Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Kuinka paratiisi rakennetaan?

Kotavuori-kirjaYliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

irisrukka_jpg198Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

kahdeksas_vuodenaika-arkko_samuli-27502319-2200416721-frntlPidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

St. Michel

016Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

009Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.

Vuohi nimeltä Klio, maisterin silmäterä

kansi_kaarinaRegressiovaiheeni on täydessä käynnissä, eikä sitä ole pysäyttäminen, sen täytyy vaan antaa kulkea omilla voimillaan. Muutama päivä sitten palasin aktiivisen lukuhistoriani ”juurille” eli Anni Swanin tyttökirjoihin. Swanin kirjat taisivat olla ensimmäisiä pidempiä romaaneja, jotka kannoin kirjastosta kotiin ihan itse. Hyllystäni pitäisi löytyä muitakin vanhoja ystäviä kuin Kaarinan kesäloma (1918)  ja Arnellin perhe (1948), mutta aloitin nostalgiatripin lapsuuteen matkustamalla helsinkiläisen Kaarina-neidon kanssa Savoon ilkeän kauppiasperheen kurittomia kakaroita paimentamaan.

Kaarinan kesäloma on temaattisesti yhteydessä ikisuosikkiini Iiris Rukkaan (1916), siinä on samoja hahmoja nyt muutaman vuoden vanhempina, lukioikäisinä kaunottarina, joita jo kiinnostavat pojat ja tanssiaiset.  Kaarina on siinä hankalassa tilanteessa: hänen vanhempansa ovat lähdössä isän terveyttä parantamaan Ranskan kylpylöihin, lapsia lähetetään kesää viettämään sukulaistädin luokse, mutta vanhempien jo lähdettyä täti ilmoittaakin, ettei Kaarina mahdu hänelle kortteeriin, vaan tämän on etsittävä toinen majapaikka. Neuvokkaana tyttönä hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa isoille lapsille ja muutamassa päivässä hän onkin jo höyrylaivan kannella matkalla pikkupaikkakunnalle Savoon ensimmäiseen työpaikkaansa.

Kuvittelen pitäjän tietysti Kangasniemeksi, missä Swan vietti kesänsä, joskus talvensakin. Se ei suinkaan haittaa elämystä, pikemminkin syventää sitä. Kun nyt olen Kangasniemen historiasta viime aikoina lueskellut, niin kylänraitin kuvitteleminen 1900-luvun alun asuun käy helposti. Romaanin kiinnostavimmat hahmot ovat hajamielinen historianmaisteri ja hänen tyttärensä Plotina, jotka asuttavat kahden siivotonta torppaa ja kävelyttävät raitilla vuohta talutushihnassa. Välillä vuohi karkaa ja käy tekemässä tuhoja naapurien kasvimailla, mikä herättää naapurustossa suurta pahennusta. Maisterilla ja Plotinalla on häätö edessä, sillä Kaarinan työnantaja, ahne kauppias Tulla on päättänyt rakentaa tontille uuden kotinsa. Maisteri on hävittänyt torppansa kauppakirjan, mutta Kaarina auttaa häntä löytämään sen taas ja näin heillä on mustaa valkoisella talokaupoista, joita kauppiaan mielestä ei ole koskaan tehtykään.

Luin juuri 1900-luvun alussa K-niemen kirkonkylällä asuneesta eksentrisestä sekatavarakauppiaasta Rihkama-Hilemasta, jolla oli tapana viedä lemmikkivuohensa jopa kirkonmenoihin, niin kiintynyt hän siihen oli. Luulen siis, että maisterilla oli reaalimaailmassa naispuolinen esikuva, johon kirjailija oli tutustunut kylän raitilla kulkiessaan.

Muitakin seikkailuja Kaarinalla on, esimerkiksi hän joutuu autiosaarelle yöksi isäntäperheen nuorison kanssa, kun ilkeät viinanpolttajat varastavat porukan veneen. Seurue nukkuu kalastajien kalasaunassa ja sinnittelevät muutamalla leivänpalalla ja perunalla, kunnes naapurisaaren asukit huomaavat heidän hätänsä. Hilpeyttä herättävät myös Isabella Tullan syntymäpäivätanssiaiset, joista Kaarina heitetään tuhkimona keittiöhommiin, koska hänen aistillista helsinkiläistä silkkipukuaan ihaillaan tanssisalissa liikaa perheen tyttöjen pukujen kustannuksella, jotka ovat pelkän maalaisompelijan kätten pöyhkeilevää tulosta.

