Työmiehistä ja taivaanrannanmaalareista

Sain Gummerukselta joulutervehdyksenä kevään uutuusromaanin ennakkokappaleen. Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018) on odottanut arviotaan jo kolme viikkoa, koska teoksen virallinen julkaisupäivä on tänään. On ilo päästä arvioimaan tuoretta kirjaa, varsinkin, kun se on taidokkaasti kirjoitettu ja yllätyksellinen.

En olisi tätä kirjaa välttämättä itse löytänyt ilman kustantajan vinkkausta. Pohjoinen teema toki kiinnostaa, mutta toisen maailmansodan saksalaishaamut alkavat minulla olla jo hieman koluttu luu. Joillekin muille, varsinkin niille, joita Saksaan kohdistuva sukututkimus omakohtaisesti koskettaa, kiinnostus voi olla elävämpi. Romaanissa siis keski-ikäinen perhostutkija Max etsii isää 1980-luvun alkupuolella.

Isän etsintä tulee Maxille ajankohtaisesti vasta Silvia-äidin kuoltua. Max ja Silvia ovat olleet vähäpuheinen kaksikko, eikä äidin tunteet poikaa kohtaan ole aina olleet pelkästään rakkaudelliset. Max luulee saksalaisen isän kuolleen Lapin sodassa, tai näin viralliset tiedostot hänelle kertovat. Oulun maakunta-arkistosta löytyy kuitenkin ristiriitaisia tiedon murusia, jotka johtavat Maxin matkalle kohti syvempää itsetuntemusta. Hampurista hän löytää oletetun setänsä Viktor Stanislauksen, joka on ainoa elossa oleva henkilö, joka voi raottaa sota-aikaista mysteeriä.

Teos on rakennettu kolmentoista sinfonian ympärille, joista osa on tietoisen riitasointuisia ja tuskaisia. Maxin aikuinen elämäkään ei kulje yhteiskunnan oletetun käsikirjoituksen mukaan, vaan hänen uransa perhostutkijana näyttää lopun merkkejä. Ainoa toivon pilkahdus löytyy suhteesta teini-ikäiseen tyttäreen, joka edelleen suostuu tapaamaan yksinäistä ja erakoitumiseen taipuvaista isäänsä, vaikka tämä unohtuukin kuolleiden perhostenraatojen maailmaan.

Teos on äärimmäisen tiivis, runollinen ja umpimielinen. Ahokumpu ei ainakaan sorru päähenkilöidensä minimalistisen tunneilmaisun selittelyyn, vaan näyttää näiden sodan haavoittamien ihmisten rajallisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Rajat ja puutteet periytyvät kolmanteen polveen, mutta isän ja tyttären suhteessa on kenties mahdollisuus avata menneisyyden kipeitä kysymyksiä.

Pidin paljon kirjan kuvitteellisista sukututkimuksellisista ”aineistoista” ja ylipäänsä sukututkimusteemasta. Kirjassa onnistuttiin lopulta löytämään isä, mutta Maxin puhumattoman äidin tarina jäi edelleen suureksi kysymysmerkiksi. Silvian sotavamma vaikutti suuremmalta kuin Stanislauksen veljesten, ja hänen suomalainen sukutaustansa jäi kokonaan penkomatta. Lukija sai vain tietää, että hänen lappilaiset sukulaisensa häpesivät sakemannin poikaa. Toista isäehdokkaista, sitä työteliäämpää, Silvia käyttää kotipuolessa näytillä, mutta eksentristä muusikkoa ei parane uskovaisille vanhemmille esitellä. Yksinäinen äiti päättää paeta etelään, jotta pääsisi suvun langettamasta häpeäleimasta.

Esikoisteokseksi romaani vaikutti poikkeuksellisen kypsältä ja loppuun asti viilatulta, ja uskon sen saavan paljon positiivista huomiota kielen taitavuuden ja kuvauksen tarkkuuden vuoksi. Itse pidin kirjassa eniten juuri kielestä ja tunnelmista, mutta koin henkilöhahmojen emotionaalisen kylmyyden tai niukkuuden paikoitellen raskaaksi ja tietynlaisia Suomi-kliseitä toistavaksi. Saksa-kliseistä en osaa sanoa, mutta ainakin Ahokumpu osaa näyttää tavallisen natsisotilaan sielunelämän ja haavoittuvaisuuden aivan suvereenisti. Samalla herää kysymys, kuinka paljon ylipäänsä sota-ajan arkistoihin voi luottaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: ”Vuonna 2018 julkaistu kirja.”

 

Mainokset

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Millä saadaan kulttuuriväki suuttumaan?

