Velhot matkustavat aina businessluokassa

IMG_1686Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Mainokset

Naurutaudin vaarat

7025Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.

Rojalistin päiväuni

Kansi_442Miten maistuisivat päiväunet persikkaorkidean samettisessa kehdossa? Tai lähtisitkö shoppailemaan luomumeikkejä Lumosian keijupääkaupunkiin? Ovatko taskusi täynnä kilinöitä? Pidätkö puiden kanssa juttelemisesta?

Jos vastaat johonkin näistä ”kyllä”, Anna Hallavan esikoisnuortenromaani Sammakkoprinsessa (WSOY, 2015) voisi olla lukutärppisi. Teos on kiinnostava sekoitus fantasiaa ja arkirealismia. Kirjaimellisesti teos kertoo keijuista, kuninkaallisista ja sammakoista, joiksi pojat muuttuvat Ofelian suudellessa heitä. Ofelialle on annettu keijulahjana Rakkauden tunteminen, eli elinikäisen kumppanin löytäminen. Siksi Ofelia ei saisi suudella vääriä kandidaatteja.

Sammakkoprinsessalla on silti siviilielämänsä ihmisenä ja tavallisen teinitytön huolet. Hän käy tavallista yläastetta, jossa on tyypillinen nokkimajärjestys, suositut tyypit ja nörtit. Ofelia ei oikein kuulu kumpaankaan kastiin. Hän on punatukkainen Porkkanamuffinsi, hieman ylipainoinen ja kärsii välillä sosiaalisesta kömpelyydestä. Kavereilla menee paremmin poikien kanssa, mistä Ofelia on usein pahoillaan. Tunteet räiskyvät hormonimyrskyssä, eikä tilannetta helpota hänelle puhjenneet suipot keijukorvat, joita hän peittelee hiuspehkon alla.

Kirja oli kerrassaan hurmaava, kielellisesti vetovoimainen ja älyllinenkin. Pikkuisen minua, tätilukijaa, ärsyttivät satunnaiset amerikanismit, kuten sana ”superduperhyperrakastunut”, mutta kenties nykyteinit puhuvat niin. Muuten teksti oli kekseliästä ja täynnä meheviä aistillisia yksityiskohtia. Ofelian matkat mystisen vetoketjun kautta keijujen valtakuntaan olivat riemastuttavan hauskoja. Hänen tutustuminen kuninkaalliseen sukuunsa, ja erityisesti hovista karanneen Hillariina-tädin suurperheeseen, oli sopivan todellisuuspakoista. Kaappirojalistina olin innoissani erilaisista valtataisteluista ja keijusuvun taistelevista haaroista, samoin kuin klaanin intialaisista lordeista, Ramanista ja Jaista, jotka lähetetään opettamaan tulevaa kruununprinsessaa keijukulttuurin saloihin. Ofelia joutuu opiskelemaan valtio-oppia ilkeän ja pilkuntarkan lordi Jain kanssa, jotta kelpaisi tulevaksi kuningattareksi. Silti häntä askarruttaa eniten suudelmaneitsyydestä eroon pääseminen.

Teos ei tuntunut erityisen suomalaiselta, vaikka suomalaisia paikannimiä ja sukunimiä viljelläänkin ”ihmisten puolella”. Keijujen maailma ei ainakaan ole suomalainen, vaan puhuttelee universaalilla outoudellaan. Välillä Ofelia puhuu suomalaisen yhteiskunnan karseimmista nykyilmiöistä kuten lastensuojelulla uhkaamisesta, mikä toimii kiinnostavalta vastakohdalta fantasiamaailmalle. Voisin kuvitella, että teos menestyisi hyvin maailmalla, sillä Hallava on taitava sekoittamaan kulttuurisia koodeja ja tavoittamaan teinien yleismaailmallisen kielen.

