Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.

Tutkimusmatka unohdukseen

Teos: Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (LIKE, 2017)

Suomennos: Sari Selander

Leni Riefenstahlin hovikuvaaja Hans Ertl päättää paeta natsimenneisyyttään kaukaiseen Boliviaan. Hansilla on vaimo ja kolme teini-ikäistä tytärtä, ja perhe painii talousvaikeuksissa isän keskittyessä uuteen työhönsä vuorikiipeilijänä ja tutkimusmatkailijana. Äiti Aurelian terveys ei kestä kunnolla La Pazin kaupungin ohutta ilmaa, mutta hän opettaa tyttäriään polttamaan tupakkaa maailmannaisen ottein. Perheen arki on melankolista, ja siihen liittyy puhumattomuus entisen kotimaan asioista.

Bolivialainen kaunokirjallisuus on minulle uppo-outoa, kuten on myös maa ja sen kulttuuri. Kirjassa puolustetaan inkojen kulttuuria, intiaanikansojen oikeuksia, ja hyväntekeväisyydestä tulee monille entisille natseille tapa valkaista neniään. Tavallisille bolivialaisille, joista valtaosa on luku- ja kirjoitustaidottomia, uusien siirtolaisten poliittinen tausta ei merkitse paljoa. Saksalaisten yhteisö ei ole samasta puusta veistetty, eivätkä kirjan kolme sisarustakaan suhtaudu samalla tavalla isänsä menneisyyteen. Eniten välimatkaa isästä ottaa vanhin tytär Monika, joka päätyy kuubalaisen sissisotilaan rakastetuksi ja kommunistivakoojaksi, jolla on enemmän passeja kuin peruukkeja.

Romaani on hyvin tiivis, e-kirjassani sivuja oli vain 109, ja siihen mahtuu kolmisenkymmentä vuotta Bolivian historiaa. Psykologista syvyyttä ei näin kompaktilta teokselta voi odottaa, mutta ainakin siinä oli vahva paikallisuuden ilmapiiri. Ehkä siinä tutkitaan, kuinka kauan kotoutuminen ja kansallistunnon kasvu kestää, eli siinä seurataan kolmen naisen ja heidän isänsä muuttumista bolivialaisiksi. Monika-siskolle uusi maa merkitsee eniten, mutta sen vuoksi hän joutuu maanpakoon Kuubaan. Isä rikastuu, köyhtyy ja syrjäytyy maatilallaan Conceptiónissa, Heidi muuttaa takaisin Saksaan ja ryhtyy urheilukaupan yrittäjäksi, ja kuopus Trixie jää sinnittelemään maan pääkaupunkiin vähävaraisena saksan opettajana. Henkinen yksinäisyys leimaa kaikkia hahmoja, he ovat kaikki hieman orpoja ja toistaitoisia.

Teoksen taustalla on osittain tosi tarina, eli perheen isä Hans Ertl oli oikeasti natsien sotavalokuvaaja ja ilmeisesti näin myös sotarikollinen. Onko sitten Etelä-Amerikassa ainuttakaan maata, jonne entiset natsit eivät olisi perustaneet siirtokuntiaan, siihen haluaisin vastauksen. Pidin kuitenkin Hasbúnin kerronnassa siitä, ettei hän jää turhaan vellomaan Hansin sotarikoksiin, vaan näyttää miehen ja hänen jälkeläisensä sodan jälkeisessä kelmeässä valossa. Kirjassa ei ole moralismia eikä moralisointia, vaan se jättää lukijan tekemään omia johtopäätöksiään henkilöiden poliittisen amnesian tasoista.

Hasbún (s. 1981) on kokeileva kertoja, joka osaa jättää tekstiinsä lukijan mielikuvitusta stimuloivia aukkoja. Välillä henkilöitä puhutellaan sinä-muodossa, mikä korostaa heidän sivullisuuttaan – tai saa aikaan tunteen, että heitä seurattaisiin kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Kirja on tässä maahaasteessa toistaiseksi kokeilevin muodoltaan, eli se edustaa kunnon taideproosaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 23/196: Bolivia. Samalla kuittaan myös HELMET-haasteesta kohdan 14: ”Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin omasi”.

