Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Mainokset

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Sisäisen äänen vapauttamisesta

Teos: Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Äskettäin lukemani burmalaistarinat syöpyivät mieleeni voimallisesti, ja pian tämän jälkeen löysin samaisen Jan-Philipp Sendkerin romaanit, jotka noin ulkoiselta presentaatioltaan vaikuttivat minusta ensi silmäykseltä aika imeliltä.

Katselin hänen kirjojensa englannin- ja ruotsinkielisiä kansia, ja ne erosivat aika paljon tyyliltään. Nämä suomenkieliset nimet ja myös kansikuvat tuntuvat romanttisimmilta, kun taas muunkielisiä en olisi kannen perusteella arvellut romanttiseksi viihteeksi. Eikä lukemani teos sellainen ollutkaan – no, ehkä viihteellinen, muttei perinteisen romanttinen. Kirjan rakkaustarinoissa on säröjä, eikä lopullista täyttymystä ainakaan ole näkyvissä. Ne kertovat ehkä enemmän burmalaisesta perhe-elämästä ja ystävyydestä kuin romanttisesta rakkaudesta.

Teos kertoo neljääkymppiä lähestyvästä newyorkilaisesta bisnesjuristista Juliasta, joka on puoliksi burmalainen ja ikisinkku. Hän on päässyt tutustumaan isänsä kulttuuriin vasta aikuisiässä, ja isän kuoleman jälkeen pitää yhteyttä vanhempaan veljeensä, joka asuu Kalawin provinssikaupungissa ja myy työkseen käytettyjä kirjoja. Isällä oli mystinen taito kuulla läheistensä sydämenlyöntejä ja niiden kautta määritellä näiden henkistä tilaa. Tällaisesta taidosta on vaikea avautua länsimaailmassa, jossa sitä ehkä pidettäisiin mielenvikaisuutena. Tarina alkaa Julian hermoromahduksesta, jonka aikana hän alkaa kuulla itseään pelottavia ääniä. Ääni kuuluu tuntemattomalle naiselle, joka antaa tälle kummallisia neuvoja, ja kyllä, Julia on hyvin huolissaan mielenterveydestään.

Teoksen rinnakkainen tarina sijoittuu Burman kommunistihallinnon aikaan, jolloin nuori maalaisleski Nu Nu taistelee oikeudestaan pitää poikansa luonaan. Hänen kuopuksensa Thar Thar on veljistä nuorempi ja fyysisesti vahvempi, ja hänellä on länsimaisesta näkökulmasta katsottuna leimallisesti autistisia luonteenpiirteitä. Burmassa häntä pidetään levottomana sieluna, jolla on poikkeuksellisia kykyjä. Olikin kiinnostavaa lukea tämän lapsen kasvusta kerrottuna paikallisin käsittein. Äidin vaikea valinta poikien pelastamisessa muistuttaa vähän Sophien valinta-elokuvan tilannetta, ja näin kirja päätyy käsittelemään vaikeaa sodanjälkeistä traumaa, josta Nu Nu ei selviä hengissä.

Kirjaan mahtuu äärimmäistä julmuutta ja sotaleirien kauhua, mutta onneksi se ei kokonaan käsittele vain synkkää historiaa. Minulle teos esiintyi ensisijaisesti mielenterveyskirjana, mutta siinä on aimo annos buddhalaista viisautta, ja varsinkin loppuosan luostarikuvauksesta tuli vain kirkkaan hyvä mieli. Jos pidät tästä kirjasta, saatat pitää myös esimerkiksi Terhi Rannelan Kambodzaan sijoittuvasta Punaisten kyynelten talosta, joka on astetta rankempi kuvaus, mutta myös siinä korostuu toivon elementti. Tässä kirjassa mennään ehkä vielä syvemmälle paikalliseen kulttuuriin, koska kirjailija on rampannut siellä jo 90-luvulta saakka uskollisesti.

Luen varmasti pian myös sarjan ensimmäisen osan, jossa kerrotaan Julian lapsuudesta ja nuoruudesta kahden kulttuurin kasvattina. Kirjailijan monia eri käännöksiä googlaillessani sain käsityksen, että sarjalle olisi olemassa jo kolmaskin osa, mutta sitä ei ole vielä saatavilla suomeksi.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Albanialainen verensiirto

Teos: Ismael Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976)

Suomennos: Kyllikki Villa

Kirjahaaste etenee vimmaisesti, vaikka olen pulassa näiden kirjojen kanssa, joita en aivan vapaasta tahdosta lukemistoihini olisi valinnut. Keskeneräisiä on jo varmaan 10, pari-kolme ovat niin tylsiä tai mauttomia, etten voi haaskata aikaani niiden loppuun saattamiseen – posketonta väkivaltaa, misogyniaa, huonoa kieltä tai muuten junnaavia juonenkäänteitä. Jos tällaista on vielä tiedossa yli 400 sivun formaatissa, aikuisen ihmisen kuuluisi voida sanoa sille ”ei kiitos”, vaikka olisi kuinka jännittävä lukuhaaste menossa.

Harjoittelen nyt siis perääntymistä. Huonoja kirjoja julkaistaan liikaa, ja huonoimmista huonoimmat ovat yleensä tuoreita suomalaisteoksia. Luokatonta kuraa tuutataan ulos myös Ruotsissa ja Britanniassa. Huonoimmista huonoimmat tulevat yleensä julkkiksilta tai puolijulkkiksilta, jotka johtuen kuuluisuudestaan ovat saaneet kustannussopimuksen, vaikka mitään näyttöä kirjallisista lahjoista ei ole.