Teoksen pinkki kansi antaa kirjasta kepeämmän ja stereotyyppisemmän vaikutelman kuin mitä kirja sisälsi. Feminististäkin sanomaa riittää, alkaen matrilineaaristen kulttuurien olemukseen perehtymisestä. Minusta teos oli lumoava sekoitus hömppää ja vakavuutta, ja odotan jo innolla jatko-osaa Operaatio Huulituli, jonka on määrä tulla julkaistuksi ensi vuonna. Sisäinen teinini siis kiittää ja kumartaa monista nauruista ja positiivisesta asenteesta.

Zombie-tutkimuksen konferenssissa

Je-suis-CharlieTänään ei ole paras päivä blogata, sillä ainakin tämän blogistin ajatukset ovat Pariisin terroriteoissa. Pienen aasinsillan päivän teemaan saan kuitenkin sarjakuvista, joiden tekijänä brittiläinen Neil Gaiman on kiistämätön, maailmankuulu legenda. Gaimanin spekulatiivinen fiktio ei tottele kuvan ja sanan rajaa, ja suurimmassa määrin sitä ei voi määritellä millekään ikäryhmälle kuuluvaksi. Nyt käsissäni on hänen novellikokoelmansa Aarteita ja muistoesineitä (Kirjava, 2007, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo), jota kuitenkin luonnehtisin aikuisfiktioksi johtuen siinä esiintyvän seksin ja päihteiden määrästä.

Gaiman AarteitaNovellikokoelmassa seikkaillaan Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, osittain kaunokirjallisen intertekstuaalisissa maisemissa. Esimerkiksi Sherlock Holmes-faneille kokoelman sisäänheittotarina Vihreiden kirjainten arvoitus on todellinen helmi. Myös Narnia-faneille on oma palkintonsa. Aikamatkailun teema varsinkin suhteessa menneisyyteen on kokoelmassa kattava. Osa tarinoista on lyhykäisiä sketsejä, jotka ehkä avautuvat paremmin, jos lukee kirjailijan loppuselitykset. Minua lopun selittelevä osuus jopa hieman vaivasi, varsinkin kun siinä viitattiin moniin voitettuihin ja ei-voitettuihin palkintoihin. Gaimanin kirjailijan profiilissa onkin yllättävää, että näin suuren suosion saanut tekijä on vielä 2000-luvullakin osallistunut kirjoituskilpailuihin. Skifi- ja spekulatiivisen fiktion piirien yhteisöllisyys ja tekemisen meininki välittyy loppuspiikeissä.

neil-gaiman-tori-amos-british-library-video-headerTutustuin Gaimaniin vasta 2000-luvun alussa Tori Amosin levynkansien omistuskirjoitusten kautta. Tässä kokoelmassa on lyhyt päiväkirjanovelli, joka on kirjoitettu Torin Scarlet’s Walk-levyä (2002) varten. Muusikon ja kirjailijan vuoropuhelu on ollut tiivistä vuodesta 1991 saakka, jolloin Tori viittasi Gaimanin tuotantoon biisissään ”Tear in Your Hand”: ”if you need me, me and Neil will be hanging out with the Dream King”. Kulttuurintutkijoille vinkiksi: Amosin ja Gaimanin intertekstuaalisesta ”kirjeenvaihdosta” saisi kiinnostavan esseen. Lukisin, mutten itse jaksa sitä kirjoittaa. (NB! Kuvassa Amos ja Gaiman British Libraryn paneelissa 2014.)

Kokoelman minua puhuttelevimmat novellit olivat nimikkonovelli Aarteita ja muistoesineitä (joka kertoo mm. pedofiliasta orpokodissa ja sen aikaansaamasta koston kierteestä), pisin teksti Laakson kuningas (joka kertoo viikinkien jättämästä perimästä Skotlannissa) ja Katkeraa paahtoa. Sen sijaan, että referoisin novellien juonia, viivyn nyt hetken New Orleansiin sijoittuvan ”kahvityttönovellin” mielenmaisemassa. Se puhutteli minua erityisesti entisen ammattini kautta, olenhan aina ollut sitä mieltä, että kansatieteet, erityisesti antropologia, perustuu pitkälti juoruiluun, salakuunteluun ja tutkijan oman identiteetin performanssiin. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt antropologista tutkimusta, mutta kenttätöihin jäin koukkuun niin, etten oikeastaan koskaan palannut matkoiltani takaisin oikeaan elämään. Ehkä olen osittain edelleen niiden aikaansaaman spekulatiivisen fiktion suossa – ja ainoa keino päästä takaisin ihmisten kirjoihin on kirjoittaa kaikki se kesken jäänyt scheiba auki.

