Cinemaattista katarsista odotellessa

Teos: Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava, 2019)

Kirjailijat, jotka julkaisevat postuumeja kokoelmia aikakauslehtien kolumneistaan, ovat yksi ”alalaji”, josta minun on ollut vaikea ilmaista rehellistä mielipidettäni. Jonkun verran niitä on tullut tässäkin blogissa ruodittua, mutta jonkun verran noita väliteoksia on tullut myös jätettyä kesken. Katja Kallio kuuluu kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan suuresti, mutta nykyajan hankintalogiikalla hänenkin on välillä julkaistava jotain kepeämpää ja nopeampaa.

Siis Valkokangastuksia. Jo nimestä voi päätellä, että teos kertoo elokuvista. Ja moni varmasti tietää, että Kallio on leffafani, joka on kirjoittanut leffa-aiheisia kolumneja mm. Image-lehteen. Tämä kokoelma on osittain kooste Image-lehden jutuista. Koska en lue Imagea, jutut ovat minulle uusia. Kallio käsittelee niissä osittain sellaisia leffaklassikkoja, etteivät jutut aivan heti vanhene. Hän on aiemmin julkaissut teoksen Elokuvamuisti (2007), jolle tämä on sisarteos. Ja mikä ettei, leffahullut kiittävät, ja moni varmaan etsii teoksesta uusia katseluvinkkejäkin.

Luin tämän teoksen todella kepeästi, etsien siitä lähinnä itselleni merkittäviä cinemaattisia hetkiä. Itselläni katarsis-kokemuksia on ollut leffojen suhteen paljon vähemmän kuin Kalliolla, mutta esimerkiksi Englantilainen potilas (1997) on minulle leffa, josta en pääse eroon – se vaanii minua ihoni alla alituisesti. Enkä fanita Ralph Fiennesiä, vaan Kipin roolin esittäjää Naveen Andrewsiä. Kaurismäen Le Havren (2011) olen nähnyt vain kerran, mutta se pitäisi nähdä säännöllisesti, voimallisena masennuslääkkeenä.

Teoksessa käydään läpi iso kavalkadi itäeurooppalaisia klassikkoja, joista Kieslowskin lisäksi minulle olivat tuttuja vain romanialaisen Christian Mungiun pari nykyleffaa. Olen huono muistamaan ohjaajien nimiä, enkä edes tajunnut, että nämä Teemalta näkemäni leffat olivat samalta ohjaajalta. Mungiun Neljä kuukautta… (2007) on järkyttävä kuvaus Ceaucescun aikaisista laittomista aborteista, kun taas Valmistujaiset (2016) kertoo nyky-Romanian sisäänrakennetusta korruptiosta, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Valmistujaiset herättikin paljon kysymyksiä noin sanotusta kunnollisuudesta, ja siinä näyttelijäntyö oli poikkeuksellisen priimaa.

Kallio kertoilee teksteissään paljon perhearjestaan, ja elämästä kasvavien teinien kanssa, jotka tekevät irtiottojaan äidistä ja tämän makutottumuksista. Tärkeintä kuitenkin on opettaa tyttärille, että ranskalaisten leffojen näkeminen kaunistaa naista. Parisuhteessa taas leffahullulle korkein kynnys on altistuttaa tuleva kumppani omille lempirainoille, mikä saattaa myös olla suhteen koetinkivi. Kallion parisuhde musiikkituottajamiehensä kanssa on ollut pitkä, ja on kestänyt myös satunnaiset erimielisyydet.

Olen nähnyt Kallion käsittelemistä leffoista ehkä vajaan puolet, ja varsinkin hänen mainitsemansa iranilaisleffat alkoivat kiinnostaa erityisesti. Hänen oma katharsiksensa tapahtui ”I, Daniel Blake”-leffaa (2016) katsellessa, ja tämä on elokuva, jota minullekin on suositeltu jo pitkään, enkä ole sitä vieläkään nähnyt. Brittiyhteiskunnan viime aikojen kehitystä seuratessa tuntuu, että todellisuus on vielä leffaakin karumpi, eikä kaikki johdu Brexitistä. Dystooppinen arki esimerkiksi köyhien lasten näkökulmasta voisi olla seuraava hittileffan aihe, onhan Lontoossa jo asuinalueita, joilla on rikkaiden ja köyhien leikkikentät erikseen.