Wahlsten KosteidenAri Wahlsten on teatterimaailman moniottelija, jonka esikoisromaani  Kosteiden mestojen balladi (Gummerus, 2012) sai aikaan jonkinlaisen paskamyrskyn Helsingin kulttuuripiireissä siksi, että liian moni ihminen tunnisti teoksesta palan itseään. Eniten teoksesta suuttui Arto Paasilinnan vaimo, joka pyysi kirjailijalta julkista anteeksipyyntöä örveltävän Arvo Kivipaasi-hahmon vuoksi. (Minua tuo kuvaus ei loukannut, sillä Paasilinna todella oli viime vuosikymmenellä liian usein lööpeissä känniräyhäämisestään, eikä Wahlsten siksi kuvannut tässä mitään, mitä kansa ei jo tiennyt.)

No, jaa. Aikamoinen myrsky ankkalammikossa, sanoisin. Kuten teoksen nimestä ja kannesta arvata saattaa, teos käsittelee pääasiallisesti ryyppäämistä ja seksiä, varsinkin uskotonta ja irtosellaista, eikä siinä ole kovin montaa selväpäistä hahmoa. Tapahtumat keskittyvät Kallion nurkille, vaikka välillä tehdään luokkaretkiä fiinimpiin ympäristöihin, kuten kartanoiden yksityisjuhliin ja Kaivopuiston arvoasuntoihin. Päähenkilö Aaron Walden tuntuu vahvasti kirjailijan alter egolta, onhan hän näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on alkoholismissaan vielä siinä vaiheessa, jolloin päivittäinen baarielämä on hauskaa, ja fyffeäkin juomiseen aina löytyy, jostain.

Olen lukenut näitä suomalaiskansallisia kosteita kulttiteoksia muutamia, Juoppohullu-sarjasta vain aloitusosan, ja tuoreimpana Kalle Lähteen Happotestin. Verrattuna näihin rappioalkoholismin kuvauksiin Kosteiden mestojen balladi pysyy vielä suht siistinä kuvauksena boheemien artistien elämäntyylistä. Aaron Walden itse on kirjan juopoista kokeneimmasta päästä, kun taas jotkut näyttelijäkaverit pääsevät dokaamaan vain harvoin perheensä kontrolloidessa iltamenoja.

Wahlsten on kielellisesti oivaltava ja tarkkanäköinen kirjoittaja, ja tekstin ”flow” tekee siitä nopealukuisen. Baarien hahmoista, ja varsinkin Aaronin naisista löytyy moniulotteisuutta, vaikka Aaron itse heitä kovin seksistisesti kuvaakin. Naisten keskuudessa Aaron on kiertopalkinto, joka tunnetaan seksuaalisesta viriiliydestään. Siinä missä Aaron objektifioi naisia, myös naiset objektifioivat Aaronia. Tosin lähes kokonaan kännipäisestä örvellyksestä ja nussimisesta koostuva teos jää juoneltaan latteaksi. Kirjan draaman kaari ei ole kummoinen, enkä tiedä, muistanko sen tapahtumista paljoakaan enää ensi viikolla.

Luin kirjan teatterimaailman kuvauksen vuoksi, en viinan, ja koin sen puolen teoksesta kiinnostavaksi. Varsinkin Aaronin ja naisohjaaja Helyn reissu Kontulaan vetämään 10-vuotiaille ongelmanuorille elokuvakerhoa nauratti kovasti, ja herätti kysymyksiä ”hyvinvointitaiteesta”. Vaikka monet taiteilijat palavat tällaisille projekteille ja tekevät niiden vuoksi loputtomiin ilmaisia työtunteja, Wahlsten kuitenkin tässä muistuttaa karheiden lähiöprojektien koomisistakin realiteeteista.

Juomisen suhteen tässä ei tehdä mitään moralistista tilinpäätöstä tai täyskäännettä, vaan Aaronin suhde alkoholiin pysyy jokseenkin muuttumattomana. Siinä mielessä tämä ei ole suuri avainromaani alkoholismista, joka antaisi lukijalle uutta ajattelemisen aihetta. Romaanin hahmot vain sattuvat olemaan juoppoja. Punainen lanka on löydettävissä muualta: ehkä tämä on aikalaiskuvaus helsinkiläisestä taiteilijuudesta, tai kuvaus urbaanin keski-ikäisen miehen elämän rikkonaisuudesta ja työnteon silppuuntumisesta. En oikeastaan kokenut, että Aaronin elämän keskeisin ongelma oli alkoholi – tai ehkä hän oli poikkeuksellisen resistentti alkoholisoitumiselle. Missään nimessä hän ei ollut paha, moraaliton tai ilkeä ihminen, vaan suhteessa harvoihin läheisiinsä jopa välittävä.

