Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Mainokset

Albanialainen verensiirto

Teos: Ismael Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976)

Suomennos: Kyllikki Villa

Kirjahaaste etenee vimmaisesti, vaikka olen pulassa näiden kirjojen kanssa, joita en aivan vapaasta tahdosta lukemistoihini olisi valinnut. Keskeneräisiä on jo varmaan 10, pari-kolme ovat niin tylsiä tai mauttomia, etten voi haaskata aikaani niiden loppuun saattamiseen – posketonta väkivaltaa, misogyniaa, huonoa kieltä tai muuten junnaavia juonenkäänteitä. Jos tällaista on vielä tiedossa yli 400 sivun formaatissa, aikuisen ihmisen kuuluisi voida sanoa sille ”ei kiitos”, vaikka olisi kuinka jännittävä lukuhaaste menossa.

Harjoittelen nyt siis perääntymistä. Huonoja kirjoja julkaistaan liikaa, ja huonoimmista huonoimmat ovat yleensä tuoreita suomalaisteoksia. Luokatonta kuraa tuutataan ulos myös Ruotsissa ja Britanniassa. Huonoimmista huonoimmat tulevat yleensä julkkiksilta tai puolijulkkiksilta, jotka johtuen kuuluisuudestaan ovat saaneet kustannussopimuksen, vaikka mitään näyttöä kirjallisista lahjoista ei ole.

Indonesia-rasti tökkii pahasti, vaikka siihen lukemani kirja ei ole kaunokirjallisista ansioista heikoimmasta päästä. Tähän väliin kiilasivat sitten nämä itäeurooppalaiset hyllynlämmittimet. Albanialaisen Ismail Kadaren (s. 1936) teos ei ole liian väkivaltainen eikä mauton, ja verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen sen juonikin tuntuu ymmärrettävältä. Kadare eli kotimaassaan Albaniassa maan hallituksen epäsuosiossa aina vuoteen 1990 saakka, jolloin hän pääsi muuttamaan Ranskaan. Hän voitti Man Booker-palkinnon vuonna 2005, ja on myös saanut monia muita, pienempiä kirjallisuuspalkintoja ympäri maailmaa.

Kadare on opiskellut aikanaan kirjallisuutta Maxim Gorki-instituutissa Moskovassa. Jonkunlainen kommunisti hän kai on ollut, mutta samalla suuri totalitarismin kriitikko. Häntä pidetään Albanian Solzenitsyninä, ja hän kirjoittaa enimmäkseen äidinkielellään, mutta myös jonkun verran ranskaksi. Miehen tuotanto on monipuolinen ja laaja, ja lukemani kirja kuuluu aivan tuotannon alkupäähän.

Kivisen kaupungin kronikka (alkuteos v. 1971) kertoo toisesta maailmansodasta lapsen näkökulmasta. Siinä eletään eteläalbanialaisen Girokasterin kaupungissa, joka on rakennettu kivisille, viettäville rinteille. Girokasterissa ei tavallisilla ihmisillä ole vielä sodan alkaessa sähköjä, ja sellaisia maailman ihmeitä kuin silmälaseja pidetään paholaisen merkkeinä. Kaupunkia riivaa taikausko, jota varsinkin fasistiset voimat osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Ihmiset pelkäävät hiusten tai kynnen palojensa joutuvan vääriin käsiin ja lapset etsiskelevät kivisiltä kujilta näistä tehtyjä ”taikapalloja”. Elokuvien lisäksi kaupunkilaisilla ei ole oikein muita hupeja kuin eläinten lahtaamisen seuraaminen teurastamoissa.

Olen aloittanut tämän romaanin kerran aiemminkin ja olin jo masentua ensimmäisen kappaleen aikana. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, vaikkakin Kadaren kirjoitustyyli on kuivahko ja toteava. Kirjan poikakertoja tarkkailee maailmaa aidosti lapsen silmin. Vaikka hän osaa jo lukea ja on ehkä ikäisekseen pikkuvanha, hän kyselee hassuja lapsen kysymyksiään läheisiltään. Välillä hänet lähetetään ”virkistymään” äitinsä vanhempien luo maaseudulle, jossa leipä on leveämpää ja jossa pojan isoisä viihdyttää tätä oudoilla turkkilaisilla lukemistoillaan. Poika näkee arabian kirjaimiston ”muurahaisina”, ja ihmettelee isoisänsä kykyä lukea vierasperäistä tekstiä.

