Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Köyhien tavisten palvelukodissa

viimeiset_villitykset_geronMuistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Hiekkaan kirjoitettu dissosiaatio

img_1091Koukuttavia brittidekkareita ja -trillereitä on satanut tietoisuuteeni viime aikoina enemmän kuin koskaan. Jännityksen saralla en ole vieläkään uppoutunut Nordic noir:in ytimeen, vaan olen jumittunut saarivaltion tarjontaan. Suomalaisia dekkareita toki luen, koska niitä on helposti tarjolla, mutta muusta tarjonnasta helpoimmin lähestyttävä kandidaatti on aina brittitaustainen. Irlantilaista dekkaria en ole koskaan lukenut, vaikka koen muuten olevani melko hyvin maan kirjallisuudesta kartalla.

Clare Mackintoshin romaani Annoin sinun mennä (suom. Päivi Pouttu-Delière) vie lukijansa Bristolista Walesiin, Penfachin rannikkokylään, jonka elämä painottuu kesän turistikaudelle. Kylään muuttaa yksinäinen taitelijanainen Jenna, joka on joutunut hylkäämään uransa kuvanveistäjänä. Penfachissa hän elättää itseään romanttisten, personalisoitujen rakkausviestien luojana. Hänen liikeideansa on keksinyt karavaanipuiston omistajanaapuri, jonka mielestä hiekkaan kirjoitetut kosinnat ovat matkailumainonnan kuuminta hottia. Firman nimeksi tulee Written in the Sand, ja se elättää  vähään tyytyvää naista ainakin hetkellisesti.

Bristolissa viisivuotias Jacob on kuollut yliajossa, jonka tekijä on paennut paikalta jättämättä jälkeäkään itsestään. Tutkintaa johtava rikoskomisario Ray Stevens on perusteellinen ja peräänantamaton työssään, jota jatketaan epävirallisesti paikallisessa pubissa puolen vuoden virallisen tutkinta-ajan päätyttyä. Raylla on lievää sutinaa kollegansa Katen kanssa, mutta juttu ei etene vakavan uskottomuuden tasolle. Hänen vaimonsa Mags on jättänyt poliisin uran lasten synnyttyä, mutta kotiäitiyskään ei ole pelastanut perhettä normaaleilta ongelmilta. Perheen vanhempi poika on kunnostautunut jengijohtajana, koulukiusaajana ja pikkurikollisena, eikä Raylla olisi aikaa koulun ziljooniin palavereihin, mikäli haluaisi edetä urallaan.

Teos kertoo jokaisen vanhemman suurimmista peloista, lapsen menetyksestä ja lapsen muuttumisesta itselle tuntemattomaksi ”monsteriksi”. Vaikka Jacobin kuolema on tässä kehyskertomus, onnettomuudella ei mässäillä, vaan liikennepaon teemaa käsitellään laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Paikallisen väestön ”aktivismi” sosiaalisissa medioissa ja oikeustalon edessä kertoo paljon ajastamme. Itse en suhtautunut käsiteltävään rikokseen kovin tunteenomaisesti, vaikka henkilöiden kokema suru, traumatisoituminen ja syyllisyys olivat takautuvasti läsnä riipivinä. Luin tätä kertomuksena dissosiaatiosta, persoonan murskautumisesta, häilyvyydestä ja strategisesta ”unohtamisesta” liian kuormittavassa tilanteessa. Juoni on punottu kierteiseksi varsin arkisten, jopa simppeliltä tuntuvien tapahtumien ympärille.

Pidin kirjassa eniten Wales-osioista, joihin kaiken kauheuden keskellä ripoteltiin hienovaraista romantiikkaa. Eläinlääkärinä ja meripelastajana toimiva Patrick oli romaanin täyspäisin hahmo, vaikkakin piirun verran liian enkelinkasvoinen. Lähikaupan myyjien tapa torjua ei-toivottuja asiakkaita vetäytymällä kymrinkieliseen keskusteluun oli merkki aktiivisesta kielipolitiikasta. Verrattuna äsken lukemaani trilleriin Jääkaksoset, joka sijoittui Skotlantiin, tässä paikallisuuden kuvaus oli maltillisempaa kertomuksen painottuessa sisäisiin maailmoihin ja menneisyyden takaumiin.

