Kohti kylmempää

Taigan erakotBlogissani on selvästi alkamassa teema ”kohti kylmempää”, eli etsin lukijana taas vaihteeksi extreme-elämyksiä. Ensimmäinen rastini (toim. huom! postaukset ovat väärässä järjestyksessä) on etnografinen kertomus Siperian Altai-alueen erikoisesta vanhauskoisesta perheestä, jotka olivat onnistuneet ohittamaan Neuvostoliiton olemassaolon lähes kokonaan eristäytymällä paikkaan, josta kukaan ei osannut heitä etsiä. Kyseessä on siis Vasili Peskovin teos Taigan erakot (WSOY, 1992, suom. Esa Adrian), joka Venäjällä sai ensi painoksensa 1990. Kirjailija on julkaissut tekstejään seikkailuistaan perheen parissa jo vuosikymmenen ennen sitä. Teos onkin kiinnostava dokumentti myös glasnostin ajasta ja sen suhteellisesta sallivuudesta esim. uskonnollista väestöä kohtaan.

Karp Lykovin perhe siirtyi vanhauskoisten suuremmasta yhteisöstä asumaan sivilisaation ulkopuolelle vuonna 1937, ei ensisijaisesti johtuen Stalinin vainoista, vaan yhteisön pitkästä kiistasta pietarilaisten ”nikonistien” kanssa, jotka olivat 1800-lukuun mennessä vallanneet koko ortodoksisen kirkon. Taatta Karp ei nuorena perheenisänä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin eristäytyä ”maailmalta” vaimoineen ja lapsineen. Perheeseen syntyi yhteensä 5 lasta, kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Vuonna 1978 moskovalainen geologiryhmä löysi läheltä kaivauksiaan perheen, johon silloin kuului vanha isä ja kolme keski-ikäistä lasta. He eivät olleet kenties nähneet ulkomaailman asukkaita kolmeen-neljäänkymmeneen vuoteen, ja elivät tilallaan täysin omavaraisesti luottaen rukouksiinsa ja ikivanhojen ikonien voimaan.

Peskovin akateemisesta taustasta en ole varma, mutta hän tuntuu perehtyneeltä sekä kansatieteeseen että uskontojen tutkimiseen. Matkakumppanina hänellä oli reilun kymmenen vuoden aikana Jerofei-niminen geologi, joka asui osan vuodesta Lykovien naapureina. Tutkijoiden yhteistyö maailmasta eristäytyneen perheen kanssa alkoi varovaisesti, mutta vuosien varrella ystävyys syveni ja Lykovit alkoivat luottaa heidän tuomisiinsa ja läsnäoloonsa. Ensimmäisten vuosien aikana kaikki uudistusehdotukset kuitattiin vakiofraasilla ”me emme saa”. Tästä johtuen perhe ei ollut käyttänyt kelloa, kalenteria, sähköä, juoksevaa vettä eikä muita modernin elämän perusasioita neljäänkymmeneen vuoteen. Loppuvaiheessa perheen patriarkka sai suurta iloa taskulampusta pattereineen, mutta edelleen kielsi tulen teon tulitikuilla, jotka koki paholaisen keksinnöiksi.

Teos kertoo perheen arjesta yksityiskohtaisesti ja paikoitellen myös humoristisesti. Jokainen visiitti Lykovien luona on omanlaisensa seikkailu, sillä tutkijat eivät koskaan voi tietää, millä mielellä heidät vastaanotetaan ja mikä on isäntäväen fyysinen kunto. 1980-luvulla eloon jääneitä ovat enää tytär Agafia ja isä-Karp. Jäätyään kahdestaan isänsä kanssa Agafia saa jo tehdä itsenäisiä päätöksiä, ja hän päätyy jopa tekemään lento- ja junamatkan äidinpuolisten sukulaistensa luo. Maailma avautuu Lykoveille taigan piilopirtissä pala palalta, vaikka suurimpaan osaan moderneista keksinnöistä he suhtautuvat epäilevästi. Heille suorastaan sataa paketteja ja kirjeitä, sillä neuvostokansalaiset ovat kiinnostuneita perheen tilanteesta ja vanhauskoisuudesta ilmiönä.

