Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Nainen, joka näytteli itseään

Ida AalbergMökkireissulla keskityin tietoisesti pieniin, yhdellä istumalla luettaviin kirjoihin. Poistokorista löydetty Raili Mikkasen Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus (Otava, 1990) oli sellainen, lyhyt, ytimekäs ja informatiivinen tuttavuus. Tyylilaji muistutti nuortenkirjaa, ja voin hyvin kuvitella teoksen kuuluneen yläasteen tai lukion äidinkielen pakolliseen lukemistoon. Teos ei ole perusteellisesti tutkittu biografia, vaan pikemminkin romaanimuotoinen tarina nuoren Idan vaiheista maineeseen.

Mikkanen onkin kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjailija, jonka tunnetuin hahmo on Histamiini-hevonen. Hänen nuortenkirjoja selatessani huomaan, että hän on uskaltanut tarttua vaikeisiinkin aiheisiin kuten narkomaniaan. Tämä kohtuullisen selkokielinen teos sopisi mielestäni erinomaisesti maahanmuuttajille esimerkkinä suomalaisesta elämästä ”ennen vanhaan” – tässä yhdistyvät kielitaistelu, naisasia ja suomalaisen koulutuksen historia.

Ida Aalberg (1857-1915) oli janakkalainen legenda, suomenkielisen Suomen ensimmäisiä naisnäyttelijöitä, joka eteni myös ohjaajaksi ja lyhyeksi aikaa Kansallisteatterin apulaisjohtajaksi. Hän kunnostautui suurissa klassikkonäytelmissä Shakespearesta Ibseniin, ja olisi mielellään opintomatkoillaan ulkomaille rakentanut kansainvälistäkin uraa, mutta kielitaito ei riittänyt pitkiin puherooleihin esim. Saksassa tai Tanskassa. Aalberg ehti kuitenkin asua ja näytellä aikansa Kööpenhaminassa ja Pietarissa, jossa hän myös kuoli.

Janakkalan ratavartijan mökissä syntynyt köyhän, monilapsisen perheen esikoistytär oli tavallaan onnekas, sillä hän pääsi perheen hyvien suhteiden kautta tyttökouluun Helsinkiin. Helsingissä hänen maailmansa avautui erilaisille elämäntavoille, kielille ja uskonnoille ja saipa hän seurata teatteriakin kuuluisan Yrjö Koskisen salongissa. Koulunkäyntiä pääkaupungissa jatkui kuitenkin vain pari vuotta, sillä koulumamselli oli saanut vihiä Idan isän mahdollisesta varakkuudesta ja vapaaoppilaspaikka peruutettiin. Perheellä ei ollut varaa tyttären koulumaksuun, sillä poikienkin koulutus maksoi ja isällä oli taipumusta krooniseen ryyppäämiseen ja uhkapelaamiseen. Äidin vyötärö paksuntui harva se vuosi ja pikkulapsia menehtyi kulkutauteihin. Kovin tavallista 1800-luvun perhe-elämää siis.

Nuori Ida taisteli tiensä itsenäiselle uralle puhtaan tahdonvoimansa kautta. Suurimman esteen taiteelliselle uralle laittoi äiti-Charlotta, jonka siveyskäsityksen mukaan naisen ei kuulunut näytellä tai maalata itseään julkisesti, tai muuten hänestä tulisi halpa naikkonen. Idalle maalailtiin kansakoulunopettajan uraa, sillä hän oli saanut jatkaa opintojaan Janakkalassa yksityisopetuksessa ja perhe oli halukas saattamaan lahjakkaan tyttärensä ammattioppiin Jyväskylän uuteen seminaariin. Tätä kohtaloa Ida kuitenkin aktiivisesti vastusti.

Teoksessa on hauskoja kulttuurihistoriallisia detaljeja liittyen esim. kirkollisiin menoihin. Idalle oli vauvana saatu korkeampisäätyiset kummit, joista toinen, kartanon rouva Emilia Spåre joutui häädetyksi kotoaan eikä täten voinut enää auttaa suojattiaan, mutta toinen, Helena Tawaststjerna auttoi häntä merkittävästi kotiopetuksessa. Kummien valinta olikin tuolloin tarkkaa puuhaa, sillä vanhempien kuolema kulkutauteihin lasten ollessa pieniä oli yleistä, ja lapselle haluttiin taata säällinen koti tällaisen onnettomuuden satuttua. Rippikouluun liittyvät rituaalit Aalbergin perheessä otettiin myös vakavasti, ja Idan päästyä ripille hän tiesi omien mahdollisuuksiensa vaikuttaa asioihinsa kasvavan. Kuukaudet ennen ripillepääsyä olivatkin yhtä sinnittelyä näyttelemishalun kurissa pidossa, kun taas ripillepääsyn jälkeen hän saattoi jo päättää osallistumisestaan Janakkalan ja Hämeenlinnan iltahuveihin.

