Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.