Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Mainokset

Oodi kuvitteelliselle kissalle

Teos: Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla (Tammi, 2018)

Jokunen aika sitten kuuntelin väsyneenä Veera Niemisen esikoisteosta Avioliittosimulaattori, mutta kuuntelu jäi kesken enkä sisällöstäkään muista paljoa muuta kuin että se kertoi maajussin morsiamesta. Ajattelin kuitenkin, että nämä ihmissuhdeaiheiset teokset olisivat mukavia kuunneltavia, kun niissä on selkeä dramaturginen vire. Onhan Avioliittosimulaattori ollut menestys myös kesäteatterien lavoilla.

Kirjassa puhuvat vasta eronnut pariskunta, Piipe ja Juri, joilla on hyvin eriävät käsitykset eron syistä. Piipellä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja Juri on lähtenyt, koska ei enää jaksa naisen toilailuja. Piipellä on myös paras ystävä Eetu, jota kohtaan Juri on kokenut mustasukkaisuutta, koska ystävyys on tuntunut saumattomammalta kuin hänen parisuhteensa naisen kanssa. Eetu ja Piipe harrastavat syrjäseutujen hylättyjen postilaatikoiden räjäyttämistä ja makkaraperunoiden syöntiä öisillä grillikioskeilla, reissuilla, jonne Juri ei mahdu mukaan. Ja kun Jurin postilaatikko räjähtää, hänen on tehtävä tiliä menneistä vuosista.

Romaani kertoo räväkällä tyylillä stalkkauksesta, molemminpuolisesta vainoharhaisuudesta ja todellisuuden murenemisesta. Piipen keksimät källit eivät ole kevyimmästä päästä, ja hänen energiansa keskittyvät varsinkin taloudelliseen harmiin. Välillä hän käy paikan päällä herättämässä kauhua, välillä toimii postin ja netin kautta. Eetun mukana hengailu kostoreissuilla on vähintäänkin kyseenalaista, varsinkin, kun hän on välillä jopa primus motor ilkeyksien keksijänä.

Nieminen osaa ryömiä syvälle stalkkerinaisen ihon alle, ja kuvatut tilanteet ovat uskottavia. Kuitenkin koin, että hän käyttää tolkuttoman paljon tilaa psykologisointiin ja tunnevellomiseen niin, että lopputuloksena on pitkittynyt yritys antaa Piipelle diagnoosia. Teos ei veny dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä voinee lukea chicklitinä. Toisaalta voin hyvin kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tästä, koska myös miesnäkökulma on vahva.

Kuvitteellinen Heimo-kissa saa teoksessa suuren roolin, ja se on myös turvaolento siksi, ettei kukaan voi viedä sitä Piipeltä pois. Kissakuvaukset olivat hauskoja ja mielikuvituksellisia. Kissa kyllä kuoleekin, mutta sen symbolinen arvo pysyy vahvana.

Luulen, että tämä teos avautuu parhaimmin vasta eronneille, ja varsinkin niille, joilla itsellä on ollut haasteita parisuhteisiin ripustautumisen kanssa. Kirja näyttää hyvin, tosin liioitellusti, niitä mekanismeja, joita moni voi itsessäänkin tunnistaa, jos eroaminen on ottanut koville. Kostoajatukset kun ovat inhimillisiä, mutta harvapa löytää exän kostamiseen rikoskumppanin.

Ehkä eniten kirjassa rasitti, että varsinkin alkuvaiheessa sen hahmot olivat melkein historiattomia, ei oikein mistään kotoisin. Piipen työelämän haasteet alkavat näkyä vasta loppua kohti, enkä ainakaan tällä kuulemalla keksinyt, mitä hän teki työkseen. Äänikirjana teos oli sopivan mittainen, vain reilut viisi tuntia, mutta olisin pysynyt paremmin kärryillä tekstiä lukien. Kepeysasteella tämä on parin tunnin lukemisto, jos sen lukee painettuna kirjana (126 s.). Ja tiivis kerronta toimi parhaiten; tästä aiheesta en olisi jaksanut lukea viidensadan sivun avainromaania.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 39: ”Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.”

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

HELMET 2018

HELMET-haaste 2018 lähti kohdallani vauhdilla liikkeelle alkuvuodesta, mutta tapojeni mukaan unohdin koko haasteen jossain vaiheessa vuotta, ja loppurastien löytäminen on ollut jokseenkin haasteellista.  Suurimmasta osasta kirjoja on olemassa arviot tässä blogissa; tähdellä merkittyjen dokumentointi on vielä kesken. 

