HELMET-haaste 2017

 

  1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Helena Sinervo: Armonranta 
  2. Kirjablogissa kehuttu kirja: Elena Ferrante: Loistava ystäväni
  3. Suomalainen klassikkokirja: Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
  4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Anja Snellman: Antautuminen
  5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Steinar Bragi: Sumu
  6. Kirjassa on monta kertojaa: Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
  7. Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja: Samuel Björk: Minä matkustan yksin
  8. Suomen historiasta kertova kirja: Tuula-Liina Varis: Huvila
  9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Kati Tervo: Iltalaulu
  11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja: Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
  12. Politiikasta/poliitikosta kertova kirja: Pauliina Vanhatalo: Gallup
  13. Kirja ”kertoo sinusta”: Markku Rönkkö: Hajaannus
  14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Pekka Hiltunen: Onni
  15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: Mooses Mentula: Jääkausi
  16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Lauren Beukes: Zoo City
  17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Anja Snellman: Lähestyminen
  18. Kirjan nimessä on vähintään 4 sanaa: Tiina Raevaara: Veri, joka suonissasi virtaa
  19. Yhdenpäivänromaani: Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
  20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: Tommi Kinnunen: Lopotti
  21. Sankaritarina: Seita Vuorela: Lumi
  22. Kuvitettu kirja: Michael Mortimer: Neitsytkivi
  23. Käännöskirja: J.R.Ward: Viskin ruhtinaat
  24. Kirjassa selvitetään rikos: Daniel Cole: Räsynukke
  25. Kirja, jossa kukaan ei kuole: Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
  26. Sukutarina: Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja: Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
  28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan: Anne Leinonen: Metsän äiti
  29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia: Paolo Cognetti: Seitsemän vuorta
  30. Kirjan nimessä on tunne: Tommi Melender: Onnellisuus
  31. Fantasiakirja: Siiri Enokoski: Nokkosvallankumous 
  32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta: Angie Thomas: Viha jonka kylvät
  33. Kirja kertoo Intiasta: Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness
  34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt: Kristiina Vuori: Neidonpaula
  35. Kirjan nimessä on erisnimi: Marja-Leena Tiainen: Rakas Mikael
  36. Elämäkerta tai muistelmateos: Jani Toivola: Isona minusta tulee valkoinen
  37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: Antti Tuuri: Tangopojat
  38. Kirjassa mennään naimisiin: Marjut Petterson: Niin kuin sinä sen muistat
  39. Ikääntymisestä kertova kirja: Hendrik Groen: Viimeiset villitykset
  40. Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä: Yu Hua: Elämänkaari
  41. Kirjan kannessa on eläin: Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho
  42. Esikoisteos: Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  44. Kirjassa käsitellään uskontoa/uskonnollisuutta: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
  45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Sandra
  46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Emily Maguire: Taming the Beast
  47. Kirja täyttää 2 haastekohdan kriteerit: Eve Hietamies: Hammaskeiju
  48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Risto Isomäki: Haudattu uhka
  49.  V. 2017 uutuuskirja: Ben Kalland: Vien sinut kotiin
  50. Kirjaston enkilökunnan suosittelema kirja: Virpi Aaltonen: Nekala

Tämä on nyt toinen kerta, kun osallistun HELMET-kirjastojen vuosittaiseen lukuhaasteeseen. Lista oli minulla jo loppusuoralla kesällä, mutta muutaman kohdan kanssa jouduin pähkäilemään pidempään. Melkein joka teoksesta löytyy arvio tästä blogista, ehkä 4 teosta puuttuu.

Listani on taas aika kotimaispainotteinen, 35 suomalaista ja 15 ulkomaista teosta (joista vain 2 alkukielellä). Tänäkään vuonna en ole päässyt shoppailemaan kirjoja ulkomailta tai edes Amazonista, joten valinnat ovat pitkälti paikallisten kirjastojen sanelemia.

Jännittävää nähdä, millaisia uusia rasteja HELMET- kirjastolaiset keksivät ensi vuodeksi, sillä tässä kahden vuoden aikana on jo tullut koluttua aika laaja skaala vaihtoehtoja. Toivon ensi vuonna pystyväni lukemaan tähän haasteeseen muutakin kuin kaunokirjallisuutta, ja ehkä vähän kokeilevampaa kamaa.

