Historia-ajelulla Hämeessä

Teos: Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena, 2015)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime viikolla tuli reissattua eestaas Hämeen sivuteitä Tampereelta mökille Etelä-Savoon. Ajettu reitti oli minulle osittain uppo-outo, ja joitain kertoja ajettiin pieleen. Ihmetytti lähinnä se, kuinka pienten pitäjien kautta voi hurauttaa yli 300 km alueella, joka kuitenkin tavallaan sivuaa ruuhka-Suomea. Reitille sattui myös huikeita maisemia, joista Asikkalan Pulkkilanharju oli eeppisiin.

Näihin maisemiin sijoittuu myös Tiina Miettisen vuonna 2012 valmistuneesta väitöskirjasta mukautettu tietokirja Piikojen valtakunta. Kirjassa käydään läpi erilaisia naiskohtaloita kahdelta vuosisadalta Kanta-Hämeen alueelta. Merkittäviä paikkakuntia teoksessa ovat mm. Hauho, Luopioinen ja Tuulos, ja siinä käydään paljon läpi käräjien pöytäkirjoja, jotka kertovat jotain olennaista varsinkin naimattomien naisten asemasta yli säätyrajojen.

Yleisin sukututkimuksellinen spekulaatio, johon olen itsekin sortunut, liittyy suurten kartanoiden piikoihin, heidän aviottomiin lapsiinsa ja näiden minnekään merkitsemättömiin isiin. Aika usein oletetaan, että piikatyttöjen siittäjä oli talon isäntä itse, mutta tällainen hyväksikäyttö ei tosiasiassa ollut mahdollista ainakaan suuressa määrin, sillä kyläyhteisöissä toimi sosiaalinen kontrolli. Toki isäntien harjoittamaa hyväksikäyttöä ilmeni, mutta varsinkin hieman vanhemmilla piioilla oli usein ihan aitoja ihmissuhteita, joista syntyi lapsia osana normaalia elämänmenoa. Omat keissini ovat 1800-luvun Keski-Suomesta ja Etelä-Savosta, ja varsinkin Keuruulle sijoittuvasta saagasta on kirjoitettu paljon.

Miettinen kertoo tässä Suomen jaosta perherakenteiden kehityksessä: ydinperhe vakiintui yleiseksi perhemuodoksi läntisessä Suomessa varhaisemmin kuin idässä, ja tähän vaikuttivat myös verotustekniset syyt. 1600-1700-luvuilla perheitä perustettiin usein vanhemmassa iässä kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella, sillä naimisiinmeno oli kallis investointi, johon piiat ja rengit joutuivat usein säästämään rahaa. Kihloissa saatettiin olla vuosikausia, ja monilla pariskunnalla oli jo naimisiin mennessään lapsia. Yhteiskunta oli lopulta aika salliva yhdessä asuvia susipareja kohtaan, kunhan molemmat osapuolet olivat naimattomia. Myös uusperheitä oli tuohon aikaan enemmän kuin mitä kuvitellaan, ja nämä usein aiheuttivat kiperiä perintöriitoja.

Kirjassa käydään läpi hyvin eritaustaisten naisten tarinoita, ja pohditaan naisen toimijuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja työnteon reunaehtoja. Periaatteessa piikojen asemaan ja varsinkin heidän äitiyteensä liittyvä ongelmakenttä oli minulle jo tuttua tematiikkaa esim. historiallisista romaaneista, mutta tuli tästä käyttöön uusia, outoja sanoja kuten ”frilla”. Kirjassa esiintyvien aatelis- ja säätyläisnaisten tarinat kiinnostivat jopa enemmän, koska Miettinen kertoo naisista, jotka jäivät pitämään jotain syrjäistä sukutilaa Hauhon korvessa, ja kärsivät ajoittaisesta puutteesta, vaikka heitä pidettiin automaattisesti herrasväkenä.

Tarinoiden yleisimpiä päähenkilöitä olivat naiset nimeltä Valpuri, Agnes, Beata ja Marketta (tämän nimisiä oli siis useampi henkilö eri paikkakunnilta). Välillä kirjassa seikkaillaan myös Hämeen korpiseutujen lisäksi Turussa, Ahvenanmaalla, Tukholmassa ja Tallinnassa. Itseäni hieman yllätti melko yleinenkin yhteys Baltian maihin, sillä osa tuon ajan kartanonomistajista oli Suomessakin baltiansaksalaisia. Muistelisin myös, että Liivinmaan merkitys oli suuri myös Anneli Kannon tuoreessa 1500-luvulle sijoittuvassa romaanissa Rottien pyhimys, olihan yksi sen päähenkilö, maalarityttö Pelliina, liiviläisen äidin orpolapsi.

