Uraohjausta kohti työelämää

OssiNyman-RöyhkeysKauan tätä on odotettu, mutta eilen tein sen: luin Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Siltala, 2017)  röyhkeästi kirjakaupassa. Teos maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa suolaiset 38 euroa, joten en usko kovin monen työttömän tai muun pienituloisen sitä ostavan. Kirjastossa jono teokseen on pitkä. Akateemisesta kirjakaupasta teosta ei löytynyt joulun alla (se oli siis loppuunmyyty), kun suunnittelin ensimmäistä attentaattiani. Akateemisessa on paremmat tuolit tähän tarkoitukseen, kun taas Suomalaisessa on kahviautomaatti. Koskaan aiemmin en ole salalukenut kokonaista kirjaa, joten olen vähän ylpeä suorituksestani.

Olin saanut jostain käsityksen, että teos olisi asenteeltaan ylimielinen, mutta sitä se ei ollut lainkaan. Teos puhutti kansaa joulun alla yllättävissä paikoissa, ja niin kovin moni tuntui tietävän siitä kaiken, vaikka eivät olleet kirjaa nähneetkään. Omat odotukseni kirjasta olivat jotain aivan muuta kuin mitä sitten luin. Odotin raivokasta oksennusta, tai ainakin vahvaa sosiaalipoliittista kannanottoa. Oma suhteeni työttömyyteen on niin erilainen kuin Nymanin, ja huomaan edustavani jotain poliittista äärilaitaa (anarkokommunismia?). Kirja silti kosketti minua henkilökohtaisesti syvältä, koska olen lusinut tuon saman Tampereen te-toimiston järjestämän Uraohjausta kohti työelämää- pellekurssin, josta kirjassa kirjoitetaan. Blogissanikin on siitä jälki, ja harkitsin myös silloin fiktiivisen tuotteen kirjoittamista kokemuksistani, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Jos omalla uraohjauskurssillani olisi ollut romaanin sivuhenkilö Marko, olisin varmaan kosinut häntä siinä luokkahuoneessa. Marko edustaa kirjassa ”ideologista työttömyyttä” paljon vahvemmin kuin Nymanin alter ego. Romaanin kertoja on enemmän haaveileva elämäntaiteilija kuin poliittinen aktivisti. Hän potee syyllisyyttä viiden euron Bruce Springsteen-julisteen ostamisesta KELA:n rahoilla. Hänestä se on jotenkin syntisempää kuin saman rahan investointi vaikka kaljatuoppiin. Bruce-faniuden lisäksi mies on kovasti mieltynyt kanapizzaan. Parasta kanapizzaa saa tietysti Turusta, kun taas Tampereella hän syö mieluummin itse kokkaamansa pastasalaattia.

Romaanissaan Nyman onnistuu näyttämään pitkäaikaistyöttömän elämän pienet ilot ja murheet aivan suvereenisti. Kertoja seurustelee Pariisissa työkeikalla olevan naisen kanssa, ja pelkää tämän löytävän metropolista paremman miehen. Samalla hän saattaa olla vähän ihastunut työllisyyskurssin Annaan, mutta ei tee naista kohtaan aloitetta. Kurssihan kestää vain kaksi viikkoa, joten sen aikana ei ehdi solmia syvällisiä ystävyyksiä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka Nyman osasi punoa näin syvällisen juonen aika mitättömästä elämänkokemuksesta. Itse sain ko. kurssilta yhden ystävän, mutta en edes muista muiden kurssilaisten nimiä. Ja oma tuotokseni aiheesta olisi nimenomaan ollut ”oksennus”.

Kun pelkän ammattikoulun käynyt mies sitten pääsee Helsingissä kirjoittajakouluun, jossa opettavat muun muassa Finlandia-palkinnon saaneet kirjailijat, se muuttaa työttömyyden suunnan totaalisesti. Tiedän Nymanista sen, että hän opiskeli luovaa kirjoittamista myös Tampereella samassa ”koulussa” kuin itsekin opiskelin, mutta vasta Helsingin kurssi muokkasi hänestä kirjailijan. Teos on siis myös kunnianosoitus luovan kirjoittamisen opetukselle.