Juuri nyt en päässyt kovin syvälle näiden esseiden ”imuun”, mutta tämä voi johtua omasta hätäisyydestäni, ja siitä, etten ylipäänsä lue usein leffa-aiheisia kirjoja. Hyvä fiilis kirjasta jäi kuitenkin siksi, että huomasin, etten olekaan niin ”pihalla” varsinkaan eurooppalaisen elokuvataiteen kehityksestä kuin olen luullut olevani. Ainakaan Kallion teos ei ollut liian snobistinen tai elitistinen analyyseineen, vaan yleistajuinen katsaus, joka on ymmärrettävä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät itse kirjoita leffakritiikkejä elääkseen.

Luolamies supermarketissa

Teos: Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta (Aula&co, 2019)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Matt Haig on minulle uudehko kirjailijatuttavuus, ja olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, Kuinka aika pysäytetään. Romaani oli viihdyttävä ja oivaltava, mutta samalla liian nopeatempoinen ja pinnallinen makuuni, ja pohdin sitä lukiessani, oliko kirjailijalla mahdollisesti diagnosoitu keskittymishäiriö.

Nyt sain käsiini hänen uusimman bestsellerinsä, joka on pitkän esseen ja self-help-opuksen välimuoto. Kirja koskettaa varmasti meitä kaikkia, jotka kamppailemme vakavan someriippuvuuden kanssa. Kirjassa on paljon neuvoja ja vinkkejä listojen muodossa, joiden avulla lukija voi tarkistaa, kuinka syvällä riippuvuudessaan on menossa.

Minulla ei vielä mene yli tuntia päästäkseni ylös sängystä ennen aamun ensimmäisten somepäivitysten lukemista, kuten Haigilla ilmeisesti on joskus mennyt. Pidän kuitenkin puhelinta yöpöydällä tai sängyssä, varmuuden vuoksi. Luin tätäkin kirjaa tarkistaessa samalla some-tilannetta ainakin kaksikymmentä kertaa, ja kirja oli erittäin nopealukuinen. E-kirjojen lukeminen on muuttanut lukuasentojani dramaattisesti, enkä enää keskity kirjoihin kokonaisvaltaisesti kuten tein silloin, kun luin lähinnä painettuja teoksia.

Teos puhuttelee varmasti eniten meitä, joilla on ollut mielenterveydellisiä haasteita elämässämme. Väitän, että jokaisella meistä niitä on tai tulee olemaan, mutta mitä paremmassa asemassa olemme yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, sitä helpompi ne on ohittaa. Haig itse sairastui vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön jo nuorena, on ollut itsetuhoinen ja kärsinyt riippuvuuksista. Tällä kirjallaan hän näyttää eri ilmiöiden syy-seuraussuhteita, eli teos tarjoaa vertaistukea varsinkin ihmisille, jotka kamppailevat samaan aikaan useamman psyykkisen ongelman kanssa.

On todennäköistä, että monesta ongelmasta voi tervehtyä, jos parantaa tietoisuustaitojaan ja liikkuu enemmän luonnossa. Suurimman haasteen mielenterveydelle luo kaikkialla vaaniva kapitalismi, joka imee voimansa ihmisen taipumuksesta itsetyytymättömyyteen ja vertailuun muiden kanssa. Maailmassa on vielä olemassa kulttuurisia taskuja, joissa naiset eivät koe tarvetta varustaa itseään kymmenillä ryppyrasvoilla – ja tällaisia taskuja pidämme ”kehitysmaina”, vaikka niitä pitäisi kutsua ”edistysmaiksi”. Haig viittaa tässä Fidzin saariin, joilla syömishäiriöt havaittiin vasta 1990-luvulla, kun amerikkalaiset saippuaoopperat saapuivat sinne. Miksi annamme kaupallisten kauneusihanteiden tyhmentää meitä? Miksi jossain päin maailmaa valkaistaan peräaukkoja – alueita, joiden ei millään logiikalla pitäisi olla koko maailman katsottavissa?

