Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Mainokset

It’s raining celebrities!

Teos: Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)

Olen nyt lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista kolme kuudesta. Väärässä järjestyksessä ja kätevästi niin, että joka toinen tarina on jäänyt välistä. Muuten Mustonen on ollut minulle hankala rasti: huomasin joskus viime vuosikymmenellä löytäväni hänen kirjojaan Prisman alelaareista, ja koin oloni eläkeläiseksi lukiessani niin helppoa, lähes selkokielistä viihdettä. Muista Mustosen kirjoista minulla ei myöskään ole selkeää muistijälkeä, ja koen, että tämä uusin kirjasarja on ehdottomasti hänen parasta tuotantoaan. 

Taiteilijan vaimo kuljettaa lukijansa 1920-30-lukujen vaihteeseen, Pariisiin, Berliiniin, Espooseen ja Helsinkiin. Nuori Kirsti Eriksson on lopettanut työnsä Chanelin muotihuoneella, ja tekee Pariisissa ompelutöitä henkensä pitimiksi. Hän on rakastunut lapsuudentoveriinsa Iivo Borissaiseen, joka on pakolainen Vienan Karjalasta ja joutuu käyttämään uutta nimeä Ilmari Aaltosta tullakseen paremmin hyväksytyksi taiteilijapiireissä. Iivo puhuu leveää karjalan murretta, ja on muutenkin aika ”hottis”, herkkä ja syvällinen kuvanveistäjä. Mutta myös Kirsti itse on taiteilija, muodinluoja, jonka haaveena on perustaa Helsinkiin aito pariisilainen muotitalo.

Kuten sarjan aiemmatkin osat, tämä teos on historiallinen runsaudensarvi, joka pursuaa merkkihenkilöitä. Mustosta lukiessa tulee välillä olo, että lukisi enemmän seurapiirikalenteria tai iltapäivälehteä – jos siis sellaisia olisi tuohon aikaan ollut. Julkkishahmojen runsas viljely on omanlaistaan intertekstuaalisuutta, mutta koen, että se myös latistaa tekstin fiktionaalista lumoa. Tosiasiahan on, että pienen Suomen taiteilijapiirit ovat tuona aikana olleet hyvin sisäsiittoiset, mutta se, että kirjasarjassa esiintyvät niin Coco Chanel, Albert Edelfelt kuin Mika Waltari, tuntuu liioittelulta.

Muutenhan teoksen elämismaailma, Ida-äidin pitämä pensionaatti Albergassa, on varsin charmikas, ja koen, että kaikki sen fiktionaaliset hahmot pärjäisivät mahtavasti ilman julkkiksia naapureinaan, mesenaatteinaan ja ryyppykavereinaan. Syrjästäkatsojat voisivat olla enemmän oman elämänsä subjekteja, jos he eivät käyttäisi puolta ajastaan julkkisten seuraamiseen. Annan tosin Mustoselle anteeksi tämän rasittavan piirteen hänen teoksissaan, koska ne tarjoavat elämänmakuista, täyteläistä viihdettä, joka ei ole tyhjäpäistä hömppää. Poliittista historiaa kirjoihin mahtuu sopivasti, ja tässäkin ehditään käydä läpi niin antisemitismin kirouksia kuin Lapuanliikkeen nousua ja sen kannattamisen sekavia motiiveja. 

Feministisestä näkökulmasta kirjan nimi on vähän hassu – kuvataanhan tässä suht tasa-arvoista avioliittoa, jossa Kirsti ei todellakaan ole tyypillinen pikkurouva eikä miehensä tarpeille omistautuva kodin hengetär. Ylipäänsä Mustosen naishahmot ovat vahvoja, itsensä elättämisen vakavasti ottavia työmehiläisiä, jotka pärjäävät maailman myrskyissä myös ilman miestä. 

Viihdyin teoksen siivillä niin Pariisissa kuin Berliinissä, ja Berliinissä jopa vähän enemmän kuin Pariisissa. Nuoren parin vierailu Blumenthalin perheessä oli koskettava episodi, ja myös juna- ja laivamatkoissa oli suuren maailmanmatkailun tuntua.  Myös venäläisen ompelija-Ludmilan hahmo oli juureva, ja toi teokseen maahanmuuttopoliittista draivia. Ludmilan ja Iivon tilanteiden erilaisuus, ja etniset jännitteet olivat myös hyvin kuvatut. Yllättävän hyvin jaksoin eläytyä myös muotitalon arjen seuraamiseen, ja olisin voinut lukea vaatteista jopa lisää. 