Novellissa on seikkailunhaluinen kertoja, joka sattuu päätymään New Orleansiin isoon antropologien konferenssiin feikillä identiteetillä. Hän on saanut mystisissä oloissa käsiinsä esitelmän, joka kertoo Haitin Port au Princen kahvitytöistä, kävelevistä kuolleista kaupustelijoista. Esitelmän pitäjä, kristillisen collegen antropologian professori Jackson Anderton on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kertoja itsekin epäilee olevansa kuollut. Novellin kertojalla on työ ja tuska esittää uskovaista professoria, mutta miehen luentokansiosta löytynyt juomukondomipaketti antaa ymmärtää, ettei meininki ole niin siveellistä kristillisen koulutuksenkaan saralla.

Gaiman revittelee tässä rankalla kädellä akateemisen maailman kliseille ja paskan puhumisen kulttuurille – performansseille, joiden tarkoituksena on joku ihan muu kuin tiedon välitys. Jackson Andertonina päähenkilö saa yllättävän paljon huomiota, ja mystinen zombie-paperi johtaa myös naiskollegojen suursuosioon ja hekumalliseen zombie-seksiin. Konferenssi on omanlaisensa liminaalitila, jossa kaikki on muutaman päivän sallittua – harmi vaan, etten itse koskaan akateemisella urallani päätynyt näin villeihin bakkanaaleihin (koskaan en ole edes tarvinnut Alka-Selzeriä paperin pitämiseen, vaikka joskus on tullut puhuttua krapulassa). Pidin novellissa erityisesti laajasta Zora Neale Hurston-sitaatista, joka viittasi erityisesti Hurstonin tekemään, vähän tunnustusta saaneeseen antropologiseen työhön, jota on taatusti vuosikymmenten aikana väärinkäytetty ja omittu omiin nimiin parempiosaisten tieteentekijöiden parissa.

Teos oli tarpeeksi monipuolinen moninaisille yleisöille, mutta kärsii hieman postmodernin pastissikulttuurin hätäisyydestä. Nuorempaa lukijakuntaa kiinnostavat varmasti ne novellit, joihin en tässä viitannut – hengaillaanhan tässä nuorten suosimien klassikkotekstien maailmoissa. Kokoelma on jopa rosoinen eikä täysin loppuun asti viimeistelty. Itse luin tämän yhdeltä istumalta poimien omat rusinani pullasta. Huolellisempaa lukijaa rosoisuus saattaa jopa ärsyttää. Ehkä teos ei ole ideaali johdanto Gaimanin tuotantoon, vaan sopii paremmin edistyneemmille faneille.

 

Puunpalvojien salaseura

Anu Holopainen Welman tytöt Syysmaa 1Sain jostain vinkkiä Anu Holopaisen uusimmasta aikuisten romaansta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014), joka tuntuisi minulle sopivalta romaanilta tässä keski-iän työnhakufrustraatiossa. Kirjailijan tuotantoa selatessani huomasinkin, että meiltä löytyy yksi hänen aiempi teoksensa, nimittäin nuorten fantasiakirja Welman tytöt (Karisto, 2003).

