Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Mainokset

Urbaanin irrallisuuden tutkielma

Rachel Cusk: Siirtymä (S&S, 2019)

Käännös: Kaisa Kattelus

Rachel Cusk-haasteeni jatkuu, vaikka hänen tuoreen trilogiansa ensimmäisen osan, Ääriviivat, lukeneena olin hämmentynyt, enkä täysin ymmärtänyt hänen ympärilleen syntynyttä hypetystä. Toiseen osaan siirtyessä tiesin jo, mitä odottaa ja kirjan kertoja, keski-ikäinen brittikirjailija Faye oli myös jo tuttu tyyppi. Faye, joka opettaa luovaa kirjoittamista elättääkseen poikiaan, ja joka on kirjailijana introvertti tarkkailijatyyppi.

Siirtymä vie lukijansa Lontoon vauraampiin osiin, josta Faye on onnistunut ostamaan huonokuntoisen talon puolikkaan. Yleinen viisaus on, että postikoodi merkitsee enemmän kuin talon kunto, ja Faye haluaa asua alueella, josta saa tuoreita luomuhedelmiä. Hän on eronnut ja muuttanut perheen yhteisestä kodista Sussexin maaseudulta; lasten tarkoitus on muuttaa äidin kanssa Lontooseen, mutta vasta sitten, kun talo on saatu remontoitua asuinkelpoiseksi. Astrologi on ennustanut Fayen elämään merkittävää siirtymää, ja hän on ajautunut tarkkailemaan sen luonnetta. Hän ei tiedä, onko kyseessä uusi, alkava ihmissuhde vai muu suuri muutos, mutta asiat eivät ole täysin oikealla raiteella.

Kuten trilogian aiemmassa osassa, myös kakkososassa tarkkaillaan ihmisiä, ystäviä, sukulaisia ja ohimeneviä tuttuja. Suurta päänvaivaa Fayen elämässä aiheuttaa remontti, sen kustannukset, remonttimiehet ja varsinkin kellarikerroksen pariskunta, joka on päättänyt vihata uutta tulokasta. Oikeastaan koko talo ja naapurusto huokuu huonoja viboja, ja kellarissa asuva alkoholisoitunut ”peikko” Paula myrkyttää koko korttelin pelkällä läsnäolollaan. Lähialueen talot ovat vanhoja kaupungin vuokra-asuntoja, joita alueen noustua arvostuksessa on alettu myydä omistajilleen. Sosiaaliset ongelmat pysyvät ja syvenevät, vaikka talojen omistajuus on muuttunut.

Teoksessa tuskin on juonta, eikä sen hahmoilla ole merkittävää yhteyttä toisiinsa. Tyyppien sisäinen elämä on enemmän analyysin alla kuin ulkoinen, ja keski-ikäiset hahmot ovat suurin osa elämänsä silloiseen tilaan tyytymättömiä. Faye yrittää tapailla miehiä, mutta edistyy vain jaaritteleville illallisille. Kiinnostavin episodi liittyi maaseudun kirjallisuusfestivaaleihin, ja niiden huomiohakuisiin julkisuustyrkkyihin, jollaiseksi Faye ei itseään tunnusta. Suuriegoinen kirjailija Julian, joka takoo rahaa kertomalla maailmalle, kuinka hänen isäpuolensa kasvatti häntä puutarhamajassa, oli minusta kirjan paras hahmo.

Moni kirjan hahmo kärsii yksinäisyydestä, ja Fayen kirjoittamisopiskelija Janen mukaan se on pelkoa siitä, että ihminen aiheuttaa kuolemaa pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkaan tässä ei kuvata ihmisiä, jotka olisivat täysin yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Lontoo pyörii pitkälti äskettäin maahan tulleiden siirtotyöläisten halvalla työvoimalla, ja myös Fayen luona remonttia tekee puolalainen Pavel, joka avautuu elämänsä haasteista. Toki Pavelilla on takataskussaan myös Fayen romaanin puolannos, mikä tuo asiakassuhteeseen uutta syvyyttä.