Harmittaa, että missasin Nymanin viime viikon keikan Tampereen Tulenkantajat-kirjakaupassa. Johtuen köyhyydestäni minulla oli silloin rahaton viikko, enkä jaksanut kävellä lumimyrskyssä keskustaan ja takaisin vain Ossin takia. Päällimmäisenä ajatuksena teoksesta nousi kysymys, onko Tampere sitten jollain tapaa suomalaisen työttömyyden pääkaupunki. Mitä täällä on vesijohtovedessä? Itsekin tiedän, että omat uraohjaukselliset mahdollisuuteni kohti työelämää olisivat paremmat jopa synnyinkaupungissani Jyväskylässä, jonka työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Tampereen, mutta jossa myös minulla on niin sanottua verkostoa. Ja täällä edelleen jumitan, koska olen kai kaupunkiini juurtunut.

Kolmen kaupungin kuvaus oli herkullista, ja käytiin kirjassa myös Rovaniemellä kylässä. Olisin ehkä halunnut lukea kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta vähän lisää. Työttömyyden periytyvyyteen (eli siihen kuuluisaan ”ylisukupolviseen huono-osaisuuteen”) tässä nyt vain viitataan, mutta tällä tyylillä aiheesta voisi saada aikaan kokonaisen teoksen.

Minusta Röyhkeys on ensisijaisesti hyvän mielen teos, jossa ei märehditä syvissä sosiaalipoliittisissa ongelmissa. Kirjaa lukiessani verenpaineeni madaltui ja koin Ossin kanssa Brucen keikan pitissä, että maailma on oikeastaan aika siisti paikka. Siisti, olipa ihmisellä duunia tai ei. Jos itse joskus päädyn uraohjaajaksi kohti työelämää, aloitan kurssini muutamalla sitaatilla tästä teoksesta.

Näin tekemällä saan luultavasti potkut ensi kättelyssä. Mutta ei hätää, pääsenhän taas sitten uudelle työllisyyskurssille.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 22: Viittauksia populaarikulttuuriin.

 

Mainokset

Palanen kansankotia maailmalla

IMG_1867Ruotsalaiset takuulla talvehtivat suomalaisia enemmän etelän auringossa, ja siksi on loogista, että heille tuotetaan helppolukuista, kohteeseen sijoittuvaa viihdekirjallisuutta, jotta makaaminen all inclusive- paratiisissa ei kävisi liian puuduttavaksi.

En kuitenkaan halua piikitellä, vaan auringon puute sai minutkin lukemaan ensimmäisen teokseni dekkarikuningatar Mari Jungstedtiltä. Hänen uusimmat teoksensa sijoittuvat Kanarian saarille, ja kartoittavat kiinnostavalla tavalla pohjoismaisten turistien kansainvaelluksen historiaa. Koska en ole vieläkään käynyt Kanarialla, teokset avaavat minulle palasen uutta maailmaa (ja saan samalla HELMET-haasteen kohdan 26 kuitattua). Palasen kansankotia maailmalla.

Kieltämättä Luvattu maa (Otava, 2017, suom. Emmi Jäkkö)  tuoksuu hieman liikaa Gevalia-kahvilta. Sen keskeiset hahmot ovat keski-ikäisiä ruotsalaisia, jotka ovat valinneet auringon ja puolieläkeläisyyden pysyväksi olomuodoksi. Juopoimmat heistä kohtaavat joka ilta rantabulevardin Ruotsalaisessa baarissa, kun taas toisilla on töitä tai yritystoimintaa. Vanhin pohjoismaalaisten bungalow-kylä Rocas Rojas on majoittanut elähtäneitä elämäntaitelijoita jo 70-luvun lopusta saakka.

Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia, ja heidän vuoksi jaksoin lukea teoksen lähes yhdeltä istumalta. Dag&Natt-paikallislehden toimittaja Sara Moberg on tottunut poliisin avustaja, kun skandinaavien rikosasioita ratkaistaan. Hänen ikäkriisinsä saa teoksessa koomisia piirteitä, eikä häntä ainakaan voi syyttää toimeliaisuuden puutteesta miesrintamalla. Hänen ystävänsä Kristian Wede taas on norjalainen ex-poliisi, joka on hommissa yhteispohjoismaisessa konsulaatissa turistien kännisotkujen selvittäjänä. Kristiania Gran Canarialle sitoo tytär Valeria, joka on hänen silmäteränsä.

