Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Hissifirman sponsoroimaa rakkautta

Teos: Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle Erasmus-opiskelijavaihto alkoi olla todellisuutta vasta opintojen loppupuolella. Itse en valitettavasti koskaan päässyt vaihtariksi, mutta osasin ottaa tämän puutteen takaisin matkustelemalla ja asumalla ulkomailla muussa formaatissa. Myös vaihtareiden arki koto-Suomessa on tullut tutuksi, joten Saara Turusen tuoreen teoksen elämismaailma tuntuu läpikotaisin tutulta.

Teos on vahvasti autofiktiota, vaikka voi sitä fiktiivisenä romaaninakin lukea. Sen minäkertoja on yli kolmikymppinen dramaturgi, joka on rampannut ison osan aikuisiästään Barcelonassa. Innostus Espanjaan ei hänellä alkanut lomaromanssista, vaan hän halusi oppia kieltä omaehtoisesti. Hän onnistui pääsemään opiskelijavaihtoon Barcelonaan jo opintojen alkuvaiheessa, ja pian sinne muutettua hänen elämäänsä tuli paikallinen mies.

Tekstissä mies ei saa nimeä, ja muihinkin sukulaisiin viitataan sukulaissuhteen kautta. Toisin kuin kertoja, mies ei saa paljoa irti yliopisto-opinnoistaan, tai päätyy jättämään ne kesken taloudellisista syistä. Suhteen alkuvaihe on huumeenhöyryistä biletystä klubeilla, mutta miehen on koko ajan elätettävä itseään toisin kuin kertojan, jonka suomalainen opintolaina riittää jopa runsaaseen shoppailuun kohteessa. Pariskunta ei ole samasta puusta vuoltu, ja välillä arvojen törmäys tekee kipeää. Suhde päätyy eroon ainakin kahdesti, ja kertoja pyrkii vakavasti keskittymään elämäänsä Helsingissä. Myös miehellä on kokeilunhalua Suomessa asumisen suhteen, mutta tämä tuntuu juurtuneemmalta Barcelonaan kuin nainen Helsinkiin, joka ei ole hänen synnyinpaikkansa. Päätökset yhteisestä tulevaisuudesta takkuavat kuitenkin siksi, ettei kummallakaan tunnu olevan tarpeeksi painavaa syytä muuttaa pysyvästi ulkomaille.

Suomalaista miniäehdokasta ei kutsuta sukuun välittömästi avosylin, mutta suku ei ainakaan pyri estämään nuorta lempeä. Miehen äidin ainoa uhkakuva on pojan mahdollinen pysyvä muutto Pohjolaan, mutta miehen eronneilla vanhemmilla on tarpeeksi puuhaa uusissa suhteissaan ollakseen huolissaan tilanteesta. Elämänmeno on kuitenkin perhekeskeistä, mikä ei yllätä kertojaa, joka on kotoisin pohjoiskarjalaisesta suurperheestä. Myös hän pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa, vaikka puhelut varsinkin isän kanssa voivat olla vähäsanaisia.

Teoksessa on paljon muitakin nyansseja kuin kahden maan suhteen vaikeudet. Luin ilolla kuvausta tavallisesta barcelonalaisarjesta, kantakuppiloiden menyistä, kotiruoasta, pikkukauppiaista, löytökoirista ja viherkasvien hoidosta. Kasveista tuleekin kertojalle kiinnike uuteen maahan: niiden hyvinvoinnista keskustelu luo toivoa jälleennäkemisestä.

Seksuaalisuus ja lapsen hankinnan suunnittelu ovat teoksen kipupisteitä, ja teemoja, jotka varmasti kiinnostavat myös lukijoita, joilla ei ole kokemusta kahden maan parisuhteesta. Kertoja kokee oman seksuaalisen draivinsa riittämättömäksi miehelleen, ja ongelma tuntuu eskaloituvan, mitä enemmän sitä vatvotaan. Toisaalta hän saa aikaiseksi hankkia itselleen Helsingistä terapeutin erään hissi-imperiumin avokätisen rahoituksen turvin.