 

Mainokset

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Synergia rakoilee Balkanilla

IMG_1517Max Seeckin esikoisromaani Hammurabin enkelit (Tammi, 2016) on ollut minulla työn alla koko kesän, ja samalla olen seurannut nuoren kirjailijan nousujohteiseen uraan liittyvää uutisointia. Seeckiä dekkarikärpänen puri yllättäen muutama vuosi sitten aurinkolomalla Balkanilla, josta esikoisromaanin tuotantoprosessi lähti lennokkaasti käyntiin. Seeckin tie kirjailijaksi ei noudata tyypillistä sanataiteen opiskelijan kaavaa, jossa taustalla on usein pitkä tie kirjoittajakursseilla tai kansanopistoissa. Seeck on kauppatieteilijä, ilmeisesti menestyvä yrittäjä ja vaikuttaa antamissaan haastatteluissa melko hyperaktiiviselta tapaukselta.

Hyperaktiivisuus näkyy myös tekstissä, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla. Hammurabin enkelit on toiminnallista korkeajännitystä, jossa ei ole lainkaan suvantovaiheita. Kappaleet ovat lyhyitä, ja syvin meditaation momentti on gin&tonic-hetki luksushotellin uima-altaalla. Teoksessa on paikoitellen hyvin raakaa väkivaltaa, ja Balkanin rajanylityspisteet tulevat tutuiksi monimutkaisissa väijytystilanteissa. Kirjailija on erityisen mieltynyt kuvaamaan kello- ja automerkkejä, mutta muuten tässä ei vietetä huomiotaherättävää luksuselämää.

Minua aidosti jännitti ja puistatti koko romaanin ajan. Teos pitää esimerkillisesti pihdeissään, sillä siinä on dekkareilta eniten vaadittava, keskeisin elementti: dynaaminen ja yllätyksellinen juoni. Kirjassa liikutaan diplomatian, hämäräbisnesten ja palkkasotureiden maailmoissa. Pääasiallisena tapahtumisen areenana on Suomen lähetystö Zagrebissa, mutta teoksessa liikutaan myös Bosniassa ja Kroatian rannikon lomaparatiiseissa. Erityisen ansiokasta on paikallisten hahmojen kehittely, ja ylipäänsä paikallisen kulttuurin tuntemus. (Verrattuna viime viikolla lukemaani ensimmäiseen kroatialaisromaaniini, joka oli huikea pettymys, ilahduin valtavasti Seeckin tavasta uppoutua maan surulliseen, mutta todelliseen lähihistoriaan.)

Kirjassa suomalaisen taisteluparin, tiedustelu-upseeri Daniel Kuisman ja UM:n virkailija Annika Laineen, synergiat törmäävät moneen kertaan lähes ylitsepääsemättömiin muureihin. Daniel on yli nelikymppinen Bosnian sodan veteraani, jonka traumatausta on estänyt elämän mutkattoman edistymisen kotimaassa. Annika on kolmikymppinen tohtoriksi väitellyt uraohjus, dilomaattiperheen vesa, joka muistuttaa Cameron Diazia. Molemmilla on hämärä menneisyys, mutta epäreilussa valta-asetelmassa vain Danielin odotetaan avautuvan siitä.

Minulla oli vaikeuksia lukea Hammurabin enkeleiden erityisjoukkoihin liittyviä takaumia, sillä ne olivat hirvittävän ahdistavia. Niissä enkelit kostavat vielä elossa oleville serbijoukoille heidän tekemiään vääryyksiä bosnialaisille siviileille. Suuri osa enkeleistä on ulkomaalaisia palkkasotureita. Daniel jää yhteyksiin vain Antonion kanssa, joka ei sodan jälkeen pysty kotiutumaan Italiaan, vaan palaa Kroatiaan kansainvälisen rikollisliigan kätyrinä.

Teoksen maailmankuva on suht kyyninen, sillä oikeastaan yhdelläkään hahmolla ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Oikeastaan Daniel, jota jahdataan sotarikoksista, on hahmoista hyväuskoisin, vaikka on keitetty sakeissa liemissä.

Valitettavasti olen viime aikoina kohdannut varsinkin kotimaisten dekkarien saralla aidosti ”juosten kustuja” toteutuksia, joissa kustannustoimittajan vähäinen rooli näkyy ei pelkästään kirjoitusvirheinä vaan myös juonellisina epäloogisuuksina. Hammurabin enkeleissä näkyy huolellinen toimitustyö, ja todennäköisesti useammat kirjoituskierrokset. Teksti on ryhdikästä, eikä turhia sivupolkuja ole havaittavissa.

