Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Hyvästijättö tiikerinpennulle

Naja Marie AidtMiltä tuntuu menettää aikuinen lapsi tämän elämän nousujohteisena aikana, siinä vaiheessa, kun luovuus ja elinvoima ovat korkeimmillaan?

Blogissani on suht paljon arvioita surutyöhön ja saattohoitoon liittyvistä kirjoista – ei siksi että suru ja kuolema olisivat jotenkin erityisalaani, vaan siksi, että suruaiheiset teokset löytävät maagisesti tiensä luokseni. Moni viimeaikaisista löydöksistäni ovat tulleet muista Pohjoismaista, ja tähän kaanoniin saapui juuri tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin (Carlin kirja) (S&S, 2018, suom. Katriina Huttunen).

Naja Marie Aidt (s. 1963) on kirjailijanurallaan keskittynyt runouteen, mutta hänellä on myös pari fiktioteosta. Uusin teos on omaelämäkerrallinen teos, josta osia voisi lukea myös miniesseinä. Jo teoksen nimi herättää filosofista uteliaisuutta – ainakin minut se pysähdytti kokonaisena aforismina. Kirjaan mahtuu niin kreikkalaista tragediaa kuin pohdintoja nykykulttuurin ikonien suhteesta suruun.

Aidtin poika Carl kuoli 25-vuotiaana onnettomuudessa Kööpenhaminan keskustassa vuonna 2015. Lahjakas nuori oli pyrkimässä elokuvaohjaajaksi, ja elätti itseään leikkaajana. Äiti ei tiennyt, että poika kirjoitti myös runoja ennen tämän kuolemaa. Äiti mielsi tämän lapsen tiikerinpennuksi hänen ollessaan kohdussa; muutenkin kirjaa leimaa tarkat muistiinpanot lasten kehitysvaiheista. Aika kunnianhimoista ottaen huomioon, että kyseessä lienee kuuden lapsen äiti. Carl oli perheen toinen lapsi, ja vaikuttaa, että tällä runoilijaäidillä oli tapana viettää kunkin lapsen kanssa omaa laatuaikaa esimerkiksi kahdenkeskisillä matkoilla.

Kirja on toki rankka, mutta rankkuutta lievittävät monet valoisat muistot, elokuva- ja runositaatit, kaikkialta ylitsepursuava elämä. Rankinta luettavaa ovat tajunnanvirtaiset päiväkirjakatkelmat teho-osastolta siitä vaiheesta, kun lääkäri ja perhe teki päätöksiä Carlin viimeisistä hetkistä – tehohoidon lopettamisesta ja elinsiirroista.

Iki-ihana Joan Didion on selvästi ollut Aidtin esikuvana surusta kirjoittamisessa, mutta en näe kirjaa yrityksenä imitoida Didionin tyyliä. Oikeastaan Aidtin tyyli on asteen postmodernimpi. Äidin ja pojan yhteiset intressit, kuten kiinnostus videotaiteeseen, näkyvät tekstin rytmissä ja lainausten valinnassa. Hyytävän hieno oli osio, jossa äiti päätyy esiintymiskiertueellaan  muistelemaan poikaansa Mark Rothkon kappeliin Teksasissa, joka on omistettu kaikille maapallon ihmisille.

Tässä kirjassa oli samaa vimmaa ja intensiteettiä kuin äskettäin lukemassani ruotsalaisen Tom Malmqvistin teoksessa Joka hetki olemme yhä elossa (2017),  jossa nuori kertoja menettää vaimonsa ja tulee isäksi samaan aikaan. Malmqvistin teoksessa pureuduttiin vielä enemmän surutyön arkeen, ja myös nuoren lesken yksinäisyyteen, kun taas Aidtin teoksessa perheestä ja lähipiiristä tuli sureva lauma, omanlaisensa heimo.