”Luolamies supermarketissa” on hyvä metafora nykyajan sopeutumisongelmille. Paniikkikohtausten yleisin tapahtumispaikka kun on ostoskeskus tai iso supermarket, jossa ympäristö on luonnottomin mahdollinen. Ihmisen keho ei ole evoluutiossa vielä sopeutunut täysin elottomaan, mekaaniseen ja kaupalliseen mielenmaisemaan, vaikka mieli ehkä haluaisi sopeutua. Ehkä edistyneen kaupallisen barbarismin kehittynein muoto on itsepalvelukassa, jossa inhimillistä kontaktia ei enää tarvita. Tosin olen kuullut, että ne ovat tuoneet helpotusta monille, joilla on haasteita sosiaalisten kohtaamisten saralla.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten nuoria aikuisia, jotka eivät muista aikaa ennen internetiä. Osa Haigin pohdinnoista tuntuvat keski-ikäisestä elämänkoululaisesta itsestäänselviltä tai pinnallisilta. Poimin hänen somepohdinnoistaan yhden neuvon, joka tuntui itselleni ajankohtaiselta: ”Älä seuraa netissä ihmisiä, joista et pidä”. Tämä oikeasti on varteenotettava vinkki, jos esimerkiksi on koukuttunut seuraamaan äärioikeistolaisia vihapuhujia tai muita ihmiskunnan vihollisia. Heistä on hyvä olla tietoinen, mutta heidän seuraamisensa suuremmissa määrin tuntuu ajan haaskaukselta.

Muistaisinpa tämän huomenna.

Tämä teos voi olla riittävä herättelijä sellaiselle henkilölle, joka uskoo asioita kerrasta. Tässä yhdistellään maailmanhistoriaa, joogafilosofiaa, buddhalaisuutta, solubiologiaa ja jopa tämän päivän trendikkäitä tilanraivaamisoppeja raikkaaksi sekamelskaksi, eli jos luet tämän, sinun ei välttämättä tarvitse suorittaa laajempaa oppimäärää mariekondologiassa. Haig on laajalti lukenut, filosofiasta kiinnostunut kirjailija, joka viljelee syvällisiä lainauksia, mutta kannattaa perehtyä myös alkuperäislähteisiin, jos aikoo tavoittaa kirjan ”pointit”. Itse olen sitä mieltä, että Haigin pitäisi hidastaa tahtiaan vielä kymmenesosaan nykyisestä, jotta hän oikeasti alkaisi sanoa jotain omaperäistä.

Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Jemeninjuutalaista hiphoppia

IMG_1797Olen ollut viime päivät kaikkien aikojen järkyttävimmässä flunssassa, ja ainoa kirja, jota pystyin sängyn pohjalta tavaamaan, oli Koko Hubaran Ruskeat tytöt (LIKE, 2017). Hubaran blogiin olenkin tutustunut moneen otteeseen, joten osimoilleen tiesin, mitä teos pitäisi sisällään – järeää feminististä puhetta ruskeille kanssasisarille, jotka valkoisessa Suomessa/Pohjois-Euroopassa jäävät joko näkymättömiksi tai tulevat stereotyyppisesti leimatuiksi. Olen pitänyt Hubaran voimaannuttavasta otteesta, jolla hän lähestyy tulevia polvia, mutta kokenut lievää ahdistusta hänen tavastaan keskustella kulttuurisesta omimisesta.

Ruskeissa Tytöissä omimiskeskustelu tosin on vain sivujuoni. Hubara tarjoaa tunne-esseitä, joiden keskiössä on identiteetti ja yksinäisyyden kuplan puhkaisu. Kielellisesti tämä on herkullinen cocktail akateemista jargonia ja katukieltä, maustettuna suurella määrällä anglismeja ja hepreaa. Vaikka hepreasta en mitään ymmärtänytkään, sitä oli mukava lukea. Eikä sekään haittaa, että kirjailija ottaa vapaudet käyttää verbejä ”shoutouttaa”, ”maindaa” tai ”haippaa”, mutta tämäntyyppinen kielenkäyttö ei välttämättä tuo tekstiä lähemmäksi Suomessa asuvia ruskeita tyttöjä. Esimerkiksi monet nuoret turvapaikanhakijat eivät osaa englantia, eikä tämäntyyppinen ghettokieli välttämättä aukea syrjäseuduilla asuville.

Kaksi esseetä kirjassa suorastaan räjäyttivät tajuntani, ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” ja ”30 faktaa Jemenistä”. Hiphop-essee sinänsä ansaitsisi kirjallisuuspalkinnon, ja Jemen-essee kertoi identiteetin rakentumisen vaikeudesta silloin, kun muutto suvun alkujuurilta on tapahtunut jo ikuisuuksia sitten, eikä kukaan elossa olevista sukulaisista ole vieraillut koko maassa. Kuinkas monta faktaa me tiedämme Jemenistä? No, tämän teoksen kautta ehkä muutaman lisää.

