Maassa, joka tappaa lapsensa

rantaLöysin Irlannissa asuvan Hanna Tuurin teokset verrattaen myöhään, vasta toissa vuonna, ja latentin Irlanninhulluuteni tuntien tiesin jo ensi metreiltä, että tulen lukemaan häneltä koko tuotannon. Kaksi ensimmäistä lukukokemusta olivat pehmeän idyllisiä kertomuksia maaseudulta; nyt edessäni on toisenlainen, tunnelmiltaan synkempi teksti.

Tuurin toinen romaani Ranta (Otava, 2015) on esikoisromaania Orapihlajapiiriä myös ”irlantilaisempi” teos siksi, että vain yksi sivuhenkilöistä on suomalainen ja hänkin varsin marginaalisessa roolissa. Suomalaisen ja irlantilaisen elämäntavan eroja ei vertailla, vaan irlantilaiseen kulttuuriin sukelletaan natiivien henkilöhahmojen saappaissa. Orapihlajapiiri tuntui osittain matkakirjalta, mutta Ranta on puhdaspiirteisempi ja kunnianhimoisempi romaani.

Teoksen päähenkilöt, Nora, Seamus ja Jim, ovat nelikymppiset lapsuudenystävät, jotka ovat kaikki muuttaneet nimettömästä pikkukaupungista Dubliniin. Elämä on kohdellut heitä varsin epätasaisesti. Nora on menestynyt arkkitehtinä, mutta hänen keskiluokkaista perhettään uhkaa konkurssi miehen jäätyä työttömäksi; Noran omakin työpaikka kiikkuu vaakalaudalla. Seamus on rekkakuski, jonka varallisuus perustuu pitkälti epämääräisiin kuutamokeikkoihin ja jonka puoliksi kiertolainen suku vaatii jatkuvaa huomiota. Jim on koditon elämäntaiteilija, joka nuorempana on hurmannut maailman ja sen naiset puheenlahjoillaan, mutta joka ei laman tultua enää kykene elättämään itseään. Kolmikon ystävyys ei enää aikuisiässä ole ollut saumatonta, ja taustalla piilee mustasukkaisuutta suuntaan ja toiseen. Nora oli nuoruudessaan rakastunut Jimiin, mutta valitsi helpomman aviomiehen; Seamus taas on ollut aina rakastunut Noraan ja kadehtinut Jimin tältä saamaa huomiota. Kaikkien tunnemaailma on jokseenkin jämähtänyt teini-ikäisen tasolle, eikä kellään ole mukavaa itsensä kanssa. Jimiä ja Seamusia voisi pitää jopa jonkin sortin kusipäinä.

Juoni alkaa Jimin pahoinpitelystä öiseen aikaan. Miestä pidetään elossa keinotekoisessa koomassa, eikä rikoksen selvittäminen edisty toivottuun tapaan. Suku ehtii haudata miehen sairaalan sängyn reunalla jo moneen otteeseen. Knockin pyhä vesikään ei saa miestä virkoamaan. Nora ja Seamus vierailevat sairasvuoteella ahkerasti muistellen samalla mystisiä nuoruuden tapahtumia kotikaupunkinsa rannalla. Paikalla käy myös Jimin naisia, joihin tämä ei ole pystynyt sitoutumaan. Elävän ruumiin valvojaiset on makaaberi teema, jossa kiteytyvät kiinnostavalla tavalla irlantilainen uskonelämä ja kansankulttuuri.

Travellers-kulttuuri on teoksessa keskeisessä asemassa, vaikka vain Seamus on puoliksi kiertolainen. Nora taas on lapsena ja nuorena elänyt Seamusin perheen piirissä ja saanut paljon vaikutteita tämän erittäin taikauskoiselta äidiltä. Tuuri kertoo elävällä tavalla Seamusin kolmen enon perheiden elämästä asuntovaunupuistossa. Irlannin sosiaalihuollon toimiakin esitellään: sosiaalitoimen halukkuus majoittaa kiertolaiset uudelleen uusiin rivitaloihin on hyväntahtoista, mutta kulttuuria ymmärtämätöntä. Lasten huostaanotto taas on kestoteema, joka usein johtuu siitä, etteivät vanhemmat käsitä koulunkäynnin tärkeyttä. Pidin teoksessa eniten travellers-kulttuurin avaamisesta, sillä irlantilaisessa kirjallisuudessa en ole useinkaan törmännyt travellers-hahmoihin. Ehkä samalla tavalla kuin Suomen romanien kohdalla aihe saattaa tuntua irlantilaisista kirjailijoista hankalalta tai tulenaralta. Mielestäni Tuuri on löytänyt nyansoidun ja kiihkottoman näkökulman vähemmistökysymykseen.

