Karttojen ja gobeliinien kerääjistä

seppalaJuha Seppälä on kirjailija, jonka muistan nuoruudestani ”vaikeana”, mutta kiinnostavana. Hänen tuotantoaan tutkiessani voin todeta, että ainoastaan teoksesta Super Market (1991) minulla on hatara muistijälki. Seppälä ei ole koskaan noussut massojen joululahjakirjailijaksi, mutta on julkaissut tasaiseen tahtiin yli 20 teosta. Teokset ovat tiiviin modernistisia, rakenteellisesti kokeilevia ja synkkyyteen taipuvaisia, kertoo Wikipedia.

Minua ei lukijana ainakaan pelota synkkyys, musta huumori tai satiiri. Siksi tartuin Kuoppakaupunkiin (WSOY, 2016) innolla, vaikka se tuntuikin kertovan ikiteemasta, syrjäytymässä olevan keski-ikäisen miehen yksinäisyydestä. Takakannessa mainittiin myös uskonnollinen teema, josta olin erityisen kiinnostunut, sillä yritän itsekin kirjoittaa tämän päivän karismaattisuudesta. Päähenkilöt romaanissa ovat historiallisten romaanien kirjailija, kylmäkkö-prostituoitu sekä matkasaarnaaja. Saarnaajan osuus on ohuin, eikä hän hahmona saa samalla lailla lihaa luiden alle kuin Marle ja Ilmo Halssi.

Kaupunki viittaa Poriin, jonka kartografiaa tutkitaan myös historiallisesti. Isonvihan kirkonpolttajat, ruotsalaiset riistoporvarit, italialaiset posetiivarit ja nahkureiden lesket seikkailevat kaikki nykyisyyden draaman statisteina, kun Ilmo yrittää viimeisillä voimillaan ilmaista seksuaalisuuttaan ja läheisyyden kaipuutaan Marlen asunnon yhteydessä olevassa palvelijanhuoneessa. Marle on lukinnut huoneen muusta asunnosta ja peittänyt oven gobeliinilla, joka nousee salattujen elämien symboliksi. Marle ei tiedä, että aikuistuvat lapset tietävät hänen bisneksistään. Mistä muuten lounasravintolan työntekijä saisi jatkuvasti satasen seteleitä lompakkoonsa?

Marle on harkitseva seksityöläinen, jolla on vain muutama vakipano kerrallaan. Tapaamisista hän neuvottelee asiakkaidensa kanssa yksityiskohtaisesti sähköpostitse. Hänen elämäänsä piristävät enemmän netistä tilatut merkkilaukut kuin miessuhteet. Keski-ikäiseksi mieskirjailijaksi Seppälä onkin virkistävän hyvin kartalla eri laukkumerkkien hierarkiasta – onhan Michael Kors aika pissis vaihtoehto verrattuna aitoon Longchampiin. Silti jäin hämmentyneenä pohtimaan Marlen monologeja, joissa siirrytään sormen napsauksella biletopeista Louis Althusserin historiankäsitykseen. Vaikka Marle voi olla itseoppinut intellektuelli, hänen puheensa kuulostaa liian akateemiselta. Tämä oli ainoa asia, joka kirjassa jurppi.

Ilmo Halssi ihmettelee, miksi kirjamarkkinoilla myyvät parhaiten sellaiset romaanit, joiden päähenkilöt eivät lue kirjoja. Terävä havainto, joka ennustaa tämänkin romaanin tulevaisuutta. Ilmon oma fiksaatio historiallisiin karttoihin ja hänen työn alla oleva romaaninsa Lapissa matkailleesta ranskalaisesta kartanpiirtäjä Herbelot’ista olivat teoksen vaativin osuus, joka kertoi päähenkilön mahdollisesta autismista, mutta myös Seppälän kulttuuripessimismistä. Kustannustoimittajaltaan Halssi saa kuulla, että Kartanpiirtäjän on jo kirjoittanut pakistanilaistaustainen Kamila Shamsie. Hänen romaaninaiheensa ovat menneen maailman lumia, loppuun kaluttuja, kuivakkuudessaan epäviihteellisiä. Silti hän seuraa aikaansa yllättävällä tarkkuudella: harvapa lukija osaa automaattisesti arvata, mitä deitti-ilmoituksissa oleva koodi FwB tarkoittaa.