Hissi-imperiumin rahoitus auttaa myös asuntolainan saamisessa Barcelonassa. Erilaisia kämppiä ja lukaaleita tässä kuvataankin antaumuksella, ja suurkaupungin kompleksista asuntopolitiikkaa, jossa nepotismi ja korruptio näyttelevät roolia. Tarinan aikana kertoja selkeästi keskiluokkaistuu, hakee turvaa oikeanlaisista verhoista ja pellavaserveteistä, ja asumisessakin alkaa olla korkeampia kriteerejä kuin ennen. Nykyajalle on oireellista, että Helsingin-kodissa vieraileva toimittaja haluaa juttukeikallaan kuvata jopa taiteilijan vessan.

Muistaakseni Turuselta aiemmin lukemani teos Rakkaudenhirviö oli humoristisempi, mutta tyylilajin vaihtelu tekee aina kirjailijalle hyvää. Tähän teokseen mahtuu rakkauden huuman lisäksi myös surua ja melankoliaa, ja arkisen Barcelonan elämänmenoon mahtuu laaja paletillinen sävyjä.

Täytyy myöntää, että näinä päivinä minulle ei riitä romaanin teemaksi kahden kulttuurin edustajien rakkaustarina, varsinkin, jos osapuolet tulevat Euroopan suurkaupungeista ja ovat jollain tavalla hyväosaisia. Tätä teosta lähestyessäni silti osasin odottaa kirjalta muuta kuin kulttuurierojen paisuttelua, ja tuo muu oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin ikuinen tarina siitä, kuinka Pohjolan viileä blondi iskee iloisen ja seksikkään etelänmiehen.

Matkalla karanteenien Euroopassa

Teos: Aino Huilaja ja Jerry Ylkänen: Pakumatkalla (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aino Huilaja

Podcastit ovat taiteen laji, jolle olen lämminnyt varsin hitaasti, mutta kahta kanavaa olen onnistunut seuraamaan hieman pidempään, Antti Holman tuotoksia ja Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen Pakumatkalla-sarjaa, joka kiinnosti viime talvena ihan reaaliaikaisesti. Kaksikon podcastilla oli muutakin kuin viihdearvoa, sillä se tuotti ruohonjuuritason tietoa koronatodellisuuksista eri Euroopan maissa. Minua oikeasti jännitti, kuinka pariskunta selviytyisi viimeisellä lautalla rajojaan sulkevan Suomeen.

Kun kuulin kirjahankkeesta, pelkäsin, että siitä tulisi podcastin kirjallinen versio, mutta onneksi näin ei käynyt. Matkakirjaksi se on kovin tiivis, eikä se tarjoa tyypillisiä hipstereiden vinkkejä cooleimmista kirjakahviloista tai vintageliikkeistä. Ainon ja Jerryn filosofiana matkaan lähtiessä on ollut turhasta kamasta luopuminen ja elämän yksinkertaistaminen. Ranssiksi nimetystä Mercedes-merkkisestä pakusta löytyy kyllä jouluvalot, mutta matkan varrella ei pahemmin shoppailla muuta kuin ruokaa. Ja matkan loppua kohti ruokakaupassa käynnistä tuleekin viikkojen haasteellisin rasti.

Pariskunta ei tehnyt matkaan lähtiessään tarkkaa suunnitelmaa, sillä he halusivat oppia aikatauluista luopumista. Ennen tätä reissua he olivat ehtineet seikkailla paljon eksoottisemmissa paikoissa kuin Normandia, Kanariansaaret ja Pyreneiden vuoristo, mutta Kanarialle matkustamisesta laivateitse oli tullut pinttynyt haave. Tämähän ei ole kovin halpaa tai kätevää, mutta seikkailun makua se lisää.

Matkaan he lähtivät lokakuussa 2019, ja helmikuun 2020 alussa he alkoivat ounastella muutoksia matkanteon todellisuudessa. Toimittajana Aino ei voinut kokonaan irtaantua ammattitaudista nimeltä uutiskiima, vaikka reissun alkuperäinen pointti oli nimenomaan irrottautua sen aikaansaamasta kireydestä ja negatiivisuudesta. Kirjassa onkin osuvaa pohdintaa tv-toimittajan työn realiteeteista, ulkonäköpaineista ja rahan ansainnan logiikasta.

