Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

West Corkin sielunmaisemaa

Teos: Cecelia Ahern: Lyyralintu (Gummerus, 2021)

Suomennos: Heidi Tihvenäinen ja Lauri Sallamo

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Irlannista on viimeisen 30 vuoden aikana putkahdellut niin paljon naispuolisia viihdekirjailijoita, että ns. vakavammat äänet jäävät usein ulkomailla huomaamatta. Aikamme painokuningattarista olen lukenut Cathy Kellyä ja Marian Keyesiä; voin melko suurella varmuudella väittää, että Cecelia Ahern (s. 1982) on jäänyt välistä, sillä v. 2004 olen ollut niin kirjasnobi, ettei teos PS. I love you olisi mennyt seulastani läpi.

Ahernin uusin teos alkoi kiinnostaa houkuttelevan kansikuvan ja erikoisen nimen vuoksi. Lyyralintu on itse asiassa Australiassa pesivä laji, mutta minulle se olisi mennyt täydestä myös irlantilaisena, ellei kirjassa olisi matkustettu Australiaan katsomaan linnun luonnonoloja.

Romaanissa dublinilainen tuotantoyhtiö matkustaa läntisen Corkin maaseudulle tekemään dokumenttifilmiä. Naispuolinen ohjaaja Bo on hyvin kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. Hänen poikaystävänsä Solomon on tiimin kuvaaja, eikä yleensä jaa Bon kanssa taiteellista visiota, mikä aiheuttaa jännitteitä. Kuvausmatkalla Solomon törmää erään syrjäisen torpan lähistöllä nuoreen naiseen, joka vieraan nähdessään alkaa ääntelehtiä lintujen tavoin karkottaakseen tunkeilijan pois. Monien, monituisten lintujen. Onneksi Solomon onnistuu rauhoittaa pelästyttämänsä naisen, ja heidän välilleen syntyy luottamussuhde. Naisen tapa kommunikoida on maaginen, vaikka se voi viitata myös neurologiseen häiriöön.

Nuori Laura on elänyt näillä seuduilla koko ikänsä, mutta häntä on piiloteltu yhteiskunnalta. Hänen syntymäänsä ei ole rekisteröity, hän ei ole käynyt koulua eikä hän ole saanut vaivoihinsa lääkärihoitoa. Mummi ja äiti, jotka näin päättivät toimia, ovat kuolleet jo vuosia sitten, äiti syöpään, johon hän kieltäytyi hakemasta hoitoa. Viimeiset vuodet hänen asioitaan on hoitanut Tom-niminen mies, joka järjesti asumisen omalla maallaan. Tom on käynyt hänelle kaupassa, mutta asettanut Lauran myös avuttoman haavoittuvan asemaan. Nyt Tom on kuollut, ja Lauran paperiton asuminen saattaa olla kortilla. Hän on yli 20-vuotias, hän osaa lukea, ja on jopa käynyt äitinsä ja mummonsa kanssa lomamatkoilla muualla Irlannissa, mutta kotikylässä hän ei ole saanut liikkua ihmisten ilmoilla.

Pelkäsin, että kyseessä olisi ahdistava susilapsitarina, mutta kyllä tässä päästiin aika nopeasti valon puolelle. Kirjassa seurataan Lauran komeettamaista nousua television kykykilpailussa, siihen liittyvää viihdeteollisuutta ja julkisuutta, ja naisen sopeutumista suureen maailmaan. Hyppy alkeellisesta mökistä Dublinin yökerhoihin ja hotelleihin on valtava, ja toki hänen on nuorena naisena opittava myös kohtaamaan miesten huomio. On myös opittava käyttäytymään yökerhoissa niin, ettei joudu roskalehtien riepoteltavaksi. Romanssirintamaa on luvassa maltillisesti, mutta en kuvaisi tätä perinteiseksi romanttiseksi fiktioksi.

