Murhasta se pitäjä muistetaan

Teos: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen sen verran vanha, että olen varmaan pienestä saakka tiennyt Kyllikki Saaren murhakeissistä vuonna 1953, mutta aiheeseen liittyvä postuumi rikosjournalismi ei ole koskaan kiinnostanut. Teemu Keskisarjan tuoreeseen teokseen tartuin, kun en löytänyt omiin fiiliksiin sopivaa dekkaria, ja tämä touko-kesäkuun vaihde on juuri sopiva vuodenaika tarinan kertaamiseen.

Kyllikki siis oli 17-vuotias seurakunnan konttoristi, pientilan tytär Pohjanmaan Isojoelta, paikkakunnalta, jota tämä murhatapaus pahasti leimasi ja joka sai jopa makkaramyyjät liikkeelle, kun pitäjään tulvi ulkopaikkakuntalaisia uteliaita murhatutkimuksen aikana. Hän katosi eräänä toukokuisena iltana matkalla uskonnollisesta tilaisuudesta kotiin, ja löydettiin pari viikkoa myöhemmin puolialastomana järvestä.

Kyllikin tapaus ei ehkä olisi kiinnostanut kansaa näin mittavasti, jos tyttö olisi ollut palaamassa tansseista, jos hänellä olisi ollut poikaystävä tai jos hän olisi ollut muuten ”helpon” maineessa. Mutta tyttö oli kovin vakavamielinen, ja tämä kristillinen vakaumus teki keississä poikkeavan.

Tarina kertoo kai eniten 1950-luvun nurkkakuntaisesta, pitkäveteisestä Suomesta ja yhtenäiskulttuurista, joka määräsi puheenaiheet työpaikoilla ja kuppiloissa. Toki huoli kiinni saamattoman murhaajan mahdollisesta yrityksestä tappaa muitakin naisia oli aiheellinen, ja tapauksen mediahuomioon liittyi myös vahvasti kaupallista intressiä.

Keskisarja onnistuu tavoittamaan mysteerion hengen kokonaisvaltaisesti, mutta voi kirjaa lukea myös tutkielmana agraariyhteiskunnan moraalikäsityksistä, muuttuvasta naisen asemasta, ja ennen kaikkea luterilaisen kirkon valta-asemasta, jollaisena teos on irvokas, jopa kuvottava.

On hyvin epätodennäköistä, että toiselle paikkakunnalle muuttanut kirkkoherra Kalervo Kanervo olisi surmannut rippilapsensa, mutta nuorten naisten hyväksikäyttäjänä tämä harhautunut kirkonmies oli ilmiömäinen. Kyllikillä ei ehkä ollut varsinaista suhdetta miehen kanssa samalla tavalla kuin taloudenhoitaja-Aulikilla, mutta kirjassa viitataan miehen tapaan pyytää seksuaalisia palveluksia alaisiltaan. Tuli myös mieleen, että olenko lukenut tästä samasta nilviäisestä myös Lauri Mäkisen dekkarissa, jossa oli Ambomaalla huonosti voivia kirkon palvelijoita päähenkilöinä. Kirkkoherran hahmo kun jäi kummittelemaan ihon alle, ja hänen rinnakkaistodellisuutensa kuulosti varsin mytomaaniselta.

Kanervon touhut elävien naisten kanssa vievät tarinasta aika ison osan, mutta kyllä Keskisarja valottaa myös paikallisten epäiltyjen elämänkaarta. Erityisen hyvin mieleen jäi sotaveteraani Vikke, joka oli jäänyt tuuliajolle rintamalta palattuaan, ja jonka tyyppisiä ei-toivottuja sulhasehdokkaita on täytynyt olla joka kylällä siitä huolimatta, että sulhasista oli huutava pula.

Tästä tarinasta en löytänyt yhtä ärsyttäviä nykykulttuurin liittyviä kommentteja kuin aiemmista lukemistani Keskisarjan teoksista, eikä hän tässä onnistu edes dissaamaan feministejä tai vesittämään naisrauhan ideaa. Ehkä korona-aika on tehnyt Keskisarjan kirjoittamiselle hyvää, sillä en löytänyt kirjasta hänelle tyypillisiä provokaatioita.

Osan yleisen historian kertauksista olisin voinut jättää lukematta, mutta tämäkin on makukysymys. Helposti nämä globaalit uutiskatsaukset jäävät Wikipedia-tasoisiksi, ja tässä kirjassa oli tarpeeksi jännittävä juoni ihan sinänsä, eli viittauksia Korean sotaan ja Neuvostoliiton sotakorvauksiin ei mielestäni olisi tarvittu.