inside chatting to another man further awayKun eri alojen tutkijat alkoivat rampata Lykoveilla kylässä, heidän elämänsä muuttui radikaalisti. Tulee jopa olo, että heistä tuli jonkinlaisia sirkuseläimiä. Antropologiassa tunnetaan ilmiö haastatteluväsymys, kun jostain kansasta tai vähemmistöryhmästä tulee suosittu tutkimuskohde. Lykoveilla jatkuvaa ramppaamista esti tietysti paikan syrjäisyys, mutta voin hyvin kuvitella väsymyksen, jonka ”metsäläisissä” tuottavat pitkät keskustelut kaupunkilaisten kanssa, joiden puhe vilisee vieraita sanoja ja fraaseja. Lykovithan puhuivat keskenään 1700-luvun vanhauskoisin termein.

Minulle jäi parhaiten mieleen arjen detaljit, kuten suolaton ruokavalio, perunan- ja pähkinänkuorilla tehty kimmoisa maalattia, hamppuvaatteiden kudonta, yrttien kerääminen ja päreiden poltto. Lykovit olivat tuoneet taigalle tullessaan muutamia välttämättömiä työkaluja kuten sahan ja neuloja, jotka olivat säästyneet ompelijoiden huolellisissa käsissä 40 vuotta. Astiat perhe askarteli tuohesta, samoin kuin virsut. Pikkuhiljaa perheen pojat oppivat tekemään nylkemistään eläimennahoista alkeellisia saappaita. Poikien kasvaessa he muuttivat asumaan joen rannalle omalle puolelleen, ilmeisesti siveyssyistä. Peskov ei pahemmin moralisoi eikä kyseenalaista Lykovien elämäntapaa, mutta sisarusten naimattomuutta hän pohtii monelta kantilta. Koska Lykovit eivät kuitenkaan eläneet luostarielämää, miksi vanhemmat halusivat eristää lapsensa mahdollisilta puolisokandidaateilta? Eikö missään päin Neuvostoliittoa ollut jäljellä toisia vanhauskoisia, jotka olisivat kelvanneet?

Teoksen päähenkilöksi nousee muiden kuoltua Agafia Lykova (s. 1943). Kertomuksen aikana hän on vielä nuorehko ja eräänä talvena perheessä käy auttelemassa sinnikäs kosija. Agafia kuitenkin kutsuu itseään Jumalan morsiameksi. Viime vuonna hän täytti 70 vuotta, ja on viimeisten haastattelujen mukaan kaivannut uskovaista elinkumppania pitkän yksinelon aikana. Kuvista päätellen hän on hyväkuntoinen, mutta sään pieksemä. Luku-ja kirjoitustaitoinenkin hän on, sillä heidän Akulina-äitinsä opetti lapset lukemaan ja kirjoittamaan kotikoulumetodilla. Olisikin kiinnostavaa lukea hänen oma tarinansa.

Goottitytön sukutarina

eileen_chang_yuan_nuEileen Chang (1920-1995) oli kansallismielinen kiinalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kommunisminvastaisen propagandakirjallisuuden luomisesta Yhdysvaltain hallituksen rahoittamana. Chang tunnetaan myös ”uuden naiseuden” ja naisen seksuaalisuuden vapaamielisenä kuvaajana; jälkijättöisestä näkökulmasta voisi väittää, että hänellä oli naisen vapautumiseen liittyviä feministisiä intressejä. Chang eli traagisen, myrskyisän elämän, jota varjostivat hänen lapsuudessa ja nuoruudessa kokemansa hylkäämisen ja väkivallan kokemukset. Hän kuoli yksin sydänkohtaukseen asunnossaan Los Angelesissa erakoituneena ja unohdettuna; vasta hänen kuoltuaan teoksia on alettu kääntää englanniksi ja tulkita syvällisemmin kansainvälisesti.