Siirtymä on kelpo tutkielma urbaanista irrallisuudesta, keski-iän melankoliasta, voimattomuudesta ja muutospaineista. Tietyllä tasolla se kertoo myös kohtalouskosta tai oman rajallisuuden tunnustamisesta. Kirjailija-kertoja ei odota loppuelämältään suuria, mutta näyttää saavan enemmän irti opettamistyöstään kuin itse kirjoittamisesta. Muutto ja talon remontti ovat suurempia kriisejä kuin mitä hän on valmis myöntämään, ja vaikuttavat lamaannuttavasti hänen minäkuvaansa.

Vaikka en ymmärtänyt tämänkään teoksen perimmäistä viisautta, olen edelleen utelias seuraamaan Fayen vaiheita, sillä haluan tietää, kuinka elämä noidutun oloisessa osoitteessa jatkuu, ja paranevatko välit alakerran naapureihin. Cuskin kuvaama Lontoo ei varsinaisesti herätä minussa kaipuuta tuohon maailmannapaan, joka joskus edusti minulle korkeinta sivistystä. Hänen Lontoonsa tuntuu väsyneeltä, ironiassaan loppuunpalaneelta. Ehkä siksi hänen kirjansa, joissa liikutaan Britannian rajojen ulkopuolella, ovat pitäneet sisällään suurempaa elämäniloa ja aistillisuutta.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 31: ”Kirjassa matkustetaan metrolla”.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Oodi kuvitteelliselle kissalle

Teos: Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla (Tammi, 2018)

Jokunen aika sitten kuuntelin väsyneenä Veera Niemisen esikoisteosta Avioliittosimulaattori, mutta kuuntelu jäi kesken enkä sisällöstäkään muista paljoa muuta kuin että se kertoi maajussin morsiamesta. Ajattelin kuitenkin, että nämä ihmissuhdeaiheiset teokset olisivat mukavia kuunneltavia, kun niissä on selkeä dramaturginen vire. Onhan Avioliittosimulaattori ollut menestys myös kesäteatterien lavoilla.

Kirjassa puhuvat vasta eronnut pariskunta, Piipe ja Juri, joilla on hyvin eriävät käsitykset eron syistä. Piipellä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja Juri on lähtenyt, koska ei enää jaksa naisen toilailuja. Piipellä on myös paras ystävä Eetu, jota kohtaan Juri on kokenut mustasukkaisuutta, koska ystävyys on tuntunut saumattomammalta kuin hänen parisuhteensa naisen kanssa. Eetu ja Piipe harrastavat syrjäseutujen hylättyjen postilaatikoiden räjäyttämistä ja makkaraperunoiden syöntiä öisillä grillikioskeilla, reissuilla, jonne Juri ei mahdu mukaan. Ja kun Jurin postilaatikko räjähtää, hänen on tehtävä tiliä menneistä vuosista.

Romaani kertoo räväkällä tyylillä stalkkauksesta, molemminpuolisesta vainoharhaisuudesta ja todellisuuden murenemisesta. Piipen keksimät källit eivät ole kevyimmästä päästä, ja hänen energiansa keskittyvät varsinkin taloudelliseen harmiin. Välillä hän käy paikan päällä herättämässä kauhua, välillä toimii postin ja netin kautta. Eetun mukana hengailu kostoreissuilla on vähintäänkin kyseenalaista, varsinkin, kun hän on välillä jopa primus motor ilkeyksien keksijänä.

Nieminen osaa ryömiä syvälle stalkkerinaisen ihon alle, ja kuvatut tilanteet ovat uskottavia. Kuitenkin koin, että hän käyttää tolkuttoman paljon tilaa psykologisointiin ja tunnevellomiseen niin, että lopputuloksena on pitkittynyt yritys antaa Piipelle diagnoosia. Teos ei veny dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä voinee lukea chicklitinä. Toisaalta voin hyvin kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tästä, koska myös miesnäkökulma on vahva.

Kuvitteellinen Heimo-kissa saa teoksessa suuren roolin, ja se on myös turvaolento siksi, ettei kukaan voi viedä sitä Piipeltä pois. Kissakuvaukset olivat hauskoja ja mielikuvituksellisia. Kissa kyllä kuoleekin, mutta sen symbolinen arvo pysyy vahvana.

