Puoskarin tyttären elämäntehtävä

Teos: Satu Vasantola: Kaikki kadonneet (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tänä vuonna olen lukenut kaksi kotimaista romaania, jotka kertovat ajasta ennen vuoden 1970 aborttilakia. Ensimmäinen näistä, Susanne Mauden Ennen kuin unohdat, kuvaa nuoren naisen yksinäistä raskautta ja lapsen luovuttamista adoptioon, jotta oma elämä voisi alkaa. Satu Vasantolan teoksessa näkökulma on rankempi: siinä kertojana on itse gynekologiksi päätynyt nainen, joka on lapsena joutunut toimimaan isänsä, aborttipuoskarin apurina.

Annun isä joutuu verisistä bisneksistään vankilaan, eikä tytön asema kouluyhteisössä ole tämän jälkeen kehuttava. Parhaan ystävän Lauran äiti toimii varaäitinä, mutta tämäkin osoittautuu kavalaksi juorukelloksi. Eletään 1960-70-lukuja Keravalla, jossa koulun kingi vittu-Matti jahtaa tyttöjä lähimetsässä stiletillä. Annun kasvuympäristö on synkän lannistava, joten on pieni ihme, että hän ponnistaa sieltä niinkin korkealle kuin tekee.

Nykyisyydessään jo uransa ehtoopuolella Annu oireilee raskaan työn uuvuttamana. Hänen vastaanotolleen saapuu tutun oloinen vanhempi nainen, joka osoittautuu Annun isän tyttöystäväksi, siksi, joka eli perheen kanssa lyhyen ajan ennen tämän vankilatuomiota. Annu ei saa tehtyä naiselle lähetettä syöpätutkimuksiin, ja Ellan tilanne pahenee nopeasti. Sovittaakseen syyllisyyttään hän osallistuu Ellan saattohoitoon tämän kotonaan. Ellan kautta hän saa säännöstellysti tietoa isänsä rikoksesta ja muista lapsuutensa salaisuuksista.

Kirjan tematiikka on rankka, ja lukija tietää sen kirjaan tarttuessaan. Itse koin, että Vasantola on halunnut ympätä tähän tiiviiseen teoksensa kaikki kauheudet, mitä laittomiin abortteihin tai abortinvastaisuuteen on liitetty. Teos ei ole saarnaavan yhteiskunnallinen, eikä ohjelmallisen poliittinen, mutta Vasantola osaa näyttää graafisesti toimenpiteitä, joihin kenenkään ei pitäisi joutua. Hurjia tilanteita on myös Annun nykyisessä sairaalatyössä, eivätkä kaikki liity aborttiin.

Teosta kuuluisi suositella kaikille kristityille konservatiiveille, jotka kaipaavat hedelmällisen pullantuoksuiseen Suomeen, mutta on vaikea kuvitella Päivi Räsäsen lukevan tätä romaania. Teos on kuitenkin kirjoitettu näkökulmasta, joka toivon mukaan ei sulje pois perinteisemmin ajattelevia lukijoita. Kirjan nykypäivän henkilöt eivät ole erityisen tiedostavia, saati feministejä, mutta he elävät maailmassa, missä tietyt naisten oikeudet ovat saavutettuja etuuksia.

Vasantola onnistuu saamaan tiiviiseen formaattiin monitasoisen saagan, jossa on runsas henkilögalleria ja muutakin nyansseja kuin laiton abortti. Välillä pidin Annun selviytymistarinaa (jonka välivaiheet jäivät miltei kertomatta) lähes epäuskottavana, samoin hänen äitinsä ja siskonsa kohtaloa, mutta nämä ovat romaanissa vain sivujuonia. Kovin syvälle lääkäri-Annun ihon alle en myöskään päässyt, enkä tarinan alussa edes pitänyt hänen aikuisesta minästään, mutta ymmärsin pian, ettei teos vaatinut lukijalta tunnepitoista samastumista päähenkilöön.

Seuraavaksi lukisin mielelläni teoksen abortin vastustajista, ja varsinkin niistä, jotka luopuvat lääkärin tai hoitajan ammatistaan viitaten omaan vakaumukseen. Toistaiseksi Suomessa on vältytty hurjimmilta ylilyönneiltä, mutta reissuillani maailmalla olen törmännyt sakeaan pro-Life-propagandaan. Puhe viattomista ”ihmistaimista” on lisääntynyt kristillisissä piireissä myös Suomessa, jossa abortti ei tätä nykyä ole suuri yhteiskuntapoliittinen ongelma. Tämän vuoksi on hyvä, että aiheesta herätellään keskustelemaan myös kaunokirjallisuuden voimin, jotta ihmiset muistaisivat, kuinka raskauksia keskeytettiin lain ja lääketieteen ulkopuolella.