Teos varmasti toimee vertaistukena kelle tahansa läheisensä äkillisesti menettäneelle, mutta se voi myös tukea perheitä, joissa kamppaillaan huumeongelmien ja seksuaali-identiteettiin liittyvien kysymysten kanssa. Itse keräilen näitä surutyöhön liittyviä teoksia sielunhoidon näkökulmasta, kysyen, kuinka läheisen menetyksen sattuessa voidaan tukea agnostikkoja, ateisteja ja henkisiä etsijöitä. Onneksi tämän tyyppistä kirjallisuutta on olemassa nykyään suuri kirjo.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Ulossulkemisen pieni historia

OatesJoyce Carol Oates  (s.1938) on kertojana avautunut minulle vasta ”vanhemmilla päivillä”, ja nytkin hitaammanlaisesti. Aloitin hänen romaaniensa luvun viime vuonna kompleksisella Mudwomanilla (2012); nyt oli vuorossa I’ll Take You There (Fourth Estate, 2002), joka onnekseni avautui helpommin ja koukutti ensi kappaleesta yhden päivän lukumaratoniin. Yhteistä romaaneilla oli paljon: molemmat käsittelevät yliopistomaailmaa ja mielen horjumista, mutta aika-akseli on eri ja myös henkilöiden mentaalinen koostumus. Toiston vaaraa ei ollut pätkääkään.

Tässä romaanissa on kolme toisistaan selkeästi erottuvaa osiota, jotka upeasti tukevat toisiaan, mutta ovat silti erillisiä. Aika-akseli on 1961-5, jolloin käytiin tiukimpia taistoja mustien ja muidenkin vähemmistöjen kansalaisoikeuksien puolesta. Ensimmäisessä osiossa päähenkilö A. (jonka oikea nimi jää mysteerioksi) pääsee stipendillä opiskelemaan Syracusen yliopistoon. Ihmeen kaupasta hän myös pääsee fuksivuotenaan ”piireihin” ja lopulta asumaan glamöröösin Kappa Gamma Phi-sisaruskunnan asuntolaan. Kultaisen sororiteettipinssin rintaan pistettyään A. uskoo pyyhkivänsä pois ankean, köyhyyden ja alkoholismin tahroittaman maalaistaustansa ja aloittavan uuden elämän. Kaikki ei kuitenkaan mene eliittiklubissa kuin Strömsössä, joten A. saa vuoden sisällä potkut ja joutuu palaamaan köyhien asuntolaan. Kokemus aiheuttaa A:ssa mielen järkkymistä ja häntä jo pidetään kampuksella pelottavana kylähulluna. Toisessa osiossa A. rakastuu palavasti etiikan luennoilla itseään kymmenen vuotta vanhempaan jatko-opiskelijaan, joka ainoana salista pystyy haastamaa luennoitsijansa. Kolmannessa osassa A. löytää uudelleen isänsä, jonka uskotaan jo olevan kuolleen ja ajaa Volkswagenilla yksin mantereen läpi häntä saattohoitamaan. Kaikki kolme matkaa tuntuvat eeppisiltä, ja vaikka tässä käsitellään hyvin raskaita teemoja (rasismi, seksismi, syrjäytyminen), lopputulema on kuitenkin toiveikas.

Temaattinen pääpaino on rasismissa: A:n rakastettu on musta, aikuinen mies, Vernon Matheius, jonka tausta jää tarkoituksella epäselväksi. Itse tulkitsin Vernonin tulevan jostain Länsi-Afrikasta, mutta yhtä hyvin hän voisi olla karibialainen tai etelävaltiolainen- kansallisuudella ei ole tässä väliä. Orjuuden historiasta, kanssasyyllisyydestä ja identiteetin rakentumisen ongelmasta Vernon puhuu vain tiukan paikan tullen. Muuten hän  on onnistunut ohittamaan jokapäiväisen rotuongelman hautautumalla Wittgensteinin sanallisen kilven taakse. Laitoksellaan häntä on kohdeltu hyvin, hänellä on tuntuva apuraha, jolla voi jopa syödä ulkona. Filosofiset keskustelut ja kuvaus tutkimustyöstä ovat herkullisia tästäkin luopiosta, jonka filosofian opinnot jäivät kesken logiikan vaikeuden vuoksi. Tunkkaiset lehtilukusalit saavat uutta seksikkyyttä ja houkuttelevuutta, tenttiin päntätty teksti alkaa elää loisteliasta elämää.

