Rikkaruohojen syvät juuret

hopealaakson salaisuusChitra Banerjee Divakaruni (s. 1956) on monipuolinen intialais-amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut fiktiota sekä aikuisille, nuorille ja lapsille ja lyriikkaa. En ole tutustunut hänen aikuisten kirjoihinsa, mutta sain käsiini nuorten aikuisten fantasiatrilogian ensimmäisen osan, Hopealaakson salaisuuden (Tammi, 2004). Teos on niitä, joita olen kantanut poistomyynneistä toiveikkaana kotiin nuorisolle, mutta nuoriso ei ole todennäköisesti hetkauttanut evääkään sille.

Aloitan tällä postaukseni kolmannen maailman skifi/fantasiakirjailijoista, joita tällä hetkellä tiedän tasan kaksi: Divakarunin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin. Molempia kirjailijoita yhdistää pitkä oleskelu Yhdysvalloissa ja halu juurruttaa skifin/fantasian genre syvälle synnyinmaan multaan. En itse ole skifin tai fantasian pitkäaikainen harrastaja enkä yritäkään esittää asiantuntijaa, mutta arvostan kirjailijoita, jotka uskaltavat muokata kotimaidensa kirjallisia perinteitä ja kannustaa erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria ottamaan selvää vanhempiensa kotimaiden myyteistä ja legendoista.

Hopealaakson salaisuus on kepeähkö tarina kahdesta köyhästä kolkatalaisesta lapsesta, Anandista ja Nishasta, jotka salaperäinen vihreäsilmäinen vanha mies löytää hanttihommista kaduilta sen sijaan, että olisivat koulussa. Anandin perhe on köyhtynyt ja joutunut muuttamaan kaupunkiasunnostaan slummiin; Nisha on elänyt orpona kaduilla pienestä saakka eikä muista vanhempiaan. Vanha mies nimeltään Abhyadatta saa lapset seuraamaan häntä hankalalle matkalle Himalajan vuoristoon, johon olennaisena osana kuuluu henkien taistelu hyvän ja pahan välillä, helpoista kiusauksista luopuminen ja monenmoiset eettiset pulmat. Lapsia riivaa myös paha henki, mystisestä Parantajaveljeskunnasta karannut veli Surabhanu, joka pyrkii herkuin, karkein ja muine houkutuksine johdattamaan lapsia puolelleen. Matkan varrella hyvät ja pahat henget  ottavat usein eläimen ruumisolemuksen, ne seuraavat lapsia mm. apinoina, käärmeinä ja mungoina. Matka Hopealaaksoon on pitkä ja vaarallinen, eikä kilvoittelu suinkaan lopu yhteisöllisen paratiisin porteilla. Nisha initioidaan veljeskunnan jäseneksi siitä huolimatta, että on tyttö. Anand joutuu tekemään Nishaa kiperämpiä päätöksiä tulevaisuudestaan ennen kuin hänet vihitään Kotilonvartijaksi.

Teos ei vaadi lukijaltaan paljoa ennakkotietoa Intiasta, vaan pelaa varsin universaalin symboliikan varassa. En siis tarjoaisi tätä intialaistaustaisille maahanmuuttajalapsille ”kulttuurikylpynä”. Helppoa uskontokunnasta riippumatonta henkisyyttä tässä tarjoillaan suht harmittomassa paketissa. Ehkä kyseessä on Paulo Coelho for kids. Ei teos ollut pätkääkään heikompi kuin Coelhon Alkemisti, mutten pitäisi tätä vielä kunniamainintana. Lapset seikkailevat huikeissa maisemissa, joten teos toimii myös matkakirjana. Matkan värisävyt ovat enimmäkseen ihmeen sävyttämää technicolouria, josta tulee häiritsevästi mieleen Disneyn piirretyt.

Eniten tässä kuitenkin ärsytti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hädän pinnallinen esittäminen; Divakaruni antaa ymmärtää, että köyhyyden ongelma voi olla ratkaistavissa henkisen kilvoittelun kautta. Anand-poika, joka on jättänyt äitinsä ja siskonsa Kolkatan slummiin, uskoo vahvasti, että Veljeskunnan jäsenenä hän voi auttaa perhettään enemmän kuin kotona. Tässä esitetään kerjäläisyyden, lapsityövoiman, siirtotyöläisyyden, lukutaidottomuuden ja terveydenhuollon riittämättömyyden ongelmat aluksi suht kriittisesti, mutta analyysi loppuu kuin seinään lasten lähdettyä matkalle.