Tunnetasolla teos todella avasi kaunokirjallisen muistini, tosin olen lukenut tässä mainittuja afroamerikkalaisia feministisiä klassikkoja vasta kolmikymppisenä. Maya Angelou oli kyllä Kanadan-vaihtovuotenani oman pään sisäinen vitsini, sillä kotikadullani Angelou-tuotteita (paperi-ja sisustussälää) myytiin useassakin puodissa. Pidän todella paljon hänen kirjoistaan, mutta imelä tuotteistaminen tuntui banaalilta. Suurista idoleistaan Hubaran kirjoitustyyli lähentelee bell hooksia, se on samalla kansantajuista ja lennokkaan akateemista. Ottaen huomioon, että teksti on peräisin henkilöltä, joka ei koskaan valmistunut maisteriksi, tämä on omanlaisensa saavutus – tai ylistys itseoppineisuudelle.

Onneksi Hubara antaa tunnustusta myös suomalaisille juurilleen ja niiden moninaisuudelle. Kuvitteellisen talon kivijalka Oravalan kylässä Jääskessä, luovutetussa Karjalassa, ei ole yhtä vakuuttavasti dramatisoitu kuin sukutalot Sanaassa, mutta siitäkin historiasta lukija voi saada otteen. Koin kirjaa lukiessani myös inspiraatiota sukututkimuksen näkökulmasta: jos näinkin nuori henkilö kuin Hubara on jaksanut perehtyä sukutaustaansa tällä intensiteetillä, silloin sukututkimus ei voi olla pelkästään eläkeläisten tai muuten hautaan valmiiden harrastus.

Seuraavaksi haluaisin lukea Hubaralta fiktiota, koska hän tässä kirjassaan osoittaa suvereenisti kykynsä pitää lukija otteessaan ja luoda toivorikkaita maailmoja. Varmasti hänellä olisi kykyjä kirjoittaa aikuisten romaanin lisäksi lasten- tai nuortenkirjallisuutta, johon tässäkin teoksessa on sytykkeitä.

Luin kirjan e-versiona, mutta tämä tuntuu teokselta, joka kannattaisi pitää hyllyssään. Koska tässä esitellään käsitteistöä, jonka suhteen valtaosa suomalaisista on edelleen ulalla, sen sisältö ei tule nopeasti vanhenemaan. Itse suosittelisin kirjaa kurssikirjaksi varsinkin sosiaalialoille, ja monenlaisille nuorille aikuisille, jotka etsivät itseään. Tämä on tuleva klassikko.

EDIT 21.11.2017:

Ehdotan tätä teosta YLE:n kirjojen Suomi 101-hankkeen viimeiseksi teokseksi, eli siksi, joka edustaa mielestäni eniten maatamme vuonna 2017. Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt? Hankkeessa on menossa äänestys Kirjojen Suomi-sivustolla, johon voi osallistua sekä bloggarit että muut lukijat.

 

Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

IMG_1759Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Kohti globaalia ikääntymistä

aurinkokissaKappas, vihdoin sain luettua teoksen, joka sopii sekä HELMET-haasteeseen (36. Elämäkerta tai muistelmateos) että tukee yhtä tammikuun opintojaksoani, kurssia vanhuudesta. Kevät tulee varmaan menemään pitkälti täsmälukemistojen parissa.

Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi (Tammi, 2016, suom. Raija Rintamäki) tuskin kelpaa geriatrian kurssikirjaksi, mutta tämä ilmavan esseistinen yhden vuodenkierron päiväkirja antaa paljon uutta ajateltavaa meidän eri-ikäisten ikääntyvien tulevaisuudesta. Muuten Mazzarella on mielestäni aloittanut ”tätikirjojen” kirjoittamisen liian nuorena – huomaan, että hän on avautunut vanhenemisestaan jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä tässäkään teoksessa vielä täytetä kuin seitsemänkymmentä vuotta. Kirjallaan Täti ja krokotiili (1995) Mazzarella lanseerasi aikanaan Suomeen ruotsalaista positiivista tätienergiaa, joka oli omanlaisensa piristeruiske, tavallisen elämän ylistys feministisen ajattelun virrassa.

Tämä teos kertoo vuodesta, jolloin kirjailija valmistelee henkisesti syntymäpäiviään. Aurinkokissa on San Franciscosta hankittu aurinkoenergialla toimiva kiinalainen muovilemmikki, joka heiluttaa tassuaan valon mukaan innokkaasti tai laiskasti. Merete ja hänen uusi aviomiehensä L. ovat innostuneet Amerikan länsirannikon road tripeistä, samoin kuin amerikkalaisista risteilyaluksista, joilla matkustaminen on omatoimimatkailun täydellinen antiteesi.