Näin teoksessa sielunkumppanuutta yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani Hanif Kureishin kanssa. Erityisesti Seppälän tapa kuvata Ilmon pitkäkestoista FwB-suhdetta tummaihoiseen mystiseen tanssijaan, johon viitataan vain kirjaimella D., liikkuu kureishimaisella kiihkon ja epätoivon vyöhykkeellä. Ja koska kirjassa oli paljon seksiä ja viitteitä nykypäivän muotiin ja popkulttuuriin, se onnistui lopulta nousemaan älyllisen brassailun suosta, niistä kantapöydistä, jossa elämäänsä pettyneet ikuiset graduntekijät, sijaisopettajat ja paikallislehtien toimittajat ottavat toisistaan mittaa.

Romaanissa oli niin paljon symboliikkaa ja kerroksellisuutta, että sitä ei yhdellä lukukerralla selätetä. Samalla juoni oli varsin simppeli, melkein puuduttava, sillä lähes kaikki tapahtuu Ilmon pään sisällä yksinäisissä matkustajakodin ja Omenahotellin huoneissa. Ilmon mielen särkyminen on ennalta-arvattava profetia, mutta luin myös loppuosan diagnoosia epäluotettavana. Ilmoon ei välttämättä ole helppo samastua, mutta uskon lukijoiden ainakin kokevan empatiaa hänen olomuotoaan kohtaan. Hän on downshiftaajan elämässään varsin harmiton, naisia kunnioittava, vaikkakin emotionaalisesti vaikeasti tavoitettava. Tyypillistä seksikaupan asiakasta tuskin on olemassakaan, mutta kaikessa rikkonaisuudessaan Ilmo oli uskottava sellainen.

Seuraavassa arviossani kerron romaanista, jossa akateeminen päteminen on mennyt reippaasti överiksi. Kuoppakaupungin maailma oli siihen verrattuna tolkullinen, ja siitä saa otteen, vaikka historian gradu olisikin jäänyt aikanaan kesken.

Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Sinisestä mustaan sesonkiin

41aE4zxdfoLTäydellistä kaamoskirjaa etsiessä pysähdyin hyllylleni, josta löysin vanhat aarteeni, Hanif Kureishin novellikokoelmat Love in a Blue Time (Faber&Faber, 1997) ja Midnight All Day (Faber&Faber, 1999). Monet suomalaiset lukijat luultavasti muistavat Kureishin parhaiten kahdesta ensimmäisestä teoksesta, romaaneista Esikaupunkien Buddha sekä Musta albumi. Itsellänikin nämä romaanit ovat kulkeneet mukana jonkinlaisina monikulttuurisina kulttikirjoina, joista eniten mieleen on jäänyt pakistanilaistaustaisten toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten radikaali irtiotto vanhempiensa arvoista ja elämäntavasta. Romaaneissa sävy on karnivalistisen pyrotekninen – moni voisi kokea niiden olevan jopa täyteen ahdettuja Lontoon tarjoamaa hedonismia.

Kureishi on julkaissut vain nämä kaksi novellikokoelmaa – hänet tunnetaan enemmän romaanikirjailijana ja käsikirjoittajana. Osa novelleista käsittelee aika lailla samaa aihepiiriä kuin ensimmäiset romaanit – luovan luokan elämäntuskaa, seksiä, huumeita ja rock’n rollia (tai rave-musiikkia). Suurin osa novellien päähenkilöistä on työttömiä tai freelancerpohjalla vetelehtiviä keski-ikäistyviä miehiä, joiden itseä paljon nuorempi tyttöystävä on raskaana ja joiden pitäisi pakon edessä ryhdistäytyä, mutta he eivät tiedä, miten. Koen, että Kureishi on taitavampi naisten kuin miesten kuvaaja, tai ainakin hänen naishahmonsa tuntuvat monisärmäisemmiltä kuin nämä harmaantuvat kehdonryöstäjät. Tiedän, että hän on myöhemmissä teoksissaan luonut vähemmän ennalta-arvattavia ihmissuhdekuvioita kuin näissä novelleissa – esimerkiksi elokuvassa The Mother käsiteltiin ikääntyvän naisen tabusuhdetta nuoreen remonttimieheen. Näiden kertomusten keskiössä on pitkälti miesten ikäkriisi, ja ikäeroja käsitellään jopa nyansoidummin kuin luokka- ja etnisiä eroja.

