Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Pitkä matka peijaisiin

taiye-selasi-portr_2521212bGhanalais-nigerialaisen Taiye Selasin  Ghana Must Go (2013) on hämmentävä esikoisromaani: sen kypsyys ja syvä viisaus antavat vaikutelman pitkän kirjailijanuran luoneesta tekijästä. Romaanin nimi on jo omanlaisensa arvoitus: miksi Ghanan pitää poistua? Mikä ghanalaisuudessa mättää? Häpeävätkö romaanin päähenkilöt etnistä taustaansa? Onko Ghanassa luurankoja kaapissa tai koiria haudattuna?

Selasi vie lukijansa pitkälle matkalle Yhdysvaltojen, Nigerian ja Ghanan välillä. Matka kestää yli neljäkymmentä vuotta 60-luvun lopulta näihin päiviin saakka. Tarinan keskiössä on Bostonin alueella asuva Sain nelilapsinen perhe, jonka kirurgi-isä Kweku on jättänyt silloin, kun isää olisi tarvittu eniten. Sain perheessä äiti Fola on hoitanut arjen pyörityksen perinteiseen malliin unohtaen oman uransa, keskittyen aviomiehensä unelmaan. Huippukirurgin tulot ovat riittäneet talouden pyörittämiseen siihen päivään saakka, kun Kweku saa potkut sairaalasta tekaistuun virkavirheeseen viitaten. Kweku ei uskalla kertoa kokemastaan vääryydestä vaimolleen, vaan teeskentelee töissä käyvää kuukausitolkulla. Lopulta Kweku pakenee Ghanaan jättäen vaimonsa vastuuseen lasten kasvavista menoista, mukaan lukien collegemaksut neljälle. Fola ottaa avioeron ja selviää kaikesta hammasta purren.

Ghanassa Kweku ottaa viidenkympin villityksessä toisen vaimon, nuoren kouluttamattoman Aman, jonka pääasiallinen tehtävä on lämmittää miehen sänkyä. Uusi avioliitto on täysin erilainen kuin ensimmäinen. Nuori vaimo on vähään tyytyväinen eikä riitele koskaan. Vanhoilla päivillään Kweku keskittyy ekologisen puutalon rakennuttamiseen ja muihin elämän pieniin iloihin. Jossain taka-alalla kalvaa kuitenkin ikävä ensimmäistä vaimoa ja aikuisia lapsia.

Tarina lähtee liikkeelle Kwekun kuolemasta ja avautuu spiraalinomaisesti. Tässä liikutaan kohti isän hautajaisia ja yritetään paikata dysfunktionaalisen perheen haavoja pienin elein. Kerroksellisuus ja tajunnanvirta vaativat lukijalta keskittymistä – tätä ei lueta yhdeltä istumalta, vaan mielellään hitaasti pureskellen. Itselleni suurin ahaa-elämys oli kerrontatekniikassa: se on samaan aikaan ilmavaa ja tiivistä. Ihailen Selasin tapaa kuljettaa useampaa aikakerrosta samanaikaisesti mukana. Muistaminen ja unohtaminen ovat dialogissa keskenään.

Temaattisesti Selasi ottaa kantaa sukupuolten väliseen työnjakoon ja myyttiin moniavioisesta afrikkalaisesta miehestä. Kwekun hahmo on riittävän monisärmäinen kaatamaan stereotypioita. Mies ei ole kroonisesti uskoton hamesankari, vaan pikemminkin vetäytyvä nörtti, jolle yhdenkin naisen pyörittäminen on joskus liikaa. Hänen todellinen intohimonsa ja lahjakkuutensa liittyy arkkitehtuuriin ja taiteisiin, mutta on valinnut lääketieteen miellyttääkseen sukuaan. Avioliitto Folan kanssa ei ole alun perin onneton, mutta pariskunta ajautuu elämään rinnakkaisia elämiä lasten kasvaessa. Aikuiset lapset ovat yrittäneet vuosikausia mieltää isänsä todellisena paskiaisena, mutta hautajaismatkan aikana he joutuvat tutustumaan isäänsä ja tämän kotimaahan uudelleen.