Kirjallisuustieteilijäksi Mazzarella on yllättävän kiinnostunut sosiologiasta, ja lainaakin relevantteja tutkimuksia ei pelkästään vanhenemisesta, vaan työelämän ja parisuhteellisuuden globaaleista muutoksista. Yksi hänen lempisosiologeistaan on amerikkalainen Arlie Hochschild, joka on kirjoittanut monipuolisesti tämän päivän kapitalistisesta tunnetyöstä ja myös parisuhteiden markkinoista. Miesten ja naisten ikä näyttäytyy hyvin eriarvoisena esimerkiksi kaupallisissa treffipalveluissa, joista varsinkin miehet usein etsivät itseään nuorempaa seuraa. Miltä ylipäänsä tuntuu olla koko ajan (sekä töissä että vapaa-ajalla) kompakti tuote, jota pisteytetään markkina-arvon mukaan?

Mazzarella kirjoittaa hämmentävän avoimesti kahdesta avioliitostaan (niitä oli kolmaskin, mutta lyhyeksi jääneenä se ei mahdu tämän teoksen pirtaan). Kolmatta kertaa naimisiin hän pääsi eläkeiässä, ja liitossa eletään vielä kerronnan nyt-hetkessä jonkunlaista kuherruskuukausivaihetta. Ennakkoluuloton aviomies ei edes pane pahakseen sitä, että Merete käy säännöllisin väliajoin huoltamassa pariskuntaa reippaasti  vanhempaa ex-miestään Uppsalassa. Kyse ei kuitenkaan ole moniavioisuudesta, vaan selvästi joustavan postmodernista perhekäsityksestä. Jotenkin koen, että tällainen avoimuus on harvinaisempaa suomenkielisen enemmistön parissa, vaikka osapuolet olisivatkin akateemisia älykköjä.

Teoksessa pohditaan syvällisesti historiallisia prosesseja ja maailmanpolitiikan nurjaa puolta. Benjaminilainen historian enkeli muistuttaa olemassaolostaan mm. päivänsankarin synttäriristeilyllä, johon osallistuvat myös hänen lapsensa ja lastenlapsensa. Tunisiassa seurue onnistuu välttämään itsemurhapommituksen, jossa useampi risteilymatkailija kuolee. Lampedusa on Tunisiasta vain kivenheiton päässä, eikä huoletonta Club Med-tunnelmaa voida enää palauttaa loppureissuksi. Mazzarella ei tässä vello valkoisen naisen taakassa, mutta potee silti lievää syyllisyyttä läheltä piti-tilanteen jälkimainingeissa.

Koin eniten samastumista Mazzarellan kirjailijaminän kanssa, hän kun ei ole runsaasta tuotannostaan huolimatta onnistunut koskaan tuotteistamaan itseään. Tässä käydään läpi monia takavuosien piinallisia julkisia esiintymisiä ja mediajulkisuutta, jossa huomio on kiinnittynyt täysin muuhun kuin kirjallisiin ansioihin. Mazzarella saattaa olla tunnetumpi kirjailija Ruotsissa kuin Suomessa, jonne häntä kutsutaan edelleen opettamaan ja esitelmöimään, mutta ruotsalainen media on aina ilkeillyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden kustannuksella – ehkä siksi, että he ovat se ainoa etninen vähemmistö, jolle on varaa piikitellä. Mozzarella on hänen pilkkanimensä Ruotsissa, mikä ilmeisesti viittaa lempeään mauttomuuteen, kesyyteen.

Ikääntymisestä kertovana kirjana Aurinkokissan vuosi on kaikkea muuta kuin hassunhauska ”hyvän mielen teos”, ja se kommentoikin piikikkäästi kaikkia leffoja ja tv-sarjoja, joissa vanhuksista tehdään söpön harmittomia maskotteja. Itse olen tässä blogissa arvioinut joitain viime aikojen vanhuutta kästteleviä viihderomaaneja, joista mielestäni juuri ne ruotsalaiset ovat olleet noloimpia. Mazzarella ei varmasti taipuisi lukemaan esimerkiksi Catharina Ingelman-Sundbergin selkokielisiä rosvoromaaneja (Kakkua, kiitos oli itsellenikin viime vuoden karmeimpia tuttavuuksia).

