Muukalainen saapuu Hebrideille

Stranger on RhannaTalvi ja kevät ovat kuluneet sen verran ”suoralla polulla”, etten ole ehtinyt penkoa kaupunkimme kirjankierrätyshyllyjä ja -koreja. Paperikirjojen määrä taloudessani on siis pysynyt kurissa, vaikka konmarituksesta ei ole tietoakaan.

Tämän viikon kierrätyshelmi (vuoden ensimmäinen?) tarjosi täydellistä eskapismia niin ajassa kuin paikassa. Tähän kirjasarjaan en olisi takuulla tarttunut 80-90-luvuilla, kun se oli ”huudossa”, enkä ole ollut siitä tietoinenkaan. Siis Christine Marion Fraserin Rhanna-sarjasta. Sarjaa on suomennettu 90-luvun loppupuolella viisi osaa, mutta Fraser kirjoitti sen viimeisen osan vuonna 1996.

Christine Marion Fraser (1945-2002) oli siis skotlantilainen viihdekirjailija, joka oli kotoisin Glasgow’sta köyhistä oloista. Noin kymmenvuotiaana hän sairastui harvinaiseen luuston sairauteen, ja eli loppuelämänsä pyörätuoliin sidottuna. Vammastaan huolimatta hän joutui elättämään perhettään raskaissa töissä kutomossa, ja hänen koulutuksensa jäi hajanaiseksi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana vapaaehtoisen taksikuskinsa kanssa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 23-vuotiaana. Kirjoja on myyty miljoonia, joten ilmeisesti ratkaisu köyhyyteen löytyi pikaisesti, jo nuorena.

Luin Fraserin Rhanna-sarjasta toiseksi viimeisen osan, Stranger on Rhanna (Fontana, 1992). Rhanna-sarja on alun perinkin ollut historiallinen sarja, jonka ajanlasku on ilmeisesti alkanut 1930-luvulta. Sarjan toisessa osiossa käsitellään toista maailmansotaa (ja saksalaisten lentäjien eksymistä saarelle), ja se painottunee 1950-luvulle. Seitsemännessä osassa eletään kevät-kesää vuonna 1967, jolloin saarella on jo alkavaa turismia.

Rhanna on fiktionaalinen saari, mutta Fraser on poiminut vaikutteita sarjaansa lomiltaan eri Hebridien saarilta. Se on ”lintukoto”, jonne ei sallita ajoneuvoja mantereelta, ja jossa paikallisliikennettä korvaa yhden miehen pakettiautomonopoli. Saarelle ei ole vieläkään vedetty sähköjä, mutta osassa taloista on jo generaattori. Suurimmalla osalla perheistä on huussi, joka paikallisella kielellä on kotoisasti ”wee hoosie”. Vuonna 1967 jokainen ulkomaalaisen näköisen henkilön vierailu saarella huomataan, vaikka saarta asuttaa välillä jopa kaksi saksalaista. Toinen saksalaisista on sinne sodan aikana eksynyt lentäjä, joka rakastui paikalliseen naiseen ja palasi. Toinen on saarelta kotoisen olevan viulistin saksalainen aviomies. Ja vuonna 1967 saarta uhkaa kolmas ulkomaalainen, itävaltalainen mysteerimies, joka on vuokrannut käyttöönsä kokonaisen talon.

Teoksen päähenkilö on nuori viulisti Rachel, joka on kotoisin saarelta, mutta on ehtinyt menestyä Lontoossa ja maailmalla. Kiertueiden välissä hän käy kotisaarellaan rauhoittumassa, vaikka käsite ”rauhasta” onkin venyvä. Rachelin saksalainen aviomies Jon on myös hänen managerinsa, mutta juorukellojen mukaan hänessä ei ole tarpeeksi miestä pidättelemään tulisieluista taiteilijaa. Rachel on myös mykkä, ja kommunikoi vain viittomakielellä. Musiikin kieli on puhuttua kieltä suurempi voima hänelle, ja saaren rikas musiikkiperinne tukee hänen uraansa klassisena viulistina.

Kirja on osittain ennalta-arvattava, kliseinenkin hömppäkirja, mutta siinä on myös vahvuuksia. Koska en ole ollut koskaan koukussa yhteenkään brittimaalaiselämää kuvaavaan tv-sarjaan, en osaa verrata tätä ehkä muuhun kuin joskus näkemääni sarjaan Sydämen asialla. Minuun tietysti saarihulluna vetosi ensisijaisesti teoksen maantieteellinen konteksti. Fraser tuntee saarten historiaa, ja laittaa henkilöt puhumaan rehevää murretta. Paikallisuuden tuntu on vahva, ja loppujen lopuksi tässä kuvataan enemmän arkisia sattumuksia kuin Rachelin myrskyävää tunne-elämää. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat moniuloitteisia ja eksentrisiä.

Saksalaisen kielialueen ”muukalaisten” aiheuttama komiikka on ymmärrettävä 1960-luvun maailmankuvasta käsin. Yllättävää kyllä, Fraser ei vedä natsikorttia esiin kohtaamisia kuvatessaan, vaan molemminpuoliset väärinymmärrykset ovat arkisempia. Rachelin ilkeä hampurilainen anoppi Helga saapuu saarelle Euroopan omistajan elkein, mutta joutuu muuttamaan käsityksiään vieraasta kulttuurista. Itävaltalainen pianisti-Otto taas osoittautuu aivan toiseksi henkilöksi kuin mitä hän on esittänyt olevansa, ja McKinnonin klaanin sukukokouksessa salaisuudet paljastuvat.

Kirja ei täysin vakuuttanut minua kaunokirjallisesti, varsinkin, kun Fraserin tyyliin kuuluu runsas kolmen pisteen viljely. Tuotteliasta kirjailijaa onkin aikanaan verrattu Catherine Cooksoniin. Kun en ole lukenut yhtään Cooksonin teosta, niin en osaa arvioida vertauksen osuvuutta. Mutta todella paljon mieluummin itse luen maalaisromanttista teosta Hebrideiltä kuin hämäläisistä kylistä.

Saatan jopa jatkaa sarjan lukemista, jos saan käsiini aiempia osia. Rikkaan murteen käytön vuoksi koen, että nämä kirjat on parempi lukea englanniksi – siksikin, ettei Fraser ”käännä” gaelinkielisiä ilmaisuja, ja niiden kanssa saa ulkomainen lukija jo kunnon aivojumppaa. Sarjaan pääsi myös hyvin sisälle sen loppupäästä, mutta itseäni alkoi varsinkin sen alkupää kiinnostaa.