1. Nina Rousu: Joko ollaan perillä?

2. Khaya Ronkainen: Seasons Defined

3. Pierre Lemaitre: Irène

4. Jens Lapidus: STHLM Delete

5. Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

6. Michelle Obama: Minun tarinani*

7. A.W. Yrjänä: Joonanmäen valaat

8. Kai Aareleid: Korttitalo

9. Kerstin Kronvall: Rajakansaa *

10. J.A. Kerley: Muistojen murhaaja

11. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

12. Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti *

13. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

14. Jessie Burton: Muusa

15. John Irving: Kaikki isäni hotellit

16. Mamen Sanchez: On ilo juoda teetä kanssasi

17. Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

18. Mari Pyy: Minä katoan

19. Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

20. Pirkko Soininen: Ellen

21. Jari Tervo: Aamen

22. Ossi Nyman: Röyhkeys

23. Richard Mason: Meren huoneessa

24. Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain, anna se takaisin

25. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 1

26. Mari Jungstedt: Luvattu maa

27. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

28. Markus Leikola: Sakean veren vuosi

29. Ursula Le Guin: Ikuisen hämärän maa

30. Robert Twigger: Doctor Ragab’s Universal Language

31. Rosa Liksom: Everstinna

32. Elizabeth Norebäck: Sano että olet minun

33. Elizabeth Wein: Code Name Verity

34. Hannu Väisänen: Leimikot

35. Wladimir Kaminer: Ryssändisko

36. Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

37. Annika Idström: Veljeni Sebastian

38. Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila

39. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

40. Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

41. Mikael Niemi: Karhun keitto

42. Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

43. Antti Tuomainen: Palm Beach Finland*

44. Keith Stuart: Poikani Sam

45. Mari Manninen: Yhden lapsen kanssa *

46. Max Manner: Loiset

47. Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi

48. Olli Jalonen: Taivaanpallo

49. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

50. Gaël Faye: Pienen pieni maa

Statistiikkaa: Sukupuolijakauma ehkä täysin tasan 25/25, yhden kirjailijan sukupuolesta en ole varma. Kirjoista 34 luettu e-kirjaston sähkökirjoina, 5 lainattu kirjastosta paperiversioina, 9 kirjaa löytyi omasta hyllystä ja 2 luin muualla kuin kirjastossa tai kotona. 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Kun maailmaan jäivät jäljelle vain nuoret

”Olemme kaikki kassialmoja ja puliukkoja ja jätteiden keräilijöitä. Ei ole enää mitään yhteiskuntaa, jonka liepeillä voisimme elää.”

 
WeitzAlkava vuosi on herättänyt minussa uutta kiinnostusta dystopiakirjallisuuteen, ja erityisesti olen etsinyt virikkeitä sellaisesta kirjallisuudesta, jossa keskitytään post-apokalyptiseen todellisuuteen tai maailmanlopun odotukseen, myös uskonnollisesta perspektiivistä. Tätä kirjallisuutta löytyy Amerikan Yhdysvalloista pilvin pimein, mutta vaikuttaa aika republikaanihenkiseltä. Olen myös katsonut jaksoja National Geographic-kanavan Maailmanlopun odottajat-sarjasta, joka on avannut silmäni survivalistien ja preppereiden kummalliseen maailmaan. Kotimaisesta kirjallisuudesta mieleeni tulee lähinnä Laura Gustafssonin Korpisoturi – teos, josta en ole jostain syystä blogannut, vaikka se on jäänyt harvinaisen elävänä mieleen.

Nuortenkirjallisuuden puolelta löysin amerikkalaisen Chris Weitzin teoksen The Young World – kaaoksen päivät (Otava 2017, suom. Outi Järvinen), joka ilmeisesti on maailmalla saanut vastaavaa suosiota kuin Nälkäpelit– sarja. Tämä on kirjasarjan alku, jossa kuvataan sellaista maailmanlopun todellisuutta, jossa henkiin ovat jääneet vain nuoret. Teini-ikäiset ovat elossa poikkeuksellisen vilkkaan hormonitoimintansa vuoksi, kun taas maailmanlaajuinen epidemia on tappanut muut ikäluokat.