Kirjailijan biografiatiedot kertovat, että Wahlsten on tämän romaanin jälkeen julkaissut jopa kolme dekkaria, ja uskon, että genren vaihdos on tehnyt hänen kirjoittamiselleen hyvää. Tällä kirjalla hän on saanut julkisuutta, mutten usko kirjan olleen suuri menestys kaupallisesti. Vetävän kirjoitustyylin vuoksi voisin hyvinkin tutustua johonkin hänen dekkareistaan.

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Kun ”uskontojen uhri” ei anna periksi

Holy SmokeVäliin hassunhauskaa nostalgiaa 2000-luvun taitteesta. Kaikki varmasti muistavat filmintekijä Jane Campionin, jonka kuuluisin elokuva on Piano. Campionin käsikirjoitustyyli alkoi sen jälkeen liikkua vahvasti kohti kokeellisuutta ja postmodernismia, enkä ole hänen uraansa seurannut yhtä tarkasti kuin tosi fanit. Minulla on hatara muistikuva leffasta Holy Smoke (2000), jonka olen saattanut nähdä, mutta se ei tainnut tehdä vaikutusta.

Nyt teos pomppasi esiin kirjana, ja takakannessa alkoi heti askarruttamaan termi ”uskontojen uhrit”. Meille Suomeen tämä uhrien pelastamisdiskurssi on kai tullut vähän jälkijunassa, joten en olisi 2000-luvun alussa ehkä tiedostanut koko teemaa. Tällä vuosikymmenellä olen viettänyt aikaa paljonkin erilaisilla uskontojen uhrien keskustelufoorumeilla, ja lukenut paljon teoksia ahdasmielisen uskontonsa hylänneiltä kirjailijoilta. Apua on varmasti myös saatavilla Intiaan itsensä hukanneille, vaikka länsimaisia ashrameissa viihtyviä reppureissaajia ei välttämättä yhdistä yhteinen käsitys uskosta.

Holy Smoke on siinä mielessä iloinen ja karnevalistinen teos, että siinä nauretaan sekä uususkonnollisille etsijöille että heitä pelastamaan pyrkivälle terapiakoneistolle. Teoksen päähenkilö Ruth on jättänyt yliopisto-opinnot ja lähtenyt etsimään itseään Intiaan ystävänsä  Prue Lemonin kanssa. Kaksikon päästyä kuuluisaan Rishikeshin ashramiin Ruth polttaa paluulippunsa Sydneyhin ja Prue Lemon ottaa huolissaan yhteytä tämän vanhempiinsa raportoiden heidän tyttärensä sekoamisesta. Koska Ruth on täysi-ikäinen ja täysin tajuissaan, ei häntä saa pakkosiirrettyä maasta millään ilveellä. Perhe keksii varsin järeän sotasuunnitelman, johon kuuluu paljon manipulaatiota ja valheita – ja kallis newyorkilainen ”uskontojen uhrien” asiantuntija, kulteista vapautumisen neuvonantaja PJ Waters.

PJ Watersin kaltaista kulttiasiantuntijaa ei löydy Australiasta, ja hänen strategiansa on eristää ”uskontojen uhri” kolmeksi päiväksi uudelleenkoulutukseen, jonkunlaiseen intensiiviseen terapiasessioon, joka perustuu muka-avoimeen dialogiin. Mutta Ruth on harvinaisen itsepäinen ja sitkeä tapaus, joka tajuaa miehen piilostrategian ja onnistuu käyttämään sitä hyväkseen. Waters häviää henkien taistelun ja tulee potilaansa vieteltäväksi.

Kirjassa nauretaan enemmän australialaisten kuin intialaisten uskomuksille ja stereotypioille, mutta valitettavasti Ruthin huolestuneet sukulaiset jäävät hieman slapstick-komedian tasolle. Pornoa, viinaa, dullaa ja kiroilua tuutataan tässä teoksessa joka luukusta, eivätkä he ainakaan ole pelastamassa tytärtään kristinuskolle, vaan muodottomalle, kaiken sallivalle elämäntavalle, jonka taustalla on kouluttamattomuus ja näköalaton junttius.

Vaikka teos oli minulle ainakin nyt välipala ja harmiton sivupolku, laitan sen uskontohyllyyni odottamaan mahdollista uudelleenkäyttöä. Jos intialaisten ja länsimaalaisten kohtaamisia käsitteleviä viihdekirjoja etsii, esimerkiksi ruotsalainen Mikael Bergstrand ja brittiläinen Tarquin Hall käsittelevät aihetta paljon nyansoidummin. Intia tässä teoksessa jää tosiaankin hysteeristen turistien shokkikuvauksen tasolle, mutta oma johtopäätökseni on, ettei teos oikeastaan kuvaa Intiaa, vaan länsimaisten fantasioita itsensä kadottamisesta johonkin suurempaan universumiin.

 

 

Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

IMG_1802Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Voiko chicklit olla poliittisesti tiedostavaa?