Viihdekirjaksi teoksen tekee se, että siinä kirjaimellisesti liikutaan viihdeteollisuuden sydämessä. Irlantilaisen suhtautuvat talent-kilpailuihinsa suuremmalla intohimolla kuin suomalaiset, ja peli on kulissien takana armotonta. Kilpailun ilkein tuomari on dokumentin ohjaaja-Bon entinen miesystävä, eli Lauran tie karsintoihin on saattanut olla jollain tapaa voideltu. Kisan etenemisen koreografia myös tuntuu osittain käsikirjoitetulta, eli ilkeän tuomarin on raivottava, jotta ohjelmassa säilyisi draaman kaari.

Ihmettelin tarinassa Lauran nopeaa sopeutumista kaupunkielämään, mutta oli hyväkin, ettei tämä ollut sellainen sosiaalipornahtava tuhkimotarina, josta siitä näillä aineksilla olisi voinut tulla. Tässä voi olla realistiseen kerrontaan tottuneille joitain uskottavuushaasteita: itsellä Irlannissa aikaa viettäneenä ihmetytti tuo lapsen piilottamisen mahdollisuus. Tosin Irlannissa on kautta aikain synnytetty lapsia salaa, mutta tällaisia lapsia ei ole yleensä pidetty elossa, tai pidetty omilla tiluksilla. Irlannissa syrjäkylät eivät ole niin syrjässä kuin miten me suomalaiset ne ymmärrämme. Kulttuuri on paljon puheliaampaa ja yhteisöllisempää kuin suomalainen.

Mutta Ahern tuntee kuvaamansa seudut minua paremmin, ja on ehkä kuullut joistain vastaavista tapauksista. Kirjan syntyhistoria alkoi kiinnostaa minua, sillä usein vastaavat tosi elämän tarinat ovat fiktiota uskomattomampia.

Ainoa asia, joka ärsytti minua teoksessa, oli eri henkilöiden jatkuva jetlag-oireiden kuvaus, joka oli liiallista ja tylsää. Vastaavia manerismeja toiset kirjailijat aikaansaavat krapulasta. Tässä alkoholin käyttö ja huumeet jäivät vähemmälle huomiolle kuin lentämisen aikaansaama sekaannus.

Lyyralintu varmasti vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin, mutta veikkaan siitä tulevan hittikirja alle kolmikymppisten parissa. Elokuvallista potentiaalia teoksessa on paljon, tosin itse katsoisin mieluummin leffan Lauran lapsuudesta ja nuoruudesta kuin elämästä Dublinin viihdepiireissä. Kaiken kaikkiaan ihastuttava ja yllättävä teos kirjailijalta, jolta odotin jotain imelämpää.

Intergalaktisessa arboretumissa

Teos: Richard Powers: Ikipuut (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Karhulahti

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Luonto/ilmastonmuutosaiheisella neljän teoksen reppuretkelläni viimeinen rasti, Richard Powersin Ikipuut, oli temaattisesti laaja-alaisiin ja vaikein etappi. Tämäkin on historiallinen romaani, jonka fokus on kuitenkin 1900-luvun lähihistoriassa, Amerikan mantereen monessa kolkassa, ja vähän Aasiassakin.

Alussa luulin lukevani novellikokoelmaa, sillä alkupuolen tarinoilla ei tuntunut olevan paljoa yhteyttä toisiinsa, ja romaanin juoni alkoikin kehittyä vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kirjassa on monia avainhenkilöitä, joilla kaikilla on elämässä tärkeitä puita, mutta heidän luontosuhteet eroavat toisistaan. Joku on saanut pakkomielteen puiden kuvaamisesta sukuperintönä, toinen löytää sen avaruudesta tai pelimaailmasta, kolmannella kutsumus ikipuiden pelastukseen tulee rankan huumeiden käytön jälkeisenä visiona. Yksi hahmoista on tullut puun pelastamaksi Thaimaan viidakossa, jonne hän on hypännyt epäonnisella laskuvarjolla palavasta lentokoneesta Vietnamin sodan jälkimainingeissa.