Luin teosta enemmän omaelämäkerrallisena tekstinä kuin esseekokoelmana, vaikka substanssin tasolla tässä liikutaan vahvasti yksityisestä kohti yleistä, yhteistä ja poliittista. Esseistinä Mazzarella on luonut oman kepeän pirskahtelevan tyylinsä, jossa vaikeista asioistakin puhutaan sopivan hengittävästi. Jotkut voisivat pitää eläkeläispariskunnan arjen kuvauksia jutusteluna, mutta itse nautin varsinkin matkakuvauksista.

Mazzarellalta olen toistaiseksi lukenut vain ei-fiktiota, joten hänen romaaninsa kiinnostaisivat seuraavaksi. Ja mielellään alkukielellä. Sekin tuli uutena tietona, ettei hän olekaan suomenruotsalaista sukua, vaan hänen vanhempansa puhuivat kotona ruotsia lingua francana. Hänen äidinkielensä, jos ollaan tarkkoja, on tanska.

Sivistys vai siveelllisyys?

200px-ArvidJarnefeltArvid Järnefelt (1861-1932) tunnetaan tolstoilaisuuden vaalimisesta ja oudoista elintavoistaan. Lähdin tutkailemaan hänen tuotantoaan siinä toivossa, että löytäisin hänen teoksistaan rippeitä pietarilaisesta elämänmenosta 1800-luvun puolella, mutta en vielä päässyt omaelämäkerrallisessa Vanhempien romaanissa (1930) pitkälle. Sen sijaan aloitin miehen uraan ja ajatteluun tutustumisen teoksesta Heräämiseni (1894), joka on pitkähkö omaelämäkerrallisia tunnustuksia sisältävä eettis-siveellinen essee.

Järnefelt oli siis kuuluisan kosmopoliitin suvun vesa, maalari-Eeron veli, joka jo nuorena jätti juristin uransa etsien tietään kansan parissa. Häntä voisi pitää varhaisena hippinä, tai ainakin radikaalisesti vaihtoehtoisena eläjänä, joka kirjailijanuransa aikana työsti tolstoilaisia, kristillisiä ja anarkistisia ajatuksiaan eri genreissä. Vaelluksensa alkuvaiheessa hän yritti pyrkiä suutariksi ja konepajan mieheksi, mutta nämä kokeilut eivät kantaneet toivottua hedelmää. Lopulta hän päätti omistaa aikansa ja energiansa maanviljelykselle. Miehen tila Lohjan Virkkalassa on edelleen suvun omistuksessa ja sitä vaalitaan esi-isän oppien mukaan. Tila ei ole museo, mutta blogistaniassa näkyy joitain raportteja henkilöiltä, jotka ovat päässeet tilalla vierailemaan.

Essee alkaa railakkaasti Arvidin tunnustuksella itsesaastuttamisen harrastamisesta ja siihen liittyvästä syyllisyydestä. Hänen henkinen heräämisensä alkoi siis seksuaalisten kysymysten pohdinnasta: hän oli utelias siitä, millaisia vaikutuksia  autoerotiikalla ja bordelleissa käymisellä on yhteiskunnalle ja kuinka näistä hairahduksista keskusteltiin. Löydettyään aikalaisen kirjoittaman sydämellisen ja ei-tuomitsevan avioelämän oppaan hän koki vapautuvansa, sillä oppaassa kerrottiin, että itsesaastuttamista harrastavat lähestulkoon kaikki, joilla ei ole mahdollisuutta ”järjestettyyn siitineloon”. Vapaan rakkauden ajatuksen siemeniäkin hän idättää, tosin varsin ujossa muodossa. Pohdinnat vaikuttavat aikalaisen kynästä rohkeilta, ja niihin on luvassa jatkoa myöhemmässä teoksessa Kirjeitä sukupuolikysymyksistä (1915).

Korkeammalla tasolla Järnefeltin herääminen liittyy luopumiseen tekaistusta minäkuvasta, johon suurin osa meistä on taatusti elämänsä aikana syyllistynyt. Tämä esiintyy eri ihmisillä eri tyyppisenä keikarointina; Järnefeltillä itsellään se liittyi opintoihin, ammatinvalintaan ja sosiaalisen hyväksynnän hakemiseen Helsingin kosteissa herrakerhoissa. Tulevaisuuden kuului tarjota muutakin kuin selälletaputtajien huomion kalastamista. ”Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?”, hän kysyy.