IMG_1703Eräässä kirjallisuutta käsittelevässä facebook-ryhmässä keskusteltiin taas hömpän määrittelystä. Siellä mietittiin, onko sana ”hömppä” ylipäänsä naisten luomaa kirjallisuutta sortava käsite ja sitä motivaatiota, jolla naiset vähättelevät lukukokemuksiaan.

Varmasti ns. miesviihteen puolellakin on helppolukuista, harmitonta lukumateriaalia. Olen kokenut sotakirjat hieman järeämpinä kaunokirjallisesti kuin eräkirjat, vaikka niissä ei tehtäisikään syvällisiä poliittisia analyyseja. Viime kesänä uteliaisuuteni sotakirjallisuuteen meni jo niin pitkälle, että olin yön synkkänä tuntina ladannut koneelleni Reino Lehväslaihoa. Aikaa ei kuitenkaan riittänyt tämän mysteerion avaamiseen.

Olen itse kirjoittajana kiinnostunut mahdollisuuksista yhdistää huvi ja hyöty, viihde ja painavampi yhteiskunnallinen asia. Jos chicklit noin yleensä yhdistetään shoppailuun, seksiin ja urbaaniin kulutuskulttuuriin, entä sitten, jos henkilöt ovat kykenemättömiä pääsemään tähän valtavirtaan mukaan? Usein chicklit-teokset myös kertovat tarinoita satumaisesta elämänmuutoksesta. Entä, jos ketjupolttava, työtön yh-äiti ei innostukaan opiskelusta tai yrittäjyydestä, vaan jatkaa päämäärätöntä haahuiluaan? Saako chicklit:issä haistattaa paskat yhteiskunnan normeille, ja jopa itse haista pahalta? Vai mennäänkö silloin epäilyttävän taiteen puolelle?

Ihastuin aikanani Jojo Moyesin teokseen Kerro minulle jotain hyvää siksi, että siinä avustaja rakastui vaikeasti vammaiseen asiakkaaseen, jonka kanssa hän ei voisi koskaan harrastaa seksiä. Eilen aloitin häneltä toisen teoksen Parillisia, parittomia (Gummerus, 2017), jossa yksinhuoltajaäiti yrittää keksiä keinon saada matemaattisesti lahjakkaan tyttärensä eliittikouluun – melkein ilmaiselle stipendille, johon siihenkään perheellä ei ole varaa, koska jo 500 punnan rekisteröimismaksu on  liian kallis. Koska itse kirjoitan vastaavasta ääriköyhälästä käsin, koen tämän tyyppisen viihteen todella sydäntä lämmittäväksi, mutta myös toimintaan kannustavaksi.

Itse köyhyys ei vielä ole kovin jännittävä kaunokirjallisuuden aihe. Eikä köyhyydestä nouseminenkaan. Nämä ovat materiaalisia kysymyksiä, joihin voi tulla muutos, ja muutos voi tulla myös, vaikka henkilö itse ei ponnistelisi kovasti asemansa parantamiseksi.  Minua kiinnostavat rikkaat syrjäytyneet, sillä olen kuullut, että heitäkin on. Kiinnostaa myös, mitä tapahtuu, jos huippumalli joutuu happoiskun kohteeksi tai jos tyylitajuton siiderivalas tulee valituksi firman PR-tehtäviin viidensadan hakijan joukosta.

Kaipaan aikaan, jolloin rumilla, lihavilla, homssuisilla ja sosiaalisesti kömpelöillä oli oikeus tienata elantonsa ja elää oman näköistään elämää. Noina aikoina kielenkäyttö normista poikkeavista oli törkeämpää kuin nykyään, mutta silloin heitäkin tarvittiin. Nykyään on hyvin vähän töitä, joihin voi päästä pelkällä osaamisella tai koulutuksella. ”Hyvät tyypit” vievät työt, koska he ovat valmiita panemaan kaiken aikansa ja energiansa itsensä parantamiseen.

Jojo Moyesin täytyy olla ellei superrikas, niin ainakin syvästi vakavarainen kirjailija. Häntä luetaan, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä heidän omalla kielellään. Tässä arkirealismissa on kuitenkin joku ”twisti”, joka saa minutkin ylös sohvaltani tarkkailemaan kanssaihmisiäni. Koen Moyesin teosten aktivoivan ihmisiä tekemään kurjalle tilanteelleen jotain – ei unelmoimaan mahdottomista, vaan selviytymään päivästään.

Jos saan koskaan esikoisromaanini julkaistua, aion kiittää Moyesia jälkisanoissa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani mieleeni juolahti viime lauantaina kuulemani lause, joka voisi olla seuraavan tuotokseni alku:

”Voitaisko me ajatella, että jossain olisi sinkkuilta muillekin kuin näille, joita mielenterveyden ongelmat haastaa? Siis meille, jotka etsimme normaalia, työssä käyvää kumppania. ”