Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Annos korealaista kauhua

Teos: You-jeong Jeong: Piruparka (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Korealaisen kirjallisuuden saralla olen kunnostautunut viime aikoina kummasti. Aikuisiässäni meni yli 20 vuotta, joiden aikana olin lukenut näinä vain yhden korealaisteoksen englanniksi, mutta viime vuosina Suomen markkinoille on suorastaan tulvinut kiinnostavaa korealaiskirjallisuutta. Muutaman kirjailijan otos ei vielä ole buumi, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäänsä suomennetaan, voidaan todeta, että Korea alkaa olla suomennosten kärkimaita.

Piruparka on intiimiin perhepiiriin sijoittuva dekkari/psykologinen trilleri, jonka kertoja on 25-vuotias nuori mies Yu-jin. Hän on herkkä introvertti, joka asuu vielä aikamiehenä äitinsä kanssa, eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Viime vuodet hän on käynyt töissä hanttihommissa valtion virastossa, ja odottaa oikeustieteellisen pääsykokeiden tuloksia. Nuorempana hän on ollut kilpauimari, mutta psyykkiset ongelmat ovat katkaisseet urheilu-uran. Miehen täti on psykiatri, jonka asiantuntemukseen tämän äiti nojaa poikansa hoidossa. Yu-jinin lääkkeiden otto on koko perheen huolenaiheena, mutta hän alkaa olla kypsä ympärivuorokautiseen holhoukseen.

Kun Yu-jin on teini, hän saa veljekseen adoptiopojan Hae-jinin, joka on tämän orpo koulutoveri. Äiti adoptoi Hae-jinin täyttämään perheen kuolleen isoveljen täyttämää tyhjiötä. Kirjan nykyisyydessä myös Hae-jin asuu kotona, vaikka viettääkin paljon aikaa muualla maassa elokuvien kuvauksissa. Veljeksillä on tiivis suhde, mutta Hae-jiniä kohdellaan selvästi enemmän aikuisena kuin Yu-jiniä, joka elää lyhyessä lieassa.

Enempää en voi juonesta paljastaa, mutta ainakaan kirja ei jättänyt kylmäksi. Tai se on niin kylmäävä, että se pitää otteessaan loppumetreille saakka. Kuka Yu-jin lopulta on, ja mitä oikeasti on tapahtunut hänen yöjuoksuillaan? Kumpi on sairaampi, nuori potilas vai yhteiskunta, joka aloittaa millimetrintarkan diagnosoinnin yhdeksänvuotiaana? Olisiko Yu-jin voinut kehittyä normaalisti ilman lääkkeitään?

Minäkertoja on kirjassa vahva, ja tämän lisäksi kurkistetaan Yu-jinin äidin mieleen tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Äiti ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta on kuvannut lapsensa edesottamuksia ensimmäisestä epilepsiakohtauksesta saakka. Muuten äiti ilmaisee itseään lähinnä Neitsyt Marian patsaan kautta, eli kristillisellä symboliikalla on rooli kerronnassa. Myös peitetarina, jossa äiti on häipynyt kristilliseen retriittiin kertomatta asiasta lähipiirilleen, oli kutkuttava. Kirjan äiti on hallitseva, mutta ei omnipotentti, koska hän on riippuvainen psykiatrisiskonsa neuvoista.

Kauhun ja väkivallan akselilla kirja on keskivertoa raaempi, mutta toisaalta tapahtumat ovat hyvin rajatut. Minut tämä teos yllätti ja olin sitä lukiessani aidosti kauhuissani, eli juuri psykologisesti teksti oli hurjan taitavaa. En myöskään osannut löytää teoksesta menestystrillerin algoritmia, kuten usein vastaavia brittikirjoja lukiessani löydän, eli kirja tuntui raikkaalta ja omaperäiseltä. Piruparka voi tulla uniisi, eli en ainakaan suosittele tämän lukemista myöhään yöllä, kun olet yksin jossain eristyneessä kohteessa. Toisaalta kirjan piruparan kaikenkattava tavallisuus ja inhimillisyys myös yllätti: hän ei arjen puuhissaan vaikuttanut lainkaan siltä tunteettomalta psykopaatilta, joksi psykiatria oli hänet jo 9-vuotiaana määritellyt.