Teoksen kaikki henkilöt ovat monisärmäisiä – jokaisesta jää vahva muistijälki. Oma lempihahmoni on äiti-Fola, joka lasten vartuttua muuttaa suutuspäissään Ghanaan kertomatta kenellekään uudesta osoitteestaan. Kwekukaan ei tiedä, että hänen eksänsä pitää kukkakauppaa samassa kaupungissa hänen kanssaan. Nigerialaisella Folalla ei ole muuta yhteyttä naapurimaahan kuin puolighanalaiset lapset. Hän elää steriiliä länsimaisen oloista elämää yksin isossa talossa palveluskuntansa kanssa. Accrassa on tyyntä ja rauhallista verrattuna Lagosin hälyyn ja kaaokseen. Selasi maalaa potrettia kaupungista, joka tuntuu melkein hipsteriltä ja ehdottomasti vierailun arvoiselta.

Kirjan nimen arvoituskin aukeaa loppumetreillä. Se viittaa konkreettisiin historiallisiin tapahtumiin 1980-luvulla yhtä lailla kuin perheenjäsenten vaihteleviin tunnetiloihin. Ghanan postkoloniaali historia on näyttämönä tapahtumille, mutta Selasi operoi historiallisilla faktoilla säästeliäästi. Nigerian ja Ghanan naapuruussuhteista käydään vääntöä, johon lukija voi halutessaan keskittyä. Romaani kuitenkin aukeaa niillekin, jotka eivät Länsi-Afrikan lähihistoriasta paljoa tiedä.

Selasia lukiessa mieleeni pompahti kaksi samantyyppistä kertojaa, intialainen Kiran Desai (erityisesti teos The Inheritance of Loss) ja irlantilainen Anne Enright (erityisesti teos The Gathering). Kaikilla daameilla on taito rakentaa ikimuistoista jälkeä melko pienistä aineksista. Selasien hautajaiskeikalla yllättivät raikkaus, tuoreus ja elämänilo. Suosittelisin teosta erityisesti niille, jotka ovat äskeittäin menettäneet läheisen. Tämä teos nimittäin voi auttaa suruprosessissa yllättävällä tavalla.

Hyviä uutisia Ghanasta

INKUTO-6430032350431Harvoin kommentoin naistenlehtien juttuja, vaikka harrastankin niitä samalla intensiteetillä kuin chicklittiä. Mutta uusimmassa Olivia-lehdessä oli upea juttu ghanalaisesta Edem Agbekey-Taylorista, joka on toiminut hierojana ja pyörittänyt Inkuto-nimistä kosmetiikkafirmaa jo kuuden vuoden ajan. Kotimaassaan Edem työskenteli mm. automekaanikkona, mutta päätti jo aikuisena naisena lähteä opiskelemaan kiinteistöalaa Suomeen. Reissun piti kestää vain puoli vuotta, mutta toisin kävi. Loput voitte lukea Oliviasta.

Inkuto tekee saippuoita, kasvon- ja vartalonhoitotuotteita ghanalaisista raaka-aineista; Edem työllistää 65 naista kotimaassaan raaka-aineiden kerääjinä ja viljelijöinä. Kosmetiikka valmistetaan loppuun asti hänen omalla kaupallaan Helsingin Lapinlahdessa. Tuotteita valmistetaan sopivasti, niitä voi tilata nettikaupasta tai ostaa ekologisista puodeista kuten Ruohonjuuresta tai Ekolosta isoissa kaupungeissa. Itse ihastuin mustaan saippuaan, joka on Inkuton valikoiman todellinen supertuote. Musta saippua tehdään kookosöljystä ja kaakaopapujen tuhkasta, sillä on vahva antiseptinen vaikutus ja se auttaa sekä kuivaan että rasvaiseen ihoon. Ilmeisesti sitä voi myös kokeilla shampoona. Aion itse kokeilla sitä kasvojeni ja päänahkani atooppisille alueille. Tuotetta kannattaa käyttää yhdessä karitévoin kanssa. Minun ihoni autiomaahan tuotteita taatusti uppoaa enemmän kuin normaaliin ihmiseen.

Parantavan vaikutuksen lisäksi tuotteessa inspiroi suora kontakti Ghanaan, ghanalaisiin maalaisnaisiin, joiden elämää Inkuto koittaa parantaa pienin askelin. Lisäksi himottaisi kokeilla Edemin inkwa-hierontapalveluja. Varmasti hänen klinikalleen alkaa jo olla mahtava jono…(helsinkiläiset kaverit, kaikki hop sinne!)