On siis todennäköistä, että luen sarjasta ainakin tätä edeltävän Ruokarouvan tyttären, joka keskittynee kokonaan elämään Pariisissa.  Huomaan myös, että sarjaan on tulossa vielä seitsemäs osa, Sotaleski, ensi vuonna. Kirjojen lukeminen sikinsokin ei ole tuntunut vaikealta, vaan ne tuntuvat seisovan jokainen jämäkästi omilla jaloillaan. 

Sakenevan retoriikan aikakausista

Sakean veren vuosiTeos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.

Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Tonttuilua läpi vuoden

TonttuTeos: Antti Leikas: Tonttu. Matka pimeyteen. (Siltala, 2018)

Oli taas kirjapuutostautia viikonloppuna, ja päädyin lukemaan jotain, johon en kansitekstin perusteella muuten tarttuisi. Oululainen Antti Leikas on jo neljän romaanin kirjoittaja, jonka tuotannosta en ole aiemmin kuullut pihaustakaan. Hänen uusin teoksensa Tonttu on sekoitus autofiktiota, spefiä ja dekkaria. Varsinkin se puhuttelee kaikkia niitä aikuisia, jotka edelleen tavalla tai toisella uskovat tonttuihin.

Voisin kai olla kohderyhmää, vaikka olen löytänyt tontut, keijut ja yksisarviset vasta keski-iässä post-ironisessa mielessä.  Ainoa keraaminen puutarhatonttuni pamahti rikki parvekkeella pakkasessa heitteillejätettynä. Olen kyllä tietoinen tonttukirjallisuuden rikkaasta perinnöstä, joka ei liity pelkästään Pohjoismaiden joulun viettoon. Viimeisimmässä fiktiivisessä kirjoitelmassani seikkailee myös saunatonttuja, tosin täysin eri merkityksessä kuin tässä romaanissa. Ja siinä viitataan keskieurooppalaiseen kansanperimään, siinä missä tutumpaan suomalaiseen.

Kirjan kertoja on siis kirjailija Antti Leikas, joka asuu työhuoneellaan Helsingin Punavuoressa aviokriisin keskellä. Hän on vastikään saanut satumaisesti apurahaa eri tahoilta tonttukirjan kirjoittamiseksi, ja viimeistään tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja. Mutta Antti ei epäröi, kun Kulttuurirahaston asianhoitaja Pamela Raatikainen tulee antelias jakkupuku päällä kotiovelle tiedustelemaan hankkeen etenemisestä. Pamela on liian kuuma pakkaus herättämään epäilyksiä tiedustelun luonteesta, eli mies on täysin muodokkaan seireenin vedätettävissä.

Kyseessä on ehkä enemmän veijariromaani kuin dekkari, ja fantasia/skifiulottuvuus on kaikkialla ilmeinen. Minua kirjassa kiinnosti eniten kommentit itse kirjoittamisesta ja kustantamoiden työstä. Antti Leikaksen alter egolla on paljon sanottavaa nykykirjallisuuden tilasta, ja seikkailunsa aikana hän alkaa entistä enemmän sääliä niitä, jotka joutuvat työkseen tuuttaamaan säännöllisin väliajoin tilityksen lapsuutensa traumoista ja kutsumaan sitä kaunokirjallisuudeksi. Tontut ovat maailmanhistoriansa aikana saaneet aikaan vain kahdeksan teosta, joista kaikki ovat vaikuttavampia kuin ihmisten itsesääliset räpellykset.

Kirjailijan asunnosta löytyy tontun ruumis, jolta puuttuvat jalat. Onko kyseessä sitten rikos, vai normaali maatumisprosessi, sitä lähtevät selvittämään Antti, Pamela ja muut avustajat. Tonttuhahmoja onkin yhtäkkiä kaksi, ja ainakin lentokentän vessasta löytynyt Koponen on elossa. Tontuilla on kyky muuntautua ja pienentää itseään sopivaan formaattiin: välillä he maastoutuvat sieniksi ja välillä onnistuvat tunkemaan itsensä helposti kannettaviin rasioihin. Niillä on myös kytköksiä kansainväliseen kaupalliseen DNA-tutkimukseen, eikä Anttikaan ole ihmiskokeilta turvassa.

Helsingin lisäksi kirjassa seikkaillaan Böömin maaseudulla, Prahassa ja Kiinassa. Varsinkin Praha-kuvaus oli herkullista, tonttujen maailmanhistorian näkökulmasta. Kiinan-reissu jää pinnallisemmaksi, ja suurin osa narratiivista koostuu sekopäisistä siirtymistä maasta toiseen. Toisaalta kirjan aika-akseli on tiivis, eikä juoni ainakaan jää vaivaamaan päätä liialla kompleksisuudella.