Yli puolella romaanin hahmoista on akateeminen tausta, mutta kaikki eivät ole luonnontutkijoita. Tyypillisin puiden pelastajahahmo on metsänhoidon tutkijana syrjäytetty Patricia Westerford, joka ”puu-Pattynakin” tunnetaan. Hän alkaa kehitellä teoriaansa puiden keskinäisestä kommunikaatiosta jo ollessaan opiskelija 1960-luvulla. Miespuoliset kollegat eivät voi sietää Patrician tapaa tehdä tiedettä, ja hänet hiljennetään oikeusteitse. Itsetuhoisten aikeiden jälkeen nainen vetäytyy keskilännen ikimetsiin hoitamaan valtion metsänvartijan tehtävää, kunnes uuden polven opiskelijat tulevat etsimään häntä 80-90-lukujen vaihteesta.

Noin puolet romaanista keskittyy Kalifornian ikipuiden pelastamisoperaatioon, suureen aktivismin aaltoon 90-luvun alussa, joka sai aikaan väkivaltaa ja ihmisuhreja. Tämä oli hurjaa, jännittävää ja traagista, mutta oma keskittymiseni tämän 24 tunnin mittaisen saagan kanssa herpaantui monta kertaa aktivismia kuvaavissa massakohtauksissa. Tilanne on sama kuin sotakirjoissa: toiminnalliset väkivallan kuvaukset eivät nappaa, varsinkaan, jos ne kestävät kymmeniä sivuja. Kirjassa Olivia ja Nick, nuoret tulisielut, alkavat elää puussa, jolle he ovat antaneet myyttisen persoonan ja nimen Minas. Powers kuvaa tätä symbioottista suhdetta eeppisesti, mutta koin silti jääväni ulkopuoliseksi tässä naisen, miehen ja puun kolmiodraamassa.

Tykkäsin enemmän kirjan aasialaistaustaisista hahmoista, kuten Mimistä, jonka isä oli Shanghain muslimi, ja Niiliistä, jonka intialaiset vanhemmat olivat muuttaneet Piilaaksoon alueen kehityksen ensimmäisessä aallossa. Niilii putoaa teininä puusta ja vammautuu loppuiäkseen, mutta tämä ei estä häntä tulemasta pelimaailman pioneeriksi. Opinkin kirjasta ehkä eniten juuri pelimaailman lyhyestä historiasta, ja oli kiinnostavaa tutkia, mitä ”juurtuminen” merkitsee koodaajien maailmassa.

Yhteistä tälle romaanille ja ennen tätä lukemalleni Tea Obrehtin Vedettömälle maalle oli se, että molemmissa oli sellaisia aasialaisia maahanmuuttajahahmoja, joiden historiaa paikallisten oli vaikea lukea. Islam ei ollut suuri teema Powersin romaanissa, mutta hän kuvasi hyvin sellaisen henkilön kulttuurista sekaannusta, joka ei ehkä enää osaa edes harjoittaa uskontoa, johon hän on syntynyt. Powers myös kuvasi Amerikan muuton koloniaalisia juuria vahvemmin kuin Obreht, mutta Obrehtin villin lännen saaga oli minulle tässä vaiheessa elävämpi lukukokemus siksi, että pystyin ottamaan sen vastaan yhden päivän aikana. Powersin jättiteosta taas tankkasin melkein viikon, ja pidin sitäkin riittämättömänä aikana tarinan sisäistämiselle.

Jollekin minua hitaammalle ja pohdiskelevalle lukijalle Ikipuut voi olla tämän vuoden hittikirja – sellainen, jonka jälkeen ei vähään aikaan tarvitse lukea mitään. Itsekin suhtaudun romaaniin suurella kunnioituksella, sillä siinä oli vahvan tieteellisen näkökulman lisäksi myös kunnollinen juoni ja tarpeeksi jännitystä. Ehkä tarvitsisin sen syvälliseen omaksumiseen toisen lukukerran, ja mieluiten paperiversiona.

Ajankohtaisuuden kipurajalla

Teos: Clare Mackintosh: Panttivanki (Gummerus, 2021)

Suomennos: Marja Luoma

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Clare Mackintoshin vasta suomeksi julkaistun trillerin jo ennen juhannusta, ja tähän väliin kiilasi jo muutama muu teos. Muistijälki Panttivangista on edelleen tuore, mutta omat näkemykseni teoksesta ovat edelleen hakusalla. En osaa sanoa, oliko tämä minulle kahden vai neljän tähden lukukokemus.

