True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Teesalongeista paholaisten pesiin

Teos: Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Vaikka olen jatkanut bloggaamista Ukrainan sodan aikana, myönnettäköön, että pääni on hajalla, ja keskittymiseni fiktioon alitehoista. Fiktio uppoaa silti paremmin kuin sota-aihetta sivuava tietokirjallisuus: minulla on ollut työn alla jopa 5 (!) Kremlin valtaa käsittelevää tietokirjaa, ja vaikka olen jopa tehnyt niistä muistiinpanoja, en kykene kirjoittamaan niistä arvioita. Pahoinvointi on voimakasta, niin voimakasta, että myös naapurimaan hallitusta kritisoivat teokset tuntuvat vastenmielisiltä. Viime vuonnahan sain vielä suuria kicksejä esimerkiksi kylmän sodan aikaisista vakoilutarinoista.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa tuntui, yllättävää kyllä, juuri sopivalta henkireiältä ”pahaan paikkaan”. Tuohon teokseen en ryhtynyt heti sen julkaisun jälkeen, koska Tampereella asuvana tekstiiliteollisuuden parissa työskentelevien naisten historia tuntuu aika loppuun kalutulta, eikä teemaa paljoa uudista se, että konteksti vaihtuu Turkuun.

Mutta ah ja huoh, tämä onkin valloittavan monipuolinen saaga 1800-luvun lopun Turusta ja lähiseuduista. Siinä seikkaillaan niin kaupungissa kuin maalla, kalustetussa huoneissa ja työväen asuttamissa ”paholaisten pesissä” ja käsitellään köyhyyskysymyksen lisäksi monenmoisia kulttuuriin liittyviä aiheita, kuten egyptologiaa ja arkeologiaa.

Romaanin Jenny Malmström on lietolaisen kappalaisen nuori leski, joka tarinan alussa asuu isänsä pitämässä pappilassa Kaarinassa. Kirkollinen elämä on ollut nuorella naisella verissä jo lapsesta saakka. Hän on menettänyt äitinsä jo 6-vuotiaana, ja tullut rovasti-isänsä kasvattamaksi. Lähipiirissä ilmaistaan jo huolta siitä, kun Jenny tuntuu omistautuvan vain köyhälistön kotikäynneille. Toinen hänen intohimonsa kohde on Turussa toimiva rouvainyhdistys, jossa hän intoutuu puhumaan tehdastyöläisten uudentyyppisen asumisen puolesta.

Jennyn sukulaiset, myös edesmenneen miehen puolelta, toivoisivat, että hän alkaisi katsella uutta elämänkumppania. Hänellä ei ole ollut kiirettä mennä elämässä ”eteenpäin”, vaikka naisen taloudellinen tilanne on epävakaa. Vanha isä ei tule jättämään tyttärelle mahtiperintöä, joten edessä on joko työnhaku tai naimisiinmeno.

Jenny päätyy opettajaksi Turkuun, ja saa siellä huolettavikseen erään Kuuvuorella työläisperheen orpolapset. Vuosien varrella hänestä kiinnostuu kolme eri miestä, joista puuvillatehtaan perijä, puoliksi brittiläinen Fredrik Barker on innokkain. Barker ehtii kuitenkin jo valita toisen kumppanin, mutta kipinä Jennyn ja Fredrikin välillä ei kuole koskaan.

Tämäntyyppinen säätyläisdraama tuskin kiinnostaisi lukijoita, jos siinä seikkailusi vain säädyllisiä vanhojapiikoja ja – poikia. Romanttinen ulottuvuus tuntuu siis lähes pakolliselta myyntistrategialta, mutta itse en siitä paljoa kostunut. Kiinnostavaa siinä oli Turun sosiaalihistoria useamman henkilön näkökulmasta esiteltynä.

Teoksessa on jotain samaa Enni Mustosen Sivustakatsoja-sarjan kanssa: molemmissa eletään vahvasti historian suurten kysymysten äärellä tavallisten ihmisten kertomina. Koin tämän sarjan aloituksen himpun verran vähemmän kliseisenä siksi, että tässä seikkailevat tosi elämän turkulaiset merkkihenkilöt olivat minulle vähemmän tuttuja, ja osa heistäkin olivat fiktionalisoituja. Mutta tässäkin sarjassa edetään harppauksittain eteenpäin, niin, että seuraavassa osassa näkökulma on jo uuden sukupolven edustajalla.