310PDGXEGXL._SX301_BO1,204,203,200_Love in a Blue Time on monisanaisempi ja kenties myös monipuolisempi kokoelma, kun taas Midnight All Day käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, masennusta, erityisesti diagnosoimatonta piilomasennusta, johon on vaikea hakea apua. Olen lukenut Midnight:in jo kolme kertaa, joten sen täytyy olla tärkeä teos minulle aiheen vuoksi, vaikka tällä kertaa koin tarinoiden toistavan itseään liikaa. Love in a Blue Time-teoksessa ihastuttivat edelleen kolme maahanmuuttoaiheista novellia, joista tunnetuin, ”My Son the Fanatic” on myös tullut eloon valkokankaalla. Leffan käsikirjoitusta on taatusti laajennettu tämän lyhyen, 13-sivuisen novellin pohjalta, mutta tunnelma ja perustava ristiriita pysyvät samoina.

Teos johtaa myös olennaisten arkisten ongelmien äärelle, kuten pohtimaan, pitäisikö S/M-leikkien jäljet peittää puolisolta silloin, kun partnerina on ollut joku muu, tai kuinka toimia, kun ollaan ensi kertaa lapsimorsiamen luona esittäytymässä tämän vanhempien luona, eikä talon vessa suostu vetämään jättipökälettä. Kun matkustetaan Pakistaniin, voidaan pohtia, kuinka kauan kestää, ennen kuin vasemmistolaiseen solidaarisuuspuheeseen uskova ihminen oppii komentelemaan palveluskuntaa ja uhkaamaan näitä potkuilla – silloinkin, kun sisäkkö jopa nyppii hänen nenäkarvansa. Tai kuinka toimitaan, jos haluaa mennä Karachin rannalle kuhertelemaan paikallisen hottiksen kanssa, mutta poliisit vaativat rannalle menijöiltä avioliittotodistuksia? Minusta nämä kysymykset ovat oikein piristäviä tällä harmaalla säällä.

Lempinovellini sinisessä kirjassa oli ”With Your Tongue Down Your Throat”, jossa vapaamielisen kasvatuksen saanut puolipakistanilainen Nina kohtaa siskopuolensa Nadian. Tyttöjen isä on jättänyt Ninan äidin tämän vasta odottaessa Ninaa ja karannut takaisin Karachiin vaimonsa luo, jonka olemassaolosta kukaan ei Britanniassa tiennyt. Tytöt ovat syntyneet samana vuonna, mutta tapaavat ensi kertaa vasta parikymppisinä Lontoossa, jonne heidän isänsä suostuu Nadian vihdoin lähettämään. Nadia on Ninan tummempi puolisko, mutta muotitietoinen ja muutenkin perillä suuren maailman dekadenssistä. Iskettyään Ninan äidin miesystävän Howardin hänet lähetetään takaisin Karachiin, mutta Nina lähtee samalla lennolla vastavierailulle. Kielisuudelmissa molemmat siskot ovat ammattilaisia, ja Nina kohtaa isänsä luona täysin erilaisen todellisuuden kuin olisi voinut uskoa. Karachilaiset nuoret eivät eläkään niin pyhää tai puhdasta elämää kuin Nina oletti. Kaikki kielletty tehdään vain tiheämpien verhojen takana kuin Englannissa.

Mustassa kirjassa minua puhutteli eniten novelli ”Sucking Stones”, joka kertoo nelikymppisestä eronneesta opettajasta Marciasta, joka yrittää breikata esikoiskirjailijana. Marcialla on kiireitä kirjoittajapiirissään, ja tämän lisäksi hän saa vastakaikua ihailemaltaan menestyskirjailija Aurelia Broughtonilta, joka suostuu lukemaan tämän julkaisemattoman käsikirjoituksen. Marcialla on kompleksinen äitisuhde, mutta äiti on ainoa henkilö, joka suostuu hoitamaan hänen poikaansa kirjallisten rientojen ajan, joten napanuora on tiukalla. Kiinnostavin hahmo tarinassa on Marcian outo bulgarialainen miesystävä Sandor, joka on töissä hotellin portieerina voidakseen lukea Hegeliä kaikki yöt. Aurelia osoittautuu uskomattomaksi vampyyriksi, joka todennäköisesti ryöstää kirjojensa ideat aina joltain hyväuskoiselta aloittelijalta. Muutenkin Marcian elämä on itseaiheutetussa jumissa – kivien imemisen metafora kuvaa hänen ja hänen äitinsä yhteistä elämänasennetta.

Midnight All Day on kerronnaltaan minimalistisempi, ehkä muodoltaan klassisempi kokoelma kuin Love in a Blue Time. Pidän paljon teosten väriteemasta ja väriliukumasta sinisestä mustaan. ”Mustat” hahmot ovat depressiossaan enemmän levottoman itsetuhoisia kuin sängyssä makaavia vihanneksia. Perhe-elämän ja vakavan huumeriippuvuuden cocktail tuntuu tässäkin pelottavalta, vaikka Kureishi ei ihannoi eikä moralisoi huumeiden käyttöä. Monet hahmot ovat myös onnistuneet hyväksymään sisällään vellovan tyhjyyden ilman päihteitä, eli teos antaa vinkkejä parantumisesta.

