Notkuvien pöytien tarina jatkuu

Teos: Heidi Jaatinen: Suvanto (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kiuruvetisten sukutarina jatkuu vielä muhkeammalla kakkososalla kuin aloitusosa, Koski. Kuuntelin nämä teokset putkeen noin kolmessa vuorokaudessa, joten kyseessä oli jo varsinainen urakka.

Suvanto alkaa vuodesta 1918, kansalaissodan loppumainingeista, joissa Kosken tilan perillinen Paavo toimii suojeluskunnan päällikkönä. Paavo kuuluu niihin, jotka eivät aio unohtaa sodassa kokemiaan menetyksiä – joillekuille hän on antanut anteeksi, mutta isänmaan aate johtaa häntä koko ajan valppaampaan toimintaan. Sodan jälkeen hän siirtyy suojeluskunnan tehtäviin Kuopioon, ja pönöttyy mieheksi, joka kahmii valtaa joka takahuoneessa.

Paavolla on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka eivät siedä isämmaallista päivänvaloa. Oman kylän tytöt eivät häntä kiinnosta, vaan hän on iskenyt silmänsä salaperäiseen meijerikköön Olgaan, joka on puolanjuutalainen. Olga on omien puheidensa mukaan tullut Suomeen etsimään valkoisen tsaarin armeijassa palvellutta sulhastaan, mutta Paavolla on aihetta epäillä tarinan paikkansapitävyyttä. Välillä Olga katoaa kuvioista pitkiksi ajoiksi mm. pesah’in vieton tekosyyllä, mutta Paavo ei anna periksi naisen suhteen. Nainen kiehtoo häntä, vaikka todennäköisesti edustaa poliittisesti toista ääripäätä. Lopulta paikalliset herännäiset haluavat ottaa salasuhteen puheeksi kutsumalla Paavon ja Olgan pappilaan toisistaan tietämättä. Paavo kokee olonsa nurkkaan ahdetuksi, ja pian Olga muuttaakin pois kertomatta miehelle uudesta olinpaikastaan. Pappilan vaivaantuneessa tapaamisessa Olgalla oli yllään punainen leninki. Paavo ei saa tätä hekumallista näkyä mielestään, kuuluuhan punainen väri körteille kiellettyyn kuvastoon.

Navettapiika Tilda nousee tässä osassa keskeisemmäksi toimijaksi kuin aiemmassa. Hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, palannut töihin ja kovettanut itsensä. Osaavalla Hildalla riittäisi useampikin kosija, mutta tämä ei kykene uuteen rakkauteen kenenkään kanssa. Paavo pitää Hildaa uskottunaan, koska tämä on ollut nuorena Paavon lapsenpiika. Tästä läheisestä siteestä johtuen Paavo ei tuomitse Tildan touhuja työväentalolla, jotka jatkuvat sodan jälkeenkin.

Kaikkien piikojen idoli on posti-Ruusa, jonka poliittinen aktiivisuus on eri luokkaa kuin muiden nuorten naisten. Radikaalia väkeä on töissä valtion uusissa palvelulaitoksissa, kuten postissa ja rautateillä. Kuopion ja Kajaanin välinen rata on rakenteilla, ja se tuo pitäjään uutta väkeä. Tulee myös uusia hömpötyksiä, kuten kahvilat. Tilda pitää aluksi kahvista maksamista joutavana, mutta onkin sitten ensi kahvilakäynnistään riemuissaan. Kovin paljon pidemmälle eivät hänen tapailunsa paikallisten renkien kanssa etenekään. Välillä hän haikailee Seetin perään, joka oppii ajamaan autoa, ja toimii rikkaan Ambron kauppiaan kuskina, mutta saatuaan kerran pakit Seeti päätyykin töihin kauas Tampereelle.

Kirjassa kuvattu 1920-luku on levotonta aikaa, jolloin maaseudun väki alkaa suunnitella kaupunkeihin muuttoa. Piikominen ei enää ole kenenkään kohtalo, vaan piiat alkavat muuttaa rahakkaampien töiden perässä kauas kotikonnuilta. Kosken tilalla koetaan työvoimapulaa, ja Stiina-emäntä joutuu itse keittiöpiiaksi, kun kukaan ei tuossa tehtävässä kauaa pysy.

Yksi romaanin hauskin episodi liittyi Mannerheimin vierailuun Kiuruvedellä. Marskin kuului esiintyä sankarihaudan muistomerkin avajaisissa, mutta jäikin sitten hoitamaan terveyttään Runnin kylpylään. Tämä tapahtui strategisesti maan ensimmäisten presidentinvaalien aikaan. Marskia ei valittu maan isäksi, ja kaukainen Kiuruvesi tarjosi miehelle sopivan pakopaikan haavojen nuolemiseen. Hauskaa tässä oli kansanihmisten tulkinnat vierailusta, ja lasten kohtaamiset eksoottisen marsalkan kanssa. Onpa tapauksesta tainnut jäädä varsin elävää folklorea paikkakunnalle. Ja Runnin kylpyläkin on edelleen pystyssä – siinäpä olisi kiinnostava retkikohde.

Toinen romaanin historiallinen merkkihenkilö on Elias Simojoki, joka esiintyy tässä vielä Simeliuksena. Tämä hurmoshenkinen pappishahmo on edelleen kiistelty henkilö, ja Jaatinen kuvaa hänen meuhkaamistaan antaumuksella.

Romaanit selvästi kolahtivat minuun, ja kirjoitan arvioni niistä nopsaan, koska pelkään unohtavani keskeisiä asioita pian. Yli 20-tuntinen historiallinen romaani harvoin toimii ihanteellisesti äänikirjana, ja Jaatisen kirjojen tapauksessa tuntuu, että osa sen runollisista tunnelmakuvista jäi minulta ohi kuunneltuna. Jotain raskasta löysin myös molemman romaanin rakenteesta, tai ehkä se liittyy myös aihepiiriin: ylilihaviin, ahneisiin isäntämiehiin, valtapeleihin, kirkon ylikorostuneeseen asemaan yhteisössä. Ei näistä aineksista voi kirjoittaa kepeää, viihteellistä teosta. Luultavasti kokemani lievä uupumus kirjojen parissa johtui eniten henkilögallerian laajuudesta. Tarinat suurperheistä ovat aina rönsyileviä, eikä kirjailijalla ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin selvittää kaikkien vaiheita. Silti kumpaakin teosta lukiessa pohdin, mistä tarinoita olisi voinut karsia. En päässyt pohdinnoissa pitkälle, mutta ehkä olisin voinut jättää väliin osan arkisen työn kuvauksista.

Olen silti tyytyväinen itseeni, että luin nämä teokset juuri nyt. Osa teosten aihepiireistä kuuluvat niihin, joita olen itsekin sukututkijana penkonut, ja kirjat herättivät taas intoa palata historiantutkimuksen pariin. Aion myös lukea trilogian viimeisen osan, sillä henkilöiden kohtalot jäivät kutkuttamaan mieltäni hyvällä tavalla.

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.