Voin suoraan tunnustaa, etten kuulu tämäntyyppisten dekkareiden kohderyhmään, mutta pystyin silti uppoutumaan tarinaan täysillä. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille miehille, jotka eivät lue paljoa. Teksti on kielellisesti virtaviivaista, mutta vaatii keskittymistä runsaaseen henkilögalleriaan ja poliittisen historian käänteisiin. Meille, jotka olemme olleet aikuisia Balkanin sotien aikaan, kerrottu historia saattaa avautua helpommin kuin niille, jotka ovat olleet silloin lapsia tai ei edes vielä syntyneitä. Nuorehkoksi kirjailijaksi Seeck on valinnut teeman, joka on vaatinut paljon taustatyötä. Näin tiheää juonta ei kehitellä yhden aurinkoloman aikana.

Pidin Seeckin tavasta kertoa kroatialaisesta arjesta, vaikka arjen osuus onkin teoksessa marginaalista. Kroatialaiset poliisihahmot ja muut avainhenkilöt ovat kulmikkaita, eikä tässä revitellä kansallisilla stereotypioilla. Eräs palkkamurhaaja on tyypillinen balkanilainen gangsteri, mutta noin yleensä henkilöhahmot edustavat muutakin kuin kansakuntaansa. Suomalaisten juomatavoista myös kroatialaisilla on omat havaintonsa, mutta paikalliset kuppilat tarvitsevat luottoasiakkaansa. Kunniakonsuli Lipovac on hahmogallerian erikoisin hiihtäjä, jonka selusta on erityisen hatarasti turvattu.

Teokselle on luvassa jatkoa: elokuussa ilmestyvä Mefiston kosketus jatkaa Kroatiassa kadonneen Jare Westerlundin jälijttämistä muualla Euroopassa. Teoksen ennakkokappaleen lukijoiden arviot näyttävät ihastuneilta ja kauhistuneilta, eli ilmeisesti meininki vaan tihenee.

HELMET-haasteen kohta 42, ”Esikoisteos”, täyttyy tällä kirjalla. Esikoisiakin olen lukenut jo monta tämä vuonna, mutta tämä kuuluu yllättävimpiin niistä.

 

Nunna edellisessä elämässä?

IMG_1573ElisaKirjat lahjoitti minulle yhden teoksen kesäkisastaan, ja viidestä vaihtoehdosta päädyin Kristiina Vuoren Neidonpaulaan (2015, Otava). Vuoren suomalaisesta naishistoriasta kertovan sarjan aloitusosa, Näkijän tytär (2012) on myös hyllyssäni, mutta en ole vielä lämmennyt sille. Myöhäiskeskiaika ei nyt ole koskaan kuulunut historiallisen kiinnostukseni piiriin, ja täytyy myöntää, että visiitit Turun linnaankin ovat olleet jokseenkin puuduttavia.

Romaani sijoittuu 1400-luvun Naantaliin ja Ruotsin Vadstenaan. Naantaliin ollaan perustamassa birgittalaisluostaria, ja sen maallikkoveljenä ja tilanhoitajana häärää entinen pormestari, leskimies Olavi. Olavilla on kaksostytöt Brita ja Gertrude, jotka kasvatetaan luostarin tiukassa kurissa. Britaa koulutetaan hengelliselle tielle, kun taas Gertrudelle on valittu kosija, Jeppe Pietarinpoika. Molemmilla sisaruksella on äidin perimänään yliluonnollisia, pakanallisia lahjoja, jotka eivät sovi luostarielämän pirtaan. Jotta identtiset kaksoset erotettaisiin toisistaan, toinen käyttää hihassaan vihreää, toinen sinistä paulaa. Tytöt kuitenkin osaavat huijata ulkomaailmaa esiintyen välillä väärässä paulassa.

Gertrude lähetetään sisaruksia koskevaa skandaalia pakoon Vadstenan luostariin. Molemmat ihastuivat samaan mieheen, koristemaalari Lukas Danskiin. Siskot on erotettava, muuten he olisivat saaneet liikaa pahennusta aikaan miesrintamalla. Britan kristillinen vakaumus vaikuttaa ohuemmalta kuin siskonsa, mutta hänellä on omia valtapyrkimyksiään, joita ei voisi toteuttaa ollessaan tavallinen porvarisneito. Vadstenassa Getrude saa oppia kirjurina ja kuvittajana samalla, kun odottaa avioliiton tuomiota.

Rakkaudesta ja seksistä teoksessa puhutaan suorasukaisesti siitä huolimatta, että tyttöjä on kasvatettu julkiseen siveyteen. Lemmennostatusta harjoitetaan loistuin ja yrttisekoituksin, samoin sikiön lähdetykseen on omat keinonsa.