Teksti muuttuu loppua kohti raamatulliseksi vakavamieliseksi abstraktioksi, joka ei herättänyt vastaavaa hilpeyttä kuin alkupuolen viinaan ja seksiin liittyvät havainnot. Luokka-analyysi on tekstissä iduillaan monessa kohtaa, mutta joku Järnefeltin äänessä nyppii, kun hän maalailee kuvia rakkaasta rahvaastaan. Sivistyksen ja siveellisyyden suhdetta hän pohtii erityisesti suutarinpajassa kertyneiden kokemusten kautta. Vaikka hän oppi suutarintyön alkeet, hän ei oppinut syljeksimään ja kiroilemaan kuin kollegansa. Hän katsoo itsensä sivistyneemmäksi kuin suutarit, mutta vain siitä armosta, että hänen vanhemmillaan oli varaa kouluttaa häntä. Siveellisyyden suhteen hän ei kehuisi ylempiä luokkia korkeampitasoiseksi, he vain juovat jalompia juomia ja harrastavat riitelyä ja muuta huonoa elämää suojatummissa tiloissa kuin rahvas.

Järnefeltin suomen kieli on ilmeikästä, mutta kovin koukeroista. Siihen täyspainoinen sukeltaminen vaatisi enemmän panostusta kuin mihin nyt pystyn. Miehen tuotannosta näytelmien kerrotaan olevan kevyemmästä päästä, sillä hän tuotti niitä tilaustöinä väliteoksinaan. Tämä heräämisen dokumentti oli paikoitellen piinallisen itsetietoinen ja moraalista ylemmyyttä toitottava. Historiallisena dokumenttina se kuitenkin hämmentää, sillä tämäntyyppinen intiimi tunnustuksellisuus ei vielä 1800-luvun puolella ollut suurinta huutoa.

Arvid Järnefeltin äidistä Elisabethista on enemmän uutta kirjallisuutta saatavilla; esimerkiksi Tarja Lappalainen on julkaissut teoksen Salonkielämää (2014), jossa käsitellään Elisabethin, Minna Canthin ja Juhani Ahon myrskyisiä välejä. Tavallaan tämän tyyppinen historiallis-kaunokirjallinen juoruilu kiinnostaa ja sitten ei. Järnefeltit ovat suku, josta tuntuu olevan materiaalia kaikissa sateenkaaren väleissä. Myös aiemmin lukemani Anni Swanin kirjeteokset sivuavat Järnefeltejä, sillä Saimi Swan oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Ruotsinkielisestä kulttuurista ja muusta kosmopolitismista puhdistautuneen fennomaanisen kulttuurieliitin piirit tuntuvatkin poikkeuksellisen sisäsiittoisilta.

Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

6_2_4-Macau_03Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.

 

Eleganttia esseistiikkaa

Pariisin mustat kirjailijat 1956James Baldwin tuntuu kummittelevan vähän kaikkialla, minne kuljen – nyt löysin hänen v. 1961 esseekokoelmansa Nobody Knows My Name hieman kömpelönoloisena suomennoksena. Tai kömpelö lukukokemus johtui kenties siitä, että suhteeni äidinkieleni neekeri-sanaan on problemaattinen vuonna 2013, kun taas Baldwin itse viljeli sanoja Negro ja nigger poliittisesti, itsevoimaannuttavana tehokeinona kokoelmansa jokaisella sivulla. Jos olisin lukenut teoksen englanniksi, en olisi ehkä kokenut samaa vaivautumista.

Ylläoleva kuva on vuoden 1956 afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten kirjailijoiden kokouksesta Pariisissa, johon Baldwinin lisäksi osallistui sellaisia kuuluisuuksia kuin Frantz Fanon, Aimé Césaire ja Leopold Sénghor. Baldwinin raportin mukaan kokoukseen osallistuneiden kommunistien ja kristittyjen uskovaisten oli vaikea löytää yhteistä säveltä, ja erityisesti kommunistit boikotoivat niitä sessioita joissa puhuttiin hengellisyydestä tai henkisyydestä. Baldwin itse osallistui kaikkiin sessioihin kokien yhteenkuuluvuutta molempien ”leirien” sanomien kanssa, haluamatta tulla leimatuksi kumpaankaan. Mitään yhteistä afrikkalaisen kirjallisuuden henkeä kokouksessa ei edes pyritty löytämään, mutta kohtaamisten on täytynyt olla silmiä avaavia kaikille. Naisia kuvassa näkyy vain pari, heidänkään nimiään en tiedä, mutta kokouksen iltajuhlissa väkeä viihdytti mm. Josephine Baker. Näissä bileissä olisin halunnut olla mukana!