Suosittelen teosta erityisesti kaikille niille kilteille tytöille, jotka eivät vielä tiedä, mitä kesänvietostaan kirjoittaisivat syksyn ensimmäisessä pakollisessa ”Mitä tein kesällä”-aineessa.

Ossianin työssäviihtymispulma

ApteekkimuseoOssian Hellsténillä ei ollut kivaa töissä Rautalammin kunnanlääkärinä 1900-luvun alkupuolella. Nykyajan kriteereillä voisi jopa väittää, että Ossiania kiusattiin. Ossiania oli vastassa ilkeä ja saita köyhäinhoitopiiri, joka piti köyhiä ihmisiä sairaalassa viikkotolkulla hoitoa saamatta, mutta ”kunnan ruoalla”. Usein Ossian joutui maksamaan lääkkeitä ja kalliita kirurgisia toimenpiteitä kunnan ulkopuolella omasta pussistaan. Erikoissairaanhoitoon eivät päässeet nuoretkaan ihmiset, joilla kuitenkin olisi ollut kokonainen työura edessä. Varattomat piiat ja rengit saattoivat jäädä pysyvästi rammoiksi, vaikka Ossian tiesi heille olevan nopeasti saatavan avun kaupunkien suurissa sairaaloissa. ”Edistys” oli saapunut Rautalammille: se tarkoitti, että joka ikisellä olisi oikeus tulla hoidetuksi kynnelle takaisin kykeneväksi huolimatta varallisuudesta. Pikakatsaus ajan lehtikirjoituksiin osoittaa, että paikallinen väki ei todellakaan jäänyt tumput suorassa odottamaan pelastajaansa, vaan tahtoivat muuttaa maailmaa itse.

Näissä olosuhteissa Ossian koki ammattiylpeyttään ja tekemäänsä lääkärinlupausta loukattavan karkealla tavalla kunnanisien käsittelyssä.

Tässä pari poimintaa hänen dilemmastaan:

”Täällä he nyt makaavat kunnan ruoalla, mutta eivät voi saada tarpeellisia lääkkeitä, vaikka kuolisivat, sillä vaivaishoitohallitus on koroittanut itsensä ylimääräiseksi tuomariksi lääkkeiden määräjänä. Tämä on irvikuva sekä köyhäin- että sairaanhoidosta.”

”Tahdon kuntataloudelta kysyä, hyväksyykö kunta tällaista vaivaishoitohallituksen itsevaltaista menettelyä ja sekaantumista virkatoimeeni, kun kuitenkin olen koittanut hoitaa virkaani parhaiten voimieni mukaan ja millä tavalla minun on siinä tapauksessa tästä lähtien hoidettava köyhiä ihmisiä.” (Savon Työmies 20.8.1910)

Savon Työmies huomauttaa, ettei sillä ole enää palstatilaa annettavana Rautalammin pitäjän sisäisille kahnauksille, vaan toivoo keskustelun loppuvan heidän lehdessään tähän. Aiemmissa Ossianin vuodatuksissa toimitus on kommentoinut, että tohtorin kuvaus on osuvaa, vaikkakin tulee yläluokan edustajalta. Aika lyhytnäköistä sosialistiselta lehdeltä, joka oli jo saanut parhaimman mahdollisen köyhäin asiain puolustajan, paremman kuin monen kyliä kiertävän agitaattorin, sillä Ossian oli nähnyt tavallisen kansan haavoittuvimmissa tilanteissa.  Ossianin kirjoituksista kaikuu halu vaikuttaa köyhien asiaan laajemminkin, mutta hänen koulutustaustastaan johtuen häntä pidettiin ”herrana”, johon ei voinut täysin luottaa.

Ossian Hellstén (1870-1912) oli turkulaisen koristemaalarin poika, joka valmistuttuaan lääkäriksi Helsingin yliopistosta palveli Rautalammen pitäjää kuolemaansa saakka. Hän ei ollut yläluokkaisesta taustasta, vaan melko tavallisesta duunariperheestä. Suomen kielikin oli Ossianilla hyvässä hallussa. Ossian kuoli vain kaksi vuotta tämän kitkerän raportin jälkeen. Lieneekö kulkutauti voittanut tohtorin, vai oliko hänen kohtalonsa vieläkin traagisempi.

