Kohtalokas saariseikkailu

Teos: Eeva Louko: Onnellisten saari (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Ronja on kolmikymppinen toimittaja, joka on rakentanut elämänsä Lontooseen, eikä koe enää Suomea kotimaakseen. Naisen äiti on muuttanut Nizzaan jo tytön lapsuudessa, ja synkistelevä historianopettajaisä Harri jäi huoltamaan yksin tytärtään Lauttasaareen. Kun eläkkeelle jäänyt isä sitten löydetään kuolleena kotisaaren Kasinorannasta, on Ronjan palattava kohtaamaan sukunsa synkät salaisuudet.

Teoksen historiallinen osio sijoittuu 1970-luvulle, aikaan ennen Ronjan syntymää, jolloin Harrilla oli toinen nainen kuin Ronjan äiti Anita. Isän jäämistöstä löytyy haalistuneita Polaroid-kuvia ajasta, jolloin hän oli ollut onnellisempi kuin myöhemmässä perhearjessaan. Onnellisten kuvien ottaja on edelleen elossa, kuten on myös mystinen Ellen Rinne, nainen, jolle isä on testamentannut rahaa. Mutta mikä lopulta oli isän salaisuus, se, joka sai hänen elämänsä jämähtämään paikalleen?

Kirja on perinteinen dekkari siinä, että siinä on poliisihahmoja ja virallinen murhatutkimus, mutta sen paino on kuitenkin enemmän suvun historiassa ja kipeässä isäsuhteessa. Ronja lämmittelee myös suhdetta lukioaikaiseen heilaansa Villeen, ja hengailee vanhojen bestisten, Millan ja Anskun kanssa. Rannoilla haahuilee myös henkisesti epävakaa Sara-täti, jonka vaiheista Ronja ei ole aiemmin tiennyt mitään.

Minulle Lauttasaari ei ole kovin tuttu ympäristö, joten opin kirjan kautta jotain uutta sen historiasta. Ottaen huomioon, että kirjassa on jopa kaksi historianopettajahahmoa, historian osuus jää siinä maltilliseksi. Toki sen nuorehkoille hahmoille jo 1980-luku on historiaa, ja Villen historiantutkimuksen metodit ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Saari tuntuu myös perinteisen nurkkakuntaiselta, ja monilla sen kanta-asukkailla on yhtä ilmiömäinen muisti kuin syrjäkylien natiiveilla.

Loukon kieli on paikoitellen herkän poeettista, ja luonnolla on tärkeä osuus kerronnassa. Merellisille lenkkipoluille mahtuu myös riittävästi kauhua, joten kirjaa voi lukea myös kauhukertomuksena ja mikä ettei myös psykologisena trillerinä.

Minusta siis teoksessa oli kaikki elementit paikoillaan, ja tykästyin Loukon kirjoitustyyliin, mutta juuri nyt olen ahminut liikaa dekkareita, enkä tässä tilassa päässyt enää uuden sarjan hahmojen ihon alle. Juonen ymmärryksen ja tunnelmien välittymisen suhteen minulla ei ollut ongelmia, mutta hahmoihin tutustuminen jäi vielä puolitiehen. Saatan siis kerrata teoksen ennen kuin tartun sen mahdolliseen jatko-osaan.

Urbaaniksi tarinaksi Onnellisten saari on ilahduttavan juureva: siinä käytetään somea vain minimaalisesti, se ei ole erityisen ulkonäkökeskeinen, eikä siinä seurata uusimpia trendi-ilmiöitä. Siinä siis keskitytään ihmiselämän olennaisiin puoliin, ja näin uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita, myös kolmikymppisiä vanhempia ja muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvia.

Sumiainen maailmankartalle

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Facebookin dekkariryhmästä huomasin, että Markku Ropposen Kuhala-dekkarisarjan uusin osa sijoittuu osittain Sumiaisiin, tuohon entiseen pohjoiskeskisuomalaiseen kuntaan, joka tunnetaan omaperäisistä asukkaistaan. Minulla on ollut kunnia oppia uimaan lapsena Sumiaisissa, sillä asuin viereisessä Suolahdessa, ja Sumiaisten puolen uimarannat olivat matalampia ja näin lapsiystävällisempiä kuin kotikunnassani. Myöhemmin olen kuullut Sumiaisista muun muassa siellä sijaitsevan oopperan muodossa. Kylässä on noin 1000 asukasta, mutta on huomattavasti suurempi henkisellä tasolla.