Tämä on oivallinen lähdeteos kaikille historiallisten romaanien ystäville ja sukututkijoille, mutta itseäni hieman ihmetytti se, että alkuperäisestä väitöskirjasta oli tässä versiossa poistettu teoria- ja metodologiset osuudet. Vastaavaa epäteoreettista historiallista tietokirjallisuutta tuottaa myös Teemu Keskisarja. Itse koen, että näissä kansantajuistamisissa mennään joskus liian pitkälle, sillä koen historian alan teoriakirjallisuuden täysin ymmärrettävänä niillekin, jotka eivät ole historiaa lukeneet sitten kouluaikoihin. Tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi asiasisältöä yhteen julkaisuun, mutta jäin itse kaipaamaan teoreettisia pohdintoja.

Kaikki tiet vievät Hauholle

Teos: Hanne Dahl: Kuka olisi uskonut (Saga, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Viimeksi olen lukenut Hauhon pitäjästä Kanta-Hämeessä Taija Tuomisen hurjista romaaneista Tiikerihai ja Kuningaskobra. Nämä teokset eivät herättäneet automaattista tarvetta vierailla paikan päällä, mutta tutustuminen kirjojen välityksellä jatkukoon. Eilen löysin Hanne Dahlin Hauho-dekkarisarjan, ja ryhdyin avaamaan sen solmuja, vaikka kansikuva on tökerö, eikä Saga Egmont-kustantajakaan ole toistaiseksi ollut laadun tae.

Sarja sijoittuu Hellevi Hovi-nimiseen lomayritykseen, jota pyörittävät keski-ikäiset naiset, Hellevi ja Kirsti. Hellevi on yksin asuva leski, ja Kirsillä asuu vielä lapset kotona. Ilona on hänen neuvokas, välivuotta pitävä aikuinen tyttärensä, joka on myös työssä firmassa, vaikka hänen pitäisi keskittyä oikiksen pääsykokeisiin. Jossain lähistöllä sijaitsee Pub Kalavelka, joka on usein näyttämönä öisille hämäräpuuhille.

Firman konttoristi Hinni on muuttanut takaisin Hauholle Tampereelta. Hän on Hellevin serkun lapsi, mutta sukuyhteys on ollut heikko, ja Hinni on äidin kuoltua tuuliajolla ja yksin maailmassa. Hellevi kokee velvollisuudekseen työllistää tämän epätasapainoisen sukulaisen, mutta Hinni jatkaa törmäilyään ja alkaa seurustella entisen linnakundi Petjan kanssa. Pariskunnan öinen riitely häiritsee lomakylän rauhaa.

Hauholla kaikki tietävät toistensa asiat, ja paikallinen S-Market on todellinen tietotoimisto. Kun sitten Hellevin kuolleen miehen sisko Irmeli palaa Ruotsista maaomaisuuttaan perimään, nousee fiilis, ettei kaikki ole kuin pitää. Irmeli ja tämän miesystävä Reima ovat hankalia vätyksiä, jotka odottavat ilmaista kortteeria, mutta eivät tee mitään auttaakseen emäntäänsä.

Teoksessa kuolee nuori nainen, ja tämän itsemurhaviesti tuntuu tekaistulta. Konstaapeli Markus onnistuu pokaamaan nuoren Ilonan, mutta heidän romanssinsa on kovin rikospainotteinen. Ilonan osuus murhan ratkaisijana on keskeinen, ja hänellä voisi olla hyvät chanssit myös poliisikoulun pääsykokeissa.

En taaskaan aloittanut kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, mutta hyvin pääsin mukaan juoneen. Kuka olisi uskonut on sarjan toinen osa. Osia näyttäisi olevan (ainakin äänikirjoina) seitsemän. Ajallisesti sarja on alkanut 2010-luvun alkupuolelta.