Toinen keskeinen teema on talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys ja maastamuutto. Oikeastaan teoksen sympaattisin hahmo on Noran työtön arkkitehtiaviomies Paul, jonka asemaan pystyin samastumaan paremmin kuin päähenkilöihin.  Hänen työnhakunsa siivousfirmoista ja hampurilaisravintoloista oli jo sydäntä särkevää. Irlanti esittäytyy romaanissa maana, joka tappaa lapsensa. Lamasyksynä ja -talvena maa peittyy loputtomiin sumuihin ja lumimyrskyihin, jotka katkaisevat kokonaisen kaupunginosan sähköt. Välillä meininki on melkein suomalaistyylisen karua, kuten tässä: ”Seamus kiersi asuntovaunun taakse, missä lumi oli kinostunut polvenkorkuisiksi kasoiksi. Hän avasi housunsa ja virtsasi. Lumeen leikkautui railo. Seamus ajatteli, että Irlanti oli Atlantin keskelle unohdettu karikko, kaiken ja kaikkien kiroama, ja nyt oli aurinkokin hylännyt heidät satavuotiseen talveen.”

Olisin oikeastaan lukenut Rannan mieluummin englanniksi, sillä jotenkin teksti tuntui liian Irlantiin juurtuneelta ollakseen suomenkielinen. Tuurin kertojan ääni muistutti minua kahdesta suosikistani Maeve Binchystä ja Anne Enrightista, jotka ovat kertojina kovin erisävyisiä. Suvun ja perheen kuvaajana teos muistutti enemmän hilpeää Binchyä, kun taas kolmikon sisäisten jännitteiden kuvauksissa oli Enrightin tyyppistä synkkyyttä. Toisin sanoen teoksen mielialat vaihtelevat dramaattisesti kuin talvinen vuorovesi. Siksi nimivalinta onkin oivallinen – yksinkertainen ja tarkka.

Huumoriakin teokseen mahtuu, ja hauskin episodi liittyy Seamusin talon takapihalle mystisesti tuotuun vuohipukkiin – symboliin, joka todennäköisesti liittyy miehen seksuaaliseen käyttäytymiseen. Vuohen pitäminen lemmikkinä ei oikein onnistu kaupunkioloissa, ja sen saaminen uuteen kotiin on yllättävän vaivalloista. Wicklowin vuorilla sijaitseva eläinten turvakoti sai minussa naurun pyrähdysten lisäksi aitoa kauhun tunnetta aikaan. Ja vaikka Seamus oli kusipää, hänellä ei ollut sydäntä jättää vuohta turvakotiin tai ampua sitä vuoriston erämaahan.

Ainoa asia, joka minua teosta lukiessa vaivasi, oli teemojen ja henkilöhahmojen runsaus. Edellämainittujen pääteemojen lisäksi tässä käsitellään myös maahanmuuttokysymyksiä, homofobiaa, kelttiläistä mytologiaa jne. jne. Ehkä Irlantia vähemmän tuntevasta lukijasta perinpohjainen johdatus Cúchulainnin seikkailuihinkin voi tuntua hauskalta, mutta niissä kohdissa itse koin pitkästymistä – ehkä siksi, että elävät irlantilaiset ovat jo kaataneet päälleni liikaa mytologiaa. En siis erityisesti pidä kalevalateemaisista suomalaisromaneistakaan. Ja tämä on puhtaasti makuasia.

Laakeaan vatiin kaadettua piimää

Irish postcard - All AboardHanna Tuurin kirjoihin jäin koukkuun heti. Romaanin jälkeen tempaisin hänen uusimman teoksensa Tuulen maa (Otava 2012), joka on omaelämäkerrallinen puutarha/matkakirja keski-ikäisen pariskunnan seikkailuista Länsi-Irlannin Mayossa ja vähän muuallakin.

Mayon maakunnasta opimme olennaisia asioita, esimerkiksi sen, että majoneesikastikkeen nimi tulee sattumuksesta sen rannikolla: Napoleon Bonaparten laiva oli jäänyt jumiin sinne eikä keittiössä ollut enää muita tarvikkeita kuin kananmunia, kermaa ja öljyä – näitä vispaamalla laivakokki sai aikaan mayolaisen kastikkeen. Mayo on yksi Irlannin suurimpia muuttotappioalueita, jonka turismi pohjautuu enimmäkseen amerikkalaisten sukututkijoiden sponsoroinnille. Tuuri on päätynyt Mayoon irlantilaisen miehensä kanssa puutarhuriksi ja puutarhakoulun opettajaksi. Egoolin kylä on varsinainen takahikiä, jonka ainoasta marketista ei todellakaan saa luomulihaa. Egoolissa asuu lähinnä yksinäisiä vanhuksia ja muutamia hulluja ulkomaalaisia, jotka ovat pudottautuneet urakehityksen oravanpyörästä.

