Noitasiskojen matka Princetoniin

Krassi Zourkova: Wildalone (HarperCollins, 2015)

Äänikirjan lukija: Barrie Kreinik

Maahaasteeni Balkan-osuudessa olen ollut aidosti hukassa, sillä tuon maailman kolkan kaunokirjallisuutta käännetään aika vähän suomeksi. Olen kyllä löytänyt teoksia lähes joka Balkanin maasta (ehkä en Montenegrosta?), mutta niiden saatavuus on haasteellista. Albanian olen jo kuitannut omasta hyllystäni löytämällä teoksella, mutta monen muun maan suhteen pää lyö tyhjää. Sattumoisin törmäsin nyt bulgarialaistaustaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan Krassi Zourkovan romaaniin Wildalone, jonka kuuntelin BookBeatissa (jossa on yllättävän hyvin englanninkielistä kirjallisuutta).

Wildalone on kiinnostava yhdistelmä young adult-genreä ja fantasiaa, mutta tiukka genren määrittely ei tee teokselle kunniaa. Se on yhdellä tasolla perinteinen nuoren naisen kasvutarina, mutta siinä on myös historiallisen romaanin siemeniä. Se toimii myös kahden kulttuurin erojen analyysina, ja on oiva kertomus Balkanin maiden siirtolaisuudesta ja aivovuodosta. Erityisen paljon pidän romaanin nimestä, joka on kekseliäs ja monimerkityksinen käännös bulgariankielisestä alkuperäiskäsitteestä.

Romaanissa nuori Theadora matkustaa Amerikkaan opiskellakseen musiikkia Princetonin yliopistossa. Jo ensimmäisellä viikolla hänet ylipuhutaan paikkaamaan peruttua pianokonserttia, ja nuoren naisen akateeminen ura on muutenkin nousujohteinen. Häntä ohjataan keskittymään opinnoissaan pelkästään musiikkiin, vaikka hän haluaisi oppia uusia aineita, kuten kreikkalaista taidetta.

Kotona Bulgariassa hänellä on isoisoisältä peritty piano, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen. Perheen kodissa on myös huone, jonne Thea ei ole koskaan saanut mennä. Tytön vanhat vanhemmat eivät olisi halunneet päästä ainoaa lastaan toiselle mantereelle, mutta Thea on tehnyt kovasti töitä saadakseen stipendinsä eliittiyliopistoon. Perheessä on paljon salaisuuksia, joita Thean äiti ja isoäiti varjelevat lahjakkaalta lapseltaan.

Thean perheessä on vaiettu muun muassa vanhemman siskon olemassaolosta, joka on kuollut ennen Thean syntymää. Siskon hauta löytyy kaukaisesta kaupungista Turkin rajalta, jolla sukulaiset eivät enää vieraile. Elsa-siskolla on ollut pakkomielle noituuteen liittyvästä folkloresta, ja myös hän on aikanaan opiskellut Princetonissa. Siskon varjo piinaa Theaa, ja hän myös pelkää siskon kohtalon, nuorena kuolemisen, tarttuvan häneen itseensä.

Kirjan nimi viittaa bulgarialaiseen folkloreen ja sen naishahmoihin, metsissä asuviin Samodivi-noitiin. Tarinassa matkataan 1700-luvulle, jolloin puuseppämunkki Rafael sokeutuu nähtyään tällaisen noidan ja tultuaan sen viettelemäksi. Kristinuskon ja pakanauskon vuoropuhelu on kiehtovaa, koska kirjailijan mukaan se ei ole koskaan tyrehtynyt Bulgariassa.

Kirjassa on vähän samanlainen tunnelma kuin Donna Tarttin The Secret History:ssa. Aina en lämpene amerikkalaisille college-tarinoille, mutta tässä oli aidosti omaperäisiä näkökulmia opiskelijaelämään. Toki tässä myös tehdään stereotyyppisiä asioita kuten bailataan opiskelijaklubien ilmaisilla kaljahanoilla, mutta sen vahva eurooppalainen korostus nostaa tarinan toiselle tasolle. Eniten pidin bulgarialaisen perhe-elämän kuvauksista, varsinkin eksentrisen isoäidin Baba Maran hahmosta.

Äänikirjan lukijalla oli vahva itäeurooppalainen korostus, ja paikoitellen hänen luentansa kuulosti hieman Boratilta. Koska kyseessä ei ole huumorikirja, vahva aksentti hieman ärsytti. Toisaalta teoksessa on vahva itäeurooppalainen potku myös kielellisesti, mikä toi siihen lisämausteita.

Maahaaste on nyt kohdassa 59/196: Bulgaria.

Tonttuilua läpi vuoden

TonttuTeos: Antti Leikas: Tonttu. Matka pimeyteen. (Siltala, 2018)

Oli taas kirjapuutostautia viikonloppuna, ja päädyin lukemaan jotain, johon en kansitekstin perusteella muuten tarttuisi. Oululainen Antti Leikas on jo neljän romaanin kirjoittaja, jonka tuotannosta en ole aiemmin kuullut pihaustakaan. Hänen uusin teoksensa Tonttu on sekoitus autofiktiota, spefiä ja dekkaria. Varsinkin se puhuttelee kaikkia niitä aikuisia, jotka edelleen tavalla tai toisella uskovat tonttuihin.