Nuoren faninsa Vernon ristii uudelleen Anelliaksi, ja alussa hän on Anellian huomiosta kiusaantunut. Naisseuraa hän ei edes etsi, vaan tyytyy pelaamaan kahviloissa shakkia muiden nörttien kanssa. A. taas käyttäytyy miehen edessä kuin pahainen koulutyttö, ja kokee uuden tuttavuuden ainoana porttina aikuisuuteen. Oikeastaan rakastunut A. käyttää tässä vanhempaa miestä enemmän hyväkseen kuin mies, jolle seksi on vain oheistoiminto, tylsyyden karkoittaja. Suhde kehittyy epätasapainoisena, raivokkaana ja yhteiskunnan kirjoittamattomia normeja rienaten. A. joutuu puhutteluun yliopiston dekaanin luo epäsiveellisestä käytöksestään. 50-luvulla vastaavasta seurustelusta olisi saanut potkut yliopistosta, mutta 60-luvun murroskautena asianajajan ja kansalaisoikeusaktivistien mainitseminen pelastaa naisen pälkähästä.

Oates kuvaa piinallisen tarkkanäköisesti ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisen ei pelkästään ”sekarotuisen”, vaan myös eri-ikäisen ja korkeasti koulutetun parin olemassaoloon. Katseet, puskahuutelun, nimeämisen politiikan. Heidän keskustelunsa, mieltymyksensä ja pelkkä fyysinen läsnäolo ei rasvaisissa kuppiloissa, vaan kampuksen baareissa ja joskus yläluokan ravintoloissa on se ”punainen lippu”, jota WASP-henkiset rodun puhtauden ylläpitäjät eivät voi sietää. Valitettavasti vastaavaa on havaittavissa edelleen Suomessa, varsinkin pienillä paikkakunnilla ja öiseen aikaan. Historialliset rakenteet ovat dramaattisesti erilaisia, mutta rasismin ja ulossulkemisen logiikka hämmentävän samanlaista.

Pelkkä rakkaustarinakin olisi riittänyt romaanin sisällöksi, mutta A:n vaiheet ennen ja jälkeen suhdetta taustoittavat upeasti tätä hankalaa romanssia. Varsinkin kolmas osio yllättää uudella sisällöllään, eli jännitys säilyy aivan viimeisille sivuille saakka. Pariskunnan uudelleennäkemisellekin kypsässä keski-iässä annetaan toivoa ihan kirjan nimen tasolla. ”There” on luterilainen hautausmaa Niagara Countyssa, jonne A:n saksalaistaustainen suku on haudattu. Juurien hautaamisesta ja niiden ylöskaivamisesta kai romaanissa on lopulta kyse. Oates antaa molemman osapuolen historialle yhtälaisen painon ja huomion, eli valkoisen eurooppalaistaustaisen kaukasialaisenkin historiasta tulee erityistä, merkittyä ja ”etnistä”. Tämä on se oppitunti, joka usein eurooppalaisilta monikulttuurisuuden kuvaajilta on jäänyt istumatta.

Verrattuna edelliseen Anne Tyler-lukukokemukseeni Oates kolahti nyt enemmän, eli ilmeisesti kaipaan tänä kesänä uimista synkemmissä vesissä. Oatesin tuotanto onkin niin monipuolinen ja laaja, että tässä lukuhaasteessa voi mennä vuosikymmen.

 

Kärpäsenä Zizekin katossa

Filosofi Slavoj Zizek kertoo Guardianin haastattelussa (11.6.2012) vievän kaksitoistavuotiaan pojan lomalle absurdeihin paikkoihin kuten Dubaihin, jossa isä ja poika shoppailevat, syövät illallista luksusravintoloissa ja pelaavat pleikkaa aamukolmeen. Marxistina hän kuitenkin huolehtii siitä, että poika näkee myös luksuskohteiden nurjan puolen: hän tutustuttaa lapsensa pakistanilaisiin taksikuskeihin, joiden kautta voi tutustua siirtotyöläisten arkeen.  Isä ja poika siis viettävät lomillaan todellista laatuaikaa.

Haluaisin olla kärpäsenä katossa heidän hotellihuoneessaan. Haluaisin tietää, kuinka maailmankuulu filosofi kommunikoi teinipoikansa kanssa. Keskustelevatko he korkealentoisin käsittein jo aamiaishuoneessa? Vai onko Zizekin joskus mahdollista taantua marisevaksi turistiksi, jonka päivän suurin ongelma on hiertävät sandaalit?