Kirjassa on outoja sivuhenkilöitä, kuten siivoushullu täti, joka ei suostu syömään kyläpaikoissa kuin omista astioistaan, hermafrodiiti naapuri, joka otetaan koteihin tekemään ”naisten töitä”, parrakkaita naisia ja lukion opettaja, jonka pakkomielteenä on kissojen tappo biologian tuntien demoja varten. Opettaja jatkaa kissojen jahtaamista myös sen jälkeen, kun koulu suljetaan ja kaupunkilaiset evakuoidaan maalle. Eläinrääkkäys saattaa olla tässä vaikea pala niellä, jos ei osaa suhteuttaa sitä historialliseen kontekstiin. (Samaa angstia luin myös korealaisen Han Kangin Vegetaristiin liittyvistä kommenteista – aika moni on jättänyt sen kesken koiranrääkkäyskohtauksen vuoksi.)

Kirjassa käydään läpi koko sodan historia tavallisten, työväenluokkaisten tai alemman keskiluokan edustajien näkökulmasta. Kovin kummoista patriotismia nämä monen kilpailevan vallan miehittämät kansanmiehet ja -naiset eivät sodan aikana koe. Italialaisiin on maassa totuttu paremmin kuin saksalaisiin, mutta myös italialaisten sotilaiden tapa käyttää naismaisia hajusteita kummastuttaa paikallisia. Oman maalaiset partisaanisissit nähdään sodan lopussa maan vapauttajina, mutta kansan poliittinen lukutaito on kirjavan hataraa. Monia lähinnä kiinnostaa, onko punaviiksinen Iosif Stalin muhammetilainen, ja moni on siinä uskossa, että hän on.

Puolet romaanin tarinasta tapahtuu pommisuojissa ja bunkkereissa, joissa nuori kertoja tarkkailee omituisia aikuisia. Aikuiset näkevät sodan verensiirtona, jonka jokaisen kansan kuuluu läpikäydä neljän-viidenkymmenen vuoden välein. Vereen ja kiveen liittyvien metaforien määrä on teoksessa suuri. Kiinnostavinta teoksessa oli kuvaus pojan 17-vuotiaan tädin karkaamisesta partisaaniksi vuorille, ja oletuksesta sissien villistä seksielämästä. Minulla on kutina, että Kadaren tuotannosta voisi löytyä lisääkin tarinoita tuosta sissitoiminnasta, ei niin poliittisesti korrektissa muodossa.

Verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen tässä romaanissa todella oli vahva naisnäkökulma, ja mummot, äidit ja tädit olivat miehiä tomerampia toimijoita joka suhteessa. Omituiset albanialaiset nimet kutkuttivat kieleni kantoja, kuten tädit Xhemo ja Xhexhua.

Maahaasteessa olen kohdassa 35/196: Albania.

Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Musikaalisesta juurettomuudesta

20180923_110731Teos: Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus, 2009)

Käännös: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä sain: Kirpputorilta

Toissa vuonna sain unessa sukunimen Anker fiktiivisen tekstini juutalaiselle suvulle. Tekstin, jota olin kirjoittamassa, päähenkilö oli Mirjami Anker, nainen, joka keski-iässä ottaa äidinpuoleisen sukunsa vanhan nimen ja alkaa opiskella ”juuriensa” henkistä perimää. En päässyt tarinassa kovin pitkälle, mutta huomasin silloin, että ruotsalaiskirjailija Linda Olssonilla oli romaanissaan hahmo Miriam Anker, nuori tyttö, joka kuolee päälleajon uhrina.

Viime viikonloppuna vihdoin löysin tämän teoksen Kangasniemeltä kirpputorilta. Olssonilta olen lukenut aiemmin hittiteoksen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2003), joka sekin saapui luokseni miltei sattumalta. Lyyrinen Olsson ei välttämättä olisi ensimmäinen valintani kirjakaupassa, mutta se, että hän kirjoittaa teoksiaan englanniksi Uudesta-Seelannista käsin, kiinnostaa. Ei hän ole ainakaan tyypillisin ruotsalaiskertoja, ja kaikissa hänen kirjoissaan näyttää olevan transnationaalinen ulottuvuus.