Pidin paljon luostarin tavallisen arjen kuvauksesta, ja pystyin hyvin samastumaan monien nunnahahmojen kanssa. Naiset pääsivät birgittalaisluostarissa käyttämään omia kykyjään yhteisen hyvän vuoksi, eikä naisihmisen heikko ompelutaito tainnut olla luostarissa yhtä suuri ongelma kuin porvariskodissa. Opinhaluisten naisten suhteen luostarin on täytynyt olla ainoa paikka, jossa heitä kunnioitettiin yksilöinä. Toisaalta kaikki nunnat eivät olleet kynäihmisiä, yhteiskunnassa, jossa kirjoitustaito oli ylemmissäkin kansan kerrostumissa harvinaista.

Vuori esittää luomansa tarinan taustafaktat varsin oppineissa jälkisanoissa, joiden lukeminen olisi ainakin itselleni ollut fiksua aluksi. Osa henkilöhahmoista ovat olleet eläviä ihmisiä, mutta heidänkin suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Naantalin Armonlaakson yhteisöstä on olemassa jonkin verran tutkimustietoa, ja kiinnostavaa olikin uskonpuhdistuksen aikainen propaganda nunnien siveettömistä tavoista.

Kirja vaatii lukijalta tarkkuutta kielen ja käsitteiden suhteen. Kieli on välillä kovin koukeroista, ja varsinkin pitkissä työnkuvauksissa koin välillä puutumista. Toisaalta juonessa oli runsaasti hurjia, karnivalistisia ja aistivoimaisia kohtauksia, jotka eivät kaikki liittyneet Gertruden ja Lukasin rakkaustarinaan. Yhteisöllisestä ja yliluonnollisesta näkökulmasta teos onkin rakkausromaania rikkaampi. Teos siis on muutakin kuin romanttista fiktiota, ja uskon sen tavoittavan monenlaisia yleisöjä.

Teos jätti olon, että olen varmasti ollut nunna edellisessä elämässäni, enkä välttämättä kirjurinunna, vaan ehkä yrttien tuntija tai keittäjä. Kaikki pyhään Birgittaan liittyvä alkoi luontaisesti kiinnostaa, ja jos en heti pääse käymään Vadstenassa, pyhiinvaelluksen voisi aloittaa vaikka läheiseltä Birgitan polulta Lempäälästä.

Ajatuskokeena jäin pyörittelemään mielessäni skenariota, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muovautunut, ellei uskonpuhdistusta olisi tapahtunut. Tai jos Ruotsin valtio olisi antanut kansalleen uskonvapauden. Tuntuu harmilliselta, että orastava luostarikulttuuri Suomessa tukahdutettiin – samalla varmaan hävisi paljon luontoon ja ihmiskehon hyvinvointiin liittyvää tietämystä.

HELMET-haasteessa teos kattaa kohdan 34: Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Historiallisia romaaneja olen taas suurkuluttanut, mutta valitsin tämän siksi, että se kertoo mahdollisimman kaukaisesta ajasta (Sinuhe egyptiläinen meni jo toiseen kohtaan).

 

Ensimmäinen äänikirjani

IMG_1561Köyhän kesä on täynnä sisäisiä matkoja. Kun huomasin Yle Areenasta Sinuhe egyptiläisen saatavuuden kuunnelmana (Radioteatteri, 1982), tartuin heti haasteeseen, sillä kehtaan tunnustaa: en ole koskaan lukenut Sinuhea kirjana, enkä myöskään kuunnellut kokonaista äänikirjaa, en radiokuunnelmana enkä muutenkaan.

En nyt pyri kirjoittamaan minkään sortin arviota yhdestä maamme kirjallisuushistorian ikonisimmista teoksista, mutta kerään joitain havaintoja kuunnelmamatkan varrelta.

Ohitin Sinuhen sujuvasti nuorempana, sillä rehellisesti sanottuna muinainen Egypti ei ole koskaan kiinnostanut minua paljoa. Pidän kyllä heidän estetiikastaan, varsinkin ihmiskuvista, ja muistan viettäneeni paljon aikaa British Museumin Egypti-osastolla, mutta muuten tietämykseni faaraonaikaisista aarteista jää Indiana Jones-tasolle. Enkä ole haaveillut matkoista pyramideille, vaan luultavasti viihtyisin Egyptissa enemmän rannoilla ja teehuoneissa.