Meininki kirjassa menee cozy crime-osastolle, sillä erinäisten henkilöiden mökkeilyä kuvataan siinä pitkällisesti. Romansseilla ja suhdesotkuilla on aika suuri rooli kerronnassa. Tämä ei minua haitannut, sillä tykkäsin henkilöhahmoista ja heidän muutakin elämää kuin rikoksiin liittyvää oli kiinnostavaa seurata. Ehkä kuitenkaan kuvattu kantahämäläinen maaseutu ei saa sydäntäni sykkimään erityisellä tavalla, mutta sarjassa on silti potentiaalia.

Yksi asia äänikirjatoteutuksessa ärsytti, ja se olisi varmaan ärsyttänyt myös painetussa kirjassa. Hellevi on hahmoista ainoa, joka puhuu paikallista murretta, mutta hän tekee niin kovin rajallisesti. Hän siis liudentaa D-kirjaimen älläksi, mutta ei käytä muuten kovin maalaista sanastoa. Äänikirjan lukija ei osaa murretta lainkaan, ja lukee tekstiä kovin helsinkiläisesti tai yleiskielellä. Puheessa ei siis ole hämäläistä nuottia. Näin Hellevin repliikit tuntuvat todella epäautenttisilta. Minusta myös tuntuu, että tämä olisi tuntunut teennäiseltä paperilta luettuna, ja se saattaa olla minulle jopa syy, miksi en jatka sarjan seuraamista.

Kirjasarjaa voin silti suositella kepeänä lomalukemisena, ja pidin tästä enemmän kuin joistain maalaisromanttisista ikuisuussarjoista (vrt. esim. Katajamäki, Jylhäsalmi, joihin olen tutustunut), joissa ei murhata ihmisiä. Sarja luultavasti innoittaa hieman varttuneempia lukijoita, vaikka onhan tässä myös nuorempia avainhahmoja.

Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Roima annos lähialuenostalgiaa

Teos: Kristiina Vuori: Elinan surma (Tammi, 2018)

Eletään 1400-lukua syvässä Hämeessä, Vesilahden pitäjässä, Laukon kartanon mailla. Kartanon avainpiika Kirsti on lyhyessä ajassa saavuttanut palkatun emännän paikan tiluksilla, joita isännöi naimaton ja komea Klaus Kurki. Kirstin toivo miehelään pääsystä on korkeimmillaan, kun vieraiksi kartanoon pasahtavat hänen ottovanhempansa ja sisko Elina, joka on ollut viisi vuotta luostarissa oppimassa suuren maailman tapoja, pitsinnypläystä ja vieraita kieliä. Vaikka sisarten suhde on ennen eroa ollut läheinen ja välitön, ei Kirsti voi olla kokematta riipivää kateutta kasvaneen siskonsa uudesta ulkomuodosta. Miesmarkkinoilla naiset kilpaavat eri sarjoissa, ja kilpailuasema on muodostumassa sietämättömäksi Kirstille.

Olen lukenut Kristiina Vuoren seitsemästä historiallisesta romaanista nyt kolme, jokaisesta olen pitänyt, koska ne ovat olleet reipas hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elinan surma oli kuitenkin romaani, joka imaisi mukaansa alkumetreiltä, sillä sen kertojan ääni oli harvinaisen vetävä ja voimallinen. Kirsti on orpo, toisin kuin ”maitosisarensa” Elina, joka on vanhempiensa biologinen lapsi. Ottovanhemmilla on intressi Kirstin naittamisessa sopivalle porvarismiehelle, mutta kartanon herra on hänelle liian ylhäinen. Kirstin paikka yhteiskunnassa on erityisen häilyvä, ja jos hänen hairahtumisensa Klausin salavuoteeseen paljastuu, hänen arvonsa tulee alentumaan huomattavasti.

Kirjassa on sopivasti erotiikkaa, mutta kovin romanttiseksi sitä ei voi luonnehtia. Kukaan romaanin avainhenkilöistä ei löydä onneaan, mutta alkuperäisen runon asetelma vaihtuu tässä uudelleentulkinnassa. Kolmiodraamana kuvio on hyvin ”maailmallinen”, ja kuten Vuori kirjan loppusanoissa toteaa, inspiraatio runoon on luultavasti tullut tanskalaisesta, vastaavasta arkkiveisusta, jossa oli melkein samanlaiset nimet. Vaikka Lönnrotin runovariantissa poljento on tuttu itäinen, ovat sen vaikutteet enemmän läntiset eli paneurooppalaiset. Myös Vuoren romaanissa kielenkäyttö on läntistä, ja esimerkiksi Elina, joka on saanut luostarisivistystä, käyttää maalaiskontekstiin sopimattomia sivistyssanoja kuten privee (käymälä).