Tässä kirjassa Kuhala saa toimeksiannon Sumiaisista salaperäiseltä Oskari Hurskaiselta, mieheltä, jonka osaksi on langennut housunkannattajamuseon isännöinti. Oskari elää syrjäisessä pitäjässä peitenimellä, sillä hän on entisenä linnakundina todistajansuojeluohjelmassa. Kun hänen luonaan käy Jyväskylästä käytettyä Toyotaa katsastamassa vasta eronnut Sabine Ahola, alkaa kohtalo puuttua molempien elinkaareen. Kuhalalla on ollut kunnia tutustua molempiin näiden elämien viime metreillä.

Toinen kirjan keskeinen tapahtumapaikka on Muuramen Kinkovuori, omakotialue, joka on melkoinen rikkaidenranta. Siellä Sabine on pitänyt majaa eron jälkeenkin, vaikka Sabinen exä on alkanut myydä tätä arvokiinteistöä. Sabine kuolema tässä valkoisessa linnassa ei helpota myynti projektia, eihän moni halua rakentaa kotiaan murhapaikalle.

Kolmas kirjan konteksti sijoittuu pääkaupunkiseudulle, jonne Kuhala matkustaa Hippu-koiran kanssa hautaamaan ystäväänsä Huitsia. Siellä hän majoittuu nuukuuttaan Samaria-säätiön yömajaan Vantaalla, ja tutustuu naapuripedin kaimaanin. Kodittomilla on usein eksoottisia lemmikkejä, joiden vaikea kohtalo herättää eläinsuojelullisia kysymyksiä. Hautajaisepisodiin liittyy päätöntä kohellusta, joka joko viihdyttää tai rasittaa.

Itse olin tällä kertaa hieman rasittunut sarjan pinttyneistä maneereista, mutta pysyin tarinassa mukana, koska halusin tietää, kuinka kävisi Kuhalan avioliitolle, kun Anastasia, hänen kazakstanilainen lääkärivaimonsa, oli matkustanut Keski-Afrikan tasavaltaan avustushommiin. Liiton jatkoon liittyy epämääräistä epävarmuutta, vaikka Kuhala olisi ollut valmis lentämään rakkaansa luo koronarajoitteista piittaamatta.

Kyseessä on sarjan 19. osa, ja näyttäisi, että 20. osa on tulossa ulos uunista helmikuussa. Itse en ole seurannut sarjaa oikeassa järjestyksessä, mutta luulen lukeneeni noin puolet sarjasta. Edelleenkin minuun vetoaa sarjassa eniten keskisuomalaisuuden kuvaus, varsinkin haahuilu pienillä paikkakunnilla. Eli sain kirjasta taas aimo annoksen nostalgiaa, ja menovinkkejä, jotka ovat toteutettavissa.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Palanen Radioteatterin historiaa

Teos: Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Marja Rankkala (1918-2002) oli yksi Radioteatterin pioneerejä ja kantavia voimia, joka pääsi sinne töihin freelancer-ohjaajaksi 1950-luvulla. Hän oli evakkotaustainen näyttelijä, joka aloitti uransa viipurilaisesta kiertävästä teatterista, ja siirtyi sodan jälkeen opiskelemaan Helsinkiin (”evakoksi” kutsun myös siis henkilöä, jonka sukujuuret olivat muualla kuin luovutetussa Karjalassa, mutta joka oli asunut Viipurissa sodan aikana tai ennen sitä – Rankkala oli kotoisin Lappeenrannan suunnalta). Radioteatteri oli erittäin haluttu työpaikka 1950-luvulla, koska siellä harrastettiin eurooppalaisia uusia tuulia, ja Rankkalan ura oli naispuolisena ohjaajana ehkä niin nousujohteinen kuin se tuona aikana olisi voinut olla. Silti en ole koskaan kuullutkaan hänen töistään, enkä paljoa tiedä Radioteatterin historiastakaan.

Heidi Köngäs rakentaa romaaninsa päiväkirjamaiseen formaattiin, jossa Marja raportoi arjestaan preesensissä. Marja seilaa elämässään vanhempien kodin ja Helsingin väliä; vanhemmat pitävät vankilan maatilaa Lappeenrannan lähellä Konnunsuolla, ja paheksuvat tyttärensä modernia arvomaailmaa. Konnunsuolla Marja pystyy kirjoittamaan intensiivisemmin, koska ruokahuolto pelaa. Helsingissä elämä on niukempaa, ja lisätuloja on hankittava kirjoittamalla romanttista soopaa Hopeapeili-lehteen.