Kuluneella viikolla kirjojen ulkopuolella pientä mielenkiintoa on herättänyt Elokapina-liikkeen leireily Helsingin kaupunkitilassa. Sympatiani ovat aktivistien puolella, mutta ymmärrän myös niitä, joita erityisesti kadulla telttailu ärsyttää. Juuri nyt en voinut lähteä liikettä tukemaan Helsinkiin saakka, mutta sain hyviä energioita joistain näkemistäni videostreameista.

Näin ollen olin ahdistunut siitä, että näin Clare Mackintoshin kirjan kaapatulla lennolla vahvasti elementtejä kansainvälisestä Extinction Rebellion-ryhmittymästä. Jos joku pelkää liikoja juonipaljastuksia, voi lopettaa arvioni lukemisen tähän. Yritän olla paljastamatta romaanin keskeisimpiä koukutuksia, mutta kirjasta olisi todella latteaa kertoa pelkästään sen tylsän päähenkilöpariskunnan kautta.

Teos kertoo länsimaisten, hyväosaisen nuorten harjoittamasta ekoterrorismista, jota on markkinoitu varsin viattomin, rauhanomaisin keinoin. Varsinaista toimintaa on suunniteltu sisäpiiriläisten kesken kryptattujen koodien takana Tor-verkossa. Mukaan mahtuu sosiaalisesti rajoittuneita ja epätasapainoisia yksilöitä, joilla on oma roolinsa liikkeessä, vaikka he eivät ole tanssimassa pääkaupunkien kaduilla.

Romaanissa noin nelikymppinen ”lentoemäntä” tai nykykielellä matkustushenkilökuntalainen Mina on naimisissa poliisimies Adamin kanssa. Pariskunta on pitkän lapsettomuuskriisin jälkeen päätynyt adoptoimaan kotimaassa syntyneen Sofia-tytön, joka on jo kuusivuotias. Sofian biologisia sukulaisia asuu lähellä pariskunnan kotia, mutta tämä ei enää haittaa perheen arkea.

Perhe on joutunut turvautumaan au pairien apuun, sillä molempien epäsäännölliset työajat eivät mahdollista varmaa, rutiinikeskeistä arkea. Viimeisin, ukrainalainen au pair Katja on juuri lähtenyt ovet paukkuen viitaten Adamin uskottomuuteen hänen itsensä kanssa. Mina on laittanut ukkonsa ulkoruokintaan, ja tämä voi harvinaisen huonosti omassa miesluolassaan. Ensi hätään on palkattu lapsenvahdiksi paikallinen teini Becca, johon varsinkaan Adam ei tunnu luottavan pätkääkään.

Sofia-tyttären käytöksessä on paljon sellaista, joka viittaa kiintymyssuhdehäiriöihin. Hän on rakastettava lähinnä vieraille ihmisille, kun taas omien vanhempiensa kanssa hän on oppinut manipuloimaan tunteilla. Varsinkaan Adam ei ole oikein koskaan kokenut todellista läheisyyttä älykkään, mutta vaativan lapsensa kanssa. Liian usein hän kadehtii niitä, joilla on ”normaaleja” biologisia lapsia – ikään kuin yhteiset geenit takaisivat lapsen käytöksen ennakoitavuuden.

Ainoa kiinnostava asia tässä raskaassa ja seikkaperäisesä perhekuviossa oli sen kielitilanne. Minalla on ranskalais-algerialaiset juuret, ja hän haluaisi tyttärensä oppivan sekä ranskaa että arabiaa. Arabia on hänelle lähinnä kiroilun ja moitteiden kieli, jota Minan oma äiti käytti lähinnä suutuspäissään. Omalle tyttärelle hän haluaisi opettaa parempaa tunneilmaisua molemmalla kielellä.

