Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Rockstar Recovery on pop

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan (Minerva, 2014)

Kuten aiemmassa postauksessa enteilin, jatkoin Matti Rämön pyöräseikkailujen lukua putkeen. Sarjan kuudennessa osassa Rämö pyöräilee yksin Sierra Nevadan vuoristossa Andalusiassa ja Marokossa kuumimpien kesähelteiden kurimuksessa. Matkan vuonna mies ehtii täyttää 50 vuotta ja potee nostalgiaa nuoruuden reissujaan kohtaan. Hän kokee Andalusian maisemat kovin samansuuntaisiksi kuin Sisilian ja Kalabrian, joissa hän asui nuorena miehenä pari vuotta hanttihommia tehden. Myös Marokossa hän on reissannut aiemmin, joten aivan uuden maaperän valloituksesta tässä reissussa ei ole kyse.

Sierra Nevada ottaa kovakuntoisenkin pyöräilijän voimille, ja välillä hän tekee vain 15 kilometrin matkapäiviä. Tahti kiihtyy Marokon puolella, jossa helle ei tunnu yhtä painostavalta kuin Espanjassa. Marokko vaikuttaakin varsin monipuoliselta pyöräilymaalta, ja siellä pyöräilijöitä arvostetaan enemmän kuin Espanjassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu YLE:n ruokalan kokin Azizin isän kotona Fesin historiallisessa kaupungissa, jossa Matti lepuuttaa jalkojaan kolmen päivän ajan. Maailma on pieni, ja pari muutakin marokkolaista matkan varrella muistelevat suomalaisia tyttöystäviään.

Marokossa Matti yöpyy enimmäkseen neljän seinän sisällä yhtä telttayötä lukuunottamatta. Hän kirjaa ylös päiväbudjettejaan, ja matkailu Marokon puolella voi hyvin jäädä alle 20 euron hintaiseksi. Espanjan puolella hinnat vaihtelevat suuresti, vaikka hän telttailee siellä enemmän. Pysähdys Gibratarilla tuo reissuun kolonialistista eksotiikkaa, ja se on ainoa paikka, jossa kohdataan klassista känniörvellystä brittien ja australialaisten taholta.

Matti Rämö on ilmeisesti itse absolutisti, tai ei ainakaan raportoi alkoholin käytöstään. Paikoitellen miehen askeettinen elämäntapa jopa ärsyttää, sillä tässäkin teoksessa (kuten äsken lukemassani Suomi-kirjassa) hänen ruokavalionsa on pitkälti tomaattipainotteista. Marokon puolella matkaeväissä korostuu ranskalainen Naurava Lehmä-juusto, joka on usein ainoa saatavilla oleva maitotuote kyläkaupoissa. Nämä eivät ole kulinaristisia teoksia, mikä johtunee pyöräilyn aiheuttamista reunaehdoista: raskaita aterioita ei voi nauttia, mikäli haluaa päästä päivän aikana perille.

Kirjassa on hauskaa arkista huumoria, kuten energiajuomien nimien tutkiskelua. Espanjan puolella suosikkijuomaksi nousee Rockstar Recovery, joka kuulostaa ihan krapulalääkkeeltä. Marokon puolella myydään lähinnä Power Horse-juomaa. Toki minttutee maistuu paikalliseen tapaan, mutta joissain tienvarsikuppiloissa se jopa loppuu päivän aikana kesken, koska sitä tehdään vain tuoreista, vasta kerätyistä lehdistä.

Kirjaan mahtuu myös ripaus hengellisyyttä, sillä Matti harjoittaa panteististä uskoaan muun muassa sanomalla illalla kiitollisuusrukouksiaan. Keskustelua aiheesta tulee jopa Marokon tullissa paluumatkalla, sillä huumetiedustelujen lisäksi tullimies haluaa tietää miehen uskonnollisesta taustasta. Kirjasta välittyy kiitollisuus elämälle, ja viiskymppisen miehen välitilintarkastuksen tarve.

Tässä teoksessa ei ollut minulle yhtään tuttua paikkakuntaa, sillä en ole käynyt Espanjassa enkä Marokossa. Eniten olen lukenut Alhambran mystiikasta ja al-Andalusin muslimisivilisaatiosta, jota kirjassa kerrattiin myös runsaanpuolisesti. Tämä teos toimii tarkempana matkaoppaana kuin äsken lukemani Suomi-teos, jossa asioita ei selitetä perinpohjaisesti suomalaisille lukijoille. Varmasti myös muut matkailijat kuin pyöräilijät voivat löytää kirjan kautta oivia off the beaten track-kohteita ja varsinkin säästövinkkejä.