Aivan tyhjätaskujen projektiksi pakumatka ei sovellu, sillä autoilu Euroopassa voi tuottaa taloudellisia yllätyksiä. Aino ja Jerry lähtivät matkaan hyvin vähäisellä autoilukokemuksella, olihan Jerry vasta hankkinut kortinkin reissua varten. Pakun vikojen korjauttamisesta revitään kunnon huumoria, mutta minua nämä korjaamovisiitit myös vähän ahdistivat. Itse kokisin varmaan tarpeelliseksi opiskella ainakin automekaniikan alkeita ennen moiselle reissulle lähtöä, sillä en haluaisi tulla monta kertaa huijattavaksi.

Monella tapaa Pakumatkalla on enemmän dokumentti koronatodellisuudesta kuin perinteinen matkakirja. Se myös peilaa matkustamiseen liittyviä huolia lähitulevaisuudessa. Ymmärryksemme Euroopasta on muutoksessa, ja huoleton vapaa liikkuvuus saattaa olla pysyvästi mennyttä maailmaa.

Jään myös odottamaan kirjalle jatkoa, sillä pariskunnalla on aikomuksissa jatkaa pakuelämää mahdollisimman pian. Tällä hetkellä he asuvat eräkämpässä Kittilässä, eivätkä suunnittele paluuta Helsinkiin. Mielelläni lukisin esimerkiksi Pohjois-Norjan tai Murmanskin alueen pakuseikkailuista, sillä näiltä hoodeilla löytyy takuulla paikkoja, joista urbaani keskivertosuomalainen tietää vähemmän kuin Napakymppi-sarjasta tutuksi tulleesta Lanzarotesta.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Costa del Crime-kirjallisuutta

Teos: Liza Marklund: Paikka auringossa (Otava, 2008)

Suomennos: Päivi Kivelä

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Kesän tiimellyksessä en ole jättänyt lukuharrastusta, mutta blogin päivittäminen kännykällä alkaa todella puuduttaa. Samaan aikaan minulla on pidempikin kirjoitusprojekti, johon olen joutunut ryhtymään käsin, koska varaa ostaa uutta läppäriä ei ole. Tästä puutostilasta huudahtelen nyt ja kertoilen jotain seikkailuistani Costa del Solilla – siis kirjallisista sellaisista, koska en ole vieläkään käynyt Espanjassa.

Tämä lähti äkillisestä kiinnostuksesta True Crime-osastoon, eli minua alkoi kiinnostaa pohjoismaisten huumerikollisten touhut Puerto Banusin ökyalueella. Tosi elämässä olemme viime aikoina mm. seuranneet ”hyvän perheen pahan pojan” Niko Ranta-ahon edesottamuksia tuolla satumaisella rikkaidenrannalla, joka ei oikein tunnu henkisesti sijaitsevan minkään tunnetun valtion maaperällä. Vähän sama fiilis tulee myös kansanomaisemmasta Fuengirolasta: mennäänkö sinne Espanjan vuoksi vai pakoon kotimaan murheita ja hankaluuksia?

Paras toistaiseksi löytämäni teos aiheesta on Liza Marklundin kahdeksas Annika Bengtzon-dekkari Paikka auringossa. Marklund ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, vaikka luinkin 90-luvulla hänen hurjia teoksiaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Bengtzon-sarjaa olen lukenut aiemmin ehkä kaksi, mutta muistaakseni väsyin sarjaan siksi, että alkupään osissa oli liikaa kaupallista tuotesijoittelua. Muuten tykkäsin asetelmasta, että dekkarin päähenkilö on toimittaja, koska kirjoittavaa salapoliisihahmoa on mukava seurata.

Tässä osassa Annika saa alennuksen urallaan Kvällspostenin toimittajana, koska ei suostu ottamaan vastaan hänelle tarjottua hallintopainotteista toimituspäällikön pestiä. Hänet lähetetään jatkamaan kollegansa aloittamaa reportaasia Kokaiinirannikosta Malagaan, jossa on samaan aikaan tapahtunut ruotsalaisen perheen murha.

