Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Mainokset

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Teinityttöromantiikan loppu?

Teos: Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937. (SKS, 2019)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Onnistuin viime vuonna lukemaan Ritva Ylösen teoksen Kalle Päätalosta, ja tartuin hänen uuteen teokseensa Saima Harmajasta kirjailijan kertojaäänen vuoksi. Toki Saima Harmaja myös kiinnostaa, mutta varsinkin halusin kuulla, mikä on Ylösen henkilökohtainen tulkinta suhteestaan Harmajan tuotantoon.

Minulla ei ollut teininä Harmaja-kautta, joten en osaa suhtautua teoksen johdannossa mainittuun teinityttöjen idolimyyttiin, jota Ylönen haluaa tällä teoksellaan purkaa. Ylönen oli Harmaja-fani keskikoulussa 1960-luvulla, mutta runouden merkitys hänen elämässään korostui, kun Ylönen menetti poikansa 70-luvun lopulla ja aikuisen tyttärensä perheineen vuonna 2010. Vastaavasti tuhannet suomalaiset ovat löytäneet Harmajan runouden nuoren läheisen kuoleman äärellä, ja Ylönen on taitava kaivamaan hänen tuotannostaan terapeuttisia ulottuvuuksia.

Harmajan runous kiinnostaa ihmisiä kovin erilaisista taustoista, näin todettiin viime vuosikymmenellä, kun SKS järjesti kirjoituskilpailun Harmajan runouden merkityksestä suomalaisille. Varmasti monia koskettaa eritoten hänen kuoleman läheisyyttä käsittelevät runonsa, ja varsinkin vaikeiden sairauksien kanssa kamppailevat ammentavat hänen parantolarunoistaan lohtua. Tuberkuloottiset runoilijat olivat Suomen historiassa jossain vaiheessa varsinainen teema, ja heitä lähti nuorena tuon taudin riivaamina varmasti enemmän kuin oman käden kautta. Myös Ylönen valottaa Saiman saamia tuberkuloosihoitoja, jotka jo sellaisenaan olivat lähes hengenvaarallisia vielä 1930-luvulla.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista ja varsinkin kuvauksesta Tarton-lukukaudesta vuonna 1933. Saima Harmaja oli kotona viihtyvä ja äitiinsä kiintynyt nurkkapatriootti, jolle matkustaminen ei ollut luontevinta toimintaa. Silti hän pääsi matkustamaan muutaman kerran ulkomaille, jopa Roomaan saakka, jonne hän autoili opiskelijatovereineen Itä-Euroopan halki. Tällaiset matkat ovat 1930-luvulla olleet kovin etuoikeutettujen kaupunkilaisten päähänpistoja, eikä Italian-matkan seurue selvinnyt reissustaan kommelluksitta. Yksi seurueesta katosi matkakassan kanssa, ja paluumatkalla autoa jouduttiin korjaamaan kalliilla niin, että kustannukset oletettavasti tuplaantuivat.

Minua on kiinnostanut suomalaisten opiskelijoiden harjoittama heimotyö Inkerissä ja Baltian maissa, ja siitä on löytynyt varsin vähän todisteaineistoa. Saima Harmaja ei Viron-reissullaan ollut varsinaisesti heimotyössä, mutta hän pääsi vierailemaan Itä-Viron inkeriläisalueella, ja kirjoitti runon ”Aamua kohti” Kalliveren pitäjässä, jossa heimotyötä tehtiin aktiivisesti läpi 30-luvun. Harmajan oma kanta nousevaan äärioikeistoon, ääri-isänmaallisuuteen ja fasismiin ei tässä Ylösen teoksessakaan tule täysin selväksi, mutta joissain hänen runoissaan on AKS-myönteisiä elementtejä. Itseäni tuo ei lainkaan ihmetytä, olihan hän Helsingin yliopiston opiskelijana vahvasti vaikutteiden alaisena. Toisaalta hänen runonsa saivat positiivisia arvioita myös vasemmistolehdissä, eli kovin vahvasti oikealle häntä ei voi sijoittaa.