Ruotsalaisten ympärille kehittyy kinkkinen murhavyyhti, johon liittyy terroriepäilyjä. Onko kuolemien taustalla mustasukkaisuusdraama, kansainvälinen isku vai kanarialaisten kosto, sitä teoksessa vatvotaan. Samalla tutustutaan myös niihin paikallisiin, jotka eivät saa elinkeinoaan turismista, ja heidän vaikeaan työllisyystilanteeseensa. Yltäkylläisten buffet-pöytien keskellä piilee leipäjonojen ja ruokapankkien kyräilevä todellisuus, joka aiheuttaa katkeruutta ja kostonhimoa.

Teoksen kieli oli hyvin helppolukuista, mutta aivan narikkaan ei Jungstedtin kyydissä voi aivojansa laittaa, sillä kirjassa on kolme aikatasoa, ja siinä käsitellään Kanarian poliittisten separatistien historiaa. Tästä liikehdinnästä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, joten kirja tarjosi myös tiedollisesti jotain uutta pohdittavaa.

Astetta monimutkaisempaa kerrontaa Kanarian saarilta tarjosi minulle viime vuonna tanskalainen Thomas Rydahl teoksellaan Erakko, jossa onnistuttiin ohittamaan lähes kokonaan pohjoismaisten turistien sisäsiittoinen ghetto. Jungstedtin suhde turismiteollisuuteen on tässä astetta sovinnaisempi, mutta onneksi hänenkin hahmonsa kykenevät elämäntapansa kriittiseen arviointiin.

Pidin tästä kirjasta, vaikka tuskin se jää ikimuistoiseksi elämykseksi. Tämän tyyppistä uimarantakirjallisuutta tarvitaan, eikä sen lukemisesta kannata potea syyllisyyttä. Teos jopa herätti hieman matkakuumetta, koska olen ajatellut kerran elämässäni käydä ”pahassa” turistirysässä, kuten Las Palmasissa tai Alanyassa. Vertaileva tutkimukseni keski-ikäisten pohjoismaisten kännikäyttäytymisestä on vielä tekemättä – pelkät ruotsinlaivakokemukset eivät vielä riitä vakuuttamaan, että suomalaiset ovat irvokkaimpia ördääjiä.

Suomalaista ”elämänkoulukirjallisuutta” rantakohteista odotellessa. Tauskin elämäkerta oli jo lupaava alku.

 

Pitkä matka Vuorikaupunkiin

Le GuinUrsula Le Guin (s. 1929) on kirjailija, jonka elämästä ja tuotannosta tiedän suht paljon, ottaen huomioon, etten ole saanut yhtään hänen romaaniaan luettua loppuun. Yleensä lukuyritykset ovat tyssänneet ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sivuun. Kyse ei ole tekstin älyllisestä vaikeudesta, vaan omasta kyvyttömyydestäni eläytyä ”outokummaan”, jossa eletään satumaisissa luonnonläheisissä maailmoissa.

Skifin saralla minua eniten puhuttelee dystopia, jossa toivo on jo kauan sitten menetetty. Tämä on vähän kuin makuero mustan ja maidollisen kahvin välillä. Luen mielelläni synkkiä urbaaneja tarinoita murenevasta sivilisaatiosta, mutta kaikki romaanit, joissa liikutaan kohti korkeampaa, kadotettua sivilisaatiota, tylsistyttävät minua. Varsinkin, jos ne toisen maailman tyypit ovat pilaantumattomia ja moraalisesti korkeammalla tasolla kuin tämän maailman.

Ursula Le Guin on feministinen skifikirjailija, jolla on vahva tausta antropologiassa ja etnografiassa. Kaikilla spekseillä mitattuna hänen pitäisi olla mittatilauskirjailijani.

Teoksessa Ikuisen hämärän maa (Vaskikirjat, 2017, suom. Jyrki Iivonen) päähenkilö Hugh on nuori aikuinen, yksinhuoltajan poika, joka on jämähtänyt kaupan kassaksi hakematta mihinkään opiskelemaan. Viimeisen seitsemän vuoden aikana Hugh ja hänen äitinsä ovat asuneet viidessä osavaltiossa, ja kiertelevä elämäntapa on saanut aikaan pojassa juurettomuutta. Äiti työskentelee panttilainaamossa ja vaikuttaa masentuneelta vahakretonkisessa aamutakissaan. He kommunikoivat lähinnä ruoan ympärillä, ja äidin suurimpana huolenaiheena on, ettei poika syö jääkaapista toiselle päivälle varattuja eineksiä. Kummallakaan ei ole suuria haaveita tulevaisuudelleen, mutta Hugh tietää, että viihtyisi enemmän kirjastovirkailijana kuin köyhien ruokakuponkien käsittelijänä Thrift- e-Martin kassalla.