Teoksessa seikkaillaan toki myös Ruotsissa (ja muuallakin kuin Tukholmassa) ja Marokossa. Marokkolaista kannabisin kasvatusta ja siihen liittyviä verkostoja teos kuvaa lähietäisyydeltä. Toisaalta Aurinkorannikon hämäräbisneksiä tukee Gibraltarin veroparatiisin läheisyys, eli maantiede mahdollistaa verkostojen toimivuuden. Välillä huumeita on kuljetettu pikaveneillä Malagasta jopa Barcelonaan saakka.

Onneksi vyyhteen mahtuu muutakin kuin pelkkää narkobisnestä, kuten natsihistoriaa ja lastensuojelua (jotka tosin eivät sinänsä ole keventäviä elementtejä). Juonen pyörityksessä korostuvat myös Annikan kiristyvä suhde työnantajaansa, ja ulkomaankomennuksien haasteelliset yhteistyökuviot tulkkien ja kuvaajien kanssa. Romanssin ja kotihuolien rooli tässä osassa on melko vähäinen; muistaakseni ne korostuivat rasittavuuteen saakka siinä vaiheessa, kun sarjassa elettiin pikkulapsiarkea.

Lukupaketti on tuhti, ja vaatii keskivertodekkaria enemmän keskittymistä. Äänikirjana se on vaativa, koska en ainakaan itse ole tottunut kelailemaan tarinaa taaksepäin muistin virkistämiseksi. Pysyin kyllä juonessa mukana, mutta mielestäni lähes 400-sivuinen monipaikkainen dekkari avautuu paremmin perinteisenä painotuotteena. (Tämäkin optio Bookbeatin suoratoisto-ohjelmassa on, mutta en jaksa lukea pitkiä teoksia puhelimen näytöltä.)

Positiivista on, että pääsin nyt eroon joistain Marklundin liittyvistä ennakkoluuloistani. Ehkä hänelläkin ovat kirjoitustyyli ja teosten sapluuna vuosien varrella vaihtuneet, ja ilokseni voin todeta, etten tätä teosta lukiessani kokenut samoja ärsytysmomentteja kuin aiemmin. Tuntui myös, että kirjailija oli tehnyt tätä teosta varten huolellisen pohjatyön varsinkin Aurinkorannikon ekspatriaattielämän lyhyen historian suhteen.

Reittaisin tämän teoksen melkein yhtä hyväksi ja jännittäväksi kuin alkuvuodesta YLE:llä pyörineen kotimaisen Paratiisi-sarjan. Tuntuu myös, että Aurinkorannikon yhteisöihin mahtuu niin monenlaisia elämäntarinoita, ettei aihepiiri ole vielä aivan tyhjiin ammennettu.

Ainoa osio, jossa koin lievää ärsytystä oli Marokon-seikkailu, koska vaikka Marklund ilmeisesti tuntee muslimi- ja arabikulttuureja, hän ei oikein tunnu pääsevän eroon ”etuoikeutetun valkoisen naisen” silmälaseistaan. Mutta kyllä sielläkin suunnassa osasta hahmoista kuoriutui esiin muuta kuin silkkaa stereotypiaa.

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Rockstar Recovery on pop

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan (Minerva, 2014)

Kuten aiemmassa postauksessa enteilin, jatkoin Matti Rämön pyöräseikkailujen lukua putkeen. Sarjan kuudennessa osassa Rämö pyöräilee yksin Sierra Nevadan vuoristossa Andalusiassa ja Marokossa kuumimpien kesähelteiden kurimuksessa. Matkan vuonna mies ehtii täyttää 50 vuotta ja potee nostalgiaa nuoruuden reissujaan kohtaan. Hän kokee Andalusian maisemat kovin samansuuntaisiksi kuin Sisilian ja Kalabrian, joissa hän asui nuorena miehenä pari vuotta hanttihommia tehden. Myös Marokossa hän on reissannut aiemmin, joten aivan uuden maaperän valloituksesta tässä reissussa ei ole kyse.