Yritin myös updeitata tietojani Kureishin viimeisimmästä tuotannosta. Viime vuonna ilmestynyt romaani The Last Word kertoo miehestä, joka saa tehtäväkseen kirjoittaa ikonisen postkoloniaalin kirjailijan (V.S. Naipaulin kaksoisolennon) elämäkerran ja kokee tehtävässään katastrofaalista epäonnistumista. Teos on saanut todella heikot arviot brittilehdissä eikä sitä enää voi tilata kuin Amerikan Amazonista. Tänä vuonna on ilmestynyt essee- ja novellikokoelma Love+Hate, joka ehkä voisi olla tematiikaltaan raikkaampi. Kureishihan toimii tätä nykyä luovan kirjoittamisen professorina Kingstonin yliopistossa, eli ammatissa, jota hän teksteissään pilkkaa. Voi olla, että opettaminen on laimentanut hänen kirjoittamisen paloaan. Silti hänen kirjailijanuransa kiehtoo ja inspiroi minua, ja voisin lukea tuon flopanneen romaaninkin kokeilumielessä. Siinä on kuulemma niin kökköjä seksikohtauksia, että jokunen lause on saanut Briteissä huonon seksikohtauksen palkintoja.

Ehkä Kureishi ei sitten olekaan mikään erotiikan pappi – hän vain kirjoittaa seksistä paljon ja suorasukaisesti, ei välttämättä sensuellisti tai kiihottavasti. Viimeksi luetuissa novelleissa masentuneet hahmot harjoittavat huumeenhöyryistä seksiä mielellään tuntemattomien tai varattujen henkilöiden kanssa, jotta saisivat tarpeensa tyydytetyksi ilman parisuhteen vaivalloisuutta. Sekin on yksi tapa elää. Tuskin monille avioseksi tuo sen kummempaa auvoa. Eniten pidän kai Kureishin realistisuudesta ihmissuhteiden kuvaajana.

Joskus tosin lukisin häneltä mieluummin teoksen, jossa ei liikuta lainkaan Lontoossa, eikä kukaan henkilöhahmoista olisi epäonnistunut kirjailija. Pyyntöni on mielestäni kohtuullinen. Näkökulman vaihdoksella voisi myös liietä joku isompi palkinto.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Ankkalammikon raikastaja

TalvisotaPhilip Teirin Talvisota (Otava, 2013) on jäänyt suomennoksena vähälle huomiolle, vaikka ruotsinkielisessä maailmassa se on ollut suuri hitti ja siitä on myös olemassa englanninkielinen käännös. Itse tartuin teokseen herkullisen kannen perusteella, josta voi jo päätellä, ettei kovin verisestä sodasta voi olla kyse.

Helsingin Sanomien arviossa (23.8.2013) Suvi Ahola luonnehti teosta Molièren tai Jane Austenin tyyppiseksi tapakomediaksi, jossa perheen outouksia esitetään yliampuvasti satiirin keinoin. Kyllä, teos on sitäkin, mutta on siinä klassista draamaakin. Perhedraamana teos toimii lempeän analyyttisesti – ilkeys on puettu ihmisarvoisiin vaatteisiin. Ensimmäinen havainto, jonka romaanista itse tein, oli tasapainoisuus: olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sain tutustua jokaiseen Paulin perheen jäseneeseen samalla intensiteetillä. Romaanin rakentajana Teir onkin mestari. Henkilöiden välillä on kriisien keskelläkin hyvä flow.

Päähenkilö on kuusikymmentä vuotta täyttävä sosiologian professori Max Paul, joka tunnetaan julkisuudessa lähinnä seksitutkimuksestaan, vaikka uraan mahtuu paljon muuta. Max Paul on ”seksiprofessori”, ja ehkä osittain siksi hän saa entisen opiskelijansa, nykyisen freelancer-toimittaja Lauran huomion. Laura tulee tekemään entisestä opettajastaan syntymäpäivähaastattelua Hesariin. Voimme jo arvata, ettei tuttavuus jää pelkän käsipäivän tasolle.