Sonaatti Miriamille on erikoinen suru- ja sukukirja, joka jäljittää juurettoman Adam Ankerin tarinaa Krakovan juutalaiseen ghettoon. Adam on kuusikymppinen viulisti, säveltäjä ja professori, joka on muuttanut nelikymppisenä tuoreena isänä vastasyntyneen Miriam-tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin. Miriamin äitikysymys on mysteerio, tai ainakin Adam haluaa asian niin esittää. Pikkulapsesta saakka Adam on asunut Tukholmassa, mutta Ruotsi ei ole hänen kotimaansa. Adam tietää olevansa juutalaispakolainen Itä-Euroopasta, mutta hänen äitinsä ei ole halunnut kertoa hänelle sotamuistoistaan.

Kirjassa Adam on juuri menettänyt tyttärensä, ja sitä kautta osittain myös syyn elää. Wellingtonin kaupungista hän löytää Clara-nimisen vanhan naisen, joka on naiivilla tavalla etsinyt kadonnutta Adam-veljeään koko ikänsä. Holokaustinäyttelystä nuorempi Adam bongaa Claran etsintäkuulutuksen, ja lähtee etsimään tätä. Clara osoittautuu sukulaiseksi ja ojentaa miehelle nipun avaamattomia kirjeitä – kirjeitä, joita hän ei ole tohtinut avata yli 60 vuoteen.

Teoksessa matkustetaan Adamin juurille Krakovaan, josta löytyy lisää hänen elämänsä avainhenkilöitä, sekä Tukholman saaristoon, jossa Miriamin biologinen äiti asuu, kenties tietämättömänä tyttärensä kuolemasta. Se on hyvin lyyrinen odysseia hiljaisuuteen, muistamattomuuteen ja sen vastapooliin, pakonomaiseen muistamiseen. Krakovassa vanha mies, Adamin isän ystävä Moishe, asuttaa yksin kokonaista purkutuomion alla olevaa kerrostaloa, jossa hän pitää erillisiä huoneita ja asuntoja holokaustissa kuolleille ystävilleen ja sukulaisilleen. Vanhojen eloonjääneiden iltamat jäivät vahvimpana episodina mieleeni. Krakovan kaupungin elegantti ”vanha maailma” pitsiliinoineen ja kahvikakkuineen peilautuu upeasti Uuden-Seelannin huolettoman ”uuden maailman” ilmapiirin kanssa.

Juonellisesti romaani on jopa löysä, ja varsinkaan Adamin ja ruotsalaisen Cecilian rakkaustarina ei jättänyt minuun syvää jälkeä. Holokaustin käsittelyssä Olsson on taitavampi, ja kielellisesti sonaatti kuulostaa postmodernilta ja fragmentaariselta. Jos lukija jaksaa perehtyä siinä esiteltyyn puolalais-juutalaiseen runouteen, hän varmasti pääsee jo pitkälle 1930-40-lukujen ihmisyyden kieltävissä tunnelmissa.

Kirjassa vieraillaan myös sota-ajan Vilnassa ja Liettuan metsissä, jonne monet juutalaiset pakenivat henkensä edestä. Viime kesän bussimatka sai uusia ulottuvuuksia, ja jäin muistelemaan varsinkin Vilnan vanhankaupungin Kirjallisuuskatua, jolta varmasti löytyi muistolaatta myös tässä romaanissa lainatuille runoilijoille.

Myös juutalaisen ja itäeurooppalaisen ruoan suhteen teos on runsaudensarvi. Jos pääsen lähiaikoina reissaamaan Krakovaan, saatan ottaa kirjan uuteen käsittelyyn.