Korealaisesta kulttuurista teos toki kertoo, mutta satunnaisten kimchi-ämpäreiden ja paputahnakeiton keittämisten ulkopuolella teoksen perhetragedia on myös universaali. Kirjan perhe edustaa ylempää keskiluokkaa, jossa valkokaulusammatit ovat itsestäänselvyys ja luovia aloja suositaan. Hae-jin-veljen leffakuvauskeikkojen kuvaus toi muuten raskaaseen teokseen vähän hengitystaukoja. Myös korealaisten lomanviettosaarten kuvaus oli kiehtovaa, vaikka niissäkin tapahtui kauheita asioita.

Jos sinulla on aikaa lukea vain yksi dekkari tai trilleri tänä vuonna, suosittelen lämpimästi tätä teosta siksi, että se nousee järkyttävällä tavalla trilleriteollisuuden massasta. Edullinen lento Koreaan tulee bonuksena, mutta kirjan tapahtumia voi samalla tarkastella minkä tahansa kulttuurin kehyksistä käsin.

Lukurauhaa korealaiselle kanalle

Teos: Sun-Mi Hang: Kana joka tahtoi lentää (Sitruuna, 2018)

Suomennos: Hilla Hautamäki

Lukija: Ritva Holmström

Tähkä on filosofinen kana, joka asuu akaasiapuiden alla korealaisella maatilalla. Tila ei ole pahin tehotuotantotila, vaan eläimet saavat nauttia ulkoilmasta häkeissään. Tähkän elämän suurin haave on saada jälkeläinen, mutta ilkeä isäntäväki riistää tältä jokaisen munan. Haave kasvaa pakkomielteeksi, ja pian Tähkä löytää itsensä hautovan vierasta munaa, koska ei voi enää munia omiaan. Muna kuuluu edesmenneelle ankalle, mutta sen hautominen tuo Tähkän elämään täyttymyksen. Poikasen synnyttyä alkaa rankka selviytymistaistelu, jonka aikana uhrautuva äiti koettelee äärirajojaan.

Kirja on globaali bestseller, ja sitä markkinoidaan lastenkirjana, mutta pikku piru minussa uskaltaa väittää, että sen pelkistetty, mustavalkoinen kuvitus vetoaa enemmän tyylitietoisiin vanhempiin kuin lapsiin. Toki itse pidän kuvituksesta kuin hullu puurosta, ja jos minulla olisi pieniä lapsia, haluaisin heille myös Tähkä-aiheisia vaatteita.

Minun on vaikea määritellä tälle teokselle minimi-ikärajaa, sillä perinteisestä, lapsenomaisesta sadunkerronnasta huolimatta tässä käsitellään aika isoja ja ahdistavia teemoja, kuten syrjintää, kiusaamista, lapsettomuutta, sijaisvanhemmuutta ja eläintuotannon vääryyksiä. Ainakaan alle kouluikäisille en tätä lukisi, ehkä alakoululaiset ovat ideaali kohderyhmä, mutta voi tämä kiinnostaa myös eläinten oikeuksista kiinnostuneita teinejä. Kovin poliittinen teos ei ole, jos vertaa tätä vaikka George Orwellin Animal Farmiin. Mutta eläinhahmot ovat moniuloitteisia, ja tietystä inhimillistämisestä huolimatta edelleen eläimellisiä.

Kielellisesti teksti on todella nyansoitua lastenkirjaksi, ja suomeksi käännettynäkin se soi ainutlaatuisesti. Lapsen näkökulmasta kirjan maailma on universaali, ja suurin osa eläimistä ovat suomalaiselle lapselle tuttuja. Vain jotkut puut ja kasvit ovat eksoottisia, mutta muuten tarina ei vaadi käännöksiä. Kuunneltuna teksti on varsin maaginen, mutta jäin kyllä kaipaamaan koko kuvituksen näkemistä. Eli hankkisin tämän teoksen ehdottomasti mieluummin painettuna kirjana kuin äänikirjana.

Tällä postauksella juhlistan Lukurauhan päivää, jota juhlistettiin Lukukeskuksen innoittamana tänään sunnuntaina 11. 2. Päivä on varmasti ollut suosittu, koska ainakin täältä koti-Nekalasta katsottuna ulkoilu näytti kelien suhteen jopa hengenvaaralliselta.

Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”

Viihtyikö äitisi keittiössä?

Pidä huolta äidistäKyung-sook Shinin teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015, suom. Taru Salminen) on ensimmäinen eteläkorealainen romaani, joka on käännetty suomen kielelle. Tämä kertonee jotain maiden kulttuurisuhteista. Suoraan sanottuna en muista, olenko koskaan lukenut korealaista kirjallisuutta lukuunottamatta yhtä omaelämäkerrallista pakotarinaa Pohjois-Koreasta etelän puolelle. Pari korealaista leffaa olen nähnyt ja pitänyt niistä erityisesti kuvakielen tasolla, mutta niidenkin nimet olen autuaasti unohtanut. Lukijana aloitan siis tutustumisen korealaiseen kirjallisuuteen nollapisteestä.