Maxin ja Katriinan avioliitto on metaforinen talvisota. Kummallakin on paukut vähissä parisuhteen elvyttämiseen, ja tavallaan Katriina käyttää Maxin uskottomuutta mahdollisuutena lähteä. Aikuiset lapset ja lapsenlapset ovat pitäneet liittoa laimeasti elossa. Heidän liittonsa kohtalo ei tässä ole lainkaan jutun juju – ainakaan itse en ollut huolissani siitä, kuinka heille käy. Sivujuonet ovatkin tässä kiinnostavampia kuin pääjuoni. Esimerkiksi Eva-tyttären taideopinnot Lontoossa on hersyvä osio, joka parhaimmillaan muistuttaa kuvauksineen Hanif Kureishin mustasta huumorista. Evan suhde taideopettaja Malikiin on tragikoominen – mies painii syvällä huumeriippuvuudessaan ja on avoin seksisuhteistaan opiskelijoidensa kanssa. Ei Evakaan Malikista suurta rakkautta etsi, mutta jännitystä. Sen jälkeen, kun mies on kakannut tämän opiskelijaboksin sänkyyn, ei hän ehkä enää voi kunnioittaa miestä edes opettajana. Malikin galleristivaimo jatkaa liittoa luuserimiehensä kanssa puhtaasta säälistä tietäen, ettei kukaan muu tulisi auttamaan häntä.

Teoksessa hengaillaan Occupy London-aktivistileirillä, jossa Eva tutustuu nörtinoloiseen opiskelukaveriinsa uudessa valossa. Mies seuraa ihastustaan myös Suomeen ilmoittamatta tälle, keskelle Maxin synttäreitä. Ankkalammikon piintyneimmät tavat tuulettuvat, kun kehiin marssii yllätysvieraita.

Max Paulin omat kristiinankaupunkilaiset juuret ovat vähemmän etuoikeutetut. Hänen reissunsa tapaamaan vuodeosastolla makaavaa äitiään muistuttavat ihan tavallisesta suomalaisesta todellisuudesta, jossa kieliero ei ole elintasoero. Suomenkielisen, pietarilaista kosmopoliittisukua edustavan Katriinan juuret ovat Maxin juuria paljon prameammat. Lapväärttin raitilla Max ei onnistu edes piilottamaan nuorta rakastajatartaan, vaan salamasuhde on pian koko kylän reposteltavana. Ei oman kylän pojalla voi olla salaista piilopirttiä. Kaikki huomataan ja tiedetään. Helsinkiläinen urbaani sivistys on omanlaisensa kuori, josta Max joutuu välillä luopumaan.

Eniten nauroin piinallisille pariskuntaillallisille, joita tähänkin teokseen mahtui pari. Jäin miettimään, kuinka paljon parempi maailma olisi, elleivät ihmisten sosiaaliset suhteet järjestyisi aviosäädyn mukaan. Ihan oikeasti. Teir pääsee tässä kysymyksessä asian ytimeen. Kuinka paljon kukin pönöttävä pariskuntaillallinen vanhentaa henkisesti kutakin sille osallistujaa? Mitä sellaisten ihmisten ajattelulle tapahtuu, jotka tapaavat sosiaalisesti vain omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia muita pariskuntia? Kuinka pariskuntaillalliset vahvistavat NIMBY-ilmiötä? Ja milloin avioliitosta tulee vihonviimeinen kahle?

Naimisissa olevat ystävät, lukekaa Talvisota ja tehkää seuraavilla pariskuntaillallisilla jotain sellaista, joka ei niiden kaavaan kuulu.

 

Orpo elinluovuttaja kertoo

never-let-me-go-movie-poster-1Kazuo Ishiguro-haasteen kolmannella rastilla. Never Let Me Go (Faber&Faber, 2005, suom. Ole luonani aina) on nähtävästi hankittu muutama vuosi sitten Frankfurtin lentoasemalta, kun meillä oli puolen päivän ikävystyttävä odotus matkalla Lissabonista Helsinkiin. Teos oli jo silloin massiivinen bestseller, jonka kaverit olivat suistuttaneet maasta taivaaseen. En päässyt teoksen imuun silloin, vaikka Frankfurtin lentoasema on yksi Euroopan ikävimmistä eikä pahemmin houkuttele edes ihmisbongaamiseen. Nytkin kirjan lukemisessa on mennyt kuukauden päivät. Vihdoin pääsiäisaamuna sen salaisuus aukesi ja luin sen kepeästi loppuun yhdeltä istumalta.