Helmet-haaste 2016

img_0324Osallistuin vuoden aikana pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen 50 teoksen lukuhaasteeseen. Haaste oli mielessäni parhaiten tammi- ja joulukuun aikana; muun vuoden lueskelin lähinnä kuin ellun kana, mutta onneksi hieman kaivelemalla vuoden luetuista kirjoista löytyi useimpaan kohtaan täsmäteos. Viime viikolla jouduin vielä täydentämään listaa muutamalla tärpillä. Tähdellä merkityistä teoksista löytyy arvio tästä blogista.

1. Veikko Huovinen: Lampaansyöjät *
2. Antti Tuuri: Pitelemättömät*
3. Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua*
4. Niina Hakalahti: Lumipallo*
5. Nuruddin Farah: Karttoja
6. Elina Loisa: Rajantakaiset*
7. Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi*
8. Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää*
9. Karin Erlandsson: Minkriket*
10. Takeshi Hiraide:Kissavieras*
11. Ninni Aalto ja Tuuli Hypen: Kas, kissa
12. Emilia Pöyhönen:Leipäjonoballadi
13. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää*
14. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historiaa.
15. Sari Kaarnivaara: Kadonnut vierelläni*
16. Kate Atkinson: Museon kulisseissa*
17. Päivi Alasalmi: Vainola*
18. Ricardo Cortes et al: Nyt vittu nukkumaan
19. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa*
20. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön*
21. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
22. Hanna Weselius: Alma! *
23. Riitta Jalonen: Kirkkaus*
24. Laura Lindstedt: Oneiron
25. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
26. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön*
27. Chigozie Ibioma: Kalamiehet*
28. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*
29. Slunga&Seppänen: Lapin Lolita*
30. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla*
31. Miika Nousiainen: Maaninkavaara*
32. Pauliina Susi: Takaikkuna*
33. J.G.Farrell: The Hill Station*
34. Marie Kondo:KonMari
35. Mauri Kunnas: Suuri avaruuskirja
36. Eevamaija Poijärvi: Kasvun verran aikaa*
37. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään*
38. Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
39. Alice Munro: Kallis elämä
40. Vilho Manninen: Kotipuolen raiteilla
41. Kirsti Ellilä: Tuntemattomat*
42. Paolo Giordano: Ihmisruumis
43. Siddharth Dhanvant Shangvi: The Last Song of Dusk*
44. Paula Hawkins: Nainen junassa*
45. Juha Seppälä: Kuoppakaupunki*
46. Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey*
47. Paulo Coelho: Vakooja
48. Johanna Hulkko: K18*
49. Riku Korhonen: Me emme enää usko pahaan
50. Vera Vala: Milanon nukkemestari

 

Botswanan dekkaritähdet

imageLähes kaikki varmasti muistavat Botswanan Alexander McCall Smithin ”hyvän mielen” dekkareista, Mma Ramotswe-sarjasta, joka sijoittuu maan pääkaupunkiin Gaboroneen. Itsellänikin on työn alla sarjan loppupuolen osa Tea Time for the Traditionally Built (Little, Brown, 2009), joka kaikessa leppoisuudessaan ei ole juuri nyt puhutellut minua tarpeeksi.

Sen sijaan olin iloinen, kun sain kaverilta lainaksi vakavamman botswanalaisen dekkarin. Unity Dow on Edinburghissa lakia lukenut ihmisoikeusasianajaja, aktivisti ja tätä nykyä ministeri, joka 2000-luvun alkupuolella tuli tunnetuksi myös kirjailijana.  The Screaming of the Innocent (Spinifex, 2001) on hänen viidestä dekkaristaan toinen, ja kertoo syrjäisestä Maunin pikkukaupungista, jossa on viisi vuotta sitten kadonnut kaksitoistavuotias Neo-tyttö epämääräisissä oloissa. Näkökulma tyttöjen asemaan on vahvan feministinen, eikä hyväksikäyttäjiä päästetä helpolla.

