Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Paretskoi

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

AjomiesTampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

KoskinenJP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Aarteita Hämeenlinnan asemalta

Hämeenlinna asemaHämeenlinnan asemalla on lipputoimiston nurkassa uusi asemakirjasto, valkoinen kirjavitriini, joka toimii ”vie mennessäs, tuo tullessas”-periaatteella. Viime viikonlopun reissulla meillä oli odotusaikaa molempiin suuntiin tällä viehättävällä pikkuasemalla, ja erityisesti takaisin tullessa tutustuin asemakirjaston antiin.

Vitriinistä lähtivät mukaan seuraavat teokset:

*Sophocles: The Three Theban Plays. (Kun olen jo perinpohjin työstänyt Oidipus-näytelmän afrikkalaista versiota, voisi olla ajankohtaista lukea se alkuperäinenkin, vaikka sitten englanniksi.)

*André Brink: Tuokio tuulessa. (Tämä kiinnosti aarteista eniten, aloin lukea tätä jo asemahallissa ja arvio on tulossa pian.)

*Elizabeth Gilbert: Tahdonko? (Omaelämäkerrallinen tietokirja avioliitosta. Ei olisi kiinnostanut, ellen olisi lukenut aiempaa Eat Pray Love-bestselleriä.)

*Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. (Tartun Joenpelto-haasteeseen ehkä kerran viidessä vuodessa. Joenpellon maisemat eivät ole kaukana Hämeenlinnasta, joten jotain paikallista makua tältäkin reissulta tuli mukaan.)

Hämeenlinnan aseman reittaisin viimeaikaisten kokemusten perusteella Suomen stressivapaimmaksi asemaksi. Istuimme hetken asemaravintolassakin, jossa oli mukavan rosoinen, vanhan ajan tunnelma (lue: paikallisilla deekuilla oli kantapöydät, ja niistä asiakkaita häädettiin ulos tiiviiseen tahtiin). Kuitenkaan tämä ei häirinnyt pienessä mittakaavassa, vaan muistutti asemien iänikuisesta tehtävästä toimia ihmisyyden keräyslaatikkona. Sekin oli positiivista, että asema oli viikonloppuna auki – tätä ei pidä ottaa annettuna pienillä paikkakunnilla tänä päivänä. Vaikka Hämeenlinna on pieni, sen sijainti ruuhka-Suomen sylissä tekee kaupungista elinvoimaisen.

Hämeenlinna vanha asemaHämeenlinna oli ensimmäinen kaupunki, johon rautatie vedettiin Helsingistä v. 1862. Ensimmäinen asemarakennus oli nykyistä hulppeampi, sen piirsi Carl Albert Edelfelt, Albertin isä. Edelfelt otti asemarakennuksien suunnittelussa vaikutteita sen ajan saksalaisista ja sveitsiläisistä asemista. Niistä on edelleen tallella mm. Tikkurilan vanha asemarakennus Vantaalla. Hämeenlinnan vanha asema tuhoutui sisällissodan aikana saksalaisen tykin osuessa punaisten räjähdevaunuun. Uudessa v. 1921 valmistuneessa Thure Hellströmin piirtämässä rakennuksessa on pyritty käytännönläheisempään tyyliin. Jostain syystä itselleni tulee rakennuksesta mieleen Britannia ja lukuisat reissut pienille paikkakunnille, joiden nimiä tuskin enää muistan. Punatiiliestetiikka, kansanomaisuus, pubilounaat ja kidney pien lievä pissanhaju. Nämä saavat minussa aikaan kotoisan olon.

Suomen kaksi karmeinta rautatieasemaa ovat Turku ja Pieksämäki, joiden välillä en osaa valita jumboasemaa. Mukavimpia ovat Hämeenlinna ja Jyväskylä. Ehkä vielä reissuillani löydän todellisen sydämeni steissin, mutta Tampere se ei tule olemaan nykyisessä eikä todennäköisesti tulevassakaan muodossa.

 

 

Aluevalloituksia

Tässä kuussa olen tutustunut paremmin kahteen lähikaupunkiin, joita molempia tunnen huonosti, Hämeenlinnaan ja Poriin. Aloittaakseni provokaatiosta pannaan mutkat suoriksi: Hämeenlinna kuuluu tiiviisti ruuhka-Suomeen, Pori ei. Hämeenlinna on jupahtava, Pori häpeilemättömän juntahtava. Hämeenlinna hurmaa hillityllä charmillaan, Pori rosoisuudella.

Poria paremmin tuntevat kutsuvat kaupunkia amiskaviiksikaupungiksi. Poria on helppo dissata, onhan sen historia vahvasti työväenluokkainen. Hämeenlinna ei myöskään loista akateemisuudellaan, varsinkaan nyt kun Tampereen yliopiston opettajankoulutuskin siirretään sieltä pois, mutta sillä on herraskaisempi historia.