Hankin Changin lapsuudesta kertovan puolielämäkerrallisen romaanin The Fall of the Pagoda (1968/2010) konferenssireissulla Hong Kongissa. Teos oli juuri tullut uunista englanninnoksena ja kustantajat mainostivat sitä ylpeästi konferenssin kirjamyyntipisteessä. Sen sävyt ja tunnelmat herättivät kiinnostukseni jo ylimalkaisen selailun perusteella, mutta olen tuolloin nähtävästi saanut luettua vain johdannon.

Toisin kuin tuo uudempi kiinalainen chicklit, jota lueskelin viime viikolla, Changin perhedraama ei ole mikään kevyt hedonistinen ilottelu. Tässä esitetään shanghailainen dysfunktionaalinen perhe 1930-luvulla kaikessa komeudessaan ja kauheudessaan maailmantuskaisen goottitytön näkökulmasta (uskallan käyttää sanaa ”gootti”, sillä teoksen johdannon kirjoittaja, kirjallisuuden profesori Der-Wei Wang nimesi tyylilajin gotiikaksi). Vaikka rahalla saa ja hevosella pääsee, tässä oikeastaan kenelläkään päähenkilöllä ei ole edellytyksiä onnellisuuteen. Länttä imitoidaan kritiikittömästi, mutta samalla perhe on ankkuroitunut ”vanhan maailman” aatelisiin arvoihin, jotka eivät Kiinan tasavallassa ennen kommunismiakaan enää toimi käypänä valuuttana. Toisin sanoen, perhe on sekaisin, ja kaikista sekopäisimpiä ovat päähenkilön vanhemmat Elm Brook ja Dew.

Päähenkilö Luten kujanjuoksu alkaa n. 13-vuotiaana, kun oopiumiriippuvainen isä ottaa toisen vaimon äidin erottua hänestä mahtipontisesti. Isällä on tietysti tapana pitää sarjaa jalkavaimoja, jotka lapset tuntevat numeroilla. Numero Seiska oli paljon sympaattisempi tapaus kun ”paha äitipuoli”, jonka vaikutuksesta Lute päätyy lopulta vangituksi omaan kotiinsa. Lapsen näkökulma tuntuu autenttiselta, ei liian sentimentaaliselta, vaan asioiden tilaa monisyisesti zoomaavalta. Onni onnettomuudessa on, että perheellä on lukuisia hyväsydämisiä palvelijoita, jotka hoitavat vanhempien roolin ja jakavat lapsille sympatiaa hankalissakin tilanteissa.

Palvelijoiden syntyperään, kansankulttuuriin ja elinoloihin Chang perehtyy myös syvällisesti. Siksi teosta voi lukea rikkaana etnografiana kiinalaisesta muuttuvasta kulttuurista ja dialogista maaseudun ja kaupungin välillä. Changin poliittinen taustakaan ei ainakaan tässä teoksessa esittäydy kovin oikeistolaisena tai kapitalistisena, vaan rivien välistä löytyy välillä kipakkaakin kritiikkiä Shanghain yläluokan dekadentista tilasta.

Oopiumin poltosta ja siihen liittyvistä merkityksistä opin myös paljon. Kiinassa oli kehittynyt sofistikoitunut salonkikulttuuri tämän kovan huumeen ympärille niin, että rikkailla perheillä oli erityinen oopiumisohva ja perheen omia huumediilereitä kutsuttiin oopiumikokeiksi. Lapsena Lute yrittää varastaa isänsä roskiksesta kauniita ampulleja uudelleenkäytettäviksi nukkekodin lamppuina, mutta onneksi neuvokas palvelija pelastaa lapsen satuttamasta tai huumaamasta itseään.