Welman tytöt aloittaa Syysmaa-sarjan, johon kuuluu yhteensä kuusi osaa. Tässä seikkaillaan keskiaikaisen oloisessa, mutta ajattomassa valtakunnassa, joka on onnistunut alistamaan naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin ja kieltämään heidän koulutuksensa. Syysmaassa palvotaan puita, ja eri puunpalvontalahkoja on ainakin viisi, osa tuntemattomampia, kiellettyjä tai maan alle painuneita. Verrattuna merentakaiseen Kesämaahan, jossa naisilla on edelleen oikeus määrätä omista asioistaan, Syysmaan meininki vaikuttaa totalitääriseltä diktatuurilta. Mihinkään dystooppisiin naisen alistuskuvioihin ei kuitenkaan sukelleta (tyyliin Margaret Atwood), vaan alistaminen on ”tavallista” isien ja veljien harjoittamaa määräysvaltaa, väkivaltaa ja liikkumisen estämistä. Tässä suhteessa nuori lukija voi suhteuttaa lukemansa vaikkapa uutisiin naisten asemasta Etelä-Aasiassa tai Arabian niemimaalla. Muuten Syysmaan tarina tuntuu aidolta fantasialta siksi, että aika, paikka ja kulttuuri ovat taitavasti etäännytetty mistään reaalimaailmassa tuntemastamme. Luin rivien välistä joitain kelttiläisiä ja mahdollisesti viikinkielementtejä ja kuvittelin Syysmaan Irlanniksi tai Islanniksi, mutta paremmin tekstiin pääsee mukaan, jos unohtaa olemassaolevat kansallisvaltiot.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Adaira, jota ollaan naittamassa irstaalle, lihavalle, keski-ikäiselle ”kirjanoppineelle” vastoin tahtoaan. Matkalla miehelään häntä kuljettava hevoskärry ryöstetään ja hän löytää itsensä erikoisesta naisten yhteisöstä Varjolinnasta. Naiset elättävät itseään ryöstämällä rikkaiden taloja ja matriarkaatin johtohenkilö Welman muualla asuvan aviomiehen almuilla ja kontakteilla. Jokaisen yhteisön naisen tausta on erilainen, samoin pyhältä Villipihlajalta saadut erityiskyvyt. Adaira pystyy tiukan paikan tullen muuttamaan itsensä kurjeksi ja näin eksyttämään takaa-ajajansa.

Luonto on teoksessa hurmaavan aistivoimaista ja mystistä. Ihmisten elo vuodenaikojen syklissä tuntuu tervejärkiseltä, eikä kotiin sidotuilta nuorilta naisilta puutu selviytymis- tai itsepuolustustaitoja. Teksti on sopivan toiminnallista, kyseenalaistavaa ja alleviivaamattoman feminististä – monen tyyppiset nuoret naiset voivat samastua näihin tyttäriin ja kysyä omia kysymyksiään sen kautta maailman menosta ja naisten paikasta universumissa. Mainio sarjan aloitus: tarina koukutti sopivasti ja vakuutti Holopaisen kertojan taidoista myös aikuisfiktion saralla.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.

Rikkaruohojen syvät juuret

hopealaakson salaisuusChitra Banerjee Divakaruni (s. 1956) on monipuolinen intialais-amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut fiktiota sekä aikuisille, nuorille ja lapsille ja lyriikkaa. En ole tutustunut hänen aikuisten kirjoihinsa, mutta sain käsiini nuorten aikuisten fantasiatrilogian ensimmäisen osan, Hopealaakson salaisuuden (Tammi, 2004). Teos on niitä, joita olen kantanut poistomyynneistä toiveikkaana kotiin nuorisolle, mutta nuoriso ei ole todennäköisesti hetkauttanut evääkään sille.

Aloitan tällä postaukseni kolmannen maailman skifi/fantasiakirjailijoista, joita tällä hetkellä tiedän tasan kaksi: Divakarunin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin. Molempia kirjailijoita yhdistää pitkä oleskelu Yhdysvalloissa ja halu juurruttaa skifin/fantasian genre syvälle synnyinmaan multaan. En itse ole skifin tai fantasian pitkäaikainen harrastaja enkä yritäkään esittää asiantuntijaa, mutta arvostan kirjailijoita, jotka uskaltavat muokata kotimaidensa kirjallisia perinteitä ja kannustaa erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria ottamaan selvää vanhempiensa kotimaiden myyteistä ja legendoista.