Kummassakin kaupungissa on upeita historiallisia rakennuksia, erityisesti puutaloja. Hämeenlinnassa en ehtinyt harrastaa lainkaan turismia, sillä olin haastattelureissulla. Porissa taas kävelin koko päivän ympäri kaupunkia koluten sen kaikki nurkat.

Saapuminen Hämeenlinnaan: päädyn torin laidan art deco-tyyliseen kahvilaan, jossa on tarjolla huikea valikoima leivoksia ja kakkuja. Kaikkia mahdollisia erikoiskahveja voi tilata. Tyydyn silti suomikahviin ja muhkeaan palaan prinsessakakkua. Seuraan naapuripöydän ranskalaisten miesten riitelyä, he ovat kiertämässä Suomea ruokatorin pitäjinä ja joku suunnitelmissa mättää. Kahvila on pieni teatteri, jossa ihmiset istuskelevat kiireettömästi. Ajatustyöläisiä, outoja lintuja, maailmantuskaisia lukiolaisia.

Saapuminen Poriin: ainoa auki oleva paikka aamukahdeksalta linja-autoaseman lähellä on kahvila, jonka ikkunat ovat täynnä halpoja posliininukkeja. Paikka on täynnä haalaripukuisia duunareita, joilla on jo työpäivän ensimmäinen kahvitauko. Paikan pitäjä, suulas täti, ojentaa poikaani, joka ei tervehdi tai kiitä tarpeeksi innokkaasti. Hän pyörittää paikkaansa aidon matriarkan ottein. Tilaamme aamiaissämpylät, valikoimassa on maksamakkaralla ja kananmunalla täytettyjä virityksiä. Kananmunasämpylä on niin ehtoisa, etten jaksa syödä sitä loppuun. Suomikahvi on taatusti ainoa vaihtoehto, eikä täällä kehtaisi kysyä latte machiatoa. Täällä ei myöskään pesitä puolta päivää, kahvin voi juoda seisaaltaankin.

Hämeenlinnassa ja Porissa asuu vähemmän maahanmuuttajia kuin koti-Tampereella, eikä kummassakaan kaupungissa näkynyt romanikerjäläisiäkään. Hämeenlinnan katueksotiikkaan kuuluivat Peru-Inka-bändit ja Porissa oli hare krishnojen invaasio. Ruokailin kummassakin kaupungissa kiinalaisessa, Hämeenlinnan ravintolan ruoka oli parempaa, Porin ravintola taas oli hyvin trendikkäästi stailattu. Porissa lounaspaikan etsimiseen meni tunti, niitä oli yllättävän vähän, ainakaan sellaisia jotka kelpuutimme. Tuli mieleen, että tässä on kaupunki, jossa syödään omia eväitä tai käydään päivän aikana kotona syömässä. Grillejä ja kahviloita oli kaikkialla, mutten esimerkiksi nähnyt yhtään kasvisravintolaa.

Porissa kävimme parilla isolla kirpputorilla. Kirpputorikierros kertoo usein paljon paikan mentaliteetista. Siellä oli paljon arvokasta vanhaa tavaraa myynnissä, mutta hyvin vähän kirjoja, ja jos kirjoja myytiin, tarjonta keskittyi enimmäkseen Dan Browniin, Kaari Utrioon ja – yllätys yllätys – Torey Haydeniin. Hippi/etno-osastoa vaatepuolella kiitettävästi, mutta myös paljon Johanna Tukiais-tyylistä settiä. En ostanut mitään. Tämä on minun tapauksessani melkein huolestuttavan poikkeuksellista.

Korsmanin talo oli Porissa ihastuttava kohde, se on kotimuseo osana rakennuskulttuurikeskus Toivon pihamiljöötä. Tutustuimme näyttelyyn ”Kutsumus, kiusaus ja lysti”, joka kertoi hyvin erilaisista paikallisista naisista, filantroopeista, siirtolaisista, elävän ja kuolleen leskistä, irtolaisista, alkoholisteista, prostitutuiduista. Mielenkiintoisin termi, jota jäin pohtimaan oli todellakin tämä ”elävän leski” – niin moni suomalainen nainen kadotti miehensä Amerikkaan – mies piti yhteyttä vain vuoden-pari ja sen jälkeen olinpaikasta ei enää ollut tietoa. Satakunnasta on varmasti lähdetty yhtä ahkerasti kuin Pohjanmaalta, maakunnan siirtolaisuuden historia kiinnostaa.

 

Hämeenlinna on kotoisa ja helposti avautuva, Pori on suuri, ihmeellinen ulkomaa. Porissa saattaa tulla käytyä useamminkin, varsinkin jos saa buukattua Onnibussilta kolmen euron lipun.