Pidä huolta äidistä on sopiva sisäänheitto korealaiseen kulttuuriin, sillä se kertoo perhe-elämästä, arjesta ja korealaisten yhteiskunnan nopeasta modernisaatiosta. En usko, että Kyung-sook Shinin tarkoituksena oli kirjoittaa ulkomaailmalle helposti aukeavaa tulkkausta tai koodausta, mutta ainakin itse tartuin teoksessa niihin ”helppoihin” kulttuurisiin koordinaatteihin, jotka tunnistin. Teoksen päähenkilö on seitsemänkymppinen Park So-nyo, lukutaidoton neljän lapsen äiti ja isoäiti, joka on käyttänyt elämänsä muiden tarpeista huolehtimiseen. Talousihmeäiti hapattaa kimchiä, keittää merileväkeittoa. pakastaa riisikakkuja ja liimaa ovenpieliin vaahteranlehtiä esi-isien lepyttämiseksi. Lapsilleen hän on olemassa lähinnä hupsuna maalaisnaisena, joka tulee kaupunkiin kassit ja taskut täynnä ruokanyssyköitä. Kaikki lapsista asuvat aikuisiässä Soulissa, tyttäret myös ajoittain ulkomailla, ja kotitaloa maalla pidetään lähinnä varastona.

Tarina alkaa äidin katoamisesta metroasemalla. Lasten isä on tyypilliseen tapaansa kävellyt vaimonsa edellä ja hypännyt metroon huomaamatta, ehtikö vaimo kyytiin mukaan. Äiti katoaa mystisesti suurkaupungin humuun, ja lapset aloittavat mittavan etsintäpartion. Saadaan selville, että viimeksi äiti on nähty esikoispoikansa ensimmäisen työpaikan edessä – paikan, jossa Hyung-chol työskenteli kolmekymmentä vuotta sitten. Likainen, ryvettynyt ja muistinsa menettänyt mummohahmo on myös syönyt ruokaa roskiksista ymmärtämättä terveysriskiä. Hatarien vinkkien perusteella kukaan sisaruksista ei kuitenkaan pääse äidin jäljille. Äitiä etsiessä he huomaavat, kuinka heikosti he tunsivat äitinsä elämää – varsinkin vanhuusvuosien arkea. Äidin muistisairauden vakavuutta ei ole huomannut kukaan, ei edes hänen miehensä, joka kieltämättä vaikuttaa itsekeskeiseltä ääliöltä. Kysymys ”viihtyikö äitisi keittiössä?” avautuu ironisena piikkinä, sillä talousaskareita karttaville tyttärille ei olisi tullut kyseeseen mieltää äitiään muuhun maisemaan tai huoneeseen kuin keittiöön tai kasvimaalle.

Kyung-sook Shin on taitava, taloudellinen kertoja, joka osaa pitää yllä jännitystä äidin kohtalosta loppuun saakka. Teos koostuu neljästä kappaleesta ja epilogista, joissa eri henkilöt muistelevat aikaansa äidin kanssa. Valtaosa tekstistä on kirjoitettu sinä-muodossa, eli kertoja on ulkopuolinen tarkkailija, joka puhuttelee päähenkilöitä. Usein tällaista tekniikkaa käytetään vain novelleissa, mutta tässä tekniikka toimii olematta itsetietoista. Eniten teoksessa puhutellaan vanhinta tytärtä Ji-honia, joka on kuuluisa kirjailija. Ji-hon on laiminlyönyt käyntejä äidin luona sisaruksista eniten, sillä hän ramppaa työkseen ulkomailla kirjailijakonferensseissa. Sinä-muoto korostaa sisarusten syyllisyyttä ja katumusta tilanteessa, jossa äidin löytyminen alkaa näyttää epätodennäköiseltä.

