Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”