Pappa-Zizekillä on millä mällätä. Hän on ansainnut miljoonansa älyllä ja performanssilla. Hänen seitsemänkymmentäviisi teostaan on käännetty kymmenille kielille; kotona Ljubljanassa hänen teostensa eri versiot täyttävät kokonaisen huoneen. Hänen elämästään yliopistojen rocktähtenä on tehty useampi dokumentti, joissain maissa häntä  on seurattu myös juorulehdissä, johtuen siitä, että hänen viimeisin eksänsä on kuuluisa alusvaatemalli.

Zizek vihaa hippejä, monikulttuurisuusaktivisteja, ja kaikkia jotka kuvittelevat olevansa kulttuuriradikaaleja. Kävin hänen kotikaupungissaan viime syksynä ja omalla hippitutkallani mitattuna kaupunki oli Euroopan hipeimmästä päästä. Metelkovan kulttuurikeskus oli varsinainen elämys. Voin hyvin kuvitella, kuinka Zizek kiertää paikan kaukaa, koska vihaa tämän tyyppistä ”tiedostamista”. Yhdessä asiassa olen Zizekin kanssa samaa mieltä: köyhäily ja vaihtoehtoisuus on yleensä mahdollista vain niille, jotka tulevat keskiluokkaisista paremmin toimeentulevista kodeista.

Kotiinsa tulevalle toimittajalle Zizek tarjoaa cokista mäkkärin muovimukista. Hän vihaa opiskelijoita, varsinkin sellaisia, jotka tulevat kysymään neuvoa henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Hän vihaa tunnustuksellisuutta, erityisesti seksuaalisista ongelmista puhumista, mutta tyypilliseen tapaansa avautuu toimittajalle omasta seksielämästään jo hississä. Haastattelu oli viihdyttävin, jonka olen lukenut vuosiin – en muista milloin viimeksi nauroin ääneen sanomalehteä lukiessani. Vaikka yritän kynsin ja hampain päästä eroon akateemisesta pönötyksestä, Zizek kuuluu siihen kerhoon teoreetikkoja, joista on vaikea luopua. Ehkä luen häntä vielä joskus salaa.

Sekaantumisesta

(kirjoitettu n. 3 vuotta sitten, päivitetty 4/12)

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat niin organisoitunut rintama Suomessa, että on vaikea kuvitella Hommafoorumin “nuiville” (kuten he itseään nimittävät) yhtenäistä vastavoimaa, joka jaksaisi jauhaa keskenään vastaavalla sisäsiittoisella foorumilla. Lisääntyvän maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolustajia kun mahtuu joka junaan, meitä on poliittisesti vasemmalla ja oikealla, kaikissa uskontokunnissa, sukupuolisissa enemmistöissä ja vähemmistöissä, lihansyöjissä ja vegaaneissa, maalla ja kaupungeissa.

Jos me olemme ”me”, emme välttämättä katso samaan suuntaan muun tulevaisuuden suhteen. Kenttä on todella sekava, miltei mahdoton määritellä. Emme todellakaan ole yhtenäinen, vakavasti otettava poliittinen voima. Monikulttuurisuuskysymykset ovat vain pieni osa siitä kaikesta, mihin tahoillamme uskomme ja teemme, sikin sokin ja riitasoinnuin. Meillä ei välttämättä ole muuta yhteistä jaettavaa kuin yksi poliittinen kanta, joka on yhdistettävissä muihin toisistaan radikaalisti eriäviin kantoihin. Yksi sateenkaaren vivahdus, joka luontevasti sekoittuu muihin sävyihin.

