Kun ”uskontojen uhri” ei anna periksi

Holy SmokeVäliin hassunhauskaa nostalgiaa 2000-luvun taitteesta. Kaikki varmasti muistavat filmintekijä Jane Campionin, jonka kuuluisin elokuva on Piano. Campionin käsikirjoitustyyli alkoi sen jälkeen liikkua vahvasti kohti kokeellisuutta ja postmodernismia, enkä ole hänen uraansa seurannut yhtä tarkasti kuin tosi fanit. Minulla on hatara muistikuva leffasta Holy Smoke (2000), jonka olen saattanut nähdä, mutta se ei tainnut tehdä vaikutusta.

Nyt teos pomppasi esiin kirjana, ja takakannessa alkoi heti askarruttamaan termi ”uskontojen uhrit”. Meille Suomeen tämä uhrien pelastamisdiskurssi on kai tullut vähän jälkijunassa, joten en olisi 2000-luvun alussa ehkä tiedostanut koko teemaa. Tällä vuosikymmenellä olen viettänyt aikaa paljonkin erilaisilla uskontojen uhrien keskustelufoorumeilla, ja lukenut paljon teoksia ahdasmielisen uskontonsa hylänneiltä kirjailijoilta. Apua on varmasti myös saatavilla Intiaan itsensä hukanneille, vaikka länsimaisia ashrameissa viihtyviä reppureissaajia ei välttämättä yhdistä yhteinen käsitys uskosta.

Holy Smoke on siinä mielessä iloinen ja karnevalistinen teos, että siinä nauretaan sekä uususkonnollisille etsijöille että heitä pelastamaan pyrkivälle terapiakoneistolle. Teoksen päähenkilö Ruth on jättänyt yliopisto-opinnot ja lähtenyt etsimään itseään Intiaan ystävänsä  Prue Lemonin kanssa. Kaksikon päästyä kuuluisaan Rishikeshin ashramiin Ruth polttaa paluulippunsa Sydneyhin ja Prue Lemon ottaa huolissaan yhteytä tämän vanhempiinsa raportoiden heidän tyttärensä sekoamisesta. Koska Ruth on täysi-ikäinen ja täysin tajuissaan, ei häntä saa pakkosiirrettyä maasta millään ilveellä. Perhe keksii varsin järeän sotasuunnitelman, johon kuuluu paljon manipulaatiota ja valheita – ja kallis newyorkilainen ”uskontojen uhrien” asiantuntija, kulteista vapautumisen neuvonantaja PJ Waters.

PJ Watersin kaltaista kulttiasiantuntijaa ei löydy Australiasta, ja hänen strategiansa on eristää ”uskontojen uhri” kolmeksi päiväksi uudelleenkoulutukseen, jonkunlaiseen intensiiviseen terapiasessioon, joka perustuu muka-avoimeen dialogiin. Mutta Ruth on harvinaisen itsepäinen ja sitkeä tapaus, joka tajuaa miehen piilostrategian ja onnistuu käyttämään sitä hyväkseen. Waters häviää henkien taistelun ja tulee potilaansa vieteltäväksi.

Kirjassa nauretaan enemmän australialaisten kuin intialaisten uskomuksille ja stereotypioille, mutta valitettavasti Ruthin huolestuneet sukulaiset jäävät hieman slapstick-komedian tasolle. Pornoa, viinaa, dullaa ja kiroilua tuutataan tässä teoksessa joka luukusta, eivätkä he ainakaan ole pelastamassa tytärtään kristinuskolle, vaan muodottomalle, kaiken sallivalle elämäntavalle, jonka taustalla on kouluttamattomuus ja näköalaton junttius.

Vaikka teos oli minulle ainakin nyt välipala ja harmiton sivupolku, laitan sen uskontohyllyyni odottamaan mahdollista uudelleenkäyttöä. Jos intialaisten ja länsimaalaisten kohtaamisia käsitteleviä viihdekirjoja etsii, esimerkiksi ruotsalainen Mikael Bergstrand ja brittiläinen Tarquin Hall käsittelevät aihetta paljon nyansoidummin. Intia tässä teoksessa jää tosiaankin hysteeristen turistien shokkikuvauksen tasolle, mutta oma johtopäätökseni on, ettei teos oikeastaan kuvaa Intiaa, vaan länsimaisten fantasioita itsensä kadottamisesta johonkin suurempaan universumiin.

 

 

Mainokset

Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

IMG_1802Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Voiko chicklit olla poliittisesti tiedostavaa?