Teoksessa on tunnelmaa ja jännittäviä käänteitä – Tuuri osaa rakentaa suurta draamaa ankeahkoista ja arkisista aineksista. Suurin draama syntyy hevosten karkaamisesta, toiseksi suurin nummien paloista. Kylän sisäiset suhteet kehittyvät tarinan aikana uusiin ulottuvuuksiin, kun eläinrääkkäystapausta ja epäiltyä tuhopolttoa käsitellään. Yhteisöllisyyttä koetaan vanhusten kuolinvuoteilla ja tiekokouksissa. Yhteisön elämän melkein sekoittaa kylään muuttanut amerikkalainen pariskunta, joka järjestää mahtipontisia juhlia, joissa lauletaan countrya pikkutunneille saakka. Kuvaus on paikoitellen arkista  ja päivänpoliittista, mutta paikoitellen tekstistä hyppää esiin merkillisen runollisia lauseita kuten:

”Sumu makaa laakson päällä liikkumattomana valkeutena kuin laakeaan vatiin kaadettu piimä.” (72)

Tämä teki vaikutuksen, vaikka edelleen inhoan piimää.

Onneksi Tuuri kirjoittaa Irlannin poliittisesta elämästä ja talouskriisistä terävästi, muuten teos olisi ollut minulle liian imelä. Pidän kyllä tunnelmoinnista sumuissa ja myrskyissä, mutta hänen kuvaamassaan elämäntavassa on silti jotain liian pikkusievää (pitkät jaarittelut luomulihan ostosta ja soijalatten juomisesta kaupunkien kahviloissa olisi voinut puolittaa ja lisätä mukaan ison annoksen itseironiaa – nyt kuvaus on toivottoman keski-ikäistä ja -luokkaista). Minun Irlantini on tätä panoraamaa hävyttömämpi. Tuurin henkilöhahmojen roisin ilmaisu on Jaysus  tai Sweet suffering Jesus; minun irlantilaisen avaininformanttini sydämellisin tervehdys ystävilleen on Fuck you wanker. Täytyy sanoa, että koin helpotusta siinä kappaleessa, jossa Hanna matkusti miehensä kanssa Dubliniin ihmisten ilmoille tapaamaan tyyppejä, joiden puheesta saa selvää. Itse en ole koskaan käynyt Mayon puutarhoissa, mutta olen käynyt Ballymunin pahamaineisen lähiön nuorisotalolla. Eikä siellä ollut yhtä leppoisaa kuin Hervannan vastaavassa paikassa.

Tuuri viljelee irlantilaista kansanluonnetta viljelevää sanontoja. Esimerkiksi suurpiirteisyys remonttihommissa kuitataan sanomalla ”ohi laukkaavan hevosen selästä ei huomaisi eroa”. Tuurin mukaan suomen kielessä ei ole vastaavia sanontoja, koska meillä asiat tehdään huolellisesti loppuun saakka. Hän on väärässä. Vertaus nauratti, sillä olen itse tottunut näkemään mitä luovempia suurpiirteisiä remonttiratkaisuja nimellä ”pielaveteläinen”. ”Tehdä pielaveteläiset” merkitsee protokollan ohittamista, kotikonstien käyttämistä, parhaimmillaan toimivaa luovuutta, pahimmillaan kävelevää katastrofia.

Kansoillamme on paljon yhteistä, myös murrerajat ja heimoajattelu kuulostavat tutuilta. Kaltaiselleni pinttyneelle Irlanti-fanille tämä teos ei opettanut paljoa uutta, mutta viihdytti ja vahvisti mentaalista sidettäni smaragdisaareen. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä, jossa oli enemmän kerroksia ja substanssia kuin tässä. Tämä kirja soveltuu erityisesti puutarhafriikeille ja Irlantiin ensi kertaa matkustaville.

Irlannissa vastavirtaan, off-line

Hanna Tuuri OrapihlajapiiriHanna Tuurin (Otava, 2011) esikoisromaani Orapihlajapiiri on kuin sielunsiskon puhetta toiselle, sillä se kertoo teemoista, jotka liippaavat läheltä omaa elämääni. Irlannista, steinerpedagogiikasta ja elämästä kehitysvammaisten parissa. Olen itsekin joskus  aikonut elää loppuelämäni Irlannissa, ensi kosketukseni saareen alkoi kehitysvammaisten leiriohjaajana ja steinerpedagogiikkaan olen tutustunut nyt viidentoista vuoden ajan. Kirja herätti minussa syviä ja aistivoimaisia muistoja. Ihmettelin, kuinka joku on osannut valita tällaiset täsmäteemat juuri minulle. Koin olevani lukijana etuoikeutettu.