Joillekin monikulttuurisuus on keskeinen elämänsisältö, toisille ohuempi juonne. Emme välttämättä ystävysty keskenämme vain siksi, että tunnemme maahanmuuttajia, teemme töitä maahanmuuttajien parissa tai perheessämme asuu maahanmuuttaja. Osa meistä ei päivittäin pohdi termien maahanmuuttaja tai monikulttuurisuus merkitystä; saatamme vain tuntea naapurin Alin tai olla naimisissa Olgan kanssa. Hienointa arkisissa kohtaamisissa on se, että ne usein auttavat meitä suhtautumaan ihmisiin muina kuin ulkomaalaisina, muukalaisina tai yhteiskunnan loisina.
Kaikilla ei ole hienoja käsitteitä tukemaan mielialaa tai tunnetta, jonka muutos kohti monikulttuurista yhteiskuntaa saa aikaan. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mitä luontevampaa kulttuurien välinen dialogi on, sitä vähemmän sen ympärillä pitää politikoida tai teoretisoida varta vasten. Myös suurin osa siihen liittyvästä teoreettisesta kirjallisuudesta on turhaa arjen tasolla. Ei kenenkään tarvitse hankkia arvosanaa antropologiasta pystyäkseen kohtaamaan uudet naapurinsa. (Antropologiaa kannattaa opiskella, mutta ei siksi, että tulisi kansainvälisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi!)

Harvalla mielipide tai tunne monikulttuurisuuden toimivuudesta yhteiskunnasta on ”puhdas”, suurin osa meistä taatusti kokee ristiriitaisuutta muutoksen suhteen. Yhteiskunta muuttuu monimutkaisemmaksi, moni palvelu takkuaa, kun luukuilla on enemmän kielitaidottomia ”talutettavia”. Arkisiin kohtaamisiin menee enemmän aikaa kuin ennen, koska tapaamamme ihmiset haluavat meidän kääntävän heille heidän papereitaan hiekkalaatikon reunalla ja näyttävän kaupassa, missä tuotteissa ei ole sianlihaa tai liivatetta. Uusien tulokkaiden suhteen varmasti suurimmalla osalla on ”suosikkeja” ja vähemmän haluttuja ryhmiä. Riippuen kokemuksistamme, matkoistamme ja kielitaidostamme me viihdymme kaikki joidenkin kansallisuuksien parissa paremmin kuin toisten. Tämä ei ole rasismia, jos pitää mielipiteensä yksityisenä ja jos samalla muistaa, että muillakin kuin kansanryhmällä X on oikeuksia.

Yleensä ”suosikit” ovat jollain tapaa samanlaisia kuin me olemme, jollei ihonvärin suhteen, sitten kielen, koulutustaustan, harrastusten tai muun elämään suuntautumisen suhteen. Maahanmuuttoministeri Räsänen on sanonut julkisesti, että Suomen pitäisi ottaa enemmän kristittyjä maahanmuuttajia, koska he sopeutuvat nopeammin kristittyyn maahan kuin ”muunuskoiset”. Tämä on mielestäni jos ei rasismia niin ainakin syrjintää ja vastuutonta poliittista toimintaa. Valtiovallan korkean edustajan ei tule arvottaa maassa asuvia ryhmiä heidän harjoittamansa uskonnon mukaan.

Hiljainen tieto on usein tärkeämpää kuin sanat. Kaikilla ei ole tarvetta keskustella aiheesta lainkaan. Ja tätä hiljaisuutta pitää kunnioittaa. Kaikki solidaarisuus ei ole älyllistä tai kielellistä. Arjen tasolla ihmiset enimmäkseen äänestävät jaloillaan. Jos näemme menestyvän paikallisen pizza-kebabravintolan, emme voi päätellä tästä suoraan, että paikalliset suomalaiset kannattavat yhteen ääneen monikulttuurisuutta. Ruoka on luultavasti hyvää, hinta oikea, omistaja sympaattinen, tai kyseessä on ainoa lähellä oleva ravitsemusliike. On kuitenkin todennäköistä, että paikan vakioasiakkaat oppivat jotain suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttopolitiikan reunaehdoista. Mahdollisesti kaikki eivät äänestä perussuomalaisia. He saattavat jopa tuntea omistajan nimeltä. Heidän lapsensa saattavat olla samassa koulussa, he saattavat tavata iltaisin saman jalkapallokentän reunalla. Vuosien varrella heidän suhteensa muuttuvat monimutkaisemmiksi. Tulee muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin kulttuurien kohtaaminen tai ”toiseuteen” tutustuminen. Kulttuuriero on mahdollisesti aina olemassa, mutta suurimmassa osassa elämän tilanteita se on vähemmän merkittävä, jopa epärelevantti.

