Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalker–vuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Voiko tarinankerronta tuhota?

Teos: Tommi Laiho: Rikotut (Myllylahti, 2022)

Viime vuonna sain kunnian arvioida Tommi Laihon esikoisdekkarin Uhanalaiset, ja nyt on sarjan toisen osan vuoro. Kyseessä on poliisivetoinen, Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa ratkotaan suht raakoja rikoksia. Rikostutkijana toimii Karita Haapakorpi, ja häntä tutkinnoissa avustavat ystävät Amina ja Juha.

Ensimmäisestä osasta muistan hyvin Aminan ja Juhan kehittyvän romanssin. Amina on keski-ikäinen somalitaustainen psykiatri, ja Karitan luottoystävä jo nuoruudesta. Hän on Karitan aikuisen pojan Viljamin kummitäti, ja on päätynyt käyttämään myös ammattitaitoaan Viljamin opastamisessa, sillä Viljami on ollut pahassa huumekoukussa. Tilastotieteilijä-Juha taas on kaksikon uusi ystävä, johon he ovat tutustuneet siirtolapuutarhassa. Juha on palavasti rakastunut Aminaan, mutta rakkauteen on äskettäin tullut ryppyjä.

Toinen osa ei ainakaan ollut vähemmän jännittävä kuin ensimmäinen, vaikka sen puitteet olivat syksyisemmät ja viileämmät. Draama alkaa drive by- murhista Kalliossa, jotka ensi metreiltä vaikuttavat tyypillisiltä huumepiirien välienselvittelyltä.

Murhatuilla miehillä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään yhteistä, sillä toinen on juuri linnasta päässyt entinen diileri ja toinen nousujohteisen lifestyle-henkisen startup-firman toimitusjohtaja. Poliisia alkaa kiinnostaa tämän firman eetos laajemminkin, vaikka sen bisneksissä ei tunnu olevan mitään kovin hämärää.

En toivon mukaan tee liian järeää juonipaljastusta kertomalla, että dekkari keskittyy skientologiaan, ja sen ympärille keskittyneeseen yritysryppääseen. Tämä oli minulle mieluisaa luettavaa siksi, etten ole tainnut aiemmin lukea fiktiivistä teosta, jossa olisi käsitelty tätä erikoista uskonlahkoa. Saati tavannut siihen kuuluvaa henkilöä.

Teoksessa seikkailee jo edesmennyt murhaajaisä ja tämän jo keski-ikään ehtinyt poika, joka on kasvatettu ammattitappajaksi. Takaumien kautta päästään 1980-luvulle, jolloin tämä kasvattaminen tapahtui, eli aikaan, jolloin ammattirikollinen saattoi pörhältää murhapaikalle Ladalla.

Laiholla on loistavasti hanskassa kekseliäät murha-asetelmat, joita hän lähestyy elokuvallisella otteella. Yhteen kirjan murhista viitataan myös osuvassa kansikuvan grafiikassa. Käsillä oleva rikostutkinta on perusteellista, muttei puuduttavaa. Juoni vetää, ja tarinassa viihtyy makaabereista kuvioista huolimatta.

Jään edelleen odottamaan lisää Aminan henkilökohtaiselta tarinalta, jota tässä toisessa osassa avataan jo enemmän kuin ensimmäisessä. Hän tuntuu olevan klassinen ammattiauttaja, jolla on omat traumat käsittelemättä. Uskonnollisesti harras somaliäiti on joutunut vääräuskoisten keskelle Malmin hautausmaalle, eikä Amina tunnu pääsevän irti joistain nuoruuden traumoistaan.

Laihon kieli on selkeää, mutta paikoitellen insinöörimäistä. Tarina sinänsä on runsas, ja molemmat teokset ovat sivumäärältään laajahkoja. Ehkä tulevilta osilta jäisin odottamaan kokeilevampaa otetta kirjoittamiseen, ja perinteisen dekkarin kaavan rikkomista. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin tästä kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi tarinallisuus, varsinkin, kun tässä viitattiin isään, joka pyrki tietoisesti kasvattamaan pojasta seuraajaa tarinankerronnan kautta. Nyt noissa 80-luvun kasvatushetkissä kyllä vierailtiin, mutta en oikein päässyt tuon kaksikon ihojen alle. Pojan nykyisyyden hahmo taas oli kaikessa vähäeleisyydessään hyytävän vaikuttava.