Kirjoitin äskettäin Antti Tuomaisen tuoreimmasta huumoridekkarista, ja Tonttu jatkaa vahvasti saman genren jalostamista, tosin vielä absurdimpaan suuntaan. Suosittelisin kirjaa varsinkin sellaisille dekkareiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttajille, jotka ovat jo ryytyneitä omaan genreensä, ja kaipaavat vaihtelua. Sillä tämä romaani ei oikein kunnolla mahdu mihinkään lokeroon, ja se sisältää vähän kaikkien genrejen – ja ylipäänsä kirjallisen elämäntavan – metakritiikkiä. Tämän lisäksi uskallan väittää, että kirja todennäköisesti lämmittänee enemmän kirjallisen kentän hevijuusereita, taideapurahojen nauttijoita ja muita kirjailijoita kuin tyyppejä, jotka eivät ole koskaan istuneet apurahagaalassa.

Pitää tutustua Leikaksen aiempaan tuotantoon, jotta uskallan sanoa enemmän Tontusta. Lukukokemuksena teos oli miellyttävän hämmentävä, mutta tonttu sisälläni olisi arvostanut hieman hitaampaa ja hiljaisempaa menoa. Teos, johon oli sotkettu folkloristiikkaa, kosmologiaa, DNA-tutkimusta ja muitakin kovia tieteitä oli aikamoinen sekamelska, josta olisin ehkä selvinnyt pienessä psilosybiinipöllyssä paremmin kuin pelkällä Earl Greyllä.

 

Milloin vihan DNA-ketju katkeaa?

Heinonen SatakieliTeos: Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Atena, 2018)

Kirjailija Heikki Puharila on istunut työhuoneessaan Helsingin Lauttasaaressa kansalaissota-aiheisen romaaninsa parissa liian pitkään. Seinät ovat kaatumassa päälle, ja mies osoittaa vahvoja sekoamisen merkkejä. Heikki on naimisissa fysioterapeutti-Marjon kanssa, joka ei tunnista kirjallisuuden nobelisteista kuin F. E. Sillanpään. Pariskunta on elänyt toisistaan varovaisen etäällä jo vuosia, eikä Heikillä ole romaanien aihioiden ulkopuolella muuta pakopaikkaa kuin Nokian kumisaappaaseen piilotettu kossupullo. Samaan aikaan, kun Heikki kirjoittaa sotaromaaniaan, Pariisissa koetaan terrorismin kauhua kahteen otteeseen. Myös Heikin ainoa tytär Sanna asuu Pariisissa paperittoman syyrialaisen miesystävänsä kanssa.

Tällainen nykyisyysasetelma on Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Kyseessä on jyväskyläläisen kirjailijan kolmas teos; aiemmat kaksi ovat käsitelleet keski-iän kriisejä ja seksuaalista identiteettiä nykypäivän näkökulmasta. Ennen kirjan aloittamista olin jo vannonut itselleni, että pidän vuoden 1918 satavuotismuisteloissa taukoa ainakin kirjojen saralla. Arvioni kritiikki selittynee osittain myös sillä, että minulla on kansalaissota-aiheisissa teoksissa kiintiö täynnä.

Romaani vie lukijansa moneen kansalaissodan kohteeseen, Helsinkiin, Tampereelle, Pohjanmaalle, Längelmäelle ja muualle Hämeeseen, ja tietysti Lahteen, Fellmanin pellon vankileirille. Romaanin avainhenkilöissä on punaisia ja valkoisia, mutta myös neutraaleja sivullisia, jotka saattavat auttaa molemman puolen hädänalaisia ilman poliittista motiivia. Eritoten tapahtumat keskittyvät Längelmäen Länkipohjaan, jota punaiset kutsuvat ”Tampereen lukoksi”.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Selma, entinen piika, tehdastyöläinen ja punaisten puolen sanitäärisisar, jolla on kaksi yksinäistä lasta. Selma on lähtenyt Länkipohjasta maailmalle tultuaan kartanon isännälle raskaaksi. Kordelinin kartanossa ei äpärälapsia siedetä, mutta kartanon isäntä päätyy kuitenkin tukemaan poikaansa Ilmaria rahallisesti tämän opinnoissa. Helsingissä Selma rakastuu venäläiseen matruusiin, ja saa tämän kanssa tyttären, Iida-Marian.

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla sodan alkuun saakka, sillä Heinonen kuvaa upeasti Helsingin tavallista arkea vuosisadan vaihteessa. Koin myös suurta samastumista Heikin ja Marjon nykytilan kanssa, tosin en osannut nähdä syytä pariskunnan etääntymiseen kahdessa erilaisessa sukuhistoriassa. Se, että teoksessa oli vahva nykyisyystaso, ja että Heikin romaaninkirjoitusprosessia seurattiin, toi kirjaan lisää elävyyttä. Se myös kevensi muuten painavaa tarinaa.