Puolet trilleristä sijoittuu Britannian mantereelle, puolet Lontoon ja Sydneyn väliselle nonstop-neitsytlennolle, ja ihan lopussa vietetään vielä lyhyt jakso Sydneyssä. Mackintosh on luonut lennolleen mittavan henkilögallerian, ja monella sivuhenkilöistä voisi olla henkilökohtaisia syitä kostaa maailmalle räjäyttämällä jumbojetti pillun päreiksi. Koneen henkilökunnasta harva tuntee toisiaan hyvin, eikä työpaikka tosiaan ole mikään unelmatehdas yhteishengen tai palkkaetuuksien vuoksi.

Ilmeisesti Mina on päässyt urallaan huipulle, kun hän saa palvella businessluokan puolella historiallisella lennolla. Taidokasta kirjassa on Minan epäluotettava kertojan positio, sillä hän tuntui olevan lennon aikana, jo ennen terroriuhkaa, sekaisin kuin seinäkello.

Ärsyynnyin kirjassa siitä, että moni sen asetelmista tuntui kuin käyttäytymispsykologian oppikirjoista revityiltä. Loppusanoissa Mackintosh kertoo kirjoittamisprosessistaan, ja sitä kautta päädyin kysymään, olisiko tässä teoksessa menty liiankin pitkälle taustoituksen kanssa. Kaikki Mackintoshin taustamateriaali ei kuitenkaan tule kirjoista, sillä hän on tehnyt pitkän uran poliisivoimissa ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Siksi on kiinnostavaa, ettei hän kirjoita dekkareita, vaan psykologisia trillereitä, joissa äitiys ja vanhemmuus ovat aina jotenkin keskiössä.

Positiivista Panttivangissa kuitenkin on se, että se saattaa hyvin kiinnostaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään pienten lasten vanhempia. Suurkatastrofin teema kiinnostaa usein enemmän mies- kuin naislukijoita, vai onko oletukseni vain ennakkoluuloinen?

Kirjaa hetken auki kelattuani jäin vaikutelmissa kuitenkin plussan puolelle, mutta tämä ei ole suosikkini Mackintoshin tuotannossa. Samalla olen hyvin tietoinen, että monille muille tämä saattaa olla koko kesän hittikirja.

Itse jään teoksen siivittämänä vain haaveilemaan päivästä, jolloin vielä lentäisin johonkin ilman terrorismin tai virustartunnan pelkoa. Itse tienaamalla rahalla. Siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Tällä välillä olen jo oppinut korvaamaan lentokoneet pitkän matkan busseilla.

Ja tuollaisesta Itä-Eurooppaa halki tahkovasta bussistakin saisi aikaan mainion trillerin…

Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Kuinka etnostressistä toivutaan

Teos: Niillas Holmberg: Halla Helle (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Niillas Holmberg

Viime vuonna HELMET-kirjahaasteeni jäi kesken siksikin, etten kelpuuttanut mitään löytämääni kirjaa kohtaan ”saamelaisen kirjoittama teos”. Tämä vuonna eteeni tuli sitten täsmäteos tuohon kohtaan, runoilijanakin tunnetun Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle.

Romaanissa Tampereella vaikuttava nuorimies Samu kohtaa saamelaistaiteilija Ellen, joka tunnetaan taidepiireissä nimellä Halla Helle. Nuori nainen on poikkeuksellisen menestyvä varsinkin apurahojen saajana, mutta hänellä on taipumusta masennukseen, burnoutin ja etnostressiin, jota aiheuttaa jatkuva kahden kulttuurin arvomaailman yhteentörmäys. Ellen tilaa ei varsinaisesti paranna postkoloniaalin teorian opiskelu, joka paikoitellen tuntuu kuin oppikirjasta tankatulta.

Nuorten välille kehittyy myrskyisä suhde, vaikka Samu kokee välillä olevansa enemmän suuren taiteilijan fanipoika kuin varteenotettava kumppani. Tarina alkaa Ellen isoäidin, ahkun kuolemasta ja hautajaisista, jonne hän lähettää Samun viestinviejäksi. Hautajaisreissu venyykin sitten Utsjoella asumiseksi. Samu saa töitä paikallisesta kirjastosta, mutta enemmän energiaa hänellä kuluu ailahtelevan Ellen paimentamiseen.