Marjalla on satunnaisia suhteita miespuolisten kollegojensa kanssa, mutta työ vie naista enemmän kuin miehet. Janus on kirjaimellisesti kaksinaamainen ohjaajamies, jonka on/off-käyttäytyminen aiheuttaa paljon murheita. Urpo on hänen esimiehensä, joka on perinyt suuret saappaansa itse Olavi Paavolaiselta. Paavolainen alkaa olla jo hiipuva tähti suomalaisen kirjallisuuden taivaalla, mutta teatterimaailmassa hänen eurooppalaista näkemystään ja kontaktejaan edelleen arvostetaan. Välillä asetelma kolmen kollegan välillä alkaa muistuttaa kolmiodraamaa, sillä Urpo on myös kiinnostunut miehistä.

Romaanissa vilisee tuon ajan kulttuurielämän merkkihenkilöitä, ja lukijan täytyy olla jonkin verran sisällä tuon ajan kulttuuripiirien juoruista, jotta koko tarina aukeaisi. Tuntuu siis, että romaani on kirjoitettu ensisijaisesti niille, jotka tuntevat hyvin Suomen teatterihistoriaa. Toki tarina 1950-luvun kulttuurialan pätkätyöläisen arjesta voi kiinnostaa myös muiden alojen pätkätyöläisiä. Tässähän puhutaan paljon rahankäytöstä, rahan vippaamisesta ja sen ympärille keskittyneistä ihmissuhteista.

Kun nyt tutkailen Rankkalan ikää ja sukupolvikokemusta, niin huomaan, että hän on kuulunut isoäitieni sukupolveen. Noihin naisiin, joiden paras nuoruus kului sodan syövereissä. Teos siis alkaa siitä, kun Marja on reilusti yli kolmikymppinen ammattilainen, ja ehkä jo sen ikäinen, ettei lähipiiri enää odota hänen löytävän aviomiestä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on kuitenkin tarinassa käsin kosketeltavaa, ja Marja kertoo selibaatin päättävistä panoistaan suorasukaisesti.

Takauma Marjan lotta-aikaan Konnunsuolla kiinnosti minua enemmän kuin helsinkiläinen arki 1950-luvulla. Tavallaan näissä sota-aikaisissa muistoissa palataaan siihen tutumpaan yleiseen historiaan, josta Köngäs on kertonut aiemmissakin romaaneissaan. Myös Konnunsuon vankilan kuvaus oli osuvaa siitäkin näkökulmasta, että paikka on viime aikoina toiminut suurena vastaanottokeskuksena. Konnunsuo siis tuntui minusta tutummalta toimintaympäristöltä kuin Radioteatteri, ja pystyin eläytymään vankilan henkilökunnan arkeen paremmin kuin radioteatterin ohjaajien.

Radiotyön kuvausta romaaniin mahtuu runsaasti, ja Köngäs kertoo radioteatterin teknisestä toteutuksesta kiinnostavalla tavalla. Sekin, että nainen oppi käyttämään äänitekniikkaa monipuolisesti, on ollut tuohon aikaan poikkeuksellista.

Tarinaan mahtuu myös annos poliittista historiaa, sillä Marja kuului oman aikansa vasemmistolaiseen kulttuuriliikkeeseen, Kiila-nimiseen yhteisöön, mutta samalla tekee tarinassa teräviä havaintoja kommunistisen eliitin konservatiivisuudesta. Tästä olisin voinut lukea enemmänkin, koska tuon ajan poliitikkohahmot ovat minulle tutumpia kuin teatterin tekijät.

Tämä ei ollut minulle vastaava hittikirja kuin muutama Köngäksen aiempi teos, mutta se ei johdu tekstin laadusta, vaan siitä, ettei Suomi 1950-luvulla ole minua suuresti kiinnostava ajanjakso. Teoksen lukeminen takkusi, ja jouduin palaamaan sen alkuun usean kerran, sillä en muistanut aiemmasta lukemasta mitään. En ehkä olisi huomannut koko teosta, ellei se olisi ollut minulle aiemmin jo tutun ja hyväksi todetun kertojan aikaansaama, ja luultavasti tuntemattoman kertojan kynän aikaansaaamana tämä teos olisi jäänyt välistä.