Kuunnelmatoteutus on vuodelta 1982 ja sen toteuttamiseen meni neljä vuotta. Osa roolisuorituksista tuntuvat verkkaisilta, mutta verkkaisuus sopii kuunnelman tunnelmaan. Lempihahmoni on Seela Sellan tähdittämä Nefernefernefer, hänessä on  ylpeää kissamaisuutta ja viekkautta. Kaptahia esittävä Erkki Luomala on myös ilmeikäs, vaikkakin välillä hänen suorituksestaan tulee mieleen lasten piirretyt. Rooleissa on paljon minulle tuttuja nimiä, mutta enemmän tuntemattomia. Atonin pappia esittää Hannu Väisänen, ja jäin miettimään, onko kyseessä sama Hannu, jonka itse tiedän (melkoinen monilahjakkuus, jos on). Äänitehosteita on sopivasti, ruokopillit luovat herkkää jännitystä ja linnut visertävät Niilin kaislikossa.

Mietin, kuinka vahva lukuelämyksen on täytynyt olla vuonna 1945, kun maa oli toipumassa sodasta ja suurin osa sen nuorista ei ollut käynyt ulkomailla, muuta kuin ehkä rintamalla itärajalla. Teos antaa lukijalleen täydellisen pakokeinon mahdollisesti vaikeasta arjesta. Faaraon aikaiset sodat tosin ovat myös sotia, mutta noina aikoina ei ollut nationalismia eikä kansaa yhdistävää isänmaallisuutta.

Sinuhessa on paljon dialogia, enkä tiedä, kuinka paljon dramatisoinnista on poistettu selostavia kohtia. Koen toteutuksen siksikin miellyttäväksi, ettei siinä vellota historiallisissa yksityiskohdissa – tietoa tarjotaan keskustelun muodossa, mutta siitä ei muodostu ähkyä. Kuuntelun aikana googlailin joitain faktoja, kuten jumalten ja paikkojen nimiä, mutta kertomuksesta selviää ilman pakonomaista tarvetta tarkistaa taustoja.

Sinuhen teemat ovat niin ikuisia ja yleisinhimillisiä, että lopulta on aivan sama, mihin historialliseen jaksoon se sijoittuu. Elämä, kuolema, rakkaus, ystävyys, sota ja rauha. Ihmiskuva saattaa olla moderni, jopa kristillinen, mutta se ei ainakaan minua haittaa, sillä en usko kenenkään kirjailijan pystyvän asettumaan 3000 vuoden takaiseen mentaliteettiin ilman, että tekstistä tulisi Vanhan Testamentin imitaatio. En rehellisesti osaa poimia tekstistä anakronismeja, ja muutenkin lähestyn romaania puhtaana fiktiona, en uskollisena representaationa eletystä historiallisesta todellisuudesta.

Seksuaalisuuden kuvaukset ovat rohkeita ainakin 1940-luvun todellisuudesta käsin, mutta Sinuhe itse on melko kesy ja siveellinen naistensa kanssa. Babyloniassa on porttoja, Syyriassa palvotaan puista fallosta ja lääkäri joutuu jatkuvasti määräämään mitä erikoisempia  rohtoja hedelmällisyyden edistämiseksi. Ruumiillisuuden kuvauksissa on välillä aidosti etovia ja haasteellisia kohtauksia, joita en haluaisi elää todeksi minkään maailman teemapuistossa. (Muuten kokisin Sinuhe-aiheisen ravintola- tai matkailubisnesidean kiinnostavaksi. Muistan myös, että Jyväskylässä oli aikanaan kahvila Kaptah, mutta en tiedä, kuinka paljon se käytti egyptiläisyyttä hyväksi sisustuksessaan tai tarjoamisissaan. )

Kuuntelin päivän aikana jopa 7 jaksoa kuunnelmaa, noin kuuden tunnin verran. Kuunnelma on hyvin koukuttava. Kuuntelun aikana tein vähän kotihommia, mutta esimerkiksi ruoanlaittoon en pysty keskittymään kirjaa kuunnellessa. Käsityöt ja piirtely/värittäminen tuntuisivat mielipuuhilta äänikirjojen seuraksi. Jotain alkeellista liikuntaakin voisin harrastaa. Huomaan myös, että kuunneltavan tekstin pitää minulle olla runollista, en voisi kuunnella esim. jotain kovin proosallista dekkaria tai chicklitiä äänikirjana.

Tämä kokeilu rohkaisee minua lainaamaan äänikirjoja Ellibsistä, ainakin, jos joku suosittu uutuus on saatavilla sellaisena ja printtiversioon on pitkä jono. Tuntuu myös, että hyödyllisempää olisi kuunnella äänikirjoja englanniksi tai muilla vierailla kielillä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: Suomalainen klassikkoteos.

Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.