Teoksen ideaaliksi ikäryhmäksi arvioisin 8-12 vuotta ja koska en ole lapsi, en anna lopullista tuomiota teokselle, joka hyvinkin saattaa puhutella omaa ikäryhmäänsä. Kielellisesti teksti on helppolukuista ja sujuvaa, mikä avaa ikkunoita laiskemmillekin lukijoille.

”Joskus rikkaruohojen juuret yltävät syvemmälle kuin puutarhuri kuvittelee”, lausuu parantajamestari Abhyadatta veljeskunnan pohtiessa lasten liittämistä osaksi Hopealaakson yhteisöä. Pahan hellittämättömästä vastustamisesta tässä kai loppujen lopuksi on kyse. Jalo viesti imelähkössä pakkauksessa.

 

Verkakauppiaiden vapauttaja

Vainonen SwiftOlin 90-luvulla kiihkomielinen Irlanti-fani. Kuuluin Suomi-Irlanti-seuraan, osallistuin Bloomsdayn viettämiseen jyväskyläläisissä pubeissa ja suunnittelin elämäni antamista irlantilaisen kirjallisuuden ja poliittisen historian tutkimiselle. Toisin kävi. Irlannista tuli maltillinen kumppani, joka vuosien varrella tuntui tulevan enemmän luokseni kuin minä vaivauduin lähestymään häntä. En ole käynyt Irlannissa pieneen ikuisuuteen eikä minulla ole uskottavaa tekosyytä tälle laiminlyönnille. Paitsi ehkä sää.

Minun Irlantini rajoittuu pitkälti Dublinin kaupunkiin. Olen reissannut maan sisäosissa ja pohjoisessa, mutta elänyt Dublinissa. Dublinissa minua kiehtovat eritoten kirjallinen historia, teatterit ja itsenäistymisen historia. Dublinin kaduilla ja Liffeyn kanaalien varsilla voi kuvitella Pääsiäiskapinan edistymisen ja nähdä sielunsa silmin, kuinka pääjehuja muilutettiin Kilmainhamin vankilaan. Tunnen Irlannin historiaa 1800-luvulta eteenpäin; varhaisemmat vaiheet eivät ole rekisteröityneet mieleeni niin elävästi, koska ennen 1800-lukua Irlannin kirjoitettu historia oli enimmäkseen voittajien historiaa – köyhä ja lukutaidoton katolinen väestö muistetaan lähinnä nälkäkuolemista.

Siksi Jyrki Vainosen romaaniin (2011) Swiftin ovella oli virkistävää sukeltaa. Jonathan Swift (1667-1745) oli erikoinen anglikaaninen pappi, joka tunnetaan maailmalla parhaiten Gulliverin matkoista, fantasiakirjallisuuden varhaisesta klassikosta. Mies julkaisi enimmäkseen salanimillä 150 teosta proosaa, satoja runoja ja poliittisia kiistakirjoituksia, joista tunnetuin oli Vaatimaton ehdotus (missä esitettiin omaperäinen ratkaisu Irlannin nälkäongelman estämiseksi). Vainonen ei ole ollut ainoa suomalainen Swift-intoilija, myös muut ovat kääntäneet hänen tekstejään (muistaakseni Suomessa oli 90-luvulla oikea Swift-revival). Mutta Vainonen onnistuu popularisoimaan Swiftin elämää ja 1700-luvun ajanhenkeä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät Irlantia hyvin tunne.

Romaanissa aikamatkaillaan nyky-Suomen ja 1700-luvun Irlannin välillä. Ratkaisu on kunnianhimoinen eikä ongelmaton, sillä itse Swiftin henkilöhistoria on niin mukaansatempaavaa, että suomalainen juonenkäänne kalpenee sen rinnalla. En tiedä, kuinka romaani olisi rakentunut ilman aikamatkailun elementtiä, mutta itselleni se olisi ollut riittävä sisältö.

Romaani on rakkaustarina ja veijaritarina miehestä, joka pyrki vapauttamaan Irlannin verkakauppiaat Britannian kruunun harjoittamalta epäreilulta finanssipolitiikalta kirjoittamalla anonyymeja pamfletteja, jotka levisivät köyhän kansan parissa kuin häkä. Pamflettien kirjoittaja oli selvästi kansallismielinen köyhien vapauttaja. Koska Dublinissa ei asunut loputtomiin edistyneen poliittisen retoriikan osaajia, kansan epäilykset kohdistuivat Swiftiin siitäkin huolimatta, että tämä edusti sortajien kirkkoa.

