Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.