Teoksessa on 31-vuotias kertoja Kathy, joka on ollut syntymästään orpo ja kasvanut sisäoppilaitoksessa Hailshamin pikkukaupungissa, Sussexissa. Sisäoppilaitos on ollut suljettu yhteisö, josta lapset eivät ole päässeet retkille ulkomaailmaan. Lapset kasvavat teini-ikäisiksi ja alkavat kysellä kinkkisiä kysymyksiä alkuperästään ja laitoksessa olon tarkoituksesta. Ishiguro kirjoittaa kaikesta mystisesti niin, että juoni paljastuu tarkemmin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen – alussa seurataan vain lasten kasvua ja heidän kompleksisia ystävyyssuhteitaan. Koulukiusaamista sivutaan monesta perspektiivistä. Käy ilmi, etteivät kaikki lapset ja nuoret koskaan täysin tajua olevansa kloonattuja tulevaisuuden elinluovuttajia, vaan ainoastaan fiksut lapset tietävät kohtalostaan. Tyhmiä ja tietämättömiä kiusataan. Koulun opettajat puhuvat tulevaisuudesta epäsuorasti hyssytellen. Kauhun ilmapiiri rakentuu erilaisten juorujen ja huhujen ympärille. Ainoa selkeä viesti tulevasta on tietoisuus, etteivät nuoret tule koskaan saamaan lapsia, mutta siitä huolimatta heillä on oikeus nauttia seksistä ja seurustelusta mielellään kaltaistensa kloonattujen kanssa ennen kuin alkavat luovuttajiksi. Jos nuori on vakaassa parisuhteessa parikymppisenä, huhun mukaan hän voi saada lykkäystä luovuttajan tehtävästä muutamaksi vuodeksi.

Ajankohta sijoittuu 70-luvun lopulta 2000-luvulle. Pääosa juonesta tapahtuu 80-luvulla, jolloin nuoret saavat käyttöönsä Walkmaneja ja saavat myös katsoa ensimmäistä kertaa videoita. Reaalimaailman ajankuvaa tässä on kuitenkin vähän, sillä nuorilla ei ole kontaktia keneenkään yhteisön ulkopuoliseen henkilöön medioiden ulkopuolella. Koulun päätyttyä he muuttavat pariksi vuodeksi asumaan itsenäisesti syrjäiseen mökkikylään, josta he saavat tehdä retkiä kaikkiin niihin maakuntiin, joista sisäoppilaitoksen maantiedon tunneilla kerrottiin. Retkellä Norfolkiin jengi kokee nähneensä Ruthin soluluovuttajan toimiston ikkunasta, mutta koko asiasta keskustelu saa aikaan ikävää draamaa. Muutenkin tässä seikkaillaan Britannian unohdetuissa kolkissa, suljetuissa lomakeskuksissa ja jättömailla. Näkökulma saarivaltioon on sopivan vinksahtanut makuuni.

Nuorten toiminta hämmentää, sillä kukaan heistä ei nouse kapinaan heitä sortavaa järjestelmää vastaan. Mitään pakosuunnitelmia ei nouse, vaan he tuntuvat alistuvan kohtaloonsa pohtien rationaalisesti systeemin sisäisiä vaihtoehtoja. Ilmeisesti he eivät ole tietoisia muista maista tai rahan keräämisestä laiva- tai lentolippuja varten. Tulee mieleen, elävätkö he osittain huumattuina vai onko kloonauksessa heihin asennettu joku alistumisgeeni. Yksi vaihtoehto voisi olla, että heille syötetään heidän tietämättään jotain ”jarrua”, joka lopettaa radikaalit aikeet. Kaikki henkilöt suhtautuvat hengenvaarallisiin elinluovutuksiin suht tyynesti. Mielikuvitus vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ei vain ole kasvanut heissä edes idun muotoon.

Postkoloniaallina kertojana Ishiguro tekee tässä sen, mihin intialaistaustainen kirjailija Vikram Seth keskittyi 1990-luvulla ja jota Hanif Kureishikin on joissain romaaneissaan tavoitellut: teoksessa ei ole ainuttakaan etniseen vähemmistöön kuuluvaa henkilöä, vaan se kertoo valkoisista englantilaisista. Erikoista tässä tietysti on, etteivät nämä valkoiset englantilaiset ole koskaan eläneet perheessä eikä heillä ole sukuhistoriaa. Japanilaisista vaikutteista pois oppiminen on varmasti ollut tärkeää kirjallisen uusiutumisen suhteen. Teoksen kielikin on täysin erilaista kuin aiempien. Kathy, Tommy ja Ruth ovat hyvin tavallisia nuoria, jotka puhuvat arkista kieltä – siitä huolimatta, että he tuntevat länsimaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen historian valovuosia paremmin kuin keskiverto brittikoulun kasvatti.