Kuvaukset Saiman sairastumisesta, hoidoista ja hiljaisesta hiipumisesta ovat koskettavia, mutta ne osasin jo kuvitella ilman tätä teosta. Myös hänen rakkauselämänsä kuvaus tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta. Mutta itse kirjailijanuran kehityksen, opintojen ja minuuden pohdinnat ovat antoisia, ja pidin myös monista viitteistä tämän päivän Harmaja-fanien tulkintoihin.

Paikoitellen teoksessa sorrutaan kovin mitättömien yksityiskohtien muisteluun, mikä tuntui pitkästyttävältä. Esimerkiksi Saiman sulhasen Jaakko Holman pituuskasvu ei olisi voinut minua vähääkään kiinnostaa, ja muutenkin ulkonäön kuvausta oli liikaa. Ylönen tekee huolellista, pikkutarkkaa työtä, ja teos voisi toimia myös laajempana historian oppikirjana nuoremmille lukijoille. Ajan hengen kuvausta on paljon, ja se on kiinnostavampaa kuin sivuhenkilöiden sukutaustat. Ajan henkeen kuului myös se, että WSOY:llä julkaissut runoilija päätyy salakihlauksen jälkeen talouskoulun ruoanlaittokurssille, sillä eihän naimisiin voinut mennä ilman olennaisia vaimon taitoja. Kovin kapinallisena ei Saima Harmajaa siis voinut pitää, vaan hän mukautui äitinsä ja sukunsa poroporvarilliseen ideologiaan.

Saima Harmajan pikkusisko Kirsti lähti ajasta iäisyyteen vasta viime vuonna, kun taas isosisko Outi kuoli synnytykseen jo ennen Saimaa. Myös Saiman veli Tapani kuoli lentäjänä talvisodassa, ja Saiman äiti Laura kuoli ennen eläkeikää. Perheen kaupunkiasunto Ullanlinnan Kasarmikadulla on Outi-siskon samannimisen tyttären omistuksessa, ja Ylönen koki tähtihetkiä saadessaan kirjaa kirjoittaessaan vierailla tuossa kodissa. Kirjassa näkyy siis myös Harmajan lähisukulaisten jälki, ja se tuo tekstin vielä lähemmäksi kohdettaan. Pysyvyyden ja jatkuvuuden teemat korostuvat kirjan sukutarinoissa, ja myös Saimalle sukujuurten merkitys oli keskeinen.

En osannut kaivata mitään lisää tähän kattavaan ja omakohtaisen koskettavaan elämäkertaan, mutta muutamista kohdista olisin kaivannut karsintaa. Mikä on olennaista taiteilijaelämäkerrassa on toki puhtaan subjektiivinen makukysymys, ja ehkä tosi fanit innostuvat myös teoksen arkiproosaosioista. Kirja luultavasti on antoisampi luettuna tekstinä kuin äänikirjana, koska varsinkin vuosilukujen litaniat olivat tylsää kuunneltavaa. Runositaatteja taas oli mukava kuunnella Päivi Istalan, Harmaja-seuran puheenjohtajan eli ”tosi fanin” tulkitsemana.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Oodi Tampereen ruokakulttuurille


Teos: Kati Tervo: Punainen pata (WSOY, 2019)

Viime aikoina kiinnostukseni kulinaristiseen kirjallisuuteen on huomattavasti vähentynyt, johtuen ehkä siitä, että vähävaraisena rikkaat ruokakuvaukset joskus vituttavat. En ole hankkinut ruokakirjoja vuosiin, ja viime muutossa heivasin suurimman osan keräilemistäni keittokirjoista kierrätykseen. Nyt pärjäilen ehkä kymmenellä teoksella, joista eniten olen konsultoinut Kotiruokaa.

Kati Tervon Punainen patakiinnosti, ja olin aivan otettu sen konstailemattomasta tyylistä. Kirjassa käydään läpi yksi ruokavuosi, eli se on oodi kausituotteille. Ja enemmän kuin oodi kotikaupungilleen Helsingille se on oodi tamperelaiselle ruokakulttuurille. Koska lopulta tiedän tamperelaisesta ruokakulttuurista aika vähän, Kati Tervo onnistui laajentamaan ymmärrystäni lähiruoan merkityksellisyydestä. Kauppahallin herkut ja Teiskon seurakunnan myyjäisten kakkutarjonta pääsivät aivan uudella tavalla maailmankartalle. Samoin Tammelan torilla aikanaan myyty lanttusose, josta parhaat lanttuloorat valmistetaan.