Esseistä valtaosa käsittelee Yhdysvaltojen rotusortoa ja pohjois- ja etelävaltioiden välistä historiallista kuilua. Esseitä kirjoittaessaan Baldwin itse vieraili elämänsä ensimmäistä kertaa Etelässä (Pohjois-Carolinassa ja Atlantassa) ja kirjoittaa erityisen voimallisesti mustien lasten ja nuorten koulutuskysymyksestä: hän yrittää ymmärtää mustia vanhempia, jotka edelleen kannattavat segregoituja kouluja siitäkin huolimatta, että niiden oppimistulokset ovat valkoisten kouluja matalammat ja rikollisuus ja teinivanhemmuus tuntuvat nuorista selkeämmältä tulevaisuuden vaihtoehdolta kuin jatko-opinnot. Hän yrittää ymmärtää myös niitä ”edistyksellisiä” jotka lähettävät lapsensa valkoisten kouluun silläkin uhalla, että lasten päälle syljetään. Amerikkalaisen koulutusjärjestelmän tulevaisuutta hän ei maalaa ruusuisin sävyin, sillä perustavaa laatua olevaa ongelmaa ei olla pyritty lähestymään: kysymystä amerikkalaisesta identiteetistä ja siihen keskeisenä juonteena liittyvää rotukysymystä. Amerikkalainen yhteiskunta Baldwinin mukaan epäonnistuu, jos ei kykene määrittelemään mustan miehen paikkaa siinä – tämän kysymyksen välttely vaikuttaa negatiivisesti myös valkoisen väestön minäkuvaan. Teoksen nimi viittaa koko Amerikan kansakunnan dilemmaan: Harlemin kadulla humalassa hoiperteleva, anonyymi nigger on koko kansakunnan harjoittaman itsepetoksen käyntikortti.

Baldwin käsittelee rotuun liittyviä kysymyksiä tasapainoisesti, selkeästi ja elegantisti – hänen pohdintojensa pohjalla ei ole viha tai katkeruus, vaan älyllinen rehellisyys. Hänen äänensä on vakaa ja rauhallinen. Monet hänen esittämänsä kysymykset identiteetistä ja rotusuhteista tuntuvat edelleen osittain vastaamattomilta ja siksi tarpeellisilta.

Baldwin lähti nuorena miehenä diakonissojen, tamburiinien ja halleluja-huutojen säestämästä Harlemista ”valkoisten maailmaan” ja ehkä vasta Pariisissa aitojen afrikkalaisten parissa kohtasi syvällisemmän oman afroamerikkalaisen identiteettinsä. Vaikka hän jätti tunnustuksellisen, karismaattisen uskonnon, hän pohtii näissäkin esseissä uskoa Jumalaan. Tämä kohta liikutti minua koko teoksessa eniten:

”Jumalan yhteydessä oleminen merkitsee todellisudessa suunnatonta, ylivoimaista kaipausta ja iloa ja voimaa, jota emme voi hallita, joka hallitsee meitä. Käsitän oman elämäni matkaksi kohti jotakin, jota en ymmärrä, kohti jotain joka lähestyessään tekee minut paremmaksi. Käsitän Jumalan vapauttajaksi enkä välineeksi hallita toisia. Rakkaus ei ala eikä lopu tavalla jolla kuvittelemme sen alkavan ja loppuvan. Rakkaus on taistelua, rakkaus on sotaa, rakkaus on kasvamista (s. 123).”

Baldwinin Jumalasuhde on siis mystinen, nöyrä ja antautuva. Tämä pohdinta yhdistettynä pohdintoihin homoseksuaalisuudesta antaa kyllä hengellisiä eväitä myös tämän päivän sateenkaarikristityille.

Baldwin osoittautuu Ingmar Bergmanin elokuvien tuntijaksi, ja yksi esseistä käsittelee hänen matkaansa Tukholmaan, jolloin hän tapaa Bergmanin sorvin äärellä Filmstaden-studiollaan. Kohtaaminen on välitön ja teeskentelemätön; miehet puhuvat tehdyistä töistään ja Bergman kieltäytyy kertomasta mitään tekeillä olevista tai tulevista töistään. Ruotsissa Baldwin kohtaa protestanttisen perintönsä ja näkee monissa kulttuurialan ihmisissä samanlaista ehdottomuutta kuin mustissa harlemilaisissa saarnasmiehissä. Ruotsalaisten jazzklubien kalpea imitointi huvittaa häntä. Muuten hän tuntuu viihtyneen maassa erinomaisesti.