Kirja voisi kiinnostaa erityisesti hoitoalalla työskenteleviä. Puolet teoksesta keskittyy henkilökohtaisen avustajan työhön ja sen etiikkaan. Todennäköisesti henkilökohtaisen avustajan toimi on myös Britanniassa yleisesti tarjottu homma nuorille vähän koulutetuille työnhakijoille. Tässä avustaminen tapahtuu emotionaalisesti ladatuissa ääriolosuhteissa, mutta Ishigurokin tuntuu kysyvän: missä menee raja avustajan ja autetun suhteessa? Onko hyvä asia, jos avustaja tuntee avustajan läheisesti tai on jopa tämän paras ystävä?

Yhteiskunnalliseksi dystopiaksi Never Let Me Go on arkinen. Kerronnassa hämäsi eniten se, että poliittinen kuvio alkaa paljastua vasta viime sivuilla. Tässä ei seikkailla täysin totalitäärisessä systeemissä, vaan aika lailla samassa kapitalistisessa Englannissa, jonka monet muistavat lähimenneisyydestä. Hiljentämisen ilmapiiri johtuu siitä, että 1990-2000-luvuille tultaessa kansakunta häpeää ihmiskloonauksen historiaa ja haluaa luurangot takaisin kaappiin. Jollain tasolla teos muistutti minua Margaret Atwoodin ikimuistoisesta teoksesta The Handmaid’s Tale, mutta siinä reproduktioon liittyvät kysymykset esitettiin suoremmalla ja pelottavammalla kielellä. Ishiguro operoi isojen lääketieteen etiikan kysymysten parissa hienovaraisesti ja vähäelkeisesti, näyttäen enemmän potilaiden ja uhrien arkista kokemusmaailmaa kuin poliittista systeemiä, joka on tehnyt moisesta riistosta mahdollista. Olisin kaivannut lisää poliittisia kierroksia. Muilla tasoilla kerronta toimi paremmin. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin Ishiguron Japaniin sijoittuneista teoksista enemmän.

PS: Neljäntenä rastina jäljellä vielä Me orvot, jossa ei palata Japaniin vaan 1930-luvun Kiinaan.

Nuorennusleikkaus

TheBlackAlbumTänään kirja-arviovaihde on jäänyt pahasti päälle. Kolmantena päivityksenä kerron nuoruuteni hittikirjasta, josta en aio luopua, vaikka hyllyjä radikaalisti karsinkin.

Hanif Kureishin ensimmäiset romaanit Esikaupunkien Buddha (1990)  ja Musta albumi (2005) olivat minulle keskisuomalaisen peräkylän kasvatille elämänpoliittisesti tärkeitä kasvukertomuksia, vaikka en vielä siinä vaiheessa ollut syvällisessä mielessä kiinnostunut Pakistanista ja pakistanilaisista. Ne edustivat minulle aikanaan sitä Britanniaa, jossa olisin itsekin halunnut elää ja vaikuttaa – monikulttuurista, moniarvoista, poliittisesti aktiivista ja anteeksipyytämättömän hedonistista.

Mustan albumin muistan jostain syystä paremmin kuin Esikaupunkien Buddhan. Sen maailmaan paluu oli kuin pikavisiitti vanhan bestiksen luo, joka ei ole muuttunut pätkääkään kahdessakymmenessä vuodessa. Olen tainnut lukea teoksen jo ainakin kolme kertaa. Miehen teoksista olen lukenut kaiken fiktion paitsi uusimman tänä vuonna ilmestyneen romaanin The Last Word, leffoista nähnyt useamman ja hänen isästä kirjoitettu muistelmateos My Ear at His Heart kosketti myös. Taidan siis olla vannoutunut fani. Brittikirjojen kokoelmassani vain Kureishi, Zadie Smith ja Monica Ali ovat saaneet samanmoisen kulttistatuksen (ne näyttävät olevan ainoita teoksia, joista en halua luopua). Miksi näin?