Luulen, että tämä teos avautuu parhaimmin vasta eronneille, ja varsinkin niille, joilla itsellä on ollut haasteita parisuhteisiin ripustautumisen kanssa. Kirja näyttää hyvin, tosin liioitellusti, niitä mekanismeja, joita moni voi itsessäänkin tunnistaa, jos eroaminen on ottanut koville. Kostoajatukset kun ovat inhimillisiä, mutta harvapa löytää exän kostamiseen rikoskumppanin.

Ehkä eniten kirjassa rasitti, että varsinkin alkuvaiheessa sen hahmot olivat melkein historiattomia, ei oikein mistään kotoisin. Piipen työelämän haasteet alkavat näkyä vasta loppua kohti, enkä ainakaan tällä kuulemalla keksinyt, mitä hän teki työkseen. Äänikirjana teos oli sopivan mittainen, vain reilut viisi tuntia, mutta olisin pysynyt paremmin kärryillä tekstiä lukien. Kepeysasteella tämä on parin tunnin lukemisto, jos sen lukee painettuna kirjana (126 s.). Ja tiivis kerronta toimi parhaiten; tästä aiheesta en olisi jaksanut lukea viidensadan sivun avainromaania.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 39: ”Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.”

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

HELMET 2018

HELMET-haaste 2018 lähti kohdallani vauhdilla liikkeelle alkuvuodesta, mutta tapojeni mukaan unohdin koko haasteen jossain vaiheessa vuotta, ja loppurastien löytäminen on ollut jokseenkin haasteellista.  Suurimmasta osasta kirjoja on olemassa arviot tässä blogissa; tähdellä merkittyjen dokumentointi on vielä kesken. 

1. Nina Rousu: Joko ollaan perillä?

2. Khaya Ronkainen: Seasons Defined

3. Pierre Lemaitre: Irène

4. Jens Lapidus: STHLM Delete

5. Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

6. Michelle Obama: Minun tarinani*

7. A.W. Yrjänä: Joonanmäen valaat

8. Kai Aareleid: Korttitalo

9. Kerstin Kronvall: Rajakansaa *

10. J.A. Kerley: Muistojen murhaaja

11. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

12. Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti *

13. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

14. Jessie Burton: Muusa

15. John Irving: Kaikki isäni hotellit

16. Mamen Sanchez: On ilo juoda teetä kanssasi

17. Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

18. Mari Pyy: Minä katoan

19. Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

20. Pirkko Soininen: Ellen

21. Jari Tervo: Aamen

22. Ossi Nyman: Röyhkeys

23. Richard Mason: Meren huoneessa

24. Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain, anna se takaisin

25. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 1

26. Mari Jungstedt: Luvattu maa

27. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

28. Markus Leikola: Sakean veren vuosi

29. Ursula Le Guin: Ikuisen hämärän maa

30. Robert Twigger: Doctor Ragab’s Universal Language

31. Rosa Liksom: Everstinna

32. Elizabeth Norebäck: Sano että olet minun

33. Elizabeth Wein: Code Name Verity

34. Hannu Väisänen: Leimikot

35. Wladimir Kaminer: Ryssändisko

36. Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

37. Annika Idström: Veljeni Sebastian

38. Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila

39. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

40. Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

41. Mikael Niemi: Karhun keitto

42. Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

43. Antti Tuomainen: Palm Beach Finland*

44. Keith Stuart: Poikani Sam

45. Mari Manninen: Yhden lapsen kanssa *

46. Max Manner: Loiset

47. Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi

48. Olli Jalonen: Taivaanpallo

49. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

50. Gaël Faye: Pienen pieni maa

Statistiikkaa: Sukupuolijakauma ehkä täysin tasan 25/25, yhden kirjailijan sukupuolesta en ole varma. Kirjoista 34 luettu e-kirjaston sähkökirjoina, 5 lainattu kirjastosta paperiversioina, 9 kirjaa löytyi omasta hyllystä ja 2 luin muualla kuin kirjastossa tai kotona.