Päähenkilö Amantle Bokaa on vasta lukiosta valmistunut nuori nainen, joka on lähetetty Mauniin suorittamaan kansallista palvelustaan paikallisella terveysklinikalla. Nuoret asuvat vuoden ajan paikallisissa perheissä tutustuen näin syvällisesti maaseudun oloihin ja tapoihin. Amantle jopa viihtyy tehtävässään, vaikka sairaanhoitajat ovatkin laiskoja ja ylimielisiä köyhiä kyläläisiä kohtaan. Kaikilla julkisen sektorin työntekijöillä on raivostuttavan välinpitämätön asenne työhön. Teoksessa valotetaan myös maan oikeusjärjestelmää, jossa kaikenlaista uraan liittyvää kunnianhimoa kartetaan. Botswanan julkinen sektori vaikuttaa kuitenkin hyvin organisoidulta ja kattavalta. Kansalaisten mentaliteettiin liittyy ylpeys demokratian toimivuudesta verrattuna moniin afrikkalaisiin ”rosvovaltioihin”.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että rikoksen tekijä paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Lapsen rituaalimurha on hyvin raaka keissi, jonka yksityiskohtien lukeminen on järkyttävän etovaa, mutta taitavana kertojana Dow jättää kauheuksien gallerian minimaaliseksi. Kirjassa on muuten hyvin terävää yhteiskunnallista analyysia luokkaeroista, lasten koulutuksesta, paikallisista uskomuksista ja kolonialismin vaikutuksesta kulttuuriin. Köyhyydestä huolimatta maassa on kasvamassa tasa-arvoisuuden eetos, joka mahdollistaa köyhienkin perheiden lasten pääsyn yliopistoon. Päähenkilö Amantlenkin urahaaveet lääkäriksi opiskelusta tuntuvat uskottavalta, vaikka hän onkin tuoreeksi ylioppilaaksi vanha, yli kaksikymppinen.

Vaikka pääjuoni on hyvin vakava, romaaniin mahtuu hyvää huumoria. Kylissä ollaan kauhuissaan rikkaiden ihmisten halusta rakentaa vesivessa sisälle asuntoon. He kysyvät, kuinka kukaan voi luottaa mieheen, joka paskantaa kotiinsa. Samoin Amantlen ja hänen pääkaupunkilaisten kavereidensa leiriytyminen viidakkoon hyeenoiden syötäviksi on humoristista, sillä näillä Riot Girrlseillä ei ole alkeellisimpiakaan erätaitoja. Porukkaan liittyy myös palvelusta suorittava rastapääpoika Daniel, jolle ambulanssin ryöstäminen ilman ajokorttia on siisteintä, mitä tylsän maaseutuvuoden aikana voisi tapahtua.

Pidin kirjassa siitä, että nuoret avainhenkilöt olivat aidosti nuoria, hieman naiiveja ja monessa suhteessa untuvikkoja. Amantle varsinkin on tyyppi, joka olemuksellaan kerjää hankaluuksia – hänen karmaansa kuuluu veristen vaatemyttyjen löytäminen erikoisista paikoista. Neljän naisen ja yhden miehen kopla voisi tässä muodostaa varttuneen Viisikko-perheen.

Toivon saavani Dow’n muutkin dekkarit käsiini, sillä olin vaikuttunut näkökulman valinnasta. Teos oli hyvin sivistävä ja syväluotaava. Kulttuurista Dow kertoo juuri sopivasti, ei turistioppaan rönsyilevällä innolla eikä romantisoiden, kuten valtavan suosion saanut McCall Smith on tehnyt. Sanon tämän siitä huolimatta, että pidän Mma Ramotswesta henkilönä. Tuon dekkarisarjan juonet vaan ovat makuuni liian löysiä.

Kuittaan nyt tällä postauksella Helmet-haasteesta kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos. Haasteen suhteen olen ollut alkuspurtin jälkeen hyvin laiska. Tietoisesti en jaksa etsiä haasteeseen sopivia kirjoja, mutta onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa kuitata loput.