Musta albumi on loistava ajankuva, yhteiskunnallinen läpileikkaus ajasta, jolloin Britannia ja muukin läntinen Eurooppa kävi läpi jonkinasteista poliittista loppuunpalamista, visioiden ja vaihtoehtojen vähiin käymistä. Siinä ruoditaan säälimättömästi thatcherismin perintöä, joka ulotti lonkeronsa myös maahanmuuttajien varakkaampaan siipeen ja liberaalin vasemmiston sekoilua uudessa maailmassa, jossa heillä ei ollut enää mitään, mihin uskoa paitsi viina, huumeet ja seksi. Shahid-kertojan rinnalla toiseksi päähenkilöksi nousee radikaali keski-ikäinen collegelehtori Deedee Osgoode, jolla on tapana kierrättää pakistanilaisia ja karibialaisia opiskelijapoikia rakastajinaan. Deedee on naimisissa kollegansa professori Brownlow’n kanssa, joka on menettänyt puhekykynsä kommunismin romahtamisen aattona ja vastaa kysymyksiin piinallisesti änkyttäen. Pariskunta on eron partaalla ja jakavat ison omakotitalonsa opiskelijavuokralaisten kanssa – heidän on mahdotonta siirtyä eteenpäin opiskelijaelämästä ja siihen liittyvistä vapauden symboleista. Deedee on omistautunut opettaja, joka valmistelee luentojaan James Baldwinista tai afrokaribialaisesta muodista tunnollisesti, mutta todellista nautintoa hän saa nuorison palvonnasta. Muistan nuorempana pitäneeni häntä korruptoituneisuuden huipentumana, mutta nyt vanhempana (ja samantyyppisistä aiheista kiinnostuneena) hän saa minulta enemmän sympatiapisteitä.

Tässä vanhemman opettajan ja nuoremman opiskelijan suhdetta kuvataan aistillisesti, turhia moralisoimatta. Shahid on aidosti kiinnostunut opettajastaan, joka on ikäisekseen vetävä ja henkisesti ikinuori. Hän ei pyöri Deedeen kanssa parempien arvosanojen tai materiaalisen hyvän toivossa, vaan kokeillakseen oman seksuaalisuutensa rajoja. Kumpikin pariskunnasta tietää, että suhde kestää vain niin kauan, kun molemmilla on hauskaa. Tällainen hedonistinen no strings attached-järjestely on isompi pala purtavaksi lähipiirille.

Teokseen palatessani en enää ole huikean vaikuttunut etnisten ja uskonnollisten yksityiskohtien kuvaamisesta, jotka 90-luvulla olivat ehkä keskeisin kimmoke lukea Kureishia. Vuonna 1995 Kureishi lähestyy islamilaisten nuorisoliikkeiden todellisuutta jonkinlaisena näkijänä ja edelläkävijänä, mutta loppujen lopuksi ei sukella ”fundamentalistien” maailmaan kovinkaan syvällisesti. Mustan albumin tapahtumien keskiössä on munakoiso, jonka lihassa eräs radikaali muslimiryhmä näkee viestin Salman Rushdien tappamisen välttämättömyydestä. Pakistanilaistaustainen Shahid flirttailee ryhmän yhteisöllisten toimintaperiaatteiden kanssa ja päätyy pahamaineiseen lähiöön vahtimaan rasismista kärsivää perhettä ja pyhää munakoisoa. Lähiössä hän kuitenkin kaipaa rakastajaansa, joka on vakavamielisten muslimiopiskelijoiden suosikki-inhokki.

Edelleen olen vaikuttunut Kureishin luontevasta intertekstuaalisuudesta suhteessa ”mustan” (lue: ei-eurooppalaisen) Britannian historiaan. Kureishia lukiessa kun tulee kerrattua yleistietojaan muustakin aasialaisesta ja afroamerikkalaisesta kirjallisuudesta ja musiikista. Zadie Smith vie tämän intertekstuaalisuuden taiteen vielä korkeammalle tasolle, mutta Kureishi tekee sen ehkä kansantajuisemmin ja jouhevammin.

Mustassa albumissa käytetään tolkuton määrä huumeita ja juodaan sivistyneemmin viiniä. Shahidin huumesekoilut ovat rajuja, eikä Kureishi ainakaan romantisoi huumekaupan maailmaa. Kai huumekuvauksetkin kiehtoivat aikanaan peräkylän tyttöä ja satunnaista Britannian-matkailijaa (Britannia ja Irlanti ovat matkailuhistoriassani olleet maita, joissa huumeiden käyttö on näkynyt arjessa eniten). Tässä kuljetaan ekstaasin ja muiden rave-huumeiden ensimmäisen aallon harjalla, aikana, jolloin noista aineista oli vielä hyvin rajallisesti tietoa. Oikeastaan olen ylpeä siitä, että nämä kaunokirjalliset tripit riittivät noina aikoina, jolloin mahdollisuuksia reaalimaailman kokeiluihin tuli eteen useammin kuin nykyään.

Kaikkea ei tarvitse kokeilla kotona. Eikä kaikkia kirjoja lueta siksi, että niistä ammennettaisiin reseptejä kotikäyttöön.