Kirjassa oli ainakin kolme kertojaa, joiden identiteettien kanssa lukija joutui välillä kamppailemaan. Jennan ja hänen ex-miehensä Ianin suhteen käytettiin epäluotettavan kertojan haasteellista välinettä. Välillä koin, että kielellisesti kerronta oli liiankin sujuvaa ja kaikki henkilöt tuntuivat puhuvan samalla äänellä. Paikoitellen koin puutumista tekstin selkokielisyyden ja kliseisten sanontojen äärellä. ”Olin pedannut vuoteeni ja minun piti maata siinä” ei ole kovin kekseliäs johtopäätös pattitilanteesta. Verrattuna suomalaisen dekkaritarjonnan mediaaniotokseen ja ottaen vielä huomioon, että kyseessä on pitkän poliisiuran tehneen ammattilaisen esikoisteos, teos on kuitenkin pitkälle hiottu ja tyylikkäästi toteutettu.

Annoin sinun mennä asettuu jonnekin dekkarin ja psykologisen trillerin välimaastoon. Rikosta tässä ratkaistaan huolellisesti ja brittiläisen poliisin arjesta kerrotaan monisyisesti. Toisaalta Jennan henkilökohtainen tragedia avautuu kertomuksena läheisriippuvuudesta, manipulaatiosta ja psykopaattisesta julmuudesta. Romaanin kokonaisuuden vuoksi onkin hyvä, että tässä myös fiilistellään hiekkarannoilla ja että kertomus rikostutkinnasta ei ole erityisen raaka.

Jos pidit viime vuoden hittiteoksista Paula Hawkinsin Nainen junassa ja S.K. Tremaynen Jääkaksoset, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Itseäni Nainen junassa ravisteli kauhun tasolla enemmän kuin tämä, mutta koin tämän kaunokirjallisesti kypsemmäksi tuotteeksi kuin Jääkaksoset, jossa operoitiin enemmän toiminnalla kuin psykologisella syvyydellä. Annoin sinun mennä soveltuu hyvin myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole dekkarien tai kauhun suurkuluttajia, sillä vanhemmuuden ulottuvuuksien analyysi tekee tästä myös yhteiskunnallisesti kiinnostavan avauksen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 6: ”kirjassa on monta kertojaa.” Kyseessä on myös v. 2017 julkaistu teos, mutta koska alkuperäisteos on vuodelta 2014, jätän tämän option toiselle teokselle. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka tuli yllätyksenä oikeaan osoitteeseen ja saumaan. Teos on saatavilla kirjakaupoissa viikolla 5.

Teoria suomalaisista naisista

vilpittomasti_sinun-hiltunen_pekka-19020383-frntPekka Hiltusen dekkareihin tutustumisen aloitin jo kolme vuotta sitten Studio-sarjan toisesta teoksesta. Nyt satuin saamaan käsiini ensimmäisen osan, teoksen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011). Tässä teoksessa pohjustetaan teoria suomalaisista naisista, jonka variaatioista saamme varmasti myös kuulla viime vuonna ilmestyneestä kolmannesta osasta, Varo minua.

Teos alkaa suomalaisnaisten Lian ja Marin kohtaamisesta pubissa, jonka Lia luulee sattumaksi, vaikka se ei sitä olekaan. Lia on kolmikymppinen graafikko, joka on hanttihommien kautta raivannut itsensä laatulehti Levelin taittajaksi. Mari taas on varakas itsensä työllistäjä, koulutukseltaan psykologi. Molemmat ovat sinkkuja loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta parinmuodostus ei kummallekaan ole ensisijainen tavoite. Suomalaisen naisen myyttiin kuuluvat ainakin vahvuus, suorasukaisuus, käytännöllisyys, organisaatiokyky ja loputon kyky juoda miehet pöydän alle. Myyttiä vahvistaa varsinkin Mari, jonka toimenkuvaan kuuluu järjestellä muiden ihmisten asioita itselleen sopivammiksi.

