Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Lempeä kulttikirja kuolemasta

virgin-suicides-fashion-photo-shoot-neon-mamacita07 Jeffrey Eugenides (s.1960) on kirjailija, jonka tuotantoon olen ollut aikeissa tutustua jo pitkään, mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt Virgin Suicides (alk. 1993, suom. Juhani Lindholm, Otava, 2003) tuli luokseni kuin seireenin kutsuhuuto, ja hotkaisin vetävän tekstin yhdessä iltapäivässä. Olen tietoinen leffan filmatisoinnista (by Sofia Coppola), ja ehkä olen siitä pätkän joskus nähnytkin, mutta aktiivista muistijälkeä ei minulla Lisbonin kummallisten siskosten tarinasta ole.

Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Yhdysvalloissa lapsuuden ja nuoruuden traumoja hoidettiin jo tehokkaasti mitä monimuotoisimmin terapioin. Lisbonin sisarusten outo käyttäytyminen herättää kyllä huomiota asuinyhteisössä ennen yhdenkään kuolemaa, mutta perheen syvästi uskonnollinen äiti ei usko terapian auttavan tyttöjään. Sen sijaan hän uskoo kovaan kuriin ja säädylliseen pukeutumiseen. Sisarusparvesta nuorimman, kolmetoistavuotiaan Cecilian keihästettyä itsensä terävään aitatolppaan, paikallinen sairaala ja tyttöjen koulu yrittää ojentaa auttavan kätensä eloon jääneille sisaruksille, mutta turhaan. Tytöt osoittavat jo merkittävää edistystä suruprosessissaan uuden kouluvuoden alkaessa, mutta perheen tradegia alkaa eräästä tanssiaisillasta, jolloin toiseksi nuorin tytär, viisitoistavuotias Lux tulee kotiin jääden äidin puhalluskokeesta kiinni.

Äiti päättää eristää tytöt koulusta, jotta tulevat ylilyönnit estettäisiin. He saavat käydä vain kirkossa sunnuntaisin, muuten perhe elää apaattista uneliasta varjotodellisuuttaan rapistuvassa talossa, jonka ruokkoamaton piha kertoo meiningistä neljän seinän sisällä. Ympäröivä yhteisö epäilee perheen vajonneen johonkin katolilaisuuden okkultistiseen kulttiin, mistä kertovat myös naapurien autojen ikkunanpyyhkimiin ilmaantuvat laminoidut Mariankuvat. Ikkunoissa sisarukset polttavat itsetehtyjä kynttilöitään jonkinlaisina SOS-merkkeinä naapurin pojille, jotka edelleen haaveilevat tavoittamattomista oudoista linnuista perheen eristynyttä hiljaiseloa vakoillen. Pojat toimivat myös kollektiivisina kertojina – ratkaisu, mikä toimii yllättävän hyvin juonen kehityksen kannalta.

Loppujuonta en paljasta, ihailen vain Eugenideksen tapaa löytää balanssi riipivän kauhukertomuksen ja lempeämmän aistillisen romantiikan välimaastosta. Ja koska sisarusten kuolema paljastetaan ensimmäisessä lauseessa, lukija lukupäätöksen tehdessään ei jää emotionaalisesti vellomaan päähenkilöiden kohtalon hetkissä. Tässä tutkitaan ennen kaikkea elämää ja elinvoimaa, ei niinkään epätoivoa ja kuolemanviettiä.

Vaikka Lisbonin sisarusten tarina on äärimmäinen, liioiteltu ja tyyliltään tietoisesti goottilais-romanttinen, sen vakavammat viestit ovat edelleen ajankohtaisia. Eugenides käsittelee esimerkiksi yhteiskunnan ylimedikalisoitumista ja terapiakulttuurin tunkeutumista ihmisten arkeen purevan kriittisesti: tässä lapset ja nuoret oppivat nopeasti käyttäytymään erilaisissa ryhmäterapiasessioissa aikuisten odotusten mukaan, esimerkiksi itkemälllä sopivissa kohdissa,  jotta ”tulosta” saataisiin nopeasti aikaan ja päästäisiin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.

Olen ymmärtänyt, että Eugenideksen myöhemmät teokset Middlesex (2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat suuria amerikkalaisia kertomuksia monimutkaisine juonineen. Virgin Suicides on niihin verrattuna pienempi ja suoralinjaisempi tarina, joka taatusti on saavuttanut kulttikirjan maineen jo parin teinisukupolven parissa. Tarinankerronta on tässä aistivoimaista ja paikallista – teinien itsemurha-aaltoja ei pyritä selittämään maanlaajuisesti, historiallisesti tai poliittisesti, vaan keskiössä ovat tunnelmat ja juonen kehitys. Romaanin elokuvallinen potentiaali onkin ilmiselvä alkumetreistä saakka. Kauheaa sanoa, että viihdyin näin makaaberia aihetta käsittelevässä romaanissa, mutta ehkä se kertoo kirjallisuuden perimmäisestä tarkoituksesta: ei ole mitään teemaa, josta ei voisi kirjoittaa tai lukea. Kerronnan tapa on yleensä olennaisempaa romaanin onnistumisessa kuin valittu teema.