Jatkoin heti putkeen sarjan toiseen osaan, ja teokset muodostivat saumattoman elämyksen. Jotain kaikupohjaa näissä yli sadan vuoden takaisissa tarinoissa on myös nykyisyyteen, mutta kerron tästä lisää seuraavassa arviossani.

Juonittelua norjalaisella kesämökillä

Teos: Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus, 2022)

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ida ja Marthe ovat nelikymppiset norjalaissisarukset, jotka kokoontuvat eräänä kesäisenä viikonloppuna viettämään heidän äitinsä 65-vuotisjuhlia suvun mökille meren rannalle. Idalla on tapana käydä mökillä vain kerran kesässä, kun taas Marthe viihtyy siellä perheineen enemmän kuin hyvin. Pinnan alla kytee riitoja hankinnoista ja remonteista, mutta toistaiseksi he ovat onnistuneet pysymään kohtuullisissa väleissä. Vuosi vuodelta siskon perheonni alkaa kuitenkin kalvaa perheetöntä Idaa entistä enemmän, mutta ei hän usko edes haluavansa ympärilleen Weberin grillejä ja tila-autoja.

Ida on kuitenkin käynyt jäädyttämässä munasolujaan klinikalla Göteborgissa, mutta hän ei ole valmis kantamaan vanhemmuuden taakkaa yksin. Toivo sopivan isäehdokkaan löytymisestä alkaa olla jo kortilla, sillä viinipöhnäinen viestittely varattujen ex-hoitojen kanssa ei edistä perheen perustamisprojektia piirunkaan vertaa. Tähän pattitilanteeseen tulee vielä uutinen siskon toisesta raskaudesta, ja ehdotus mökkiosuuden myymisestä siskon perheelle. Ida kokee, että hänen selkänsä takana juonitellaan jatkuvasti, ja hän kokee kipeää ulkopuolisuutta sukunsa helmassa.

Tämä on realistinen miniromaani, joka sopisi varmasti parhaiten juuri mökkilukemistoksi jollekulle, joka elää kiihkeitä ruuhkavuosiaan eikä ehdi lukea kuin yhden kirjan kesässä. Lähes kaikki kirjassa mainitut elementit on löydettävissä myös suomalaisilta sukumökeiltä, vaikka meillä ei ehkä syödä urakalla katkarapuja. On remontointia, grillaamista, veneilyä, viininjuontia ja kalastusta. Mutta loppujen lopuksi minulle jäi epäselväksi, mikä romaanin ”pointti” oli.

En ole lukenut paljoa norjalaista chicklitiä. Lukemistoni tuosta maasta ovat rajoituneet melko vakavaan nykyproosaan ja dekkareihin. Jos vertaan tätä 80 sivun mittaista tunnelmapalaa vaikka Vigdis Hjorthin teoksiin (joissa myös riidellään mökkien perintöosuuksista, mutta paljon järeämmillä aseilla), se jää taistelemaan paikastaan auringossa eri genressä ja kategoriassa.

Koska kirjan kuuntelukokemus oli kuitenkin saumaton ja pysyin hyvin juonessa mukana, en kadu sitä, että annoin ajastani tarinalle pari tuntia. Se ei muuttanut elämässäni mitään, eikä johtanut uusiin oivalluksiin, mutta antaisin kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden, jos hän kirjoittaisi jostain muusta aiheesta.

Asunnottomien treffielämästä

Teos: Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Mariska Verona

Väliin jotain kepeää, sillä todellisuudessa jaksan keskittyä vain jotenkin käynnissä olevaa sotaa ja Ukrainaa käsittelevään kirjallisuuteen. Sitä on tarjolla vähän, ja suuri osa siitä jäänee kesken aihepiirin raskauden vuoksi. Mutta tänään tulitaukoa toivoessa onnistuin lukemaan rauhan ajan kevyttä chicklitiä.

Emmy Abrahamson on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut Wieniin sijoittuvan hittikirjan turvallisuushakuisen kielenopettajan ja kodittoman miehen romanssista.

Romaanin Julia on kolmeakymppiä lähestyvä ruotsalainen Berlitz-kielikoulun englanninopettaja, joka on menettänyt kyvyn nauttia ekspatriaattielämästä. Alun perin hän on muuttanut Wieniin itävaltalaisen poikaystävän kanssa, mutta suhde kariutui kauan aikaa sitten. Julian sosiaalinen elämä keskittyy muiden kielenopettajien kanssa hengailuun, kunnes eräänä päivänä puistossa puskasta hyppää Ben paikkaamaan aukkoa hänen yksinäisessä sydämessään.

