Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Käännöskirjallisuuden vuoden tapaus?

Teos: Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus, 2022)

Suomennos: Marja Luoma ja Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

En ole tänä vuonna ehtinyt odottaa kiihkeästi mitään muuta teosta kotimaisilta kustantamoilta kuin Mohamed Mbougar Sarrin (s. 1990) esikoisteosta Miesten syvimmät salaisuudet. Koska tämänhetkiset työprojektini liittyvät afrikkalaiseen kirjallisuuteen, ja varsinkin diasporiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan Euroopassa, tämä teos tuntui jo etukäteen poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Ja koska oma ranskan kielen osaamiseni on vuosien varrella rapistunut, en edes haaveillut kirjan aloittamisesta alkukielellä ranskaksi.

Tämähän on ollut suuri kirjatapaus Ranskassa, ja teos voitti viime vuonna Goncourt-palkinnon. Mutta tämäkään ei ollut syy, miksi teos alkoi kiinnostaa minua, vaan itse aihepiiri. Tässä on päähenkilönä nuori Pariisissa ja Amsterdamissa vaikuttava senegalilaiskirjailija, jolla on pakkomielle maanmiehestään, kadonneesta kirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi ainoan teoksensa vuonna 1939. Häntä pidettiin aikanaan ”mustana Rimbaudina”, mutta oli painunut unohdukseen jopa postkoloniaalin kirjallisuuden kentällä. Diegane on kuullut Elimanesta jo lukiolaisena, mutta pakkomielle hänen tarinansa jäljittämisestä alkaa vasta Euroopassa.

T.C. Elimane vaipui unohduksen alhoon osittain siksi, että häntä alettiin syyttää eurooppalaisten klassikkojen plagioinnista. Paineet kohdistuivat myös Elimanen kustantamoon, joka joutui lopettamaan toimintansa skandaalin käryssä. Kulttikirjan statusta lisäsi se, että kirjan painoksia oli vedetty pois myynnistä, eli siitä oli tullut todella harvinainen opus.

Tässä vaiheesssa lukijan on hyvä tietää, että T.C Elimane on puhtaasti fiktiivinen hahmo, mutta Sarr sai inspiraatiota romaaniinsa malilaisen Yambo Ouologuemin tarinasta. Tämä ”kadonnut kirjailija” voitti merkittävän palkinnon vuonna 1968 teoksellaan Le devoir du violence, mutta päätyi plagiointisyytösten kohteeksi 1970-luvulla ja katosi kirjalliselta maailmankartalta.

Sarr nostaakin esiin keskeisen kysymyksen, joka koskee siirtomaa-ajan ja sen jälkeistä postkoloniaalia kirjallisuutta: koska yksi sen keskeisistä motiiveista on ollut kirjoittaa takaisin valkoiselle eurooppalaiselle vallalle ja kulttuuri-instituutioille, eikö ole melkein väistämätöntä, että jonkun asteista ”plagiointia” on tapahtunut? Moni tuon genren klassikko on tietoinen uudelleentulkinta jostain eurooppalaisesta mestariteoksesta.

Dieganella on edelleen vahva side kotimaahansa, vaikka hän on asunut Euroopassa pitkään. Hän on yrittänyt tehdä väitöskirjaa, mutta haave romaanikirjailijan urasta vie miehen mukanaan. Pian hänestä tulee kustantamoiden afrikkalainen mannekiini, jota kutsutaan kissanristiäisiin vain siksi, että hän on ”uusi afrikkalainen ääni”. Mies tietää, että tällä tavalla markkinoitujen äänten tuotokset ovat oikeasti väsyneitä, eikä hän halua edustaa maanosaansa joka tiskillä.

Tunnistan romaanin asetelmassa jotain tuttua omalta tutkijan uraltani, vaikka en itse etsinyt varsinaisesti kadonnutta kirjailijaa mistään maasta. Mutta ymmärrän intuitiivisesti romaanin kertojan motiivit lähteä maailmalle etsimään jälkiä jo kuolleesta kirjailijasta. Meitä ihmisiä, jotka saavat suuria kicksejä tällaisista tutkimusmatkoista, on kuitenkin rajallinen määrä maailmassa.

Toki miesten syvimpiin salaisuuksiin on mahduttava myös kuumaa seksiä ja eroottisuutta. Dieganen eroottinen matkaopas on Pariisissa asuva kanssakirjailija ja maannainen Siga, jonka luona tämä käy imemässä tämän kirjallisia nännejä. Myöhemmin hän muodostaa suhteen algerialais-kolumbialaisen valokuvaaja Aidan kanssa, mutta Aidaa vaivaa sitoutumiskammo, vaikka Diegane on häneen korvia myöten rakastunut.