Innostuin enemmän Marokon puolisesta elämäntavasta, kun taas osa Espanjan paikkakunnista tuntuivat kesä-heinäkuun helteissä jopa tunkkaisilta. Sierra Nevadan valloituksesta en ollut lukijana liekeissä, eikä tuosta reissusta noussut suurta kademieltä. Myöskään en vielä vakuuttunut telttailun iloista villissä luonnossa, mutta ehkä oivallus tapahtuu, jos luen läpi koko tämän sarjan.

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Kylmä cava kaunistaa

anopinhammasDekkaririntamalla olen elänyt riemun päiviä, kun kauan jonottamiani teoksia on pompahtanut Ellibsin hyllyyn. Varsinkin Eppu Nuotion Anopinhampaaseen (Otava, 2018) oli pitkä jono, enkä ihmettele syytä. Varsin moni on ihastunut uuteen dekkarisarjaan, jonka päähenkilö on eläkkeelle jäänyt marttakerhon jäsen ja puutarhaharrastaja. Cozy crime on trendikästä, varsinkin, kun siinä kotoillaan useassa eri maassa.

En itse ole puutarhaihmisiä, mutta ehkä juuri siksi Ellen Lähteen perenna-asiantuntemus vakuuttaa. Tässä teoksessa liikutaan Andalusian huumaavista ruusutarhoista Berliinin salaisiin putarhoihin, mutta kerronnan keskiössä on Turku ja sen läheinen maalaispitäjä Mynämäki. Andalusiassa Ellen Lähde on rakastunut puutarhamatkansa oppaaseen Carlosiin ja päätynyt keskelle suomalais-espanjalaisia häitä. Hääpari on muuttamassa pian Suomeen, ja yhteydenpito heidän kanssaan jatkuu yllättävän dramaattisissa merkeissä. Nuori morsian Carmen joutuu muuttamaan Turun sijaan miehensä sukutilalle Mynämäelle, jossa kaikki ulkomaalainen on epäilyttävää, jopa valkosipuli lihapullataikinassa.

Teoksen varsinainen sukudraama sijoittuu 1980-luvulle, ja sen tiimoilla Ellen saa kotiseutumatkailla monessa lähipitäjässä. Sellaisista paikkakunnista kuin Kisko ja Mietoinen en ole tiennyt mitään, joten oli kiinnostavaa sukeltaa niiden historiaan. Joen varrella kasvavat erikoisuudet kuten kalmojuuri alkoivat kiinnostaa, samoin kuin säynäiden kalastus. Vanhat kirkot pääsevät tässä myös oikeuksiinsa, ja paikkoja voi tutkia myös antiikkikeräilijän näkökulmasta.

Huippuhetkiä kirjassa voi viettää myös Turun kauppahallissa, ja Ellenillä on muitakin kauppahallivinkkejä maailmalla. Kävin juuri kirjassa mainitussa Berliinin Marheineke-hallissa, jossa oli mahtavia ruokapaikkoja kohtuuhintaan. Mahdollisesti ensi viikolla pääsen fiilistelemään taas Turun halliin, joka on mielestäni hieman tunnelmallisempi kuin Tampereen vastaava.

Täytyy kyllä myöntää, että luin teosta puhtaasti ihmissuhdevetoisesti, enkä kuluttanut paljoa aivonystyröitäni kuolemantapausten syiden vatvomiseen. Teos onkin varsinainen elämän nautintojen aarrearkku, joka tarjoaa jotain niin urbaaneille hipstereille kuin maallemuutosta haaveilijoille. Nuotio osaa myös tarinankerronnan koukutuksen, eli tässä jäi moni juonen käänne niin auki, että jäin jo janoamaan uutta osaa, joka sijoittunee lähes kokonaan Berliiniin.

Katsoin myös juhannuksena Eppu ja Curt Nuotion TV- haastattelun pariskunnan elämänmuutoksesta ja arkielämästä Berliinissä. Ilmeisesti kirjailijana jo aiemmin hyvin tuottelias Eppu Nuotio elää nyt todellista kukoistusaikaansa, mikä näkyy tekstin tasolla monisyisyytenä ja kerroksellisuutena. Uskoisin, että Ellen Lähde-sarja on luotu hyvin moninaisille yleisöille, ja ne sopivat varsinkin lomalukemistoksi silloin, kun lukija ei halua vyöryttää ylleen koko maailman murheita.

Sen myös kirjasta opin, että kylmä cava kaunistaa. Koska en cavan juontia kotimaan terasseilla harrasta, niin jään vain haaveilemaan paikoista, joissa sen siemailu saattaa johtaa uusiin seikkailuihin.

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.

Kesäkuunnelman aatelia

heikki-kinnunen-ilosia-aikoja-mielensapahoittaja-kuvauksissa-19-9-2017-2Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut sen alkuosaa kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

(Toim. huom. Oheinen kuva ei ole uudesta kuunnelmasta, vaan Ilosia aikoja-elokuvan kuvauksista viime kesältä.)