Punjabilaisten viiksien taika

IMG_1903Teos: Tarquin Hall: Kadonneen palvelijattaren tapaus

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Tero Valkonen

Sivumäärä: 360

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Olen lukenut brittiläisen Tarquin Hallin dekkareita väärässä järjestyksessä, ja vasta pari viikkoa sitten sain käsiini Vish Purista kertovan sarjan aloitusosan. Vish Puri-sarjaa on ilmestynyt neljä osaa, ja jokaisessa niistä perehdytään johonkin suureen Intian yhteiskuntaa järisyttävään epäkohtaan. On aika loogista, että matkailu aloitetaan kotoa, kysymyksestä palveluskunnan asemasta.

Kirjat ovat ensisijaisesti suunnattu ulkomaisille lukijoille, mutta bongasin Goodreadsista niistä myös intialaisten tekemiä arvioita. En ole intialaisen dekkarigenren suuri asiantuntija, sillä luettavaa maasta on riittänyt muutenkin. Yleensä intialaisissa romaaneissa tapahtuu muutenkin jotain rikollista tai vähintään moraalisesti arveluttavaa, joten en ole kaivannut dekkareita siihen soppaan. Tarquin Hall taitaa olla ainoa Intiasta kertova dekkaristi, jota olen lukenut, mikä sinänsä on noloa, sillä varmasti kotoperäisiä kertojiakin riittää.

Vish Puri-dekkareissa on hämmentävän samantyyppinen formaatti kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teoksissa, vaikka niissä rikokset ovat astetta raaempia. Jos tämän kepeän, kaupallishenkisen toiston voi antaa anteeksi, kirjat varmasti viihdyttävät ja kuljettavat perille Intiaan saakka. Kulttuuria tulkataan perusteellisesti, ja lukija oppii eri provinssien mentaliteettieroista.

Yksityisetsivä Vish Puri on ylipainoinen, rasvaiselle ruoalle perso punjabilaismies, jolla on valtavat armeijatyyliset viikset. Hänen sukunsa on tullut Delhiin v. 1947 maan jaon jälkeen, eli suvun juuret ovat nykyisessä Pakistanissa. Minulle Puri-show on intialaisista kulttuureista läheisintä, ja varsinkin tässä esiintyvä ruokakulttuuri on tuttua. Toki Vish Puri on karikatyyri, ja hänen konservatiivinen perhekeskeisyytensä saattaa joitain lukijoita uuvuttaa. Itse pidän hänen hahmostaan, hänen omaperäisestä kielenkäytöstään ja kotikutoisuudestaan, sillä hän ei kuuluisuudestaan huolimatta ole kovin arvostettu eikä ainakaan elitistinen.

Kirjassa etsitään Rajasthanissa kadonnutta kristittyä palvelija-Marya, jonka oletettu murha on lavastettu teollisuusmoguli Kasliwalin pään menoksi. Se kertoo palveluskunnan prekaarista asemasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta myös hyvää tahtovista huoltosuhteista, joissa tarkoituksena on pelastaa joku kadun kasvatti rikollisuuden polulta. Mitä rikollisuus sitten on miljardin asukkaan maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa? Onko kukaan ollut tekemättä rikosta, tai ainakaan vilppiä, maassa, jossa korruptio on ainoa keino selviytyä?

Vish Puri-kirjat ovat samantyyppistä hyvän mielen viihdettä kuin ruotsalaisen Mikael Bergstrandin ”man lit”-teokset Göran Bergistä – moni varmasti lukee niitä korvikkeena matkailulle. Delhin kaupunki ei edelleenkään kuulu matkahaaveideni kärkeen, enkä ole käynyt siellä kuin kääntymässä. Sen sijaan Purin kyydissä pääsee matkailemaan kiinnostaviin paikkoihin saasteisen metropolin ulkopuolelle, kuten vaikka kristittyjen adivasien kylään Jharkandin provinssissa. Kokisin, että teokset toimivat parhaiten matkakuumeen ylläpitäjänä, ja koska todennäköisyyteni päästä vielä tässä elämässä uudelleen Intiaan on korkeampi kuin McCall Smithin Botswanaan, aion lukea tämän hassun sarjan loppuun.

Ehkä siksikin, että Puri-kirjoja on vain 4 ja McCall Smithin Botswana-kirjoja on 19. Pieni Botswana on niissä kyllä perin pohjin tallattu. Lukevatkohan botswanalaiset kirjoja edelleen innolla?

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901