Lukutaidon ja koulutuksen teemat ovat kirjassa keskeisiä, ja siinä mielessä tätä voisi jopa kutsua ”kehitysmaakirjallisuudeksi”, vaikka teoksen nykyhetkessä eletäänkin jo kiihkeää Samsung-kautta. Äidin lukutaidottomuus on leimannut perheen arkea monella tavalla – esimerkiksi hän ei koskaan voinut osallistua koulun vanhempainiltoihin, sillä pelkäsi siellä joutuvansa täyttämään lomakkeita. Surullisinta hänelle on se, ettei hän pysty lukemaan menestyneen tyttärensä tuotoksia. Vanhoilla päivillään hän yrittää opetella lukemaan salaa, mutta se yleensä johtaa migreenikohtauksien syvenemiseen. Teos valottaakin erinomaisesti lukutaidottomuuden näkymättömyyttä ja siihen liittyviä sosiaalisia stigmoja – ja myös historiallista amnesiaa. Korealaisille itselleenkään ei näytä muistuvan mieleen, kuinka nopeasti yhteiskunta on luonut kattavan koulutusjärjestelmänsä.

Romaani kertoo myös yhteiskunnan vieraantumisesta ja yksilökeskeisyyden riemuvoitosta. Kyung-sook Shin ei kuitenkaan moralisoi henkilöhahmojensa valintoja eikä vello sentimentaalisuudessa, vaan näyttää korealaisen vanhustenhoidon sudenkuopat sellaisina kuin ne ovat. Teoksen äitihän on uskomaton jäärä, joka suostuu näkemään lääkäriä vain äärimmäisessä hädässä, ja hänellä riittää älykkyyttä peitellä jopa pitkiä tajuttomuuskohtauksia. Äidin sosiaalisista suhteista paljastuu myös kiinnostavia yllätyksiä, eikä hän ole ollutkaan niin yksinäinen kuin häntä laiminlyöneet lapset olettavat. Maaseudun ja kaupungin välinen kulttuurinen kuilu tuntuu tässä syvemmältä kuin vaikka koto-Suomessa.

Teos on tunnelmiltaan lyyrisen melankolinen. Huumorin pilkahduksia on joissain suvun kohtaamisissa, mutta pohjimmiltaan teos kertoo surusta. Korean historiaa tarjoillaan sopivasti – erityisen kammottavana esiintyy pohjoisen ja etelän rajankäynti maan jaon jälkeen. Kyseinen äiti on sotalapsi, jonka syntymävuosikaan ei ole täysin selvä ja joka on naitettu nuorena vain siksi, etteivät hänen vanhempansa voineet taata tyttölapsen turvallisuutta.

Kyung-sook Shin (s.1963) on Etelä-Korean tunnetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita, joka nousi maailmanmaineeseen tällä romaanilla, mutta hänen aiempiakin teoksiaan on käännetty muille kielille, ainakin englanniksi. Tuotanto näyttää monipuoliselta, joten olisin todella kiinnostunut lukemaan muutakin häneltä. Ja muiltakin tämän päivän korealaisilta kertojilta.

Ylikypsän katastrofin todistaja

camp14Amerikkalaisen toimittaja Blaine Hardenin elämäkertateos Escape from Camp 14 (Pan Books, 2013) pitää lukea karaistuneella mielellä. Minulle on nyt kertynyt näitä vankila/kidutus/ääriolosuhdekuvauksia, mutta tämä teos kaikessa yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan on pahimmasta päästä, mitä ikinä olen saanut käsiini. Teos on saatavilla myös suomenkielisenä käännöksenä Gummeruksen ja Amnestyn yhteistyönä.

Teos kertoo nyt kolmikymppisestä Shin Dong-huykista, jonka koti oli 23 ensimmäistä vuotta elämästään pahamaineinen vankileiri numero 14, jonne kerättiin ”pahimmat” valtion viholliset perheineen. Kim Il-Sungin kuuluisan juche-opin mukaan isien ja äitien synneistä kuuluu kärsivän kaksi sukupolvea heidän jälkeensä, jotta uhka valtiolle saadaan eliminoitua. Ylipäänsä kaikki tässä demokraattisessa kansantasavallassa tuntuu pohjautuvan geeniperimään. Leiri 14:lla jotkut kuuliaiset vangit saivat kuitenkin luvan perustaa perheitä, mutta perheen isä sai vierailla äidin ja lasten luona vain viitenä päivänä vuodessa ja noin yhdentoista vuoden iässä lapset eristettiin äideiltään. Käsitystä perheestä ei siis eliminoitu täysin, mutta leirillä ei ollut mahdollista ilmaista ihmiselämälle tyypillisiä tunteita perheenjäseniä kohtaan.