Irrottautuakseen kodin tunkkaisesta ilmapiiristä Hugh alkaa viettää aikaa lähimetsässä. Puron varrella hänet valtaa sekä rauha että ylimaallinen voima, joka käskee häntä liikkumaan yksityisalueen portista sisään. Paikasta tulee hänelle pakkomielle, ja ennen pitkää hän kohtaa Irenen, nuoren naisen, joka tuntuu tietävän enemmän portin sisäisistä salaisuuksista.

Kirjassa on todella paljon luontokuvausta, ja varsinainen fantasiaosuus, eli Vuorikaupungin sisäinen universumi jää ohueksi. Tuonpuoleiset hahmot ovat psykologisesti latteita, eikä paikallisesta kulttuurista saa otetta. Juoni keskittyy enemmän Hughin ja Irenen keskeisen suhteen jännitteisiin ja yhteiseen vaellukseen. Le Guinin kieli on kaunista ja tämänpuolisen maailman nuorten elämäntilanteen kuvaus on uskottavaa. Rivien välistä on aistittavissa nupullaan olevaa luokka-analyysia, vaikka se ei olekaan teoksen pääteema.

Teos varmasti puhuttelee edelleen eniten nuoria aikuisia, ja erähenkisiä oman polkunsa kulkijoita. Alkuperäinen teos on vuodelta 1980, mutta nuorten ongelmat tuntuivat hyvin samantyyppisiltä kuin tänä päivänä. Juuri nyt etsin skifi/dystopiaosastolta erähenkisiä apokalyptisia teoksia. Tämä ei ollut sellainen, mutta tässäkin nautittiin pahaa ja kallista kuivamuonaa, joka on tarkoitettu äärioloissa selviytymiseen.

HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa on lohikäärme.” Aika kevyesti sain tämän hankalan rastin kuitattua, kiitos Le Guinille siitä. Se olisi mennyt myös kohtaan 21: ”Kirja ei ole mukavuusalueellasi”, mutta vuoden aikana luultavasti löydän paremmankin kandidaatin siihen.

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Mies, joka rakastui bunkkereihin

IMG_1848Uuteen vuoteen kannattaa aina ympätä ripaus mystiikkaa, sillä vuoden vaihtumiseen kuuluu kai universaalisti sisäisten totuuksien etsiminen ja avaaminen.  Minulla on ollut monta viikkoa työn alla kierrätyskorista pelastamani Omituinen Teos, joka vaikutti jo alkumetreiltä ovelalta Paulo Coelho-parodialta. Kirjassa myös viitataan Coelhon maagiseen rahantekoreseptiin, lempeän ironisesti.

Brittiläinen Robert Twigger (s. 1962) on tunnetumpi matka- ja tietokirjailijana kuin fiktion kirjoittajana. Hänen romaaninsa Dr. Ragab’s Universal Language (Picador, 2009) sijoittuu Kairoon, Saksaan ja Lontooseen, ja tiivistää 265 sivuun lähes sadan vuoden historian. Vaikka teos kertoo enemmän toisesta kuin ensimmäisestä maailmansodasta, sijoitan sen nyt HELMET- haasteessa kohtaan 30: ”Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.” Tässä kerrotaan muun muassa saksalaisten sotavammaisten hoidoista ”edistyneessä” hermosairaalassa.

Teoksessa sodasta selviytynyt saksalaisen alumiini-imperiumin perillinen Martin Hertwig päätyy 1920-luvulla Kairoon ja saa mentorikseen maankuulun miljonäärin Dr. Ragabin, jonka juhliin kokoontuvat kaikki, jotka kuvittelevat olevansa jotain suurkaupungin seurapiireissä. Bollinger virtaa esoteerisissä juhlissa, joissa isäntä yleensä käy vain kääntymässä. Monien muiden keksintöjen lisäksi Dr. Ragab on lanseerannut oman universaalin kielensä, jonka saloihin hän haluaa vihkiä saksalaisen oppipoikansa. Opiskeluun kuuluu monia kuuliaisuusharjoituksia, ja tietysti opettavaista harhailua aavikolla ja erämaassa.