Suomessa kantaväestön mielenkiinto uusiin tulokkaihin on ollut niin vähäistä, että moni ei jaksa muistaa tarkkaan, mistä maista uudet naapurit ovat kotoisin. Saatetaan asua naapureina vuosina tietämättä, haluamatta kysyä. On ollut kätevämpää puhua heistä vaikka ”niinä tummina”. Viimeisin käytännöllinen koodisana on ”mamu”, joka ei viittaa mihinkään kulttuuriin, ihonväriin eikä etnisyyteen. ”Mamuttelu” kuitenkin tuottaa omanlaistaan etnisyyttä –kattoetnisyyttä, jonka edustajia yhdistää kokemus erilaisuudesta valtaväestöstä. Kun maassa pitkään asunut muualta tullut ei enää tarvitse jatkuvaa tukea kielessä ja arjen askareissa, voidaan olettaa, että maahanmuuttajuus on loppumassa. Maahanmuuttajuus ei ole elämänura, vaan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, joka muuttuu päivä päivältä ja mahdollisesti joskus häviää.

Monikulttuurisuuden vastustajat argumentoivat yhteen ääneen, että monikulttuurisuus olisi fanaattinen opinkappale, jota kukkahattutädit ja muut ”hyysärit” puolustavat henkeen ja vereen lähinnä siksi, että heillä on oma lehmä ojassa jollain tapaa. Joko saavat leipänsä maahanmuuton teollisuudesta tai kokevat ylemmyyttä saadessaan puuhastella erilaisissa ruohonjuuritason projekteissa. Usein heidän vihansa ja epäluulonsa kohdistuukin enemmän oman maalaisiin poliittisiin aktivisteihin kuin itse maahanmuuttajiin. Ikävällä tavalla tämä piirre myös muistuttaa meitä tragediasta, joka tapahtui Utoyan saarella kesällä 2011.

Onko Suomessa sitten monikulttuurisuudesta vapaita vyöhykkeitä? Viimeisiä linnakkeita, joissa aito kansa voi kokea puhdasta kansallista yhteenkuuluvuutta? Epäilisin, että lähes jokaisella suomalaisella maahanmuuttokriitikolla on muualta tulleita ystäviä ja/tai heidän suvuissaan on maahanmuuttajia miniöinä tai vävyinä. Ystävyydet ja sukulaisuussuhteet muualta tänne tulleiden kanssa eivät ole ideologinen opinkappale, jota kenenkään tarvitsisi, kannattaisi tai kuuluisi puolustaa henkeen ja vereen. Ne vain ovat olemassa orgaanisina tosiasioina.

Monikulttuurisuus on tavallinen, arkinen asia, joka tapahtuu ihmisille tässä ja nyt, halusivatpa he sitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun lopetamme puhumisen ”mamuista”, olemme saavuttaneet luontevan suhteen keskellämme tapahtuvaan globaaliin muutokseen. Muutos tapahtuu, tahdomme sitä tai emme. Muutoksen vastustaminen tuntuu järjettömältä. Se vaatisi Suomelta uudenlaista eristäytymistä, liittolaisuutta ei-minkään kanssa ja merkittävää tinkimistä nykyisestä elintasosta. Se olisi paluu johonkin illuusioon, jota ei ole koskaan ollutkaan. Utopistinen tulevaisuus, joka tuntuu enemmistöstä skifi-painajaiselta.

Niille ihmisille, joiden elämää säätelee liikkuvuuden prinsiippi, ei paikalla pysymisen, kotimaan keskustelut maahanmuuttajien vastaanotosta voivat tuntua jälkijättöisiltä ja tunkkaisilta. Moni heistä käy keskustelujaan muualla kuin Suomessa, ylirajaisesti. Myönnän kuuluvani tähän porukkaan. Minun on vaikea osallistua suomalaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta, koska en oikeastaan edes tunnista, missä keskusteluja käydään. Vaalien alla auditorioissa? Ajankohtaisessa kakkosessa? Maakuntalehtien yleisönosastoilla? Keskustelen kyllä ”omieni” parissa, lähinnä akateemisissa seminaareissa, välillä kansalaisjärjestötasolla, mutta en ole vielä ollut tilaisuudessa, jossa erilaiset ”nuivat” ja maahanmuuton kannattajat tulisivat kuulluiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisensa ihmisinä. Inttämistä, jankkaamista, vihanpitoa ja siltojen polttamista olen nähnyt ja kuullut, se ahdistaa minua. Tätä nykyä rakennan kulttuurien välisiä siltoja mieluummin käsilläni ja jaloillani kuin puhumalla ja kirjoittamalla medioissa. Tuo tekeminen tuottaa nopeampaa tulosta, se tuntuu merkitykselliseltä ja siitä saa päivittäistä tyydytystä.