Lämmin kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta. Kirja fyysisenä objektina ilahdutti kovasti näinä pimenevinä iltoina.

Romantiikkaa Elannon talossa

Teos: Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kerttu on eläkeikää lähentyvä Elannon leipomon työntekijä Helsingissä, joka on viime ajat oppinut elää elämäänsä näkymättömänä synnyinkaupungissaan. Joskus nuorena hän oli lähtenyt Pietariin palvelijaksi, ja tämän jälkeen hänen nuoruuden rakkauden kaupunkinsa oli turbulentti Leningrad.

Joskus nainen oli nimeltään Sofia, mutta hän on joutunut maastoutumaan tultuaan leimatuksi kahden maan petturiksi. Joskus hän toimi ikääntyvän ruhtinatar Annan henkilökohtaisena huonepalvelijana. Jusupoffin palatsista Moikan varrella on kulkeutunut Sofian Suomen-kotiin vain yksi esine, posliininen peura, joka on ehkä liian hieno tavallisen leipurimuijan asumukseen.

Mutta mitä tekee musta Popeda Kerttu-Sofian talon nurkilla Hämeentiellä vuonna 1958?

Valitsin Päivi Lipposen toisen romaanin ensimmäiseksi luettavaksi syksyn kotimaisten romaanien valikoimasta, koska hänen taannoinen esikoisromaaninsa oli minulle vahva lukuelämys. Juuri nyt tässä maailmantilanteessa voi olla, etteivät kaikki lämpene Neuvostoliitto-aiheiselle romaanille, jonka päähenkilö on aikanaan Stalinille valan tehnyt suomalainen kommunisti. Itse en ole laittanut Venäjä/Neuvostoliitto-aiheisia kirjoja boikottiin, mutta saattaa olla, että lukuasentoni on tämän vuoden aikana hieman muuttunut.

Teos seuraa nuoren Sofian värikkäitä vaiheita tsaarin ajan Venäjältä kohti Neuvostoliittoa. Sofialla on salainen suhde Boriksen kanssa, joka toimii ajurina samassa palatsissa kuin hän. Pariskunnan kohtaamiset ovat hätäisiä ja salamyhkäisiä, eikä Sofia oikein ymmärrä Boriksen syitä pitää seurustelua salaisuutena, kun se ei ole työnantajien kieltämää. Onko Boriksella kolmaskin sängynlämmittäjä hänen ja puolueen lisäksi?

Vuonna 1958 Sofia palaa Leningradiin hakemaan rehabilitointipapereitaan. Samalla matkalla on tarkoitus tavata Jekaterinaa, aikuista tytärtä, jonka valtio huostaanotti maanpetturiksi leimatuilta vanhemmiltaan.

Noin puolet kirjasta on Venäjän vallankumouksen yleisempää historiaa, ihan vetävällä tavalla kerrottuna. Lukija pääsee vallankumoukseen uskovien ihon alle, mutta hän voi myös ymmärtää toisiin aatteisiin uskovien näkökantoja. Toki kriittinen lukija voi pohtia, kuinka tuntematon suomalaispalvelija pääsee niin keskeiselle tapahtumien todistamispaikalle, mutta itsellä ei ainakaan ollut uskottavuuteen liittyvää ongelmaa tarinaa seuratessa.

Viime viikolla seurasin Erin Littekenin Kiovan tarinoiden kirjuria, joka kertoo Ukrainan 1930-luvun nälänhädästä, ja vastaavista kriiseistä, kun entiset naapurit ja ystävät päätyvät eri leireihin. Minulle tämä romaani oli helpommin omaksuttava teos kuin Littekenin, vaikka tässä kuvataan enemmän poliittisen toiminnan ydintä. Littekenin kirja on ehkä enemmän symppis, kun siinä kuvataan silloisessa maailmantilanteessa häviäjien historiaa. Tämän romaanin Sofia-Kerttu on sekä voittaja että häviäjä, ja myöhemmin henkilö, joka päätyy sensuroimaan itseään järein keinoin.

Verrattuna Lipposen esikoisromaanin, joka on todella laaja ja sijoittuu useampaan maahan, tämä romaani on helpommin omaksuttava, kun siinä on yksi selkeä päähenkilö. Mutta yleisesti tunnettua toisen romaanin ongelmaa en sen parissa havainnut, eli ei tämä mielestäni jäänyt esikoisen varjoon.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.