Tapaamme Jonathan Swiftin, hänen kaksi naisystäväänsä ja kamaripalvelija Wattsin eri elämän vaiheissa. Swift seikkailee Irlannin ja Britannian välillä, kokee vieraantumista molemmissa maissa, saa aikuisiässä selville oikean isänsä identiteetin ja löytää vapauden vyöhykkeen kiihkeästä salasuhteesta Vanessa-neitiin. Anglikaanien naimatonta kirkkoherraa seurataan silmät selässäkin, mutta hän onnistuu vapaa-aikanaan maastoutumaan kylänmieheksi matkalla Vanessan syliin takakujia käyttäen. Toinen nainen, elinikäinen ystävä Stella, odottaa Swiftin kosintaa vuosikymmeniä, mutta mies kärsii sitoutumiskammosta. Molemmat naiset kuolevat kauan ennen sulhoaan, mutta Swift haudataan Stellan rinnalle katedraalin lattian alle.

Vainonen on tarkan aistivoimainen kuvaaja, joka ei jätä huomioimatta yhtäkään röyhtäisyä, mutajälkeä tai lehtokurpan siiven räpäystä. Erityisesti luontokuvaukset huumaavat. Kerjäläisten ja mielenvikaisten oloja kuvataan sievistelemättä, samoin kulkutauteja, jotka leviävät Dublinin katujen siivottomissa kosteissa oloissa niin köyhiin kuin rikkaisiinkin. Aikamatkailijat Lennart ja Johannes menehtyvät molemmat 1700-luvulta saamiinsa ihon kuolioihin ja sisuskalujen vaurioihin. Parasta tässä romaanissa olikin ajan kuva ja vahva paikan tuntu. Juonen kehittelyssä olisin toivonut suurempaa yllätyksellisyyttä – romaani paljastaa keskeisiä juonenkäänteitä liian aikaisin, mikä tekee varsinkin viimeisestä kolmanneksesta ennalta-arvattavaa luettavaa. Vannoutunut Irlannin ystävä antaa tämän anteeksi, mutta muu lukijakunta saattaa pitkästyä saattaessaan kirkkoherraa hautaan pidemmän kaavan kautta.

Pakastettuja Aristokatteja, nami!

Murakami 2Haruki Murakami on takavuosien suosikkini; luin häneltä ensimmäisenä Sputnik Sweetheartin ja sen jälkeen alkutuotannon vähemmän tunnettuja romaaneja (The Elephant Vanishes, The Wild Sheep Chase). Suuren maailman suosioon Murakami on noussut vasta 2000-luvulla, jonka aikana häntä onkin käännetty yli 40 kielelle. Fantasiapainotteisuudesta johtuen olettaisin, että suuri osa Murakamin lukijakunnasta on nuorehkoa, vaikka kirjailija itse on jo reippaasti yli kuusikymppinen ja osa hänen teoksistaan on ns. sukupolviromaaneja. Murakamin kieli on ihailtavan nuorekasta ja parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan nuorten elämäntapavalintoja ja ongelmia. Murakamia on jo pitkään veikattu nobelistiksi, ja hänen suosionsa on herättänyt pahaa verta muissa japanilaisissa pitkän linjan kirjailijoissa. Esimerkiksi Kenzaburo Oe on lytännyt Murakamin tuotannon halpana kioskikirjallisuutena.

Kafka on the Shore (2002/5) on odottanut hyllyssäni kauan, jostain syystä romaani ei auennut minulle lainkaan ensi yrityksellä. Romaanin alkuosa on nimittäin täynnä ylitsepursuavaa teiniangstia – viidentenätoista syntymäpäivänään Kafka Tamuran on pakko karata kotoa ja ryhtyä koulupudokaaksi pysyäkseen uskollisena sisäiselle äänelleen. Alussa Kafkan yksinäiset harhailut halvoissa hotelleissa ja kuppiloissa tuntuivat kulahtaneelta juonelta.  Teos lentää siivilleen vasta, kun Kafka löytää tiensä mysteeriselle yksityiselle kirjastolle ja neuvottelee itselleen asunnon ja työpaikan sen suojista. Samalla hänen kotikaupungissaan Tokiossa taivaalta sataa makrilleja ja iilimatoja, ja kuuluisa kuvanveistäjä löydetään brutaalisti lahdattuna kotoaan.