1062-ratamestarin_mokkiIda karkasi kotoaan, lähinnä äidiltään, matkustaakseen Helsinkiin esittelemään itseään Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille. Karkaamisen ajankohtakin piti suunnitella tarkkaan: äiti oli eräänä päivänä kiireinen ompeluseuran perustamiskokouksessa, ja silloin nuori Ida tiesi mahdollisuutensa tulleen. Fennomaani-isälle ajatus tyttärestä suomenkielisten näytelmien tulkitsijana oli jopa mieluisa, eikä riita äidinkään kanssa kestänyt vuosikausia. Aalberg jatkoi sisarustensa tukemista taloudellisesti ja henkisesti Helsingistä ja maailmalta.

Ida Aalbergin koko elämänkaaresta näyttää olevan ainakin yksi teos, Ritva Heikkilän Ida Aalberg- näyttelijä Jumalan armosta (WSOY, 1998). Aalbergin lapsuudenkoti on myös säilynyt museona Janakkalan Leppäkoskella ja on auki kerran viikossa kesäkeskiviikkoisin klo 11-17. Blogistin fiilistelyreissuksi paikka ei olisi pilan kaukana, mutta sijainti vaatisi taas sen kärsivällisen autokuskin.

 

Keuruun lukkari, arkkiviisujen demoni

saxberg.aiTänään sain käsiini Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikoksen (2006), mikä on mikrohistoriallinen analyysi ensimmäisen suomenkielisen naiselämäkerturi Lydia Hällforsin teoksesta Äidin muistelmia (WSOY, 1924), erityisesti hänen tavastaan käsitellä Keuruulla vuonna 1839 tapahtunutta brutaalia paimentytön surmaa.  Koska vietin melkein vuosikymmenen elämästäni muiden maiden ”elämänkirjoittamisen” tutkijana, minua hävettää, että tulin tietoisuuteen Hällforsin teoksesta vasta eilen. Ilolla lähdin sitten paikkaamaan aukkoa sivistyksessä ja valaistuin aimo annoksen myös sukututkijana.

Mikrohistoria on minulle jo tuttu genre, erityisesti olen nauttinut ”guru” Carlo Ginzburgin teoksista.  Naisten historian tutkijalle mikrohistoria tuntuu melkein ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, ellei ole kiinnostunut niistä muutamista maailmanhistorian ”poikkeuksellisista naisista”, jotka nousivat menestykseen sortamalla köyhempiä siskojaan. Aina olen itse ollut kiinnostunut piikojen ja muun palveluskunnan historioista, mutta kuten vuonna 1839 murhatun 21-vuotiaan Eeva Maria Matintyttären tapauksessa opimme, ei hän jättänyt itsestään muuta todisteaineistoa kuin paimenystävänsä ja lukkari Saxbergin pikkurengen lausunnot hänen viimeisistä sanoistaan. Tyttö oli siis henkitoreissaan luvannut lukkarille maksavansa takaisin aiheuttamansa aineellisen vanhingon karjan laiduntamisesta väärillä mailla, mikäli lukkari ei tappaisi häntä.

Lukkari  Matias Saxberg (1787-1861) tappoi toisen tilan paimenen muutamalla iskulla; kuolleen naisen huulet mustuivat hetkessä ja paksuista hiuksista oli enää tuppoja jäljellä. Peltonen arvelee tässä, että lukkari on mahdollisesti yrittänyt vikitellä tyttöä aiemmin, mutta tyttö on taistellut kovasti vastaan tuntien kylän pahimman liiviinuijan maineen. Lukkari Saxbergilla kun oli tapana retostella kylillä aviottomilla poikalapsillaan, joita hänen ei tarvinnut tunnustaa, koska oli ison Könttärin talon isäntä. Tutkijat ovat vertailleet aviottomien lasten määrää Könttärin tilusten ja muiden isojen keuruulaisten talojen välillä ja huomaavat eron silmiinpistävänä. Koska Keuruulla oli huomattavan paljon tilatonta väestöä, aviottomien lasten kasvu ei sinänsä ole tavatonta – naimisiin meno on jo vaatinut varallisuutta molemmilta osapuolilta. Mutta valitettavasti 1800-luvulla ”susiparina” eläminen ei ollut radikaalia tai trendikästä, vaan käytännön sanelema pakko. Aviottomien lasten äidit olivat yleensä torppareiden tai loisten tyttöjä, kun taas isissä oli enemmän säätyläisiä, jopa aatelisia. Tämä vallan epätasainen jako eroottisilla markkinoilla on taatusti aiheuttanut paljon vihaa, surua ja katkeruutta.

