Koulunporttien kuningattarista

Teos: Harriet Tyce: Kaikki valheesi (Otava, 2021)

Käännös: Oona Nyström

Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.

Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.

Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.

Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.

Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.

Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.

Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.

Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.

HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.

Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.