Kirja on runsas tiedonlähde sekä myöhäisen keskiajan kansanperinteisiin että katolisen kirkon tapoihin. Taikausko elää vahvana kartanon mailla, ja varsinkin raskauteen ja synnytykseen haetaan voimia muualtakin kuin pyhimyksiltä. Rohdot ja muut keitokset saavat ihmiset tekemään asioita mitä he eivät normaalisti tekisi, ja ukonvaajasta tehdyt amuletit suojaavat pahalta silmältä. Elina taas haluaa mailleen rakennettavan oman kivikappelin turvaksi häntä vainoavan avainpiian vihoilta.

Kaiken kaikkiaan Elinan surma on ryhdikäs ja koukuttava sukellus lähialueeni muinaishistoriaan, joka saa minut katselemaan vanhoja kalmistoja ja kivikirkkoja taas uudella intensiteetillä. Suosittelen kirjaa varsinkin kaikille, jotka suhtautuvat nuivasti kotimaisiin historiallisiin romaaneihin, varsinkin niihin, joita ”naisviihteeksi” leimataan. Tämä teos toivon mukaan haastaa ja yllättää lukijansa, ja jos ei niin tee, niin ainakin lukija voi nauttia kovin autenttisen kuuloisesta kansankielestä.

Nurmilinnun herääminen

IMG_1344Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Juhannuskirkosta joulukirkkoon

IMG_0549[1]Kirkossa käynti kuuluu nykyään juhannusperinteisiin vain aniharvoilla. Kuitenkin vielä sata vuotta sitten syrjäkyliltäkin lähdettiin sanaa kuulemaan ainakin kahdesti vuodessa, juhannuksena ja jouluna. Kävin itsekin eilen katsomassa juhannuskirkon koristeluja Kangasniemen suuressa puukirkossa – koivukuja alttarille on täällä ollut paikallisia perinteitä.

IMG_0636[1]Maila Talvion romaani Yölintu (WSOY, 1913) löytyi kesämökkimme hyllystä ja osoittautui täydelliseksi juhannuskirjaksi. Kyseessä on kuvaus 1800-luvun Hartolasta, itähämäläisestä korpipitäjästä, jossa aikanaan asui jonkun verran ruotsinkielisiä aatelisia ja säätyläisiä. Paikkakunnan maineikkainta kartanoa kutsutaan tässä Yölinnuksi, samoin kuin kartanon ainoaa miespuolista perijää, punapäistä, uppiniskaista Jaakko von Tollia. Yölintu on jo nuoressa iässä viinaanmenevä naistennaurattaja, mutta pitäjän elämä olisi yksitoikkoista ilman häntä.

Hartola ei sijaitse kaukana täältä, joten kuvaukseen oli helppo eläytyä vastaavassa korpimaisemassa.  Naapurikunta Joutsa, joka on mökkimme nurkilla, kuuluu jo itähämäläiseen kulttuuripiiriin, vaikka virallisesti edustaa Keski-Suomea. Joutsa ja Hartola tunnetaan sahtipitäjinä, ja näillä mailla pontikan keitto on myös ollut merkittävä toimeentulon lähde. Romaanissa väkevimmät ”voimat” haetaan Juvelan kattilasta, metsäläiseltä, shamaanin kaltaiselta ukolta, joka pitää töllissään villieläimiä. Ryypättyään Juvelan töllillä mystisen yön Jaakko palaa kotiinsa kartanolle kolmen sudenpennun kanssa, jättää nämä leikkikavereiksi siskoilleen ja katoaa.

Romaanin Hartolassa palaa paljon rakennuksia ja ihmisiä epämääräisissä oloissa. Jaakon pelätään olleen osallisena Siironmaan saaren tilan tyttären Marjaanan kuolintapauksessa, tulipalossa, joka vei muidenkin hengen. Siironmaan isäntä ja emäntä ovat teoksen suuret kärsijät, jotka tulevat vaatimaan osuuksiaan kartanon väeltä. Isäntä saadaan lahjotuksi hiljaiseksi herrasväen hotelli Bellevuen runsaissa juomingeissa, mutta emäntä tulee saaren tulipalon jälkeen hulluksi ja vaivaa Yölinnun väkeä. Ikäviä sattumuksia pyritään käsittelemään kirkonmäellä sovintosunnuntaina, mutta kirkkoherran auktoriteetti ei riitä tuomaan riitaisia sukuja yhteen.