Kati Tervo on siis opiskellut Tampereella, ja hänellä on sukujuuria Teiskossa päin. Hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät myös, että hänellä on sukujuuria Saksassa, ja sekin näkyy teoksessa suurena rakkautena kaaliruokiin. Saksalaisen hapankaalin salaisuus on kuminansiemenet, jotka vähentävät ilmavaivoja. Minulle vähiten tuttuja kirjassa esiteltyjä ruokia olivat baijerilaiset turvaruoat, vaikkakin jonkun tyyppisiä kuminasämpylöitä saa jo Lidlin paistopisteestä.

Teoksessa on sopiva määrä reseptejä, jotka sopivat monelle tulotasolle. Ainakaan elitismistä en voi Tervoa syyttää, tässähän nimenomaan ylistetään maalaisia makuja ja perusruokaa. Tervo ei pidä liiasta hifistelystä, ja kukat kuuluvat hänen mielestään maljakoihin, ei ruokiin. Hyvä näin – itse olen kerran yrittänyt kesäkeittiössäni laajentaa osaamistani muun muassa voikukkiin, ja sain kyllä syödä kaikki luomukseni ihan itse.

Luin tämän kirjan kirjaston e-kirjana, mutta ottaisin tämän mielelläni supistettuun keittokirjakokoelmaani ihan paperisena. Eniten nautin matkakuvauksista, ja niissäkin juuri konstailemattomuudesta.

Kirjan resepteissä ei ole sipulia, koska Tervo on allerginen sille. Sen sijaan niissä eksperimentoidaan fenkolin kanssa, jota monet käyttävät sipulin korvikkeena. Itse löysin fenkolin viime vuosikymmenellä, enkä yleensä käytä sitä kuin marokkolaisissa uunijuureksissa. Marokkolaisuutta Tervokin tuo kehiin tagine-padan kautta, joka minullakin on olemassa kulinaristivuosilta. Sen tarina on niin uskomaton, että se voisi kelvata novelliksi. Pitäisi elvyttää tagine-kulttuuri taas henkiin, vaikka mausteiden yliannostuksen aika alkaa olla itselläni jo ohi.

Kirjassa on lempeää huumoria, ja eniten pidin muistoista 70-80-luvuilta, jolloin moni ruokalaji oli vielä suomalaisille eksoottinen. Kati käy kiinalaisessa ravintolassa jo 70-luvulla, mutta itse muistan maistaneeni kiinalaista ruokaa ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1990. Vieläkään täällä sisämaassa sushin syöminen ei ole kaikille itsestäänselvyys, vaikka Tampereellakin sushipaikkoja on varmasti jo yli kymmenen.

Tämän kirjan punaisessa hengessä julkaisen kuvan Etelä-Savosta, Kangasniemen ”Selliltä”, joka edustaa suomalaisten huoltoasemien parhaimmistoa. Olen käynyt usealla ”Sellillä” ja niiden buffetlounastarjonta on todella kirjavaa. Kangasniemellä anti on monipuolista ja aidosti ehtoisaa, kun taas jossain syrjemmillä seuduilla ruoka saattaa jopa loppua kesken. Arvostan silti kaikkia huoltoasemia, joilla on mahdollisuus innovoida ruokalajeja itse. Päivän pannut ja padat kunniaan, luulen, että myös Tervo saattaisi arvostaa punaisten tienvarsikabinettien kursailematonta tunnelmaa.

Rakkausvalmentajan pauloissa

Teos: Henriikka Tavi: Tellervo (Teos, 2018)

Katselin eilen illalla väsyneenä Ismo Leikolan seikkailuja Kaliforniassa. Ismo tapasi ohjelmassaan Kaunareiden Ron Mossia, joka antoi tälle korvaamattomia vinkkejä vaimon lepyttelyyn. Katsekontakti, hiusten hiplaaminen, uudet seksikkäät alusvaatteet ja suklaayllätys kuulemma toimivat aina. Mutta toimivatko ne suomalaisessa parisuhteessa?