Elle vetäytyy tekemään perinnekäsitöitä eräkämppään kuukausiksi, eikä suostu tapaamaan Samua, joka asuu Utsjoen keskustassa ahkun rivitalokämpässä. Samua ottaa aivoon naisen tyhjäkäynti tilanteessa, jossa tämän olisi taottava lupaavasti lämmennyttä rautaa. Lahjojen hukkaaminen tuntuu hänestä käsittämättömältä, kun naisella olisi vientiä maailmalla. Samu ei usko saamelaisuuden paikkasidonnaisuuteen, eikä siihen, että uskottavaa saamelaistaidetta voisi tehdä vain synnyinsijoilla.

Toki Samu pohtii matkansa aikana myös omia välisuomalaisia juuriaan. Ennen Lappiin muuttoa hän on etsinyt niitä Pirkkalan muinaishistorian seurasta, ja ollut niitä paossa pitkällä matkalla Nepalissa. Hänen pappisisällään on esiintynyt vakavampaa Lapin-hulluutta kuin hänellä itsellään, ja mies on aikanaan hakenut jopa kirkkoherran virkaa maakunnasta. Poikaa on kasvatettu Samuli Paulaharjun etnologisten matkakertomusten hengessä, ja myös Lappiin etelästä muuttaneiden pappien kirjallinen tuotanto saa romaanissa uuden elämän.

Romaanin paikalliset sivuhenkilöt ovat henkevän juurevia, niin saamelaiset kuin lantalaiset tulokkaat. Kunnallispolitiikka on tulenkatkuista, ja nuoriso kokoontuu poliittisesti motivoituneihin tarinankerrontailtoihin, joiden vuoksi jo alakoululaiset tietävät sanan ”aktivisti” merkityksen. Suurta draamaa aiheuttaa myös paikallisen Metsähallituksen kämpän tuhopoltto, josta myös Samua epäillään.

Äänikirjana kerran kuunneltuna teos tuntuu runsaudensarvelta, joka ei vielä täysin avaudu. On tosin mukavampaa kuunnella saamea kuin lukea sitä, eikä kielikään tunnu minusta uppo-oudolta johtuen saamenkielisten uutisten seuraamisharrastuksestani. Myös näkökulman valinta, eli uuden ei-natiivin tulokkaan perspektiivi auttaa ymmärryksessä.

Romaanin keskeisin ”pihvi” liittyi minulla mielenterveyden oireilun kulttuurisidonnaisiin tulkintoihin, ja luontosuhteeseen, joka voi olla samaan aikaan parantava ja uhkaava. Psykologiaa opiskellut Samu alkaa Ellen kyökkiterapeutiksi, ja paikallisen kirjaston poistokirjoista löytynyt Freudin Unien tulkinta pääsee päivittäiseen käyttöön. Ellen tauluissa esiintyvä sammakko osoittautuu traumoja avaavaksi symboliksi, jonka kautta palataan naisen isäsuhteeseen. Ellen isä on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta suhde aktivoituu vanhoja VHS-videoita katsellessa.

Veikkaan tälle romaanille Finlandia-ehdokkuutta, enkä tosiaankaan minkään kiintiösaamelaisuuden tai muun kulttuurisen ”edustavuuden” näkökulmasta. Holmbergin kertojan ääni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen, ja kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarjoamaan kattavan poikkileikkauksen tämän päivän saamelaisyhteisön nykytilasta vahvuuksineen ja haasteineen. Kirjaa voi toki lukea muutenkin kuin yhteisöllisenä kudelmana, vaikka seikkailuromaanina. Romaanin onnistuneisuus piilee sen monitasoisuudessa ja – äänisyydessä. Yksikään ääni ei jää pintapuoliseksi tai tunnu turhalta, ja kahvia ikuisesti hörppivistä mökin ukoista ja akoista löytyy yllättäviä ulottuvuuksia.