Näkyvimmät monikulttuurisuusaktivistit löytyvät enimmäkseen maahanmuuttajista itsestään, heidän kavereistaan ja elämänkumppaneistaan. Ammatillinen monikulttuurisuus ei taas edellytä monikulttuurista elämäntilannetta kotona ja vapaa-aikana. Monikulttuurinen työ on usein niin kuormittavaa, ettei työn tekijöillä riitä energiaa aktivismiin paikoissa, joissa kuunnellaan maailmanmusiikkia kirjavissa teltoissa ja paistetaan falafel-pyöryköitä. Ymmärrettävää ja sallittavaa. Jokainen kantakoon kortensa kekoon voimiensa mukaan. Kaikki tämä, yhdessä tai erikseen, kertoo siitä, ettei suomalaista monikulttuurisuuden ”kenttää” voi kartoittaa yhdellä silmäyksellä.

”Kenttä” on kaikkialla, kaupungeissa ja syrjäseuduilla. Kaupunkien ja syrjäseutujen suuri ero on siinä, että kaupungeissa on enemmän resursseja järjestää erillisiä monikulttuurisia palveluita. Joskus uskallan väittää, että pienellä paikkakunnalla, jolla ei ole erillisiä monikulttuurisia palveluja, yksittäisen maahanmuuttajan omat toiveet ja aloitteellisuus saattavat tulla paremmin huomatuiksi kuin kaupungeissa. Suomen kielen oppiminen on tehokkaampaa sellaisissa paikoissa, joissa kaikki eivät puhu hyvää englantia. Lapset saattavat saada parempaa eriyttävää opetusta kyläkouluissa kuin suuren kaupungin valmistavalla luokalla. Integraatio – kuinka kukin meistä sen haluaakaan määritellä – voi tapahtua suurempaa mielikuvitusta käyttäen paikoissa, joissa ei ole tarjolla valmiita, erityisesti maahanmuuttajille räätälöityjä koulutuspolkuja.

Yhteinen poliittinen jaettava monikulttuurisuuden laajalla kentällä on halu keskustella maahanmuuton ehdoista, toteutuksesta, seurauksista. Tähän ryhmään ihmisiä mahtuvat ”nuivatkin”. Eritoten tähän ryhmään mahtuvat itse maahanmuuttaneet, asianomaiset, oman elämänsä asiantuntijat. Koska kysymykset koskevat lähestulkoon jokaista täällä asuvaa, emme voi olettaa, että julkiset keskustelut olisivat automaattisesti tajuntaa laajentavia, sivistyneitä, sivistäviä. Tyhmiäkin kysymyksiä saa kysyä.

Kwame Anthony Appiah’n käyttää teoksessaan Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers  (2006) käsitettä contamination.  Se kertoo maailmantilasta tunkkaisen identiteettipolitiikan ulkopuolella. Termi merkitsee yhtäällä saastumista, mutta myös levittäytymistä, sekaantumista johonkin, joka on radikaalisti erilaista kuin itse olen.

Appiah painottaa keskustelun tärkeyttä: “Keskustelun ei tarvitse johtaa konsensukseen mistään asiasta, ei varsinkaan arvoista; riittää, että se auttaa ihmisiä tottumaan toisiinsa.”
En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan sekaantunut mihinkään, mikä on alussa ollut itselleni vierasta. Ja olisiko sellainen elämä kenellekään mahdollista? Kuka sellaista haluaisi? Mistä se koostuisi? Mihin se johtaisi? Kannattaako sellaista elämää edes kuvitella? Mielestäni se on silkkaa ajan hukkaa.