Hieman tällä linjalla heteronormatiivisessa parisuhdeohjeistuksessa mennään myös Henriikka Tavin romaanissa Tellervo, jossa kaksi kolmikymppistä helsinkiläistä sinkkunaista kohtaavat amerikkalaisen rakkausvalmentaja, Rori Rayen.

Tellervo ja Henni ovat olleet kavereita kouluajoista saakka, ja tyttöjen väliseen ystävyyteen kuuluu olennaisena osana painonhallinta, ja siinä onnistumisessa kilpailu. Henni on aina ollut Tellervoa pienempi, ja hän on aamumysoreharjoitusten kuningatar. Tellervo taas etsii itseään ja tulevaa puolisoaan kuoroharrastuksesta, eikä karta kirkkokuoroon liittymistä opintojen päätösvaiheessa, kun muita luontevia paikkoja tavata vastakkaista sukupuolta ei oikein enää ole. Naisilla on oma, salainen rakkauslukupiiri, jonka kolmanneksi jäseneksi liittyy jossain vaiheessa kirkkokuoron puuhanainen Anna.

Anna on naisista rohkein, eikä pelkää stringeissä esiintymistä kuoron saunailloissa. Tellervolle stringien käyttäminen on vaikeaa, vaikka tietää niiden lisäävän huomattavasti miehen pokaamisen mahdollisuutta. Kaikissa miessuhteissaan hivin pelko on läsnä, mutta suhde ennalta-arvattavaan, tasapaksuun Jarkkoon hiipuu liian nopeasti siitä huolimatta, että kuoroharrastus yhdistää heitä. Haave vauvasta on suurempi kuin haave pysyvästä parisuhteesta, mutta voiko parinvalinnassa keskittyä pelkkään spermakilpailun voittajaa?

Kirjassa oli onneksi muutakin sisältöö kuin kolmikymppisten deittailuhuolet, esimerkiksi kuoron yhdistystoiminnan koukerot naurattivat. Pääsin kirjan imuun mahtavasti Rori Rayen hahmon kautta, ja minua harmitti, etten saanut lukea enempää hänen kaoottisesta elämästään, joka oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin tunnollisen ja turvallisuushakuisen Tellervon. Toisaalta Tellervokin ylitti tarinan aikana monia itse pystyttämiään rajoja ja mentaalisia muureja, eikä ollut läheskään niin nynny tapaus kuin mitä ulkomaailmalle signaloi.

Teoksen aika-akseli oli paikoitellen liukuva, enkä pysynyt siinä koko ajan kärryillä. Tellervo kirjoittaa gradua, graduja loputtoman pitkän ajan ja työ Itäkeskuksen kioskin myyjänä venyy jo elämänuraksi. Hänen kykynsä tutkijana huomataan, mutta hän ei enää yli 36-vuotiaana pääse mukaan nuoren tutkijan uraputkeen. Jossain vaiheessa tämä triplamaisteri etenee urallaan vammaisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tellervon pyyteettömyys ja totaalinen itsekorostuksen puute ovat toki hellyttäviä piirteitä, mutta milloin on oikeasti aika kiltteyden ja kunnollisuuden nostamiseksi kansalaishyveiksi?

Pidin kyllä kirjan tunnelmista, ja arkisista havainnoista parisuhteista ja niiden kaipuusta, mutta en täysin tavoittanut romaanin ”pointtia”. Ehkä tämäkin jollain tasolla klassifioituu chicklit-teokseksi, kuten viimeksi lukemani Rouva Suomisen seikkailu – ja molemmissa oli samantyyppisiä genrerajan ylityksen kohtia. Molempien teosten päähenkilöt olivat persoonina epäkaupallisen vetelehtiviä antisankareita. Valtavaa kassamenestystä ei tämän tyyppisillä vaihtoehtoisilla viihdekirjoilla voi saada aikaan, mutta se ei varmasti ole ollut kummallakaan kirjailijalla tavoitteena.