Jos opiskelisin tällä hetkellä draamaa tai olisin mukana jossain teatteriprokkiksessa, olisin syttynyt tästä eri tavalla. Ehkä palaan takaisin kirjan maailmaan, jos teatterivaihe käynnistyy taas elämässäni.

VIP-kerroksessa ei nyt ole ruuhkaa

Teos: Joonas Koskimaa: Särkynyt (Myllylahti, 2021)

Yritän nyt vuorokauden sisällä urakoida kolme dekkariarviota, mikä ei ole kovin järkevää itseni tai blogin lukijoiden kannalta. Kirjat ovat olleet pöydälläni jo pari kuukautta, ja paperikirjojen lukutahti on minulla hidastunut huolestuttavasti. Tosin noin puolentoista vuoden koronatauon jälkeen residenssiini on taas saapunut uusia paperikirjoja, muitakin kuin kustantamon arvostelukappaleita. Eli toivoa on minunkin takaisin saamisesta oikeiden kirjojen lukijoiden ruotuun.

Joonas Koskimaan uuden teoksen sain arvostelukappaleena, ja kyseessä on jo useita dekkareita kirjoittaneen nuorehkon (s. 1987) kirjailijan uuden sarjan aloitus. Teoksessa seikkaillaan tämän päivän Helsingissä, ja rikoksia ratkaisevat nuorehko komisario Ella Salo ja KRP:n rikoskomisario Tuomas Nygren. Kaksikko ei tule kovin hyvin toimeen keskenään, sillä Ella ei pidä Tuomaan vanhan viinan lemusta, eikä Tuomas Ellan tekopirteydestä.

Sarja alkaa varsin järeästi, sillä kaksikon ensimmäiseen yhteiseen keissin liittyy Suomen Pankin johtajan murha yhdessä nuoren prostituoidun kanssa hotelli Tornin sviitissä, VIP-kerroksessa, jossa ei ole valvontakameroita. Juttua yritetään pitää medioilta piilossa tutkinnan alkuvaiheiden ajan, mutta joku vuotaa sen toimittajille talon sisältä. On syytä uskoa, että vyyhteen liittyy muutakin isokenkäisiä, mutta on myös mahdollista, että Suomen Pankin johtaja ei ollutkaan murhien varsinainen kohde, vaan joku halusi saada nuoren seksityöläisen pois päiviltä.

Olen lukenut raaempiakin seksuaalisen väkivallan kuvauksia, mutta reittaisin romaanin väkivaltakohtaukset asteen keskivertodekkaria raaemmiksi. Väkivallalla ei kuitenkaan tässä märehditä, vaan raa’at kohtaukset ja uhrien takaumat jäävät suht lyhyiksi.

Juonesta en paljasta enempää, mutta vaikutelmani teoksesta ovat kahtiajakoiset. Luin teoksen tällä toisella yrityksellä muutamassa tunnissa yhdeltä istumalta, eli teksti oli todella helppolukuista. Helppolukuisuuden varjopuoli on aina kielen arkisuus, eli en jäänyt ihmettelemään ainuttakaan lausetta. Kirja oli siis kielellisesti täysin haasteeton. Ymmärrän kyllä myös sen, että dekkareita pitää tuottaa myös kiireisille lukijoille tai lukijoille, jotka eivät lue paljoa.

Niin. Tässä dekkarissa keskeiset poliisi- ja syyttäjähahmot eivät harrasta kulttuuria. Ja vaikka tässä käsitellään poliitikkojen ja entisten poliitikkojen rötöksiä ja murhaa, ei tässä analysoida politiikkaakaan. Ainoa yhteiskunnallinen epäkohta, joka mainitaan, on miesten kokema vääryys huoltajina avioerotilanteessa. Kirjassa ei ole myöskään historiallisia kerrostumia, eikä paikallisilla kummallisuuksilla herkutella lainkaan.

On siis kiinnostavaa, että näillä eväillä voi silti saada aikaan täysin toimivan rikoskertomuksen. En haltioitunut päähenkilöistä, ja varsinkin RKP:n Tuomaksen jokapäiväinen viinan katku tuntui liian koetulta suomalaisen dekkarin maneerilta. Mutta koska kyseessä on sarjan alku, komisariohahmoille voi vielä tapahtua yllättäviä käänteitä elämässä.