Shinistä tuli jo nuorena ilmiantaja, joka teki juuri kuten vartijat toivoivat. Annettuaan ilmi äitinsä ja veljensä karkuyrityksen hän joutui itsekin kidutettavaksi, sai seurata perheenjäsentensä teloitusta ja joutui takaisin leirin paariakastiin. Tästä hänen tarinansa varsinaisesti alkaa. Itsenäisen ajattelun kehittyminen on hidasta ja vaivalloista; etupäässä lasten ja nuorten toimintaa ohjaa vain yksi asia, nälkä ja pyrkimys tyydyttää sitä kielletyin keinoin. Ihmiskuva leirillä on pavlovilais-skinneriläinen. Kutsua vankien asemaa eläimelliseksi olisi loukkaus eläimiä kohtaan.

Harden kirjoittaa Shinin vaiheista niin kuin keskitysleirin kokemuksista voi ylipäänsä kirjoittaa: raa’an koruttomasti. Hän vertaa Shinin tarinaa esimerkiksi Elie Wieselin ja Anne Frankin tarinoihin, mutta suuri ero näiden välillä on se, ettei Shin Dong-huykilla ollut mitään vertailukohtaa leiriolojen ja ulkomaailman välillä. Hän ei lapsena tiennyt, että on olemassa valtio nimeltä Pohjois-Korea tai että maailma oli pyöreä. Suurta Johtajaakaan ei leirillä palvottu, sillä tätä paariakastia pidettiin ansaitsemattomana kansallisiin iloihin. Olisikin kiinnostavaa vertailla Shinin kertomusta pohjoiskorealaisen ns. normiarjen kuvauksiin, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu muutama.

Shin Dong-huyk kuuluu siihen ikäpolveen, josta iso osa kuoli nälänhätään 1990-luvun puolessavälissä. Vankileirillä kuoltiin enemmän kidutuksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja hoitamattomiin sairauksiin kuin nälkään. Päästyään pakenemaan leiriltä mies ei nähnyt ulkopuolella suurta vapautta, mutta hän oppi varastelemaan riisiä ja vaatteita maaseudun kodeista talon väen ollessa töissä. Varsinaisesti hänen elämänsä alkoi vasta rajanylityksen jälkeen, eikä se ollut helppoa eikä vapaata Kiinassa, Etelä-Koreassa eikä unelmatehdas Kaliforniassakaan.

Teos avaa tärkeitä kysymyksiä ääriolosuhteissa syntyneistä traumoista ja stressistä. Shin Dong-huyk sai psykiatrista ja psykologista ammattiapua tilanteeseensa sekä Etelä-Koreassa että Yhdysvalloissa, mutta selviytyminen ja ulkomaailmaan sopeutuminen on ollut hänellä kuten tuhansilla hänen maanmiehillään ja -naisillaan hidas prosessi. Teos kuvaa hyvin totalitarismista paenneiden pakolaisten sopeutumisvaikeuksia uusissa maissa, joissa yhtäkkiä kuuluisi ottaa vastuu omasta elämästään. Länsimaiden näennäisessä vapaudessa kun sireeni ei soi herättäen työtätekevää kansaa aamulla kello kuusi, eikä sähkö mene poikki iltayhdeksältä. Harden kertoo pohjoiskorealaisten vaikeuksista pitää työpaikkoja ja elää parisuhteissa. Vaikka pakolaiselämän kuvauskaan ei ollut ruusuista, se oli ainoa osio teoksessa jota pystyi lukemaan analyyttisesti muistiinpanoja tehden ja uusia kysymyksiä kysyen. Alkuosa oli puhdasta pahoinvointia aiheuttavaa.

Pohjois-Korean kansan ja sieltä paenneiden pakolaisten asioista välittää vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Ruoka-apua maahan on lähetetty 1990-luvun nälänhädästä saakka, mutta apu ei todennäköisesti mene oikeaan osoitteeseen. Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa on vain muutamia ihmisoikeusjärjestöjä, jotka yrittävät edistää tietoisuutta mm. vankileireistä ja niiden oloista. Shin Dong-huyk on yksi kolmesta ulkomaille paenneista vankileireiltä selviytyjistä ja ainoa, joka on uskaltanut puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Tällä hetkellä hän asuu taas Etelä-Koreassa ja on mukana mediaohjelmissa, joissa yritetään levittää tietoutta Pohjois-Korean oloista. Toivon mukaan kuulemme hänestä uudestaan ja mielellään hänen itsensä kirjoittamana. (Ensimmäinen koreankielinen todistajanlausunto julkaistiin kirjana ennen tätä, mutta teos vaipui unohduksiin. Saatuaan lisää elämänkokemusta ja opiskeltuaan maailman toimimista Dong-huykista varmasti vielä tulee mainio kirjailija tai toimittaja.)