IMG_1703Eräässä kirjallisuutta käsittelevässä facebook-ryhmässä keskusteltiin taas hömpän määrittelystä. Siellä mietittiin, onko sana ”hömppä” ylipäänsä naisten luomaa kirjallisuutta sortava käsite ja sitä motivaatiota, jolla naiset vähättelevät lukukokemuksiaan.

Varmasti ns. miesviihteen puolellakin on helppolukuista, harmitonta lukumateriaalia. Olen kokenut sotakirjat hieman järeämpinä kaunokirjallisesti kuin eräkirjat, vaikka niissä ei tehtäisikään syvällisiä poliittisia analyyseja. Viime kesänä uteliaisuuteni sotakirjallisuuteen meni jo niin pitkälle, että olin yön synkkänä tuntina ladannut koneelleni Reino Lehväslaihoa. Aikaa ei kuitenkaan riittänyt tämän mysteerion avaamiseen.

Olen itse kirjoittajana kiinnostunut mahdollisuuksista yhdistää huvi ja hyöty, viihde ja painavampi yhteiskunnallinen asia. Jos chicklit noin yleensä yhdistetään shoppailuun, seksiin ja urbaaniin kulutuskulttuuriin, entä sitten, jos henkilöt ovat kykenemättömiä pääsemään tähän valtavirtaan mukaan? Usein chicklit-teokset myös kertovat tarinoita satumaisesta elämänmuutoksesta. Entä, jos ketjupolttava, työtön yh-äiti ei innostukaan opiskelusta tai yrittäjyydestä, vaan jatkaa päämäärätöntä haahuiluaan? Saako chicklit:issä haistattaa paskat yhteiskunnan normeille, ja jopa itse haista pahalta? Vai mennäänkö silloin epäilyttävän taiteen puolelle?

Ihastuin aikanani Jojo Moyesin teokseen Kerro minulle jotain hyvää siksi, että siinä avustaja rakastui vaikeasti vammaiseen asiakkaaseen, jonka kanssa hän ei voisi koskaan harrastaa seksiä. Eilen aloitin häneltä toisen teoksen Parillisia, parittomia (Gummerus, 2017), jossa yksinhuoltajaäiti yrittää keksiä keinon saada matemaattisesti lahjakkaan tyttärensä eliittikouluun – melkein ilmaiselle stipendille, johon siihenkään perheellä ei ole varaa, koska jo 500 punnan rekisteröimismaksu on  liian kallis. Koska itse kirjoitan vastaavasta ääriköyhälästä käsin, koen tämän tyyppisen viihteen todella sydäntä lämmittäväksi, mutta myös toimintaan kannustavaksi.

Itse köyhyys ei vielä ole kovin jännittävä kaunokirjallisuuden aihe. Eikä köyhyydestä nouseminenkaan. Nämä ovat materiaalisia kysymyksiä, joihin voi tulla muutos, ja muutos voi tulla myös, vaikka henkilö itse ei ponnistelisi kovasti asemansa parantamiseksi.  Minua kiinnostavat rikkaat syrjäytyneet, sillä olen kuullut, että heitäkin on. Kiinnostaa myös, mitä tapahtuu, jos huippumalli joutuu happoiskun kohteeksi tai jos tyylitajuton siiderivalas tulee valituksi firman PR-tehtäviin viidensadan hakijan joukosta.

Kaipaan aikaan, jolloin rumilla, lihavilla, homssuisilla ja sosiaalisesti kömpelöillä oli oikeus tienata elantonsa ja elää oman näköistään elämää. Noina aikoina kielenkäyttö normista poikkeavista oli törkeämpää kuin nykyään, mutta silloin heitäkin tarvittiin. Nykyään on hyvin vähän töitä, joihin voi päästä pelkällä osaamisella tai koulutuksella. ”Hyvät tyypit” vievät työt, koska he ovat valmiita panemaan kaiken aikansa ja energiansa itsensä parantamiseen.

Jojo Moyesin täytyy olla ellei superrikas, niin ainakin syvästi vakavarainen kirjailija. Häntä luetaan, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä heidän omalla kielellään. Tässä arkirealismissa on kuitenkin joku ”twisti”, joka saa minutkin ylös sohvaltani tarkkailemaan kanssaihmisiäni. Koen Moyesin teosten aktivoivan ihmisiä tekemään kurjalle tilanteelleen jotain – ei unelmoimaan mahdottomista, vaan selviytymään päivästään.