Ben on kanadalainen kulkuri, joka kiertelee Eurooppaa asuen välillä puskissa, välillä vallatuissa taloissa. Rähjäisen ulkomuodon vuoksi Julia luulee miestä itseään vanhemmaksi, mutta mies on vasta 24-vuotias. Suhde lähtee käyntiin vauhdikkaasti, vaikka Julian on alussa vaikeaa sietää miehen ominaishajua.

Miehen muutettua bunkkaamaan Julian luo suhde kohtaa liian nopeasti karun todellisuuden: Juliasta tulee Benin elättäjä, ja häntä risoo se, että mies on aina kotona, kun hän tulee töistä kotiin. Benillä tuntuu olevan aina kaljarahaa, mutta yhteisiin hankintoihin hän ei osallistu. Seksi on välillä maagista, mutta pariskunnan koulutuksellinen ero on valtava. Kulturelli himolukija joutuu hankkimaan asuntoonsa täkyiksi Dan Brownin ja Michael Crichtonin teoksia, jotta Ben pääsisi edes jotenkin lukemisen makuun.

Kun Ben sitten erään kiihkeän riidan jälkeen häipyy teille tietämättömille, Julia huomaa, ettei edes tiedä rakastettunsa sukunimeä. Saatuaan mystisen puhelun vancouverilaisesta numerosta hän päättelee miehen palanneen kotikonnuille, ja hän päättää lähteä pelastamaan elämänsä rakkaustarinaa – tai edes selvittämään, kuka Ben lopulta oli hänen elämässään.

Positiivista tarinassa on ainakin se, ettei se tapahdu Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Kirjan kohderyhmä on selkeästi nuoret aikuiset, vaikka Julia onkin monella tapaa ”vanha sielu”, tai konservatiivi muuten kuin poliittisesti. Huumori kirjassa liittyy pitkälti Berlitzin kielikouluun, sen oppilaisiin ja työoloihin. Käy ilmi, että koulu pysyy pystyssä työttömien kurssien varassa, eli Julian työnantaja onkin välillisesti Itävallan valtio. Minusta teos käsittelikin tätä työttömien pakkokurssittamisen rakenteellista ilmiötä ansiokkaammin kuin asunnottomuutta. Julian kurssilaista moni oli yllättävän vaativa ja kriittinen, vaikka saivat tämän palvelun ilmaiseksi.

Asunnottomuus on toki monisyinen ilmiö, ja tässä asunnoton mies on osittain valinnut elämäntapansa ideologisista syistä. Hän pystyy myös muuttamaan elämäntapaansa, koska on vielä nuori ja suht terve. Julia suhtautuu Beniin ennakkoluulottomasti hänet kohdattuaan, mutta huomaa myöhemmin kamppailevansa oman rajoittuneisuutensa kanssa.

On hyvä, että asunnottomuudesta kirjoitetaan eri genreissä, ja myös viihteellisessä formaatissa. Mutta en suosittele kirjaa kenellekään, joka haluaa oppia jotain uutta itse ilmiöstä, sillä yleensä hyvin kirjoitettu lehtijuttu tai dokkari pystyy valaisemaan sen eri puolia paremmin kuin viihteellinen romaani, jossa sattuu olemaan asunnoton henkilö.

Teos kuitenkin viihdytti minua ohimennen tänään, vaikka se ei herättänyt uusia ajatuksia siksi, että pääni on täynnä sotajournalismia. Se, että pystyin hetkeksi hyppäämään wieniläiselle puistonpenkille, jossa ei sillä hetkellä keskusteltu sodasta tai pakolaiskriisistä, oli omista lähtökohdistani katsottuna saavutus.

Kuinka päästä oligarkin kotivävyksi?

Teos: Seppo Mustaluoto: Slaavilainen peli (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Toiminnalliset kansainväliset trillerit, joissa liikutaan lyhyessä ajassa useassa maassa mitä kekseliäimmillä välineillä ovat minulle yhtä vaikeita lusittavia kuin James Bond-leffat ja Terminatorit. Kun olen viime vuosina yrittänyt laajentaa tietämystäni Itä-Euroopan maista, olen monesti aloittanut tuon genren kirjoja. Muun muassa nopeasti suosioon nousseen Max Seeckin teokset ovat jääneet minulta autuaasti kesken, vaikka sarja alkoi ihan kiinnostavissa maisemissa Balkanilla. Nyt kokeilin toista vastaavaa sarjaa, Seppo Mustaluodon Janne Norrmanista kertovaa saagaa. Tämäkin on ilmeisen suosittu sarja, sillä sitä on julkaistu jo neljä osaa. Kiinnostuin tästä ainoastaan siksi, että siinä on ukrainalaisia hahmoja, ja se osittain käsittelee maan tilannetta 2010-luvulla.

Janne Norrman on noin kolmikymppinen palkkasoturi, joka on ollut pahoissa paikoissa maailmalla kaukana kotoa. Eräänä baari-iltana Helsingissä hän kohtaa ukrainalaisen kaunottaren, jonka T-paidassa lukee jotain aivotonta kansainvälisellä F**K You-tyylillä. Kaksikko selvästi jakaa saman huumorintajun, ja suhde kuumenee pian kosintaan. Ennen tätä Jannen on kuitenkin tutustuttava morsiamen isään, brittiläisessä kartanossa majailevaan oligarkki-asetehtailija Aleksei Smirnoffiin. Pian mies löytääkin itsensä tulevan appiukon palveluksessa, ja ensimmäinen isompi tehtävä firman turvallisuuspäällikkönä on pelastaa kaapattu Irina. Pelastusretki vie hänet moneen kohteeseen Balkanilla, Kreikkaan, Ukrainaan, ja tilanteen lauettua vielä Laatokan Karjalaan. Kaikki tämä vajaassa 200 sivussa, eli ei ihme, että kulttuuriset havainnot jäävät ohuiksi.

Yritän olla spoilaamatta juonta liikaa, mutta minulla on joitain havaintoja teoksesta suhteutettuna Ukrainan nykytilanteeseen. Uskon, että Mustaluoto tuntee Ukrainan ja Venäjän sotastrategiat kuin omat taskunsa, ja tuntee myös hyvin molemman maan tämän päivän sosiaalista dynamiikkaa arjen tasolla. Sen sijaan kirja on kirjoitettu niille, jotka eivät halua tutustua paikallisiin kulttuureihin, historiaan tai kieliin. Kirjan Janne on sotilas, jota kiinnostavat elämässä enimmäkseen aseet, autot, sotateknologia ja kuumat naiset. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta hän saa adrenaliinikicksinsä tiukoista tilanteista, joissa joku kuolee, melkein kuolee tai joutuu vähintään sairaalaan teho-osastolle. Aika usein tämä henkilö on hän itse.

Ehkä 99% teoksen lukijoista on armeijan käyneitä, konservatiivisesti ajattelevia heteromiehiä, jotka luultavasti tulevat paremmin juttuun sukupuolikonservatiivisten maiden mimmien kuin länsieurooppalaisten kanssa. Toki tämän tarinan Irina tekee gradua Aalto-yliopistoon, ja osoittautuu ohjusteknologian huippuosaajaksi, eli ei ole sugar daddya etsivä tyypillinen itänainen. Pikemminkin hän on miehensä elättäjä. Ehkä suhde osoittautuu kehityskelpoiseksi, muta luin tätä silti suht simppelinä äijätarinana.

Oligarkkeja pesii myös Ukrainassa, ja tuskin heidän tapansa ovat yhtään demokraattisempia kuin Venäjän puolella. Ehkä parhaat havainnot kirjassa tehdään Donbassin alueen ihmisten sekalaisista intresseistä ja lojaliteeteistä. Mutta tässä osassa Itä-Ukrainassa vain käydään kääntymässä, eli teos pohjustaa sarjan tulevia tapahtumia.

Jos haluaisin tietää lisää sotimisesta Donbassissa, minun kuuluisi lukea vielä neljäs osa, Reikäpää, joka keskittyy syvemmin ukrainalaisen todellisuuteen. Mutta ehkä tuota sotimista saa seurata tarpeeksi reaaliajassa tv:n välityksellä.

Romanttisen fiktion saralla kirjasarja toki tuottaa toivoa enemmän kuin dekkarina/trillerinä. Tällaisena narratiivinä voisin jopa arvostaa teosta, eli tykkään siitä mahdollisuudesta, että myös konservatiiviset suomimiehet voivat lukea vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä fantasioistaan.

Kristoffer Bark iskee jälleen

Teos: Anna Jansson: Varjo kannoillasi (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Örebron poliisi Kristoffer Barkista on jäänyt minulle ensi tapaamisesta suht vahva muistijälki, joten ehdin jo odottaa sarjan toista osaa. Kristoffer siis on noin viisikymppinen eronnut sinkkumies, jonka elämää on varjostanut aikuisen tyttären katoaminen (ja myöhemmin löytyminen kuolleena) ja huoli ex-vaimosta, jolla on vaikea päihdeongelma. Näiden huolien vuoksi hänet on hyllytetty poliisivoimissa cold case-tutkijaksi, eli kirjaimellisesti käpykaartiin.

Aloitusjaksossa opimme paljon Kristofferin vihanhallintaongelmasta, jonka lieventämiseksi hänet pakotettiin terapiaan. Tähän hän suhtautui ylimielisesti, mutta päätyi sitten rakastumaan terapeuttiinsa, Mia Bergeriin. Tilanne on siksikin kinkkinen, että Kristoffer voi jatkaa ihastuksensa tapaamista vain käymällä terapiassa – mikä tahansa romanttisen tunteen ilmaisu johtaisi yhteyden katkeamiseen tuohon unelmien naiseen.

Kirjassa vatvotaan poliisien ihmissuhteita keskimääräistä dekkaria enemmän, mutta mikään cosy crime-teos ei kuitenkaan ole kyseessä. Tässä osassa Kristoffer palaa ratkaisemattomaan murhakeissiin vuodelta 2008, jossa paikallinen ala-asteen opettaja Emelie katosi ja löytyi kolme vuotta myöhemmin tynnyriin naulattuna järven pohjalta. Eli sarjassa tehdään raakoja ja ahdistavan kekseliäitä murhia, usein erikoisissa paikoissa Örebron läheisellä maaseudulla.

Tämän teoksen yhteiskunnallinen teema liittyy töissä loppuunpalamiseen, ja sitä seuraavaan taloudelliseen katastrofiin, tukiviidakossa sinnittelyyn ja vaikeuksiin tulla ymmärretyksi. Toisaalta siinä kerrotaan myös ruotsalaisen työelämän joustavuudesta ja erilaisuuden sietokyvystä työpaikoilla. Siellä kun on mahdollista pitää työpaikka, vaikka olisi epäsosiaalinen, aamuäreä tai muuten haastava käytökseltään.

Keskeinen henkilö Kristofferin rinnalla on tämän tiimin alainen, nuorempi poliisi Sara, joka kärsii kroonisesta uupumuksesta. Kristoffer haluaa tutustua alaiseensa, vaikka ei ole tätä koskaan nähnytkään. Pian käy ilmi, että Saran perheeseen kohdistuu epämääräinen uhka kekseliään stalkkerin muodossa.

Enempää ei kirjan juonesta kannata tietää ennen lukemista, mutta juoni on lennokas ja vaikeasti ennustettava. Teokseen mahtuu myös makaaberia huumoria. Minua ainakin nauratti kovasti suruterapeutti Ullan hahmo, ja suruviikonlopun vietto Helsinglandin syrjäisessä hotellissa. Koin, että kerrankin sain luvan kanssa nauraa ilmiölle, jolle nauraminen reaalimaailmassa on kyseenalaista. Uskoisin, että Ruotsissa kaupallinen sielunhoito on askeleen edellä Suomen markkinoita, ja että kirjassa mainittu villi ja vapaa, seurakuntien ulkopuolinen kurssitoiminta on vasta tulollaan Suomeen.

Tämä sarja on nyt minulle yhtä iso hitti kuin Ninni Schulmanin Hagfors-sarja, ja tosiaan viihdyn molemmissa siksi, ettei niissä pyöritä Tukholman hipsterivyöhykkeellä. Schulmanin kirjoissa meininki on asteen maalaisempaa kuin tässä sarjassa, jossa Örebron paikallisuus ei nouse nurkkakuntaisen fiilistelyn tasolle. Tämän sarjan aloitusosassa liikuttiin paljon luonnossa, mutta kakkososassa Kristoffer Bark ei ehtinyt pyöräillä rakastamillaan saarilla. Tarinat olivat ilahduttavan erilaiset, vaikka molemmissa oli naisiin kohdistuvaa raakaa väkivaltaa ahtaissa, suljetuissa paikoissa.

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.