Romaanin juoni on romanttis-toiminnallinen, eikä dramaattisia käänteitä siitä puutu. Ymmärtääkseni Talvion myöhempi tuotanto oli vakavampaa ja yhteiskunnallisempaa, mutta ei tämäkään kepeän kartanoromantiikan osastoon sovi. Koko hartolalaisen kyläyhteisön kädenjälki on romaanissa läsnä, eikä herrasväen asemaa millään tapaa kiilloteta tai romantisoida. Sivuhenkilöissä riittää särmää – esimerkiksi taivaansinisiin pukeutuva köyhä postineiti Zaida Sederholm on herkullisen epäluotettava toimija, joka osaa huolehtia omasta edustaan siitä huolimatta, että on tullut ilkeän leskiäitinsä pieksemäksi.

Kansan mytologian kuvauksena Yölinnussa on paljon samaa Aino Kallaksen Viron maaseudun kuvausten kanssa. Kenties kyläläisten yliluonnollisten visioiden syynä on tässä useammin alkoholi kuin pakanalliset voimat, mutta kaikille ilmiöille ei löydy loogista selitystä. Välillä juoppojen isäntien ylilyönnit saavat koomisiakin piirteitä, kuten käy Alakartanon Lippin tapauksessa: eräänä jouluna hän saa juoppohulluuskohtauksen ja naulaa tyttäriensä leipomat joulutortut salongin seinäkoristeiksi.

1900-luvun alun teokseksi Yölintu on dynaaminen teksti, jossa on saatu taitavalla tiivistyksellä aikaan yhteisöllinen kudelma. Rikkaiden ja köyhien kohtalot eivät tässä lopulta eroa paljoa toisistaan, vaikka rikkaiden onkin mahdollista teurastaa vasikoita yhden illan ryyppäjäisiä varten. Nälkävuosien varjokin asettuu kyläyhteisön päälle orpojen elätettävien muodossa. Ajallisesti tässä laskelmieni mukaan kuvataan 1860-70-lukujen taitosta.

MINOLTA DIGITAL CAMERA

MINOLTA DIGITAL CAMERA

Pidin kirjasta paljon, siksikin, että kylän miesten alkoholinhuuruista toimintaa kuvattiin kansatieteellisesti, mutta ei ylemmyydentuntoisesti moralisoiden. En kutsuisi teosta raittiuskirjaksi, vaikka Talvio näyttää olleen aktiivinen toimija raittiusliikkeessä. Synnyinseudullaan Hartolassa Talvion muistoa vaalitaan suunnilleen samalla pieteetillä kuin viime postauksessani esiintyneen Sylvi Kekkosen muistoa on vaalittu Pieksämäellä. Molempien papin tyttärien salongit toimivat hyvin samannäköisissä keltaisissa vanhoissa rakennuksissa, Kekkosen pappilassa, Talvion kartanossa.

Hämäläisiä ässiä ja älliä

imageLaura Lähteenmäen Ikkunat yöhön  (WSOY, 2014) on tänä lukuvuotenani jo toinen teos, joka on lainannut teeman Uuno Kailaan runosta Talo; ensimmäinen teos oli Päivi Alasalmen romaani Vainola. Kyse on eri tyylilajin teoksista, joten toiston vaaraa ei ollut. Molemmissa tosin vietetään aikaa maalla sukusalaisuuksien parissa.

Tämä romaani vie lukijansa Hämeeseen, jonnekin Tampereen ja Hämeenlinnan välimaastoon, murrealueelle, jossa d-kirjain korvataan ällällä. Siellä sijaitsee sukutila Niitty, jota pitää erakoitunut, mutta työteliäs Asta. Asta ei ole koskaan lähtenyt tilalta maailmalle edes opiskelemaan, vaan on jäänyt vanhaksipiiaksi isäänsä palvelemaan. Vanhoilla päivillään Asta on tehnyt yksinäisen lapsen Roopen, jota hän pyrkii sitomaan tilan töihin kaikilla mahdollisilla keinoilla. Astan siskon Arjan perhe on tottunut käymään tilalla vain kesäisin lomailemassa, ja usein tämän lapset Hanna ja Riikka ovat jääneet tilalle hoitoon ilman kiireisiä vanhempiaan. Aikuisina Hanna ja Riikka tuntevat outoa kuuluvuutta Niittyyn, vaikka se onkin ollut heidän lapsuudessaan raivokkaiden riitojen ja kyräilyn paikka.