Teoksen nykyisyydessä nimetön brittikertoja, noin kolmikymppinen lontoolaismies, elää pakkomielteestään bunkkereihin. Hän elättää itsensä toimittajana, ja on erikoistunut kansainvälisten yritysten tyhjäpäisiin historiikkeihin. Näin hän saa toimeksiannon tehdä englanninkielinen versio Hertwigien teollisuusimperiumin historiasta, ja saa kunnian tutustua myös sen eksentrisen enohahmon jättämiin jälkiin. Martin-eno on toisen maailmansodan aikana onnistuneesti piilotellut syrjäisellä maatilallaan juutalaista naisystäväänsä Hagaria, ja tämän vuoksi tilalla on surullisenkuuluisa bunkkeri, jonka hän on omin käsin kaivanut.

Parhainmat bunkkerit sijaitsevat toki Egyptissä, mutta on kertojalla bunkkereita myös omassa lähipiirissään Lontoossa. Bunkkeri-innostus on jo viedä mieheltä muun elämänhalun, eikä hän enää osaa kosiskella ystäväänsä Cheryliä, vaan on siirtymässä potentiaalisesta poikaystävästä stalkkaajaksi. Jotenkin bunkkeri-ideologiaan kuuluu korostunut turvallisuudentunne ja halu tarkkailla maailmaa turvaväli huomioon ottaen. Tosin Cheryliä tuntuu kiinnostavan erään miljonäärin perillisen penislävistys, josta hän avautuu pidäkkeettä nössölle kertojalle, jonka käsitys hauskanpidosta on käynti Ruotsin lähetystön kirjallisuusilloissa.

Tämä oli aidon omituinen lukukokemus, jota ei varmasti ole kirjoitettu suuri kaupallinen menestys mielessä. Pidin eniten 20-luvun tunnelmista, kun taas natsiaikainen bunkkeritarina tuntui hieman liioitellulta. En osannut päättää, oliko teos täyttä orientalismin parodiaa, vai oliko siinä joku todellisuutta similoiva kerros. Tässä oli ripaus Indiana Jonesia, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Coelhoa, mutta myös myöhempien aikojen camp-henkistä popkulttuuria. Kovin syvälle Egyptiin teos ei sukella, vaan on ehkä enemmän kommentaari länsimaisten orientalistisista pakkomielteistä.

Lukukokemus oli ”hyvä trippi”, vaikka päähenkilöt eivät olleet erityisen päihdehakuisia. Toki Kairon hashiskahviloiden ohi käveltiin suurella uteliaisuudella, mutta Dr. Ragab suositteli oppipojalleen luonnollisempia päänsekoituskeinoja. Verrattuna äskeiseen haudanvakavaan sota-aiheiseen teokseen tämä romaani toimi erinomaisena ”tasoittajana”, eli muistutuksena siitä, ettei sodistakaan aina tarvitse kirjoittaa traagisesti.

Vastarintaliikkeen enkelit

IMG_1847Hyvää lukuvuotta 2018 kaikille blogini vierailijoille ja ystäville! Uusi vuosi alkaa perinteisesti HELMET-haasteen parissa, johon osallistun jo kolmatta kertaa. Haasteessa näyttää olevan kinkkisiäkin kohtia, joiden täyttämiseen varmasti tulee kulumaan aikaa. Jos aiempiin merkkeihin on luottamista, muistan haasteen parhaiten tammikuusta ja alan palata siihen joskus syksyllä. Muistuttaisin vielä sen leikkimielisyydestä ja stressittömyydestä: jokaista kohtaa ei kannata ottaa henkilökohtaisena ristiretkenä, ja jos haaste jää kesken, se tuskin kaataa kenenkään maailmaa.

Aloitan haasteen kohdasta 33: Selviytymistarina. Luin riipivän tarinan ystävyydestä toisen maailmansodan aikana, Elizabeth Weinin romaanin Code Name Verity (Electric Monkey, 2012). Se kertoo vapaaehtoisista naislentäjistä, jotka palvelivat Britannian ilmavoimissa melko heppoisella koulutuksella. Usein naiset toimivat päätyössään radiovälittäjinä, ja tuurasivat mieslentäjiä tiukan paikan tullen.

Tietämättä mitään kirjan taustoista pohdin sitä lukiessani, oliko se tarkoitettu nuorille vai aikuisille, ja postausta kirjoittaessani selvisi, että kyseessä oli tosiaan nuortenkirja. Se selittää osaa valintoja, vaikka mikään ei estä lukemasta tätä aikuisten romaanina. Päähenkilöt ovat parikymppisiä naisia, jotka ikäänsä nähden ovat joutuneet kokemaan niin kovia, että jotkut aikuisuuden siirtymäriitit tuntuvat heistä lapsellisilta. En sanoisi, että kirjan maailmankuva on naiivi, mutta sotaan liittyviä yksityiskohtia alleviivataan paikoitellen hieman liian pedagogisesti.

