Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

HeikkiläTeos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”