Hopealaakson salaisuus on kepeähkö tarina kahdesta köyhästä kolkatalaisesta lapsesta, Anandista ja Nishasta, jotka salaperäinen vihreäsilmäinen vanha mies löytää hanttihommista kaduilta sen sijaan, että olisivat koulussa. Anandin perhe on köyhtynyt ja joutunut muuttamaan kaupunkiasunnostaan slummiin; Nisha on elänyt orpona kaduilla pienestä saakka eikä muista vanhempiaan. Vanha mies nimeltään Abhyadatta saa lapset seuraamaan häntä hankalalle matkalle Himalajan vuoristoon, johon olennaisena osana kuuluu henkien taistelu hyvän ja pahan välillä, helpoista kiusauksista luopuminen ja monenmoiset eettiset pulmat. Lapsia riivaa myös paha henki, mystisestä Parantajaveljeskunnasta karannut veli Surabhanu, joka pyrkii herkuin, karkein ja muine houkutuksine johdattamaan lapsia puolelleen. Matkan varrella hyvät ja pahat henget  ottavat usein eläimen ruumisolemuksen, ne seuraavat lapsia mm. apinoina, käärmeinä ja mungoina. Matka Hopealaaksoon on pitkä ja vaarallinen, eikä kilvoittelu suinkaan lopu yhteisöllisen paratiisin porteilla. Nisha initioidaan veljeskunnan jäseneksi siitä huolimatta, että on tyttö. Anand joutuu tekemään Nishaa kiperämpiä päätöksiä tulevaisuudestaan ennen kuin hänet vihitään Kotilonvartijaksi.

Teos ei vaadi lukijaltaan paljoa ennakkotietoa Intiasta, vaan pelaa varsin universaalin symboliikan varassa. En siis tarjoaisi tätä intialaistaustaisille maahanmuuttajalapsille ”kulttuurikylpynä”. Helppoa uskontokunnasta riippumatonta henkisyyttä tässä tarjoillaan suht harmittomassa paketissa. Ehkä kyseessä on Paulo Coelho for kids. Ei teos ollut pätkääkään heikompi kuin Coelhon Alkemisti, mutten pitäisi tätä vielä kunniamainintana. Lapset seikkailevat huikeissa maisemissa, joten teos toimii myös matkakirjana. Matkan värisävyt ovat enimmäkseen ihmeen sävyttämää technicolouria, josta tulee häiritsevästi mieleen Disneyn piirretyt.

Eniten tässä kuitenkin ärsytti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hädän pinnallinen esittäminen; Divakaruni antaa ymmärtää, että köyhyyden ongelma voi olla ratkaistavissa henkisen kilvoittelun kautta. Anand-poika, joka on jättänyt äitinsä ja siskonsa Kolkatan slummiin, uskoo vahvasti, että Veljeskunnan jäsenenä hän voi auttaa perhettään enemmän kuin kotona. Tässä esitetään kerjäläisyyden, lapsityövoiman, siirtotyöläisyyden, lukutaidottomuuden ja terveydenhuollon riittämättömyyden ongelmat aluksi suht kriittisesti, mutta analyysi loppuu kuin seinään lasten lähdettyä matkalle.

Teoksen ideaaliksi ikäryhmäksi arvioisin 8-12 vuotta ja koska en ole lapsi, en anna lopullista tuomiota teokselle, joka hyvinkin saattaa puhutella omaa ikäryhmäänsä. Kielellisesti teksti on helppolukuista ja sujuvaa, mikä avaa ikkunoita laiskemmillekin lukijoille.

”Joskus rikkaruohojen juuret yltävät syvemmälle kuin puutarhuri kuvittelee”, lausuu parantajamestari Abhyadatta veljeskunnan pohtiessa lasten liittämistä osaksi Hopealaakson yhteisöä. Pahan hellittämättömästä vastustamisesta tässä kai loppujen lopuksi on kyse. Jalo viesti imelähkössä pakkauksessa.