Teoksen alku antoi vaikutelman tyypillisestä sukuromaanista, ja olin jo luovuttaa sen tarinana, jonka olin jo aiemmin kuullut. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tilan mysteerio alkoi kutkuttaa; vasta silloin kierrokset lisääntyivät ja jännitys tiivistyi. Arjan ja Astan lapsuuden tragedia avautui hiljalleen kypsyen. Riikan ja Hannan sisarussuhde ei ollut niin intensiivisesti kerrottu, enkä kokenut pääseväni kunnolla kummankaan heistä ihon alle. Sisarusten kadonneen isoäiti Elsin tarina oli ehdottomasti vahvin ja hurjin; myös hänen nykyisyytensä kosketti. Koin, että teoksen pääteema oli Elsin synnytyksen jälkeinen masennus ja maalaisyhteisön kyvyttömyys kohdata erilaista, tilan töihin tottumatonta vaimoihmistä. 1940-50-lukujen konteksti kiinnosti minua enemmän kuin romaanin nykyisyys. Tässä kuvataan myös herkullisesti tuon ajan Tamperetta, jonka koulussa lahjakas Elsi hylkäsi naidakseen mäyrän näköisen maalaismiehen. Kauppahallin herkut ja Koison pukimon alennusmyynnit pääsevät tässä arvoon arvaamattomiin.

Rakkaus on tässä romaanissa vaikeaa, valikoivaa ja maailman poissulkevaa. Suvun ässäpikkuleivät eivät herätä nuoremmissa polvissa rakkaita muistoja, sillä niitä on nakerrettu vähäpuheisissa kahvipöydissä ja hautajaisissa muita arvostellen ja paheksuen. Kaikki tuntuvat häpeävän toisiaan, eikä kukaan osaa käyttäytyä oikein. Asta ei edes suostu kastamaan leipomaan ässiä sukuun kuulumattomien vieraiden kanssa. Hän näyttää miniäehdokkaalleen Teresalle todellisen kaapin paikan painostavalla ja taatusti ei-toivotulla ensivierailulla.

Kai tässä oli ripaus Niskavuortakin, vaikka suvun matriarkkojen asema ei olekaan yhtä vakaa kuin Niskavuoren vanhalla emännällä. Juonen kehittely yllätti monesti, eli koen sen onnistuneen paremmin kuin osan henkilöhahmoista. Historiallinen ote tuntui sopivalta; toisen maailmansodan kauhuja ei paisuteltu, vaikka sen varjot vaikuttivat päähenkilöiden elämiin.

Sukutarinan lisäksi teoksessa pohditaan nykyajan vanhemmuuden teemaa, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja perheiden eriarvoisuutta. Elsin persaukinen naapuri Jukka, joka auttaa höperöityvää naapuriaan vaivihkaa sujautettujen  vitosten ja kymppien toivossa, oli liikuttava ja todenmukainen isähahmo, jonka taisteluista olisin voinut lukea kokonaisen romaanin.

Ikkunat yöhön on monitasoinen, täyteläinen ja analyyttinen romaani vaikeista sukulaisuussuhteista ja maalaiselämän murroksesta. Se tuskin herättää lukijoissa automaattista maallemuuton kaihoa. Itse näkisin maalaisromantiikan puutteen teoksen ehdottomana vahvuutena. Niityn tila oli kunnon epämukavuusalue, joka ei päästänyt vieraitaan helpolla, ja hyvä niin.

Modernia kartanoromantiikkaa

koydenvetoa_katajamaella-kivela_anneli-17078245-frntAnneli Kivelä oli minulle tuntematon kirjailija eiliseen saakka, jolloin nappasin hänen teoksensa Köydenvetoa Katajamäellä (Karisto) kirjaston kierrätyskorista. Teoksessa matkustetaan fiktionaaliseen hämäläiseen Katajamäen kylään, jossa monet perinteiset arvot ovat vielä kunniassaan ja naapurit auttavat toisiaan. Kyläyhteisön sisäsiittoinen idylli järkkyy, kun sinne muuttaa kirkonkylältä kaksi afgaaniperhettä asuttamaan hylättyä maatilaa. Kylän onneksi koulu saadaan kuitenkin pelastettua heidän ansiostaan, sillä he tuovat kouluun seitsemän uutta oppilasta.