Luin kirjan kyllä sujuvasti, mutta itse taistelujen kuvauksien kohdalla en osannut eläytyä tapahtumiin. Tämä selittynee osittain sillä, etten muutenkaan lue paljoa sotakirjoja. Muistaakseni Täällä Pohjantähden alla on minulla jäänyt kesken jonnekin Näsijärven jäälle. Pystyn eläytymään pienten ihmisten yksittäisiin kohtaloihin, mutta en sodan joukkokuvauksiin.

Heinonen on varmasti tehnyt kirjaansa varten suuren määrän taustatyötä, mutta faktan ja fiktion suhde paikoitellen hämmensi. Esimerkiksi Kordelinin suvun läsnäolo kirjassa tuntui oudolta, kun se oli siirretty toiselle paikkakunnalle – toki on mahdollista, että Heinonen on ajatellut kartanon isännäksi jonkun mesenaatti-Kordelinin vähemmän sukulaisen. Aikani ei nyt riitä selvittämään, kuinka paljon kirjassa on reaalimaailman hahmoja, eikä se ole hyvän tarinan ymmärtämisen tasolla olennaista.

Kovin paljon uutta en tiedollisesti oppinut vuoden 1918 tapahtumista enää tämän teoksen kautta, mutta se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta varsinkin tietokirjoja (aloitin projektini jo 1990-luvulla). Kiinnostavaa kyllä oli vertailla punaisten moninaisia taustoja ja elinoloja – esimerkiksi Selman pojan, helsinkiläisen Ilmarin syyt liittyä punakaartiin ovat olleet erilaiset kuin längelmäkeläisen mäkitupalaisen. Ilmari on kasvanut asunnossa, jossa on vesiklosetti ja hän on ryypiskellyt valkoisten opiskelutovereidensa kanssa Kappelissa.

Kirjassa on kunnollinen juoni, uskottavat päähenkilöt ja tunnollinen taustoitus, eikä siitä ainakaan jäänyt puuttumaan mitään. Minun makuuni teos oli hieman liian runsas, mutta en osaa suoraan sanoa, mitä olisin siitä jättänyt pois (ehkä pohjalaisuusosiota olisi voinut karsia?). Kirja varmasti inspiroi varsinkin sellaisia lukijoita, joilla on omassa suvussa kansalaissodassa kaatuneita. Se auttaa suhteuttamaan tapahtumia ja luomaan läheisyyden lisäksi myös välimatkaa vihan DNA-ketjuun, joka kyllä voi kenellä tahansa aktivoitua, jos asioita alkaa kunnolla kaivaa. Toisaalta voidaan yhtä lailla rakentaa teorioita rauhan ja sovinnon DNA-ketjuista, joista niistäkin on historiallista todisteaineistoa.

 

 

Tadzikistanista Rosson raastepöytään

PulkkinenTeos: Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava, 2018)

”Tämä on kuin jossain vitun Tadzikistanissa neuvostovallankumouksen jälkeen.” Näin Riikka Pulkkinen kuvaa siistiä ja sivistynyttä helsinkiläiseroa teoksessaan Lasten planeetta. Frederika ja Henrik ovat päättäneet rakentaa tyttärelleen turvallisen kahden kodin elinpiirin, koska eivät tila-aika-akselilla mahdu enää samaan kämppään. Ero on katkeransuloinen, sillä he edelleen jakavat yhteiset ystävät, vappujuhlat ja kulttuurimaun. Kahden luovan alan menestyjän erossa asuminen ei ainakaan ole ongelma, vaan heillä on jopa varaa pitää vanhaa kotiaan tyhjillään kuukausitolkulla.  Laskut maksetaan, biojätteet muistetaan eritellä, ja lapsen synttäreille on varaa kutsua 50 vierasta.

Yltäkylläisyyden keskeltä löytyy myös syviä filosofisia pohdintoja ja hulvatonta huumoria.  Nauroin varsinkin Ympyrätalon Rossoon sijoittuvalle kohtaukselle. Frederika on viettänyt tuolla joskus entisessä elämässään ironisia synttäreitä. Varsinkin tarjoilijan automaattikommentti raastepöydästä nauratti seuruetta.  Kun hän sitten rantautuu samaan mestaan kiukuttelevan kolmivuotiaan kanssa, raastepöytä on mystisesti kadonnut. Retki enää ole ironinen, vaan Rosso on turvapaikka, ja myös oivallinen paikka vaihtaa lapsenhoitovuoroa.

Tadzikistanin ja Rosson kautta romaanin polku päätyy Auroran sairaalan suljetulle osastolle takauman kautta. Frederikan yksi suurimpia pelkoja on hulluksi tuleminen