilmapiiristä ja analyyttisesta asenteesta ympäröivään yhteiskuntaan.

Bretagnelaista erotiikkaa

FRANCE-ECRIVAIN-GROULTRanskalaisen feministikirjailijan Benoite Groultin Rakastajatar on erilainen eroottinen kirja: siinä unohdetaan extreme-elämykset ja keskitytään olennaiseen, yksinkertaiseen iloon ja nautintoon, heteroseksuaaliseen (tylsähköönkin?) himoon. Rakastavaiset ovat lihallisia, erehtyväisiä, vanhenevia, joskus rumiakin. Vuodesta vuoteen he jaksavat ihmetellä, kuinka rypyistä, putoavista hampaista ja epäonnistuneista kampauksista huolimatta he edelleen syttyvät toisistaan.

Romaanissa seurataan oudon pariskunnan, historiantutkija Georgen (joka on nainen kuten George Sand) ja valtamerikalastaja Gauvainin (ranskalainen versio Kevinistä – kelttiläinen nimi siis) salasuhdetta noin neljänkymmenen vuoden ajan. George tapaa Gauvainin jo lapsena perhelomillaan Bretagnessa pariisilaisen älykköperheen kasvattina. Gauvain on tumma ja tulinen alfauros, karvainen ja fyysinen kelttiläinen luonnonlapsi, jonka paksut ranteet saavat siron kaupunkilaisrunotytön hulluksi. Rakastuminen tapahtuu alle kaksikymppisenä Gauvainin siskon häissä. Häiden jälkeen Gauvain kosii Georgea, mutta George kieltäytyy tarjouksesta, koska ei usko heidän elämäntapojen koskaan tapaavan. Kumpikin menevät tahoillaan naimisiin säätynsä mukaan, mutta vanha kipinä ei koskaan sammu. Edessä on outo ja yllätyksellinen saaga.

Poikkeuksellisen ansiokasta tässä kirjassa on se, ettei se todellakaan raportoi pelkkää panemista. Loppujen lopuksi seksikohtaukset jäävät tarinan isommassa virrassa sivujuoneksi. Teosta voi lukea niin monella eri tavalla. Itse luin sitä enemmän yhteiskunnallisena todistuksena 50-70-lukujen Ranskasta- ja sellaisena se on älyllinen ilotulitus. Teos on feministinen ilman kompromisseja, itseironinen ja kriittinen suhteessa kaikkiin ismeihin. Mukana on loistavaa luonnonkuvausta, kulinaarisia nautintoja merenelävien parissa, merenkäynnin fyysistä raskautta ja reissuja maailman ääriin. Huikein osio romaanissa on kuvaus pariskunnan ensimmäisestä yhteisestä matkasta Seychelleille, paratiisiin, jota pian uhkaa veden alle joutuminen. Tässä päästään postkoloniaalin kritiikin ytimeen: Groult kuvaa Intian valtameren paratiisisaariryhmän elämää ranskalaisten ja brittien jättämän perimän ristipaineissa. Seychellit eivät tosiaankaan ole yliopistoälykkö-Georgen ensimmäinen lomakohdevalinta, mutta hän päätyy sinne, koska Gauvain on siellä pitkällä työkomennuksella. Gauvainille Seychellit ovat pahin mahdollinen työpaikka, johtuen paikallisten hälläväliä-asenteesta työntekoon. Hän kokee burnoutin ja vaihtaa paratiisimaiseman ankeaan valtameren keskellä kalastukseen Etelä-Afrikan rannikolla, jossa hänellä ei ole kontaktia mihinkään kulttuuriin, paikallisiin ihmisiin, vaan pelkästään koralleihin ja kaloihin. Seychellien ja eteläisen Atlantin kalastusarkea kuvataan melkein hemingwaylaisella vakavuudella – ensimmäinen teos, johon vertaan tätä romaania on Vanhus ja meri. Vanhus ja meri maustettuna vahvalla eroottisuudella. Ei paha yhdistelmä!

Ranskalaisen naiskirjallisuuden harrastajana tämä teos melkein hämmentää: siinä ei ole tyypillisiä frankofonisia manerismeja. Ei kokeilevaa tajunnanvirtaa, ei kielipelejä, ei turhaa filosofista vääntöä. Eikä viimeaikaisen chicklit-buumin sietämätöntä kepeyttä. Teos on suloisen raskas, suoraviivainen, kerronnaltaan perinteinen ja hämmästyttävän aito. Nautin joka sivusta, aion kaivaa esiin hänen muitakin teoksiaan vaikka ranskaksi, koska hän vaikuttaa juuri sellaiselta kirjailijalta, jonka sanoja juuri nyt tarvitsen.