Löytääkseen kadonneen kirjailijan Dieganen on palattava kotiin Senegaliin, ja oman sukunsa monimutkaiseen historiaan. Välimatka sukuun on kasvanut valtavaksi vuosien varrella, ja Diegane kokee olevansa maahanmuutossaan terminaalivaiheessa. T.C. Elimane saa hänet taas kiinnostuneeksi oman maansa historiasta ja kulttuurista, ja kohtaamaan myös kipeitä asioita omassa kasvuhistoriassaan.

Yksi tällainen kipeä asia on moniavioisuus ja isien vähäinen läsnäolo perheiden elämässä. Dieganen oma isä tekee kirjassa jo kuolemaa. Tyypillistä perheiden rakenteissa on, että äidit ja isät kuuluvat eri ikäpolviin, ja moniavioisessa klaanissa nuorimmat vaimot saattavat olla miehensä lapsenlapsen ikäisiä. Usein he odottavat vanhan aviomiehensä kuolemaa, jotta saisivat enemmän elintilaa itselleen. Tätä teemaa on käsitelty paljon lukemassani englanninkielisessä länsiafrikkalaisessa kirjallisuudessa. Sarrin teoksessa moniavioisuus saa pitkän historiallisen kontekstin. Kirjassa on poikia, jotka taistelevat isän huomiosta, ja usein ainoa mahdollisuus tulla huomatuksi on tehdä kolttosia niin, että isä antaa selkäsaunan. Fyysinen väkivalta, kipu ja läheisyys nivoutuvat yhteen kasvavien poikien elämissä.

Teoksen kolmas vahva konteksti on Argentiina ja Buenos Aires, jossa Elimane vaikutti loppuelämänsä. Mukaan sekoittuu myös Haitin historiaa, sillä yksi Elimanen elämän merkittävistä toisista oli haitilainen naisrunoilija. Toisin sanoen Sarrin ote historiaan ja kulttuureihin on maksimalistinen, ja lukijan on suhtauduttava siihen joko nöyryydellä tai huumorilla.

Kirjoittamiseen liittyvät pohdinnat teoksessa ovat tajuntaa räjäyttäviä, ja kirjallisten viitteiden määrä on hengästyttävä. Itse koin saavani teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, vaikka olen puuhaillut postkoloniaalin kirjallisuuden parissa 25 vuotta. En tunne ranskankielisen maailman postkoloniaalia kirjallisuushistoriaa kuin pinnallisesti. Parhaiten muistan Negritude- liikkeen, joka vaikutti ennen toista maailmansotaa Pariisissa.

Parhaiten jäi mieleen pohdinnat romaanitaiteen vaikuttavuudesta. Nuori Diegane ei usko, että kirjallisuuden mestariteoksen pitäisi keskittyä johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan tai problematiikkaan. Hän liputtaa sellaisen sanataiteen puolesta, jonka ei tarvitse ottaa kantaa ollakseen vaikuttavaa. Vain keskinkertaiset kirjailijat lähtevät hankkeeseensa teema edellä.

Kuuntelin kirjan parissa päivässä, mutta tämä oli vasta pintaraapaisu näin monisyiseen ja laajaan romaaniin. Mahdollisesti hankin teoksen paperikopiona ja luen sen hitaammin joulun pyhinä. Äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa, mutta en edes saanut kiinni kaikkien henkilöiden nimistä kuunneltuna.

Sarrin tulevaisuus kirjailijana näyttää lupaavalta, mutta tämä esikoinen on niin kattava, etten usko hänen kykenevän kirjoittamaan toista vastaavaa teosta Senegalin lähihistoriasta. Kun puhutaan ”pajatson tyhjentämisestä”, niin tämä romaani kirjaimellisesti tekee sen. Ehkä Sarrille voisi tehdä hyvää kokeilla jotain minimalistisempaa tyylilajia, tai sijoittaa seuraavan projektinsa kulttuuriin, jota hän ei tunne etukäteen lainkaan.

Tämä on nyt kolmas lukemani senegalilaisteos, ja kaikki kolme ovat edelleen muistissani vahvoina elämyksinä. Mariama Ban Pitkä kirje käsitteli myös moniavioisuutta, ja Ousmane Sembenen Jumalan puupalikat kertoi Senegalin ensimmäisen junaradan rakennuksesta eeppiseen tyyliin. Suosittelen näitä klassikkoteoksia niille, jotka kiinnostuivat senegalilaisesta mielenmaisemasta luettuaan Sarrin teoksen. Nämäkin teokset ovat jo antikvariaattien aarteita, mutta niiden löytämiseksi ei tarvitse matkustaa kovin kauas kotoa.

Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.

Miehestä, joka muistaa fantasiapizzan täytteet

Teos: Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Muutama vuosi sitten samastuin vahvasti Sisko Savonlahden esikoisromaanin kertojaminään, ja kun tämä autofiktio sai viime vuonna jatkoa, olen yrittänyt kuunnella sitä, mutta mielikuvani ensi kuulemasta ovat hatarat. Nyt otin kirjan toiselle kierrokselle, ja yritin suhtautua tarinaan kärsivällisemmin kuin ensi kierroksella.

Kirjan nimetön kertoja on edennyt elämässään pysyvään parisuhteeseen Valtterin kanssa. Valtteri on mies, jonka hän muistaa Laajasalon opiston tupakkapaikalta, ja jonka kanssa hänellä oli nuorempana lievää säätöä. Välillä on viidentoista vuoden radiohiljaisuus, mutta eräänä päivänä Valtteri palaa kuvioihin yhtä vähäeleisesti kuin joskus lähtikin.

Pariskunta uskaltaa muuttaa yhteen kertojan kaksioon Kalliossa. Seuraa normaalia pesänrakennusonnea, reissuja IKEA:an ja vinyylilevyjen soittamista. Onnea tuottaa se, kun mies muistaa naisen toivomat fantasiapizzan täytteet, mutta silti kertojaa vaivaa jatkuvasti vaisu olo suhteessaan. Samalla hän kamppailee oman kroonisen masennuksensa kanssa. Masennus on käynyt kylässä myös miehellä, joka tuntee hyvin Ketipinorin vaikutukset. Uudessa tilanteessaan nainen ei voi enää jäädä neljän seinän sisään vetelehtimään kuten sinkkuaikoina. Uusi parisuhde johtaa suurempaan vastuuseen itsestä ja omasta terveydestä, mutta valitettavasti se myös johtaa lääkkeiden kasvaviin annoksiin.

Teoksen perussävy on melankolinen, vaikka mahtuu siihen myös ilon pilkahduksia. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, ja löysin näistä hieman Rachel Cuskin ja Deborah Levyn tyyliä. Teoksen kirjailijaminä ei vielä ole niin kuuluisa, että ramppaisi kirjallisuusfestareilla ulkomailla (joiden kuvauksessa Cusk ja Levy ovat ilmiömäisiä), mutta yllättävän hauskoja havaintoja hän osaa taikoa myös rantalomilta Lanzarotelle ja Kreikan saaristoon. Vaikka ensimmäinen loma Lanzarotelle poikaystävän kanssa sujuu hienosti, päättää hän kuitenkin lähteä Kreikkaan yksin. Lomalla häntä lohduttaa se, että voi raportoida kuulumisistaan miehelle Suomeen ja luottaa siihen, että kotona häntä odotetaan.

Yksi kirjan suurista teemoista on vapaaehtoinen lapsettomuus, ja yhteiskunnan ja lähipiirin suhde neljääkymppiä lähestyvään naiseen, joka elää parisuhteessa ilman lapsia. Koin kyllä kirjan kierukanasennusepisodin ylimitoitetuksi, sillä kirja alkaa siitä ja siihen palataan vielä loppumetreillä, mutta ehkä se oli tietoinen tyylillinen keino. Toisaalta pohdinnat lapsen mahdollisesta hankkimisesta tai hankkimatta jättämisestä voivat juuri olla kirjan tärkein anti noin nelikymppisille lapsettomille naislukijoille.

Luin kirjan uskollisesti, sillä Savonlahden esikoisteos jätti kutkuttavan olon päähenkilön jatkokuulumisista. Arvostan kirjassa mikroskooppisen rehellistä tyyliä, ja mielenterveysasioiden rohkeaa käsittelyä. Koin myös, että seksuaalisuuden käsittely oli kirjassa hyvässä balanssissa elämän muiden haasteiden kanssa.

Tämän kirjan rinnalla kuuntelin myös Henriikka Rönkkösen tuoretta parisuhdetilitystä, ja siihen verrattuna Savonlahden teos tuntuu jopa korkeakulttuuriselta. Taidan jättää Rönkkösen teoksen arvioimatta, koska minulla ei ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.