Kirjan ystävykset, Maddie ja Queenie, eivät ehkä olisi ystävystyneet rauhan aikaan. Queenie on Maria Stuartin sukuun kuuluva aatelinen leidi, jonka juuret ovat osittain Ranskassa, osittain Skotlannin ylämailla, ja ennen ilmavoimiin liittymistä hän on ehtinyt opiskella saksaa Oxfordissa hetken verran. Maddie taas on keskiluokkaisen juutalaissuvun kasvatti Pohjois-Englannista, Penniinien maaseudulta, jolla ei ole ollut varaa opiskella pakollisen koulunkäynnin jälkeen. Sen sijaan hänen rakkautensa ovat suuret koneet, ja hän on lentoharrastuksessaan ystäväänsä huomattavasti pidemmällä.

Queenien kielitaito tekee hänestä arvokkaan vastarintaliikkeen vakoojan, mutta sellaisena hän ehtii toimia vain hetken verran. Naiset päätyvät fiktionaaliseen Ormaien kylään Normandiassa, jossa sijaitsee myös natsien tilapäinen vankila. Entistä kaupunginhotellia kutsutaan teurastajien huvilaksi. Suurimman osan tarinasta kertoo Queenie natsien pakottamana ”tiedonantona”. Pysyäkseen hengissä hänen on joka päivä kirjoitettava työstään Britannian ilmavoimissa ja paljastettava sille strategisia kohteita.

Molemman naisen tarina on miltei aukoton sankaritarina, vaikka Queenie tietää päiviensä olevan lasketut. Romantiikkaa teokseen mahtuu hyvin vähän, ja tunnelmat ovat alusta saakka synkät. Naisten palveluksen alkuaikojen muistoihin toki mahtuu säkenöiviä hetkiä. Brittinaisten vapaaehtoinen maanpuolustus esiintyy tässä astetta reippaammalta ja ennakkoluulottomalta toiminnalta kuin suomalainen Lotta-meininki – tosin kyse on fiktiosta, ja kirjailija itse päätesanoissaan kertoo ottaneensa vapauksia toiminnan kuvauksen suhteen.

Lentämisen teknistä kuvausta teoksessa on runsaasti, eikä se voi kiinnostaa kaikkia. Sekin selittynee kirjailijan taustalla: Wein on ammatiltaan lentäjä, ja hän lähti kirjoittamaan teosta ajatuskokeena. Hän halusi tietää, millaisia mahdollisuuksia hän olisi saanut, jos hän olisi ollut nuori nainen toisen maailmansodan aikana. Naisten fiktiivinen lento Englannin kanaalin yli vuonna 1943 kuvataan tässäkin luvattomana seikkailuna. Noina aikoina naislentäjillä ei ollut lupaa ylittää oman maan ilmatilaa; vasta Normandian valloituksen jälkeen he pääsivät lentämään Ranskaan.

Pidin kirjan tunnelmista ja jalat maassa-asenteesta, mutta koin, että kirjoitusteknisesti tästä jäi puuttumaan joku taso. Olisin ehkä halunnut lukea kuulustelija-vanginvartija Anna Engelin tarinan, sillä hän nousee romaanin aikana suuremmaksi hahmoksi kuin alussa annetaan ymmärtää. Anna Engel ei ole brittinaisia paljoa vanhempi, mutta hän on käynyt opiskelemassa Chicagossa saakka. Siitä huolimatta hän saa SS-joukoissa vain kämäisen vartijan homman, eikä lainkaan kunnioitusta. (Esimerkiksi irlantilainen John Boyne on onnistunut lastenkirjoissaan uskottavasti tuomaan natsinäkökulmaa teoksiinsa ilman, että teos kääntyisi natsien sympatisoinniksi – tässäkin on yritystä siihen suuntaan, mutta ei riittävästi.)

Jupinoista huolimatta teos jäänee mieleeni, ja voisin hyvin joskus lukea myös tämän jatko-osan, Rose Under Fire, joka käsittelee toisten lentäjänaisten kohtaloita samassa sodassa. Teos sopii hyvin toiminnallisten kirjojen ystäville, ja niille, jotka pitävät teknisistä yksityiskohdista (myös nuorille miehille).