Samanlaisista pulmista kertovat paikallishistorioitsijat Joutsi ja Svala Mandi Karnakoski-Richterin tapauksessa Kangasniemellä noihin aikoihin. Mandi, yksi ensimmäisistä maamme naislääkäreistä, lopulta erotettiin toimestaan, koska kunnanisät eivät tahtoneet maksaa tohtorisrouvan ehdottamia hoitoja kunnan köyhille. Joutsin ja Svalan Kangasniemi-sivusto on muutenkin aarreaitta savolaisen mikrohistorian ystäville, myös niille joiden juuret eivät ole Kangasniemellä: www.jukkajoutsi.com

PS: Kuva ei ole Rautalammilta, vaan lainattu Eurajoen apteekkimuseon nettisivuilta.

Sammakkoniemi

Kangasniemi on lapsuuteni mansikkapaikka, nuoruuteni pakkosiirtola ja aikuisikäni Akilleen kantapää. Siellä pitäisi käydä enemmän, mutta todellisuudessa sinne ehtii vain kerran kesässä. Sammakkoniemen mökille pitäisi muuttaa kirjoittamaan, maalaamaan ja puhdistamaan metsä mustikoista, mutta tänäkin kesänä itikat söivät minut raadoksi kahdessa yössä ja kaupunkiin oli päästävä. Kangasniemi on edelleen konditionaali: ”pitäisi”, ”kuuluisi”, ”olisi”. Sen muuttaminen muuksi vaatii tietoista asennekasvatusta.

Koska oma perheeni vietti nomadista elämää, en pystynyt muodostamaan juuria asuinpaikkoihimme. Äitini synnyinpaikka Kangasniemi pysyi vakiona muutosten keskellä – olen käynyt siellä useammin kuin millään muulla suomalaisella pikkupaikkakunnalla. Isovanhempieni vielä eläessä Kangasniemellä käytiin joka toinen tai kolmas viikko, heidän kuoltuakin usein, kesäkauden ulkopuolellakin haudoilla ja joulukirkossa. Kangasniemeen liittyi aina vahva velvoite – sinne ei menty pelkästään viihtymään, vaan hoitamaan asioita ja tekemään fyysistä työtä.

Nyt aikuisena yritän muodostaa uudestaan suhteen paikkaan, josta lähestulkoon kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Vahvimmin muistan vanhainkodin (jossa köpötettiin rollaattorilla), terveyskeskuksen (jossa käytiin kuolemassa) ja seurakuntatalon (jossa pidettiin muistotilaisuuksia). Iloisemmat paikat, kuten vanhat kaupparakennukset, on purettu tai niissä ei enää ole toimintaa. Näinä päivinä ilo on luotava uusista aineksista.

Historiamme on hautausmaalla, kiviaitojen koloissa ja halkopinojen väleissä. Se on myös työväentalon kukkulalla, paalupaikalla, jota Isoksi Kiveksi kutsuttiin. Se oli mäki, josta käytiin vakoilemassa kirkonkylälle saapuvia vieraita. Mustalaiset, kiertokauppiaat, viinatrokarit havaittiin sieltä ennen muita. Historiamme on myös linja-autoasemalla, Toivakantien laiturin kupeessa, jossa papat ennen nojasivat pyörän sarviin juoruillen autoon nousevista ja siitä laskeutuvista. Näinä päivinä niillä nurkilla näkee paljon rollaattoreita parkissa. Bussit pysähtyvät koko ajan harvemmin.

Kangasniemestä on kirjoitettu paljon, koska Otto Mannisen perilliset ovat aktiivisia. Suurimman kulttuurityön on tehnyt hänen pojantyttärensä Hellevi Arjava, joka on toimittanut useita teoksia Mannisten ja Swanien kirjeenvaihdosta Kangasniemen ja Helsingin välillä. Viime Kangasniemen reissulla huomasin uuden teoksen, joka ilahdutti minua. Arjava on siirtynyt oman sukunsa tutkimisesta paikalliseen mikrohistoriaan. Hän on kirjoittanut kirjan Ananias Puikkosesta, legendaarisesta viinatrokarista, pikkurikollisesta ja Simpiän saaren kalastajasta, joka asui Mannisten naapurissa viihdyttäen heitä uskomattomilla tarinoillaan. Tätä lukukokemusta odotan jo. Ehkä se auttaa minua näkemään syvemmälle kivenkoloihin, sillä markettien asfalttipihoilta löytyy vain puolinainen totuus.

Hellevi Arjava 2012. Voro, veijari ja vilosohvi. Ananias Puikkosen elämä. SKS, Helsinki.