Sierra Nevada ottaa kovakuntoisenkin pyöräilijän voimille, ja välillä hän tekee vain 15 kilometrin matkapäiviä. Tahti kiihtyy Marokon puolella, jossa helle ei tunnu yhtä painostavalta kuin Espanjassa. Marokko vaikuttaakin varsin monipuoliselta pyöräilymaalta, ja siellä pyöräilijöitä arvostetaan enemmän kuin Espanjassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu YLE:n ruokalan kokin Azizin isän kotona Fesin historiallisessa kaupungissa, jossa Matti lepuuttaa jalkojaan kolmen päivän ajan. Maailma on pieni, ja pari muutakin marokkolaista matkan varrella muistelevat suomalaisia tyttöystäviään.

Marokossa Matti yöpyy enimmäkseen neljän seinän sisällä yhtä telttayötä lukuunottamatta. Hän kirjaa ylös päiväbudjettejaan, ja matkailu Marokon puolella voi hyvin jäädä alle 20 euron hintaiseksi. Espanjan puolella hinnat vaihtelevat suuresti, vaikka hän telttailee siellä enemmän. Pysähdys Gibratarilla tuo reissuun kolonialistista eksotiikkaa, ja se on ainoa paikka, jossa kohdataan klassista känniörvellystä brittien ja australialaisten taholta.

Matti Rämö on ilmeisesti itse absolutisti, tai ei ainakaan raportoi alkoholin käytöstään. Paikoitellen miehen askeettinen elämäntapa jopa ärsyttää, sillä tässäkin teoksessa (kuten äsken lukemassani Suomi-kirjassa) hänen ruokavalionsa on pitkälti tomaattipainotteista. Marokon puolella matkaeväissä korostuu ranskalainen Naurava Lehmä-juusto, joka on usein ainoa saatavilla oleva maitotuote kyläkaupoissa. Nämä eivät ole kulinaristisia teoksia, mikä johtunee pyöräilyn aiheuttamista reunaehdoista: raskaita aterioita ei voi nauttia, mikäli haluaa päästä päivän aikana perille.

Kirjassa on hauskaa arkista huumoria, kuten energiajuomien nimien tutkiskelua. Espanjan puolella suosikkijuomaksi nousee Rockstar Recovery, joka kuulostaa ihan krapulalääkkeeltä. Marokon puolella myydään lähinnä Power Horse-juomaa. Toki minttutee maistuu paikalliseen tapaan, mutta joissain tienvarsikuppiloissa se jopa loppuu päivän aikana kesken, koska sitä tehdään vain tuoreista, vasta kerätyistä lehdistä.

Kirjaan mahtuu myös ripaus hengellisyyttä, sillä Matti harjoittaa panteististä uskoaan muun muassa sanomalla illalla kiitollisuusrukouksiaan. Keskustelua aiheesta tulee jopa Marokon tullissa paluumatkalla, sillä huumetiedustelujen lisäksi tullimies haluaa tietää miehen uskonnollisesta taustasta. Kirjasta välittyy kiitollisuus elämälle, ja viiskymppisen miehen välitilintarkastuksen tarve.

Tässä teoksessa ei ollut minulle yhtään tuttua paikkakuntaa, sillä en ole käynyt Espanjassa enkä Marokossa. Eniten olen lukenut Alhambran mystiikasta ja al-Andalusin muslimisivilisaatiosta, jota kirjassa kerrattiin myös runsaanpuolisesti. Tämä teos toimii tarkempana matkaoppaana kuin äsken lukemani Suomi-teos, jossa asioita ei selitetä perinpohjaisesti suomalaisille lukijoille. Varmasti myös muut matkailijat kuin pyöräilijät voivat löytää kirjan kautta oivia off the beaten track-kohteita ja varsinkin säästövinkkejä.

Innostuin enemmän Marokon puolisesta elämäntavasta, kun taas osa Espanjan paikkakunnista tuntuivat kesä-heinäkuun helteissä jopa tunkkaisilta. Sierra Nevadan valloituksesta en ollut lukijana liekeissä, eikä tuosta reissusta noussut suurta kademieltä. Myöskään en vielä vakuuttunut telttailun iloista villissä luonnossa, mutta ehkä oivallus tapahtuu, jos luen läpi koko tämän sarjan.