 

 

 

HELMET-haaste 2017

 

  1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Helena Sinervo: Armonranta 
  2. Kirjablogissa kehuttu kirja: Elena Ferrante: Loistava ystäväni
  3. Suomalainen klassikkokirja: Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
  4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Anja Snellman: Antautuminen
  5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Steinar Bragi: Sumu
  6. Kirjassa on monta kertojaa: Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
  7. Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja: Samuel Björk: Minä matkustan yksin
  8. Suomen historiasta kertova kirja: Tuula-Liina Varis: Huvila
  9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Kati Tervo: Iltalaulu
  11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja: Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
  12. Politiikasta/poliitikosta kertova kirja: Pauliina Vanhatalo: Gallup
  13. Kirja ”kertoo sinusta”: Markku Rönkkö: Hajaannus
  14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Pekka Hiltunen: Onni
  15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: Mooses Mentula: Jääkausi
  16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Lauren Beukes: Zoo City
  17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Anja Snellman: Lähestyminen
  18. Kirjan nimessä on vähintään 4 sanaa: Tiina Raevaara: Veri, joka suonissasi virtaa
  19. Yhdenpäivänromaani: Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
  20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: Tommi Kinnunen: Lopotti
  21. Sankaritarina: Seita Vuorela: Lumi
  22. Kuvitettu kirja: Michael Mortimer: Neitsytkivi
  23. Käännöskirja: J.R.Ward: Viskin ruhtinaat
  24. Kirjassa selvitetään rikos: Daniel Cole: Räsynukke
  25. Kirja, jossa kukaan ei kuole: Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
  26. Sukutarina: Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja: Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
  28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan: Anne Leinonen: Metsän äiti
  29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia: Paolo Cognetti: Seitsemän vuorta
  30. Kirjan nimessä on tunne: Tommi Melender: Onnellisuus
  31. Fantasiakirja: Siiri Enokoski: Nokkosvallankumous 
  32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta: Angie Thomas: Viha jonka kylvät
  33. Kirja kertoo Intiasta: Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness
  34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt: Kristiina Vuori: Neidonpaula
  35. Kirjan nimessä on erisnimi: Marja-Leena Tiainen: Rakas Mikael
  36. Elämäkerta tai muistelmateos: Jani Toivola: Isona minusta tulee valkoinen
  37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: Antti Tuuri: Tangopojat
  38. Kirjassa mennään naimisiin: Marjut Petterson: Niin kuin sinä sen muistat
  39. Ikääntymisestä kertova kirja: Hendrik Groen: Viimeiset villitykset
  40. Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä: Yu Hua: Elämänkaari
  41. Kirjan kannessa on eläin: Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho
  42. Esikoisteos: Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  44. Kirjassa käsitellään uskontoa/uskonnollisuutta: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
  45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Sandra
  46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Emily Maguire: Taming the Beast
  47. Kirja täyttää 2 haastekohdan kriteerit: Eve Hietamies: Hammaskeiju
  48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Risto Isomäki: Haudattu uhka
  49.  V. 2017 uutuuskirja: Ben Kalland: Vien sinut kotiin
  50. Kirjaston enkilökunnan suosittelema kirja: Virpi Aaltonen: Nekala

Tämä on nyt toinen kerta, kun osallistun HELMET-kirjastojen vuosittaiseen lukuhaasteeseen. Lista oli minulla jo loppusuoralla kesällä, mutta muutaman kohdan kanssa jouduin pähkäilemään pidempään. Melkein joka teoksesta löytyy arvio tästä blogista, ehkä 4 teosta puuttuu.

Listani on taas aika kotimaispainotteinen, 35 suomalaista ja 15 ulkomaista teosta (joista vain 2 alkukielellä). Tänäkään vuonna en ole päässyt shoppailemaan kirjoja ulkomailta tai edes Amazonista, joten valinnat ovat pitkälti paikallisten kirjastojen sanelemia.

Jännittävää nähdä, millaisia uusia rasteja HELMET- kirjastolaiset keksivät ensi vuodeksi, sillä tässä kahden vuoden aikana on jo tullut koluttua aika laaja skaala vaihtoehtoja. Toivon ensi vuonna pystyväni lukemaan tähän haasteeseen muutakin kuin kaunokirjallisuutta, ja ehkä vähän kokeilevampaa kamaa.