Jos saan koskaan esikoisromaanini julkaistua, aion kiittää Moyesia jälkisanoissa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani mieleeni juolahti viime lauantaina kuulemani lause, joka voisi olla seuraavan tuotokseni alku:

”Voitaisko me ajatella, että jossain olisi sinkkuilta muillekin kuin näille, joita mielenterveyden ongelmat haastaa? Siis meille, jotka etsimme normaalia, työssä käyvää kumppania. ”

Tutkimusmatka minuuden ääriin

 

Kävin kesänIMG_1457 alussa pikaisesti Tukholmassa, ja hengailin pitkästä aikaa Södermalmilla. Kaupunginosa yllätti hipsteriydellään, mutta myös tietynlaisella nuhjuisuudellaan. Mietin Stieg Larssonin dekkareita, joita en ole lukenut ja jotka kuulemma sijoittuvat sinne. Päivän aikana tulikin seurattua monenmoista lain reunamilla tapahtuvaa interaktiota. Esimerkiksi Medborgarplatsen ei ollut erityinen rauhan tyyssija edes koleana maanantaiaamuna.

Ruotsalaisiin dekkareihin minulla on viime aikoina ollut väsynyt suhde, mutta Camilla Greben uusin teos, Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017, suom. Sari Kumpulainen), sai minut taas innostumaan naapurimaan kirjamarkkinoista. Sain teoksen kustantajalta ennakkokappaleena, lämmin kiitos siitä.

IMG_1544

Yritän taas parhaani olla paljastamatta juonesta paljoa, sillä tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa lukea tuoreeltaan, konsultoimatta muiden mielipiteitä. Teos on äärimmäisen koukuttava, ja huolimatta suuresta sivumäärästään sen voi lukea muutamalla istumalla.

Teos siis sijoittuu Tukholmaan, Söderille, Östermalmille ja joihinkin muihin lähiöihin. Siinä keskiössä on muoti ja vaatetusteollisuus, menestyvä vaateketju Clothes&More, joka on viime aikoina saanut ikävää julkisuutta työehtojen heikentämisestä. Ketjun työntekijöitä kilpailutetaan näkyvin poissaolotaulukoin, eivätkä tunnollisimmat enää uskalla jäädä hoitamaan sairaita lapsiaan työpaikan menetyksen pelossa. Ketjussa työskentelee paljon maahanmuuttajia ja matalan koulutuksen omaavia nuoria, eikä palkka välttämättä riitä elämiseen kalliissa pääkaupungissa.

Yrityksen uusi toimitusjohtaja Jesper Orre on lööpeissä usein viihtyvä alfauros, jonka vilkkaasta seksielämästä tietää koko kansa. Ei siis tule yllätyksenä, että Jesper kierrättää naisia, tyttöystäväkandidaatteja ja panokavereita. Jesperin oma urakin on vaakalaudalla, sillä hän ei ole liikkeen omistaja eikä muodinluoja. Hänen menneisyydessään on paljon aukkoja, eikä tarina hänen menestyksestään ole tyypillisen lineaarinen.

Dekkarissa parasta on syvälliset, sopivan karheat henkilöhahmot, jotka kaikki potevat jonkinasteista riittämättömyyttä tai uskalluksen puutetta. Poliisihahmo Peter on sitoutumiskammossaan legendaarinen, kun taas hänen työparinsa ”noita-Hanne” loistaa kotoisassa eksentrisyydessään. Teoksen nimi viittaa inuiittien metsästysrituaaleihin, ja myös kauan jäissä olleisiin haaveisiin. Hanne on nuoresta saakka kerännyt Grönlantiin liittyvää kirjallisuutta, ja säästänyt sinne suuntautuvaa matkaa varten. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hanne on ollut sidoksissa dominoivaan psykiatrimieheensä Oween. Kiinnostavaa myös on, että Hanne ei ole poliisi vaan profiloija, yksityinen konsultti, joka palkataan tekemään psykologisia analyysejä rikosepäillyistä.

Greben teksti on vetävää siksikin, että henkilöhahmoja on sopivasti, ei liikaa. Juoni kannattelee loppuun saakka, vaikka mahdollisia murhaajia ei ole loputtomiin. Jännitys on enemmän psykologista kuin toiminnallista, tosin raakojakin kohtauksia on, alkaen keskeisen uhrin mestauksesta. Grebe rakentaa keskeisille hahmoilleen pitkät juuret, varsinkin heidän perhesuhteitaan kaivellaan kauas menneisyyteen, vaikka varsinaisen juonen aika-akseli on vain muutaman kuukauden mittainen.