Koska Chang on taitava kirjailija, hän on onnistunut keittämään varsin skandaalinkäryisistä aineista kulttuurisesti rikkaan ja analyyttisen romaanin. Huonomman kirjoittajan käsissä tästä olisi tullut halpaa sosiaalipornoa, mutta Chang onnistuu rikkomaan monia yhteiskuntansa kirjoittamattomia tabuja ja tuomaan erilaisten ihmisten arvot ja näkemykset ristivalotukseen. The Fall of the Pagoda olikin tästä viimeaikaisesta Kiina-Japani-kirjaseikkailustani toistaiseksi yllättävin ja opettavaisin teos. Lukisin Changilta mielelläni myös aikuisen naisen elämästä kertovia teoksia; erityisesti v. 1979 julkaistu pienoisromaani Lust, Caution kiinnostaa jo nimen perusteella ja myös Ang Leen siitä vuonna 2007 tehty filmatisointi.

 

Timitranlinnassa

Image

I

Vietän laatuaikaa itseni kanssa tämän illan Lieksassa, Timitranlinnan retkeilymajassa. Tämä on kiinnostava paikka, entinen Rajavartioston koulutuskeskus, joka on elänyt monta uutta elämää. En ole kuitenkaan täysin yksin täällä, kuulen ääniä monesta huoneesta ympärilläni, porukkaa käy ikkunani alla tupakalla ja majatalon isäntäkin on paikalla. Hän juttelee kaikkien vieraidensa kanssa. Ihmettelen paikan sosiaalisuutta. Viime hostellikokemuksestani on jo kauan, nyt olen melkein interrailtunnelmissa.

Kävin pienellä kävelyllä Mähkön raitilla noin kilometrin päässä täältä. Vastaan tuli noin viisi ihmistä. Mähkön pienessä K-marketissa myytiin tuoreita taateleita. Ostin niitä ja iltapalaksi roiskeläppäpizzaa. Aion kohta hipsiä yläkertaan keittiöön lämmittämään sitä. Luulen, että joudun silloin olemaan sosiaalinen.

II

 Hipsin ylös ruokalaan. Siellä katsottiin jääkiekkoa isosta plasmateeveestä. Suomi-Ranska 7-1. Ruokala oli  kauniisti sisustettu. Peli oli puuduttava, mutta seura inspiroivaa. ”Kreikkalainen” roiskeläppä ihan kamalaa mömmöä. Istuin siellä koko matsin ajan, koska yritin vältellä töitä. Minun pitäisi rakentaa huomisia haastatteluja varten kysymyspatteristo, koska teen jotain sellaista, mitä en ole tehnyt aiemmin. Vaativa ryhmähaastattelu vaikeista aiheista. Tapaaminen on jo aikaisin aamulla. Onneksi niin, koska sen jälkeen saan keskittyä tekemään asioita, joissa olen parempi.

Etnografia on yllättävää, kun antaa yllätyksille luvan. Asioita kuulee enemmän sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät varsinaisesti ole ”informantteja”. Juorut ovat kiinnostavampia kuin faktat, horoskoopit olennaisempia kuin maakunnan uutiset. Paras runous on ”löydettyä” runoutta.

Kun minut vietiin lapsena Ähtärin eläinpuistoon, vanhempani kysyivät, mistä eläimestä Anu piti eniten. Vastasin: ”no niistä pienen pienistä muurahaisista”. Kai tämä on edelleen elämänasenteeni: en edes odota törmääväni kadulla karhuun tai suteen. Minulle riittävät muurahaiset. Keräilen myös kasveja, joita painan teoriakirjojen väliin. Olen kiinnostuneempi ihmisten eleistä ja ilmeistä kuin puheesta. Tutkijana olen ollut täysi fiasko, koska keskityn aivan liikaa outoihin detaljeihin enkä hahmota suuria sosio-poliittisia kokonaisuuksia.  Siksi olen iloinen siitä, että vihdoin nelikymppisenä elämässäni on avautumassa ikkuna taiteen täyspäiväiseen tekemiseen.