Kiinnostuin teoksesta, koska yksi esiäideistäni näyttää olevan Könttärin talon pitkäaikainen piika juuri noilta ajoilta. Hän synnytti kolme aviotonta lasta ollessaan palveluksessa ja antoi lapsille oman nimensä patronyymiksi islantilaiseen tyyliin. Myöhemmin lapset on nimetty uudelleen kirkonkirjoissa Könttäriksi. Joku sovinnainen pappi lienee ollut asialla, jolle akkavalta ei ole kelvannut nimirintamalla.

Matti Peltonen keskittyy teoksessaan rikosta enemmän sen jälkipyykkiin, eli tavallisen rahvaan reaktioihin miehen saamaan tuomioon. Normaalistihan Venäjän vallan aikana murhamiehet lähetettiin suoraan Siperiaan, mutta Saxbergia pidettiin tutkintavankeudessa kaksi vuotta, minkä jälkeen hän sai hovioikeuden armahduksen ”pikaistuksissa” tehdystä teosta. Hän joutui maksamaan vain nimelliset sakot, istumaan kerran häpeäpenkissä eikä edes menettänyt lukkarinvirkaansa. Kansa oli pitkään raivoissaan ruotsinkielisen herran pälkähästä pääsemisestä, ja Peltosen mukaan tämä(kin) innoitti etsimään henkistä kotia herännäisyydestä ja fennomaniasta. Arkkiviisuja ahneesta ja demonisesta Saxbergista laulettiin Keuruulla vuosikymmeniä; yhden säveltäjistä epäillään olleen murhamiehen veljen avioton poika, kansanmuusikko ”Pilli-Hermanni”. Lopulta paha sai palkkansa, eli murhamies tuli itse murhatuksi pitkäaikaisen sängynlämmittäjänsä kanssa kotonaan tilan uuden omistajan ”tilauksesta”, sillä hän oli kyllästynyt ahneen syytinkiukkonsa vaatimuksiin ylivoimaisesta ruoan ja juoman määrästä. Saxbergin murhaajat joutuivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Toinen minua kiinnostava episodi teoksessa liittyy kirjailija-Hällforsin myöhempiin vaiheisiin, eli hänen muistoihinsa suurten nälkävuosien aikaisesta Perhosta, jonne minulla olisi myös sukututkijana asiaa. Nälänhätä kosketti Perhon hallaista suomaastoa poikkeuksellisen pahasti, ja sieltä lähdettiin isoin sukukunnin muualle Suomeen asumaan. Nuori kappalaisen vaimo päätyi vapaaehtoiseksi köyhien sairastuvalle, hän ja hänen miehensä sairastuivat molemmat nälissään lavantautiin, johon mies menehtyi ja Lydia jäi leskeksi 24-vuotiaana. Mitään yksiselitteistä sielujen sympatiaa säätyläisten ja rahvaan välillä ei Peltosen tai Hällströmin kuvauksista löydy, mutta Peltonen kulkee kiinnostavalla tavalla aktiivisen fennomaanikertojan ”ihon alla” ja valottaa lukijalleen ansiokkaalla tavalla tuon ajan maallisen ja henkisen elämän välisiä jännitteitä.

Keuruu on minulle melko vieras paikkakunta – lapsena olen käynyt sen vanhassa kirkossa pari kertaa ja viime aikoina vain katsellut kirkonkylän maisemaa joskus kulkiessani aamubussilla Jyväskylään, joka siis kulkee ”yläkautta” varsinaista maisemareittiä. Petäjäveden kirkko on suosikkini, mutta Keuruun kirkkoon en ole vielä saanut samanlaista otetta. Ehkä näiden kauhutarinoiden märehtiminen antaa uutta perspektiiviä; ehkä ensi bussimatkalla uskallan jäädä kyydistä pois ja löydän esiäitini tai Eeva Maria Matintyttären haudan.