Voisin kai olla kohderyhmää, vaikka olen löytänyt tontut, keijut ja yksisarviset vasta keski-iässä post-ironisessa mielessä.  Ainoa keraaminen puutarhatonttuni pamahti rikki parvekkeella pakkasessa heitteillejätettynä. Olen kyllä tietoinen tonttukirjallisuuden rikkaasta perinnöstä, joka ei liity pelkästään Pohjoismaiden joulun viettoon. Viimeisimmässä fiktiivisessä kirjoitelmassani seikkailee myös saunatonttuja, tosin täysin eri merkityksessä kuin tässä romaanissa. Ja siinä viitataan keskieurooppalaiseen kansanperimään, siinä missä tutumpaan suomalaiseen.

Kirjan kertoja on siis kirjailija Antti Leikas, joka asuu työhuoneellaan Helsingin Punavuoressa aviokriisin keskellä. Hän on vastikään saanut satumaisesti apurahaa eri tahoilta tonttukirjan kirjoittamiseksi, ja viimeistään tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja. Mutta Antti ei epäröi, kun Kulttuurirahaston asianhoitaja Pamela Raatikainen tulee antelias jakkupuku päällä kotiovelle tiedustelemaan hankkeen etenemisestä. Pamela on liian kuuma pakkaus herättämään epäilyksiä tiedustelun luonteesta, eli mies on täysin muodokkaan seireenin vedätettävissä.

Kyseessä on ehkä enemmän veijariromaani kuin dekkari, ja fantasia/skifiulottuvuus on kaikkialla ilmeinen. Minua kirjassa kiinnosti eniten kommentit itse kirjoittamisesta ja kustantamoiden työstä. Antti Leikaksen alter egolla on paljon sanottavaa nykykirjallisuuden tilasta, ja seikkailunsa aikana hän alkaa entistä enemmän sääliä niitä, jotka joutuvat työkseen tuuttaamaan säännöllisin väliajoin tilityksen lapsuutensa traumoista ja kutsumaan sitä kaunokirjallisuudeksi. Tontut ovat maailmanhistoriansa aikana saaneet aikaan vain kahdeksan teosta, joista kaikki ovat vaikuttavampia kuin ihmisten itsesääliset räpellykset.

Kirjailijan asunnosta löytyy tontun ruumis, jolta puuttuvat jalat. Onko kyseessä sitten rikos, vai normaali maatumisprosessi, sitä lähtevät selvittämään Antti, Pamela ja muut avustajat. Tonttuhahmoja onkin yhtäkkiä kaksi, ja ainakin lentokentän vessasta löytynyt Koponen on elossa. Tontuilla on kyky muuntautua ja pienentää itseään sopivaan formaattiin: välillä he maastoutuvat sieniksi ja välillä onnistuvat tunkemaan itsensä helposti kannettaviin rasioihin. Niillä on myös kytköksiä kansainväliseen kaupalliseen DNA-tutkimukseen, eikä Anttikaan ole ihmiskokeilta turvassa.

Helsingin lisäksi kirjassa seikkaillaan Böömin maaseudulla, Prahassa ja Kiinassa. Varsinkin Praha-kuvaus oli herkullista, tonttujen maailmanhistorian näkökulmasta. Kiinan-reissu jää pinnallisemmaksi, ja suurin osa narratiivista koostuu sekopäisistä siirtymistä maasta toiseen. Toisaalta kirjan aika-akseli on tiivis, eikä juoni ainakaan jää vaivaamaan päätä liialla kompleksisuudella.

Kirjoitin äskettäin Antti Tuomaisen tuoreimmasta huumoridekkarista, ja Tonttu jatkaa vahvasti saman genren jalostamista, tosin vielä absurdimpaan suuntaan. Suosittelisin kirjaa varsinkin sellaisille dekkareiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttajille, jotka ovat jo ryytyneitä omaan genreensä, ja kaipaavat vaihtelua. Sillä tämä romaani ei oikein kunnolla mahdu mihinkään lokeroon, ja se sisältää vähän kaikkien genrejen – ja ylipäänsä kirjallisen elämäntavan – metakritiikkiä. Tämän lisäksi uskallan väittää, että kirja todennäköisesti lämmittänee enemmän kirjallisen kentän hevijuusereita, taideapurahojen nauttijoita ja muita kirjailijoita kuin tyyppejä, jotka eivät ole koskaan istuneet apurahagaalassa.

Pitää tutustua Leikaksen aiempaan tuotantoon, jotta uskallan sanoa enemmän Tontusta. Lukukokemuksena teos oli miellyttävän hämmentävä, mutta tonttu sisälläni olisi arvostanut hieman hitaampaa ja hiljaisempaa menoa. Teos, johon oli sotkettu folkloristiikkaa, kosmologiaa, DNA-tutkimusta ja muitakin kovia tieteitä oli aikamoinen sekamelska, josta olisin ehkä selvinnyt pienessä psilosybiinipöllyssä paremmin kuin pelkällä Earl Greyllä.

 

Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.

Hiidenmaan Finisterrassa

kuvaAino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

20150722_162547Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

20150723_171027Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.

Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…