Indonesia-rasti tökkii pahasti, vaikka siihen lukemani kirja ei ole kaunokirjallisista ansioista heikoimmasta päästä. Tähän väliin kiilasivat sitten nämä itäeurooppalaiset hyllynlämmittimet. Albanialaisen Ismail Kadaren (s. 1936) teos ei ole liian väkivaltainen eikä mauton, ja verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen sen juonikin tuntuu ymmärrettävältä. Kadare eli kotimaassaan Albaniassa maan hallituksen epäsuosiossa aina vuoteen 1990 saakka, jolloin hän pääsi muuttamaan Ranskaan. Hän voitti Man Booker-palkinnon vuonna 2005, ja on myös saanut monia muita, pienempiä kirjallisuuspalkintoja ympäri maailmaa.

Kadare on opiskellut aikanaan kirjallisuutta Maxim Gorki-instituutissa Moskovassa. Jonkunlainen kommunisti hän kai on ollut, mutta samalla suuri totalitarismin kriitikko. Häntä pidetään Albanian Solzenitsyninä, ja hän kirjoittaa enimmäkseen äidinkielellään, mutta myös jonkun verran ranskaksi. Miehen tuotanto on monipuolinen ja laaja, ja lukemani kirja kuuluu aivan tuotannon alkupäähän.

Kivisen kaupungin kronikka (alkuteos v. 1971) kertoo toisesta maailmansodasta lapsen näkökulmasta. Siinä eletään eteläalbanialaisen Girokasterin kaupungissa, joka on rakennettu kivisille, viettäville rinteille. Girokasterissa ei tavallisilla ihmisillä ole vielä sodan alkaessa sähköjä, ja sellaisia maailman ihmeitä kuin silmälaseja pidetään paholaisen merkkeinä. Kaupunkia riivaa taikausko, jota varsinkin fasistiset voimat osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Ihmiset pelkäävät hiusten tai kynnen palojensa joutuvan vääriin käsiin ja lapset etsiskelevät kivisiltä kujilta näistä tehtyjä ”taikapalloja”. Elokuvien lisäksi kaupunkilaisilla ei ole oikein muita hupeja kuin eläinten lahtaamisen seuraaminen teurastamoissa.

Olen aloittanut tämän romaanin kerran aiemminkin ja olin jo masentua ensimmäisen kappaleen aikana. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, vaikkakin Kadaren kirjoitustyyli on kuivahko ja toteava. Kirjan poikakertoja tarkkailee maailmaa aidosti lapsen silmin. Vaikka hän osaa jo lukea ja on ehkä ikäisekseen pikkuvanha, hän kyselee hassuja lapsen kysymyksiään läheisiltään. Välillä hänet lähetetään ”virkistymään” äitinsä vanhempien luo maaseudulle, jossa leipä on leveämpää ja jossa pojan isoisä viihdyttää tätä oudoilla turkkilaisilla lukemistoillaan. Poika näkee arabian kirjaimiston ”muurahaisina”, ja ihmettelee isoisänsä kykyä lukea vierasperäistä tekstiä.

Kirjassa on outoja sivuhenkilöitä, kuten siivoushullu täti, joka ei suostu syömään kyläpaikoissa kuin omista astioistaan, hermafrodiiti naapuri, joka otetaan koteihin tekemään ”naisten töitä”, parrakkaita naisia ja lukion opettaja, jonka pakkomielteenä on kissojen tappo biologian tuntien demoja varten. Opettaja jatkaa kissojen jahtaamista myös sen jälkeen, kun koulu suljetaan ja kaupunkilaiset evakuoidaan maalle. Eläinrääkkäys saattaa olla tässä vaikea pala niellä, jos ei osaa suhteuttaa sitä historialliseen kontekstiin. (Samaa angstia luin myös korealaisen Han Kangin Vegetaristiin liittyvistä kommenteista – aika moni on jättänyt sen kesken koiranrääkkäyskohtauksen vuoksi.)

Kirjassa käydään läpi koko sodan historia tavallisten, työväenluokkaisten tai alemman keskiluokan edustajien näkökulmasta. Kovin kummoista patriotismia nämä monen kilpailevan vallan miehittämät kansanmiehet ja -naiset eivät sodan aikana koe. Italialaisiin on maassa totuttu paremmin kuin saksalaisiin, mutta myös italialaisten sotilaiden tapa käyttää naismaisia hajusteita kummastuttaa paikallisia. Oman maalaiset partisaanisissit nähdään sodan lopussa maan vapauttajina, mutta kansan poliittinen lukutaito on kirjavan hataraa. Monia lähinnä kiinnostaa, onko punaviiksinen Iosif Stalin muhammetilainen, ja moni on siinä uskossa, että hän on.

Puolet romaanin tarinasta tapahtuu pommisuojissa ja bunkkereissa, joissa nuori kertoja tarkkailee omituisia aikuisia. Aikuiset näkevät sodan verensiirtona, jonka jokaisen kansan kuuluu läpikäydä neljän-viidenkymmenen vuoden välein. Vereen ja kiveen liittyvien metaforien määrä on teoksessa suuri. Kiinnostavinta teoksessa oli kuvaus pojan 17-vuotiaan tädin karkaamisesta partisaaniksi vuorille, ja oletuksesta sissien villistä seksielämästä. Minulla on kutina, että Kadaren tuotannosta voisi löytyä lisääkin tarinoita tuosta sissitoiminnasta, ei niin poliittisesti korrektissa muodossa.

Verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen tässä romaanissa todella oli vahva naisnäkökulma, ja mummot, äidit ja tädit olivat miehiä tomerampia toimijoita joka suhteessa. Omituiset albanialaiset nimet kutkuttivat kieleni kantoja, kuten tädit Xhemo ja Xhexhua.

Maahaasteessa olen kohdassa 35/196: Albania.

Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”