Murhien lisäksi teokseen mahtuu keski-ikäisten kypsää rakkautta, mielenterveys- ja päihdeongelmia, ay-liikeaktivisimia ja monikulttuurisuutta. Maahanmuuttajahahmot ovat tässä kaikki työelämässä, osa kovinkin menestyneitä, eivätkä heidän taustansa nouse erityisiksi juonellisiksi teemoiksi. Eksotiikan nälkää ruokkii lähinnä Hannen satunnaiset esitelmät inuiiteista.

Pidin kirjassa joka ulottuvuudesta, myös kielestä ja tyylistä. Ainoa asia, josta olisin halunnut lukea lisää, oli juuri se muoti. Grebe ei lopulta kuvaa paljoakaan muodin trendejä tai edes tuotantoketjun haasteita, vaan juoni keskittyy työntekijöiden sotkuisiin yksityiselämiin. Koska teos on kuitenkin jo nykyisyydessään muhkea, ymmärrän, ettei vaateshoppailuun tai mallistojen kuvaamiseen jäänyt tilaa.

Jos sinulla on tänä kesänä aikaa vain yhdelle kirjalle, Kun jää pettää alta voisi olla luottoteos. Teos luultavasti puhuttelee myös niitä, jotka eivät usein lue dekkareita. Sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä, mutta sen asetelma on kuitenkin osittain perinteisen dekkarin.

Itseäni jäi kirjassa eniten kutkuttamaan sairauden ja terveyden kiikkerät rajapinnat, ja varsinkin psykoosialttiin henkilön näennäinen toimintakyky yhteiskunnassa. Myös muistisairaan Hannen työkykyisyyttä arvioitiin, ja Hannen selviytyminen töistään tuntui ilmiömäiseltä ottaen huomioon, että hän välillä eksyi matkalla poliisiasemalle. Dekkariksi/trilleriksi teos antoi enemmän uutta ajateltavaa kuin adrenaliiniryöpähdyksiä. Mielellään lukisin Peterin ja Hannen sielukkaasta yhteistyöstä toisessakin osassa.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Köyhien tavisten palvelukodissa

viimeiset_villitykset_geronMuistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Hiekkaan kirjoitettu dissosiaatio

img_1091Koukuttavia brittidekkareita ja -trillereitä on satanut tietoisuuteeni viime aikoina enemmän kuin koskaan. Jännityksen saralla en ole vieläkään uppoutunut Nordic noir:in ytimeen, vaan olen jumittunut saarivaltion tarjontaan. Suomalaisia dekkareita toki luen, koska niitä on helposti tarjolla, mutta muusta tarjonnasta helpoimmin lähestyttävä kandidaatti on aina brittitaustainen. Irlantilaista dekkaria en ole koskaan lukenut, vaikka koen muuten olevani melko hyvin maan kirjallisuudesta kartalla.

Clare Mackintoshin romaani Annoin sinun mennä (suom. Päivi Pouttu-Delière) vie lukijansa Bristolista Walesiin, Penfachin rannikkokylään, jonka elämä painottuu kesän turistikaudelle. Kylään muuttaa yksinäinen taitelijanainen Jenna, joka on joutunut hylkäämään uransa kuvanveistäjänä. Penfachissa hän elättää itseään romanttisten, personalisoitujen rakkausviestien luojana. Hänen liikeideansa on keksinyt karavaanipuiston omistajanaapuri, jonka mielestä hiekkaan kirjoitetut kosinnat ovat matkailumainonnan kuuminta hottia. Firman nimeksi tulee Written in the Sand, ja se elättää  vähään tyytyvää naista ainakin hetkellisesti.

Bristolissa viisivuotias Jacob on kuollut yliajossa, jonka tekijä on paennut paikalta jättämättä jälkeäkään itsestään. Tutkintaa johtava rikoskomisario Ray Stevens on perusteellinen ja peräänantamaton työssään, jota jatketaan epävirallisesti paikallisessa pubissa puolen vuoden virallisen tutkinta-ajan päätyttyä. Raylla on lievää sutinaa kollegansa Katen kanssa, mutta juttu ei etene vakavan uskottomuuden tasolle. Hänen vaimonsa Mags on jättänyt poliisin uran lasten synnyttyä, mutta kotiäitiyskään ei ole pelastanut perhettä normaaleilta ongelmilta. Perheen vanhempi poika on kunnostautunut jengijohtajana, koulukiusaajana ja pikkurikollisena, eikä Raylla olisi aikaa koulun ziljooniin palavereihin, mikäli haluaisi edetä urallaan.