Voin siis rehellisesti tunnustaa, ettei tämä teos ollut kirjoitettu minua varten. Tiedän monia muita, joihin tällainen koruton kirjoitustyyli puree, ja jotka haluavat dekkareita lukiessaan vain ratkaista rikosta, ei fiilistellä epäolennaisuuksien äärellä. Onneksi dekkarigenren sisältä löytyy nurkkia kaikenlaisille tallaajille. Tähän näyttää luottavan myös Myllylahden kustantamo, joka selkeästi palvelee dekkareiden suurkuluttajia moninaisine intresseineen.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.

Väkeä kuin juhannusepistolassa

Teos: Virpi Hämeen-Anttila: Juhannusyön painajainen (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Toinen juhannuspäivä meni kokonaan sopivan teemadekkarin parissa, mikä oli hyvä idea tänä vuonna, kun mökkijuhannus ei o7nnistunut. Tämä on jo kahdeksas Karl Axel Björkistä kertova dekkari: sarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Berliiniin, joka on Björkin henkinen kotikaupunki ja opiskelukaupunki. En ole lukenut kaikkia, enkä oikeassa järjestyksessä, mutta tämä ei ole haitannut saagan ymmärrystä.

Tässä osassa Kalle Björk on asettumassa aloilleen pankin vuokraamaan kolmioon Kruununhakaan, tarkoituksenaan tuoda sinne pian asumaan Lisbet, hänen sydämen valittunsa. Lisbet on hänen kaukainen sukulaisensa, ja turvallinen puolisovalinta ”oikeista” piireistä. Kyllä hän kokee rakastavansa naista oikeasti, mutta välillä hän kaipaa Katjaa, naista, joka johti hänet kohti liian jännittävää elämää.

Kallella on vahva päihdekuntoutujan identiteetti, sillä hänen huumeriippuvuutensa on ollut vakava. Ei hän pysty täysin pakenemaan ongelmaansa Helsingissäkään, sillä hän tuntee liian hyvin ne Sörnäisten ja Kallion porttikongit, joista aineita voi saada. Kokemusasiantuntijana (pardon my newspeak) hän voi myös auttaa poliisia ja muita viranomaisia tunnistamaan aineita ja arvioimaan niiden käytön vaikutuksia.

Minullekin kirja tarjosi uutta tietoa huumeista: en esimerkiksi tiennyt, mitä on laudanum, mutta nyt tiedän, ja toivon, etten joudu kohtaamaan sen käyttäjiä livenä. Tämä sarja on muutenkin muistuttanut meitä hyvällä tavalla siitä, että huumeiden historia on Suomessa pidempi kuin moni luulee.

Teos on perinteinen, agathachristiemäinen dekkari, jossa asianosaisia pystytään kuulustelemaan rikospaikalla ennen kuin kukaan pääsee pakenemaan. Kalle Björk sattuu olemaan juhannusta viettämässä samalla seudulla, ja hänet kutsutaan apuun tutun kauppoihin vedoten. Paikalla toki häärää myös virkavalta, eikä tällä kertaa heillä ole keskinäisiä auktoriteettiongelmia. Björk jatkaa keissin ratkaisua Helsinkiin palattuaan, vaikka hänellä on päivätyö setänsä firmassa.

Pidin kirjassa autenttisen oloisesta nuorisokuvauksesta, ja synkähköistä tunnelmista. Minulle tämä oli nimenomaan fiilistelydekkari, jossa huomioni kiinnittyi asuvalintoihin, arkkitehtuuriin ja menyihin. Kaikista leppoisimpaan cozy crime-kategoriaan teos ei kuitenkaan sovi, mutta suosittelen teosta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi järjettömistä raakuuksista.

Edelleen sekoitan sujuvasti keskenään tämän sarjan ja Mikko Porvalin Karelia noir-sarjan osia, sillä molemmat alkavat samasta ajanjaksosta, 1920-luvun alusta ja kansalaissodan jälkipyykistä. Porvalin sarja on päättynyt, ja se sijoittuu Viipuriin. Ainakin molemmissa on alaikäinen informantti ”tsupparina”, joka hankkii sellaista tietoa, jonka lähteelle keskiluokkainen aikuinen ei omin avuin löytäisi. Molemmat ovat olleet minulle tasavahvoja lukuelämyksiä, mutta toki viihdyn paremmin menetetyssä Viipurissa kuin Helsingissä, sillä Viipuri oli monella tapaa enemmän kosmopoliitti kaupunki kuin Helsinki.