Tutustuttuani paremmin Sofokleen Oidipukseen ja siitä tehtyyn afrikkalaiseen muunnelmaan, Ola Rotimin näytelmään  The Gods are not to Blame huomasin purjehtineeni tutuille vesille, eli kyllä, tässä on taas yksi kreikkalaisen tragedian uudelleentulkinta, mutta ei kenties tyypillinen japanilainen sellainen, vaan postmoderni ja globaali. Rotimi oli 60-luvun tulkinnassaan uskollisempi Jorubamaan historialle ja jumalille; Murakamin intressi tuntuu olevan kliseisten Japani-myyttien räjäyttämisessä. Buddhan, Jeesuksen ja Beethovenin lisäsi keskeisiä referenssejä teoksessa ovat ”metafora-hahmot” Johnnie Walker ja Colonel Sanders, jotka kekkuloivat yli-inhimillisinä mainoshahmoina järjestellen muiden kohtaloita väistämättömiin suuntiin. Colonel Sandersin etymologian tajusin vasta romaanin loppupuolella – hän siis on Kentucky Fried Chickenin maskotti, melkein yhtä irvokas kuin Ronald McDonald. Luettuna yhdessä nämä kaksi teosta antavat postkoloniaalin kirjallisuuden ystävälle paljon pähkinöitä purtavaksi. Kulttuurisesti Japani ja Nigeria ovat melko kaukana toisistaan, ja näiden kulttuurien tavat keskustella esimerkiksi perhesuhteista ja seksuaalisuudesta ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin teos onnistuu samassa tehtävässä: koomisen helpotuksen aikaansaamisessa. Tragedia kääntyy molemmissa komediaksi tai parodiaksi, kun tarinaan ympätään yliluonnollisia, absurdeja elementtejä.

Kafkan seksuaalinen herääminen on raivokasta ja se kohdistuu kahteen vanhempaan naiseen, parikymppiseen kampaaja Sakuraan ja viisikymppiseen kirjastonhoitajaan Miss Saekiin. Samalla saamme tietää, ettei Kafkalla ole käsitystäkään biologisen äitinsä ja siskonsa identiteetistä tai olinpaikasta. Seksikohtauksia kirjassa on runsaasti, ja potentiaaliseen äitiin sekaantuminenkin kuvataan runollisesti. Liiallisilta ylilyönneiltä Kafkan pelastaa kollega Oshima, joka kuskaa karkurin sukunsa vuoristomökille poliisilta piiloon. Kafka on alunperin luullut Oshimaa mieheksi, mutta tämä onkin transseksuaali nainen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa on kuusikymppinen Nakata, joka on vammautunut lapsena toisen maailmansodan aikaisen yliluonnollisen ilmaiskun johdosta. Ennen luokkansa priimus on taantunut lukutaidottomaksi ”tyhjäksi tauluksi”, jonka ainoa erikoistaito on kyky puhua kissojen kieltä. Nakata tunnetaankin tokiolaisessa  naapurustossaan kadonneiden kissojen etsijänä, ja saa pientä tienestiä työstään. Kissat esiintyvät romaanissa Aristokattien tapaisina puolihumaaneina satuhahmoina, mikä aiheutti minussa nostalgisen déjà vu-fiiliksen lapsuudesta. Tosin lukijan hymy saattaa hyytyä siinä vaiheessa, kun osa kissoista löytyy silvottuina ja pakastettuina Johnny Walkerin pakastearkusta.  Kissantapposessio (johon verrattuna Teemu Mäen kotivideot ovat lasten leikkiä) on sen verran brutaali, etten suosittele teosta herkkähipiäisille eläinaktivisteille.

Sen sijaan teos sopii kaikille maagisen realismin, klassisen musiikin, jazzin ja Radioheadin, road movie-tyylisen fiilistelyn ja filosofian ystäville. Kafka rannalla on myös äärimmäisen visuaalinen romaani, jossa Japanin villi luonto ja kaupunkimaisema ovat tyylikkäässä vuoropuhelussa keskenään. Matkakuumeen herättäjänäkin se siis toimii, ainakin niille, jotka pitävät saarten nykykulttuurista ja toiminnallisemmasta puolesta.

Oudompi ylistys synnyinkaupungille

PASI_I~1Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (2010, Atena) tarttui käteeni sattumalta kirjakaupan poistopisteestä. Olen kyllä selaillut teosta uunituoreena hyväksyvästi hyrähdellen, ja olen myös lukenut Jääskeläisen esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta. Pidin kirjailijan eskapistisesta, maagis-realistisesta tyylistä, tosin hänen kielellinen hersyvyytensä on välillä puuduttavaa.