Toiminnan kenttänä on New York, jossa tuntuu elävän vain 15-18-vuotiaita. Tässä todellisuudessa tietoverkot ovat kaatuneet, kännykät sammuneet, mutta menneen maailman älylaitteita kannetaan vielä mukana jonkunlaisina statussymboleina. Sähköä tuotetaan vielä paikoitellen generaattoreilla, mutta kaupunkiviidakossa on opittava elämään myös täysin luonnon ehdoilla.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Donna ja Jefferson, jotka ovat olleet kavereita päiväkodista saakka, silloin kun yhteiskunta oli vielä pystyssä. Donna on nuorten leirin ”lääkintälotta”, joka osaa lastoittaa murtumia ja tehdä omia lääkesekoituksiaan. Hän on ollut rakastunut Jeffersonin isoveljeen Washingtoniin, joka kuolee täytettyään 18 vuotta. Jefferson on taas ollut pitkään lätkässä Donnaan, mutta pojan ymmärrys romanttisesta rakkaudesta on Donnan kaltaiselle urbaanille ninjalle liian sisäsiisti. Veljekset ovat puoliksi japanilaisia ja zenbuddhalaisia, ja Jeffersonista tulee veljensä kuoleman jälkeen heimonsa johtohahmo, generalissimus, siksi, että hän ymmärtää tovereitaan enemmän kaupunkiviljelystä ja epidemiologiasta. Nörttitaidoista on yllättävä etu post-apokalyptisessä maailmassa.

Weitzin tyyli on vauhdikasta, ja hänellä on varmasti taito vedota monenlaisiin nuoriin lukijoihin. Ideaaliksi kohderyhmäksi arvioisin juuri 13-18-vuotiaat lukijat, mutta teksti on sen verran kulttuurilla ja tieteelliselläkin tiedolla höystetty, että se tavoittaa myös varttuneemmat lukijat. Amerikkalaisia brändinimiä, kapitalistisen kulutuskulttuurin nostalgisia jäänteitä, esiintyy tekstissä runsaasti, ja varsinkaan teinimuodin kuvaus ei mielestäni kuulosta tarpeeksi apokalyptiseltä. Väkivaltaa, päihteitä ja seksiä kirjassa esiintyy juuri sen verran kuin mitä voidaan kuvitella tilanteessa, jossa alaikäisten bileet ilman vanhempien valvontaa ovat jatkuneet vuoden-pari.

Teoksen hahmot ovat todella erilaisia toisistaan, ja kirjassa riittää pohdittavaa niin seksuaalisten vähemmistöjen, feminismin kuin etnisen ”toiseuden” näkökulmista. Valkoihoisten WASP-poikien patriarkaalinen ylivalta on edelleen ongelma myös katastrofinjälkeisessä todellisuudessa, kun taas Donnan ja Jeffersonin porukat edustavat moninaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Anime-kulttuuriakin vielä esiintyy, sillä värikkäät rooliasut eivät ole selviytymisen kannalta olennaisia hyödykkeitä, ja siksi niitä on ryöstettävissä pilvin pimein hylätyistä alan liikkeistä.

Luen samaan aikaan toista dystooppista Moskovaan sijoittuvaa aikuisten teosta, Dmitri Gluhovskin Metro 2035:a, jossa kuviteltu tilanne on samansuuntainen kuin tässä, tosin vielä astetta synkempi (ja lukeminen on hidastellut siksi, että huomasin lukevani sarjan päätösosaa tuntematta alun kontekstia). Molemmissa harvat eloonjääneet kaupunkisissit yrittävät käydä kauppaa suurkaupungin asemilla. Meininki tässä New Yorkin teinien ”basaarissa” on vielä nousujohteinen, saahan sieltä espressopapuja ilmatiiveistä tölkeistä, kun taas Gluhovskin Moskovassa on enää jäljellä maan alla itse kasvatettua kombucha-teetä.

Tämä teos oli minusta yllättävämpi ja raikkaampi kuin se Nälkäpelien osa, jonka muutaman vuotta sitten luin. Sijoitan HELMET- haasteessa teoksen kohtaan 22: ”Viittauksia populaarikulttuuriin” siksi, että tässä todella eletään vuoden 2012 listahittien ja YouTube-videoiden maailmassa – niiden harvojen, joita nuoret ovat aikanaan onnistuneet tallentamaan laitteilleen ennen netin romahtamista. Justin Bieberin kuunteleminen ei välttämättä tunnu ihan samalta enää tämän lukukokemuksen jälkeen.

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.