Teos kertoo jokaisen vanhemman suurimmista peloista, lapsen menetyksestä ja lapsen muuttumisesta itselle tuntemattomaksi ”monsteriksi”. Vaikka Jacobin kuolema on tässä kehyskertomus, onnettomuudella ei mässäillä, vaan liikennepaon teemaa käsitellään laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Paikallisen väestön ”aktivismi” sosiaalisissa medioissa ja oikeustalon edessä kertoo paljon ajastamme. Itse en suhtautunut käsiteltävään rikokseen kovin tunteenomaisesti, vaikka henkilöiden kokema suru, traumatisoituminen ja syyllisyys olivat takautuvasti läsnä riipivinä. Luin tätä kertomuksena dissosiaatiosta, persoonan murskautumisesta, häilyvyydestä ja strategisesta ”unohtamisesta” liian kuormittavassa tilanteessa. Juoni on punottu kierteiseksi varsin arkisten, jopa simppeliltä tuntuvien tapahtumien ympärille.

Pidin kirjassa eniten Wales-osioista, joihin kaiken kauheuden keskellä ripoteltiin hienovaraista romantiikkaa. Eläinlääkärinä ja meripelastajana toimiva Patrick oli romaanin täyspäisin hahmo, vaikkakin piirun verran liian enkelinkasvoinen. Lähikaupan myyjien tapa torjua ei-toivottuja asiakkaita vetäytymällä kymrinkieliseen keskusteluun oli merkki aktiivisesta kielipolitiikasta. Verrattuna äsken lukemaani trilleriin Jääkaksoset, joka sijoittui Skotlantiin, tässä paikallisuuden kuvaus oli maltillisempaa kertomuksen painottuessa sisäisiin maailmoihin ja menneisyyden takaumiin.

Kirjassa oli ainakin kolme kertojaa, joiden identiteettien kanssa lukija joutui välillä kamppailemaan. Jennan ja hänen ex-miehensä Ianin suhteen käytettiin epäluotettavan kertojan haasteellista välinettä. Välillä koin, että kielellisesti kerronta oli liiankin sujuvaa ja kaikki henkilöt tuntuivat puhuvan samalla äänellä. Paikoitellen koin puutumista tekstin selkokielisyyden ja kliseisten sanontojen äärellä. ”Olin pedannut vuoteeni ja minun piti maata siinä” ei ole kovin kekseliäs johtopäätös pattitilanteesta. Verrattuna suomalaisen dekkaritarjonnan mediaaniotokseen ja ottaen vielä huomioon, että kyseessä on pitkän poliisiuran tehneen ammattilaisen esikoisteos, teos on kuitenkin pitkälle hiottu ja tyylikkäästi toteutettu.

Annoin sinun mennä asettuu jonnekin dekkarin ja psykologisen trillerin välimaastoon. Rikosta tässä ratkaistaan huolellisesti ja brittiläisen poliisin arjesta kerrotaan monisyisesti. Toisaalta Jennan henkilökohtainen tragedia avautuu kertomuksena läheisriippuvuudesta, manipulaatiosta ja psykopaattisesta julmuudesta. Romaanin kokonaisuuden vuoksi onkin hyvä, että tässä myös fiilistellään hiekkarannoilla ja että kertomus rikostutkinnasta ei ole erityisen raaka.

Jos pidit viime vuoden hittiteoksista Paula Hawkinsin Nainen junassa ja S.K. Tremaynen Jääkaksoset, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Itseäni Nainen junassa ravisteli kauhun tasolla enemmän kuin tämä, mutta koin tämän kaunokirjallisesti kypsemmäksi tuotteeksi kuin Jääkaksoset, jossa operoitiin enemmän toiminnalla kuin psykologisella syvyydellä. Annoin sinun mennä soveltuu hyvin myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole dekkarien tai kauhun suurkuluttajia, sillä vanhemmuuden ulottuvuuksien analyysi tekee tästä myös yhteiskunnallisesti kiinnostavan avauksen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 6: ”kirjassa on monta kertojaa.” Kyseessä on myös v. 2017 julkaistu teos, mutta koska alkuperäisteos on vuodelta 2014, jätän tämän option toiselle teokselle. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka tuli yllätyksenä oikeaan osoitteeseen ja saumaan. Teos on saatavilla kirjakaupoissa viikolla 5.