Tunnelmiltaan teos on lähes yhtä synkän viipyilevä kuin Twin Peaks-sarja, eli kyllä tämä kepeästi voittaa monen kesän kotimaisen dekkariuutuuden. Itse kuitenkin toivon, että tämä kesänä true crime-innostukseni ei lähtisi yhtä lailla lapasesta kuin viime vuonna.

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Fortuna navettatakin napissa

Teos: Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2019)

Liisa on nuori maatilan tyttö Isossakyrössä, kun hänen isänsä kuolee ja perheen naiset joutuvat ottamaan vastuun tilan pidosta. Senni-sisko lähtee räätälin oppiin maailmalle, ja Liisa menee naimisiin Koiviston Kallen kanssa, josta tulee tilan kotivävy. Kallen anoppi Anna ei suostu muuttamaan syytinkitupaan, vaan vahtii vävyn toimia haukan lailla ja syyttää tätä laiskuudesta. Köyhyyteen, kurjuuteen ja ahtauteen kyllästynyt Kalle päättää paeta kohtaloaan Amerikkaan, ja Liisa jää yksin hoitamaan tilaa ja haaveilemaan marsipaanileivosten täyttämästä elämästä – elämästä miehen paluun ja äkkirikastumisen jälkeen.

Nopeasti piirretyt pilvet on kertomus naisesta, joka ei uskalla haaveilla paljosta, ja jolle paikalleen jääminen ja kunniallisuus on tärkeämpää kuin oman onnen tavoittelu. Hän on luvannut edesmenneelle isälleen huolehtia siitä, että talo pysyy suvussa ja lupaus pitää, vaikka maailma ympäriltä murenisi. Samaan aikaan hänestä juoruillaan ilkeitä, ja reissut kylän kinkereille ovat yhtä tervanjuontia.

Nivukoski tavoittaa erinomaisesti 1920-luvun ajan hengen, myös maailmanpoliittiset uutiset, joita tavataan vanhoista Ilkka-lehdistä kyläkaupalla. Kirjan yksi koskettavimmista kohtauksista tapahtuu kunnalliskodilla, jossa löytölapsi Lahja Anneli saa uuden äidin lapsettomasta Almasta. Myös kunnan kirjaston perustaminen ikuistetaan komeasti, ja emäntien lukuharrastus saa siipensä, vaikkakin liikoja haihatteluja jarrutellen. Runojen lukemista toppuutellaan, sillä se saa tunnetusti ihmiset istumaan perseellään ja muuttumaan tyhjäntoimittajiksi. Sekä Isonkyrön että Vaasan paikallishistoria ikuistuu mieleenpainuvasti, ja kaupungin ja maaseudun elintasoeroja ihmetellään.

Kuten aiemmissakin tänne arvioimissani eteläpohjalaisteoksissa, myös tässä kirjassa tehdään kropsua lohturuoaksi, kun Liisan navetta palaa. Muuten perinneruoilla herkutellaan vähemmän, koska elämä on todella niukkaa. Talkookahveja keitellään ja nisukransseja leivotaan lähinnä vieraanvaraksi.

Tämä on vahva esikoisteos, ja taitava myös rajauksen suhteen. Monissa tässäkin blogissa luetuissa sukutarinoissa (myös pohjalaisissa) ongelmana on ollut rönsyilevyys ja anekdoottien loputon tulva; tämä tarina taas pysyy upeasti kasassa. Hyvä tekniikka oli myös kirjeenvaihdon tiivistys, varsinkin, kun kumpikaan kirjan pariskunnasta ei selvästikään ollut kynäihmisiä.

Jännää oli, kuinka paljon pidin kirjasta, vaikka en ollut sen päähenkilön pauloissa. Esimerkiksi Senni-siskon vaiheet pukimon mahdollisena tulevana omistajana Vaasassa kiinnostivat enemmän kuin Liisan navettatyöt. Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, ei vähiten naapurin Antero, jonka kärsivällisyys on miltei ylimaallista.

Poliittista historiaa kirjaan mahtuu lopulta aika vähän, ellei maailmanpolitiikan kommentointia oteta huomioon. Lotta Svärd perustetaan, ja Liisaakin toiminta kiinnostaa, mutta häntä ei oteta ydinjoukkoon, koska hän on perustamisvaiheessa pieniin päin. Kansalaissota ohitetaan oikeastaan kokonaan, mikä on ratkaisuna ymmärrettävä siksi, että siihen keskittyviä teoksia on julkaistu melkein liikaa. Siirtolaisuuden dokumenttina teos on uskottava, ja kotiin jääneiden näkökulma tuntuu yhtä arvokkaalta kuin lähtijöiden, eronneiden ja karanneiden.

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämässä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.