Harjukaupungin salakäytävät on sekoitus Viisikko-kirjojen nostalgiaa, elokuvateoriaa, liioiteltua romantismia ja absurdia komiikkaa. Juoni rakentuu pitkälti päähenkilöiden keskeiselle facebook-kommunikaatiolle: nuoruuden rakastetut Olli ja Kerttu löytävät toisensa, samoin kuin pahamaineiset Blomroosin sisarukset löytävät rakastetut, joita nämä olivat aikoinaan kiusanneet. Blomroosit, Olli ja Karri-niminen poika olivat viettäneet 70-luvulla seikkailuntäyteisiä kesiä Tourujoen suistossa löytäen mystiset salakäytävät, joihin Karri lopulta katosi. Karrin paikan yksinäisen Anna-tädin kodissa perii siskontyttö Kerttu, johon Olli rakastuu. Aikuisena Kertusta on tullut menestyskirjailija ja Ollista kustannustoimittaja. Pari kohtaa jälleen Jyväskylä-aiheisen cinemaattisen matkaoppaan julkaisusuunnitelman ympärillä.

Kuinka siis nähdä arkinen provinssikaupunki toisin? Vain maailmannainen Kerttu Kara voi kirjoittaa bestseller-matkaoppaan Jyväskylästä, sen kesäisten niittyjen, kioskien ja puistojen maagisista merkitystihentymistä. Teoksen julkaisun odotetaan laukaisevan varsinaisen kansainvaelluksen harjukaupunkiin. Matkakirjallisuuden ja matkaoppaiden suurkuluttajana tämä huvitti minua suuresti. On minullakin muutamia salaisia porttikongeja ja onkaloita synnyinkaupungissani, mutten luultavasti saisi niistä kirjoitettua enempää kuin muutaman liuskan.

Luen kirjoja, jotta unohtaisin facebookin, siksi en suuremmin innostunut juonen isosta fb-virityksestä. Vanhoilla hoodeilla, kuten Kirkkopuiston kioskilla, Lounaispuiston grillillä, Vesilinnassa ja Harjun portailla oli riemukasta vierailla cinemaattisesti. Kerttu Kara on keski-ikäisenäkin se nuoruuden päärynämekkoinen tyttö, jota kuuluu saatella rankkasateessa kuplanmallisen sateenvarjon alla. Pikkuhiljaa viileän tyylikkään kirjailijattaren kuoren alta alkaa paljastua erikoisempia muistoja ja tarinoita, jotka jättävät pikkukaupunkilaisen, pikkusieluisen ja kaavoihinsa kangistuneen Ollin kalpeaksi. Olli kun on niitä pikkutakkiin pukeutuvia miehiä, jotka nauttivat päivällisellä laadukkaita kivennäisvesiä ja elvistelevät kirkkovaltuutetun roolistaan muille pikkukaupungin silmäätekeville. (Huoh! Naulan kantaan Jääskeläinen osuu. Jyväskylässä voi tosiaan olla noin pikkuista!)

Innostuin kirjasta lapsuuden anekdootin takia, en niinkään Jyväskylä-kuvauksen. Neljännessä kodissani (joka ei ollut Jyväskylässä), tyylikkäässä 50-luvun funkkiskerrostalossa, oli kuin olikin vaatekaappien välillä ”salakäytävä”, joka yhdisti minun huoneeni ja vanhempien makuuhuoneen. Tämä oli kaikkien lapsivieraiden suuri hitti, ja leikkimme rakentuivat pitkälti sen kautta ryömimiselle. Siksi tämän kirjan Viisikko-parodia osui ja upposi minuun. Jääskeläinen osaa myös pistää eväsretkien syömingit överimmälle tasolle kuin Enid Blyton konsanaan.

Kiinnostavaa on myös, että teoksesta on olemassa kaksi painosta, joissa on vaihtoehtoiset loput.  Taisin saada käsiini sen melodramaattisemman version, enkä ole jaksanut mennä Atena-kustantamon sivuille lukemaan sitä hiljaisempaa loppua. Onko tämä ärsyttävää kikkailua vai lukijan mielikuvituksen stimulointia, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta luulisin, että nuoremmille lukijapolville, jotka harrastavat esimerkiksi roolipelejä ja fanifiktion kirjoittamista, tällainen vaihtoehtoisten skenarioiden tarjoaminen olisi mieluisaa.

Jääskeläinen on kirjoittanut kunnianhimoisen, maailmanluokan fantasiateoksen kaupungista, jonka nimeä ulkomaisten turistien on usein vaikea lausua. Näkisin tässä kuitenkin ison käännöspotentiaalin, sillä kerronta ei ole lainkaan nurkkakuntaista – uskoisin, että näihin maailmoihin pääsee sisään, vaikka ei olisi koskaan käynyt Jyväskylässä tai koko Suomessa. Nostan hattua projektille, jossa jostain näin pienestä ja marginaalisesta saatiin näin suurta.