Katajamäki-sarjassa on jo 9 osaa, ja sarja on taatusti faninsa lunastanut. Ymmärtääkseni jokaisessa osassa kylän elämää valotetaan eri asukkaiden näkökulmasta. Vaikka mielenmaisema on hämäläinen, teoksen ilmapiiri muistuttaa minua Karjalan kunnailla-sarjan Miikkulan kylän idyllistä, hyvässä ja pahassa. ”Kaukana paha maailma”-ajattelu on tässä päällimmäisenä, eikä kylässä tapahdu pahempaa rikollisuuttakaan kuin pyörä- ja ruohonleikkurivarkauksia. Kylässä on kolme sydäntä, kauppa, Myllutuvan kahvila ja vanha seuraintalo, jossa kylätoimikunta pitää kokouksiaan ja jossa on vireää harrastustoimintaa.

Teoksen päähenkilö Tanja on ruuhkavuosiaan elävä neljän lapsen äiti, joka on juuri jäänyt työttömäksi terveyskeskuksesta fysioterapeutin paikastaan ja sinnittelee valjuksi muuttuneessa avioliitossaan. Pelastaakseen perheensä talouden hän joutuu palaamaan työelämään jo äitiyslomansa aikana, läheiseen Vuorensolan kartanoon, joka vanha armo on halvaantunut. Kartanon nuori isäntä suostuu jopa maksamaan lastenhoitajan, jotta Tanja tulisi äitiään kuntouttamaan. Tässä eletään nykypäivää, mutta kartanopönötys on edelleen Katajamäen arkea, ja Ellen-rouvalla on kyky pompottaa kyläläisiä uskomattomalla itsevarmuudella. Koska en ole ollut koskaan tekemisissä oikean suomalaisen kartanon väen kanssa, en osaa suhteuttaa lukemaani reaalimaailmaan, mutta tässä kuvattu kartanoelämä tuntui todella vanhoihin varsiin kudotulta. Ilmeisesti jossain kuitenkin on vielä kartanoita, joiden taloudenhoitajat ovat uhranneet koko elämänsä isäntäväelle ja joissa arkenakin katetaan aistikkaasti salongin puolelle.

Verrattuna äsken lukemaani kartanoromantiikan mallikappaleeseen tässä romanttinen sisältö ei kuitenkaan ole täysin ilmiselvää tai ennalta-arvattavaa. Teoksessa on myös paljon muuta sisältöä kuin heteronormatiivinen säpinä. Homoista ja mamuista puhutaan kylän arjessa luultavasti yhtä paljon kuin kaupungeissa. Kyläkomitean kokousten ja kaupan turpaparlamentin kuvaukset ovat sympaattisia. Rasismia ja ennakkoluuloja käsitellään lempeästi, ja maahanmuuttajahahmojen integroituminen työllistymisen kautta tuntuu jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Mutta tietysti näin voidaan tehdä fiktiossa, jossa usein raivataan esiin parempaa maailmaa ja mieluisia tulevaisuuksia.

Kielellisesti tämä teos tuntui minusta liian arkiselta – tosin sen vuoksi teksti on nopeasti luettavaa ja sopisi erinomaisesti esimerkiksi päähenkilö Tanjan kaltaiselle naisihmiselle, jolla ei välttämättä ole montaa lukuhetkeä viikossa. Välillä koin hahmojen puhuvan oudosti, ehkä liian kirjakielisesti ja juonen käänteitä lukijalle selostaen. Toisin sanoen tuntui, että hahmot joskus puhuivat enemmän lukijalle kuin keskustelukumppanilleen. Koska olen viime aikoina lukenut paljon murrekirjoja, olisin ehkä tässäkin odottanut kyläläisten puhuvan hämäläisemmin. Toisaalta Kivelä ei sorru pahimpien Häme-kliseiden uudelleengenerointiin.

Teos on klassinen lukuromaani, naisviihdettä ehkä, muttei tyhjäpäistä sellaista. Lukijakunnaksi oletan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka haikailevat vanhojen hyvien aikojen perään. Voisin hyvin lukea sarjasta toisenkin teoksen, jos sellainen eteen sattuisi. Koukkuun en vielä jäänyt, mutta koskaan ei tiedä.