Tuuri on aloittanut kirjailijanuransa julkaisemalla puutarha- ja matkakirjoja, tiedämme hänestä myös, että hän on entiseltä ammatiltaan steinerkoulun opettaja ja Antti Tuurin tytär. Nainen, joka lähti viettämään välivuotta länsi-Irlantiin puutarhanhoitajaksi eikä koskaan palannut takaisin.

Orapihlajapiiri sukeltaa Knocknamurran kylään yhteisöön, jossa kehitysvammaiset ja terveet asuvat yhdessä suurperheinä. Yhteisö on toiminut jo niin kauan, että moni aikuisista on syntynyt siellä, kun taas moni ulkopuolelta tullut hoitaja on ulkomaalainen. Kuopiolainen sairaanhoitaja Kirsi päätyy kylään teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa suomalaisen ystävän suosituksesta melko kevein perustein. Annia Irlannin peräkylään muutto kauhistuttaa, sillä hän on poikkeuksellisen juurtunut Savoon, Kallaveteen ja lumimaisemaan. Teos kuvaa ansiokkaasti kapinoivan teinin vastarintaa äidin itsekästä päätöstä vastaan, ja monella tavalla tyttären ääni nouseekin tässä rohkeammaksi ja raikkaammaksi kuin äidin. Naiseksi, joka uskaltaa keski-ikäisenä tempaista itsensä omituiseen yhteisöön keskelle-ei-mitään, Kirsi-äidin hahmo tuntuu varovaiselta ja sovinnaiselta.

Teos kuvaa yhteisön arkea Annin ja Kirsin eri näkökulmista. Annin suurin kulttuurishokki ei liity itse Irlantiin, vaan kosketuksiin vaikeita kohtauksia saavien vammaisten ja kirjattoman koulun kanssa. Olisin arvostanut hieman reippaampaa kriittistä otetta kumpaankin teemaan. Yhteisöllisyyden ongelmia käsitellään monesta perspektiivistä, mutta loppujen lopuksi Knocknamurran meininki on kilttiä ja idyllistä. Ihmisten väliset hankaluudet eivät tässä ole normaalia työpaikkaa kinkkisempiä, vaikka romaanin henkilöt asuvatkin yhdessä ja tietävät toistensa menoista aivan liikaa. Tuuri maalaa isolla siveltimellä rauhoittavaa, pohdiskelevaa mielenmaisemaa. Yleensä suljettuja yhteisöjä kuvataan paljon ilkeämmin. Näkökulman valinta ei ole suinkaan miinustekijä: tällaisillekin teoksille on lukijakuntansa, ja luulen, että  moni lukija saa tästä inspiraatiota etsiä muutosta omaan elämäänsä.

Paikoitellen Orapihlajapiiri tuntuu enemmän nuorten kuin aikuisten romaanilta. Hassuinta teoksessa oli äiti-Kirsin ja itävaltalaisen Antonin seurustelun kuvaus – näin viatonta tarinaa kahden aikuisen romanssista en ole lukenut koskaan. Romanssi tosin oli vain sivujuoni, mutta ei siitä meinannut mitään tulla, heillä ei tuntunut olevan minkäänlaista draivia päästä kahvinjuontia pidemmälle. Tuli mieleen, oliko teos kirjoitettu Parental Guidance-näkökulmasta. Loppuratkaisut ovat yllättäviä ja niissä tiivistetään monta vuotta muutamaan sivuun, kun taas teoksen ensimmäinen puolisko kuvaa äidin ja tyttären saapumista kylään. Kerronnallisesti teos on paikoitellen haparoiva, mutta tätä puutetta kompensoi tiivis tunnelma.

Teoksessa on myös mytologinen ulottuvuus: kylästä löytyy koko ajan entisaikojen druidien temppeleitä, joissa nuoriso tykkää harrastaa kaivauksia. Nuorten harrastukset vaikuttavat hyvin vaihtoehtoisilta, sillä he ovat kasvaneet miltei kokonaan kännyjen ja tietokoneiden ulottumattomissa. Teoksen nimi viittaa entisajan maagisiin kukkuloihin ja taikapiireihin, joissa druidit kävivät näkemässä näkyjä. Nämä kuvaukset toivat hyvää vastapainoa vammaisten hoidon arkisimpaan arkeen. Ylipäänsä teoksesta välittyi loistelias kiireettömyyden ja ihmettelyn fiilis, mikä varmaan saa monet lukijat pohtimaan oman elämänsä valintojen tolkullisuutta. En voisi kuvitella parempaa palautetta kuin ihailijakirje lukijalta, joka on romaanin luettuaan myynyt kaiken ja hypännyt elämänmittaiseen seikkailuun. Luulen, että Hanna Tuuri on saanut ja tulee saamaan tällaista postia usein.