Raakaa huumoria terveydenhuollosta

Teos: Adam Kay: This is Going to Hurt (Picador, 2017)

Pitkästä aikaa kirjoitan teoksesta, joka ei liity yhteenkään lukuhaasteeseen. Löysin kierrätyshyllystä brittiläisen Adam Kayn hittikirjan, joka löytyy myös suomeksi nimellä Kohta voi vähän kirpaista (Art House, 2019). Teos on nuoren lontoolaisen tilitys työstä NHS:n eli julkisen puolen sairaaloissa viime vuosikymmenen loppupuolella.

Adam Kay teki uravalintansa 16-vuotiaana, kuten monet brittinuoret tekevät, ja pääsi ongelmitta suoraan lukiosta Imperial Collegeen opiskelemaan lääketiedettä seuraten isänsä esimerkkiä. Hän tulee puolanjuutalaisesta suvusta, jossa ammatinvalinta on ollut konservatiivista, eikä nuorella Adamilla ollut muitakaan suunnitelmia kuin lääkis.

Kuuden vuoden opiskelun jälkeen alkaa erikoistuminen, ja harjoittelu NHS:n eri sairaaloissa. Adam valitsee gynekologian ja synnytyslääkärin vaihtoehdot, mutta työ osastoilla ei todellakaan rajoitu synnytysosaston päivystykseen. Hän kokee saavansa liian nuorena ja kokemattomana järkyttävän määrän vastuuta, ja elämä hakulaitteen kanssa kutistaa yksityiselämän totaaliseen minimiin. Palkkakehitys on surkeaa suhteutettuna työn vaativuuteen, eikä parisuhde mystisen H:n kanssa kukoista, vaikka yhteistä asuntolainaa puuhaillaan. Kirjoittaja kokee, ettei hän edisty elämässään samaan tahtiin kuin monet ikätoverinsa, eikä myöskään saa työstään asiaankuuluvaa arvostusta ainakaan systeemin ja kollegoiden osalta. Potilaat osaavat kiittää useinkin, eikä kirjailijan ongelmana ollut ihmisten kohtaaminen, vaan työolosuhteiden kohtuuttomuus.

Kirja pitää sisällään tyypillistä lääkishuumoria (alkaen peräsuoleen tungetuista esineistä), mutta komedian takaa kuuluu vakava hätähuuto julkisten palveluiden alasajosta. Jopa asunnottomat potilaat ovat huolissaan, jos joutuvat NHS:n osastoille moneksi päiväksi sairaalabakteerien pelossa. Toisaalta Kay kertoo kansalaisten syvästä terveyteen liittyvästä lukutaidottomuudesta, joka herättää naurun pyrskähdyksiä varsinkin, kun kyseessä on gynekologia, seksuaalisuus ja sukupuolitaudit.

Kayn päiväkirja dokumentoi noin kuuden vuoden työrupeamaa, jonka aikana 96 tunnin työviikko oli normaalia, ja miehen palkasta iso osa meni parkkimaksuihin tai -sakkoihin. Rahaa kului myös noutokahviin ja -pizzaan, mutta todella vähän huvituksiin, lomiin tai muihin asioihin, jotka tuntuvat elämisen arvoiselta. On sanomattakin selvää, että tilanne johti työuupumukseen, minkä jälkeen Kay irtisanoutui koko ammatista ja alkoi koomikoksi ja tv-käsikirjoittajaksi. Epäonnistuneen ammatinvalinnan dokumenttina kirja on oivallinen, ja toivon mukaan se myös päätyy sellaisten nuorten käsiin, jotka kokevat painostusta lääkärin uralle ulkopuoliselta taholta.

Teos on kepeästi kirjoitettu, mutta viihteellisen formaatin takaa löytyy yhteiskunnallista hengenpaloa. En yhtään ihmettele, että se oli Britanniassa viime vuoden myydyin ei-fiktionaalinen teos, joka ylitti myyntiluvuissa jopa Michelle Obaman muistelmat. Kirja kannattaa lukea siksikin, että se antaa suomalaisille argumentteja puhua julkisten terveyspalveluiden puolesta sote-viidakossa. Ei pelkästään oman nahan pelastamisen vuoksi, vaan laajemman yhteiskuntarauhan.