Mari ja Lia ovat molemmat eläneet Lontoossa yksinäisinä susina, harrastaen vain satunnaisia yhden yön suhteita. He harrastavat myös omituisissa paikoissa meditointia. Marille henkireikänä toimii eräs modernin taiteen museo ja yksi taideteos siellä, kun taas Lia käy öiseen aikaan puhelemassa Hampsteadin-kotinsa lähellä olevalle Pyhän Luukkaan patsaalle.

Marin kiikarissa ykkösenä on nousevan Fair Rule-äärioikeistopuolueen johtaja Arthur Fried, joka suunnittelee kiiltokuvamaista nousua amerikkalaisen vaimonsa tukemana uskonnolliseen retoriikkaan nojautuen. Friedin hahmossa on paljon tuttua myös suomalaisesta näkökulmasta. Myös Fair Rulen rivikannattajien syyt olla mukana tuntuvat tutuilta. Friedin horjuttamiseksi käytetään kahta reittiä: ensin paljastetaan taloussotkuja, sitten perehdytään hänen aiempiin naissuhteisiinsa.

Toinen, vakavampi juoni liittyy kansainväliseen naiskauppaan ja prostituutioon, erityisesti itäeurooppalaisten naisten kohtaloihin itämafian kontrolloimina Lontoon yöelämässä. Lia on työmatkallaan nähnyt ohimennen valkoisen Volvon, jonka peräkontista paljastui nainen nimeltä Kasvoton. Kasvoton siksi, että nainen oli tapettu tiejyrällä. Baltialaisten naisten lyhyt historia maahanmuuttajina Britanniassa tuntui tarinalta, jota en ole aiemmin kuullut. Kuinka Lia sitten saa vihin Daiga Vitalasta yhden hiuskamman perusteella – kamman, jossa on latvialaisia päivänkakkarakoristeita – tuntui käsinkosketeltavan uskottavalta.

Marin Lialle järjestämä toinen työpaikka Studio taas tuntuu kieltämättä epäuskottavalta, satumaiselta tai liian hyvältä ollakseen totta. Hän on valinnut työkavereikseen eri alojen asiantuntijoita, joita kaikkia sitoo erityinen vaitiolovelvollisuus ja luottamussuhde Marin perustamaan Lift-järjestöön. Mari ei varsinaisesti riko lakia, mutta hän toimii sen rajapinnoilla. Pyrkiessään kohti oikeudenmukaisuutta hän ei pelkää minkään maan lakeja eikä tietoturvasäädöksiä. Marin vasemmistolainen maailmankuva sekoittuu tässä omituiseen suhteeseen rahaan, varsinkin kun rahaa on loputtomiin ja kaikki on järjestettävissä. Mari on monessa suhteessa ääritoimija, joka ei halua tulla tunnistetuksi.

Vilpittömästi sinun on hidastempoisempi dekkari kuin sarjan seuraava osa; siinä rakennetaan pohjaa tulevalle varsinkin ihmissuhteiden saralla. Samat hahmot tavataan kakkososassa paljon toiminnallisemmissa rooleissa. Tässä pysytään Lontoossa ja yritetään elää murhien ja limaisten ihmisten kohtaamistenkin keskellä tavallista työssäkäyvän naisen elämää. Pidin kirjasta lievän uskottavuuskriisin jälkeenkin paljon henkilöhahmojen vuoksi, jotka ovat jo tulleet varsin läheisiksi. Mari ja Lia puhuvat kiinnostavan intiimiä suomea, eivätkä ole kumpikaan toisilleen liian helppoja pähkinöitä purtaviksi.

 

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

vish_puri_ja_nauruun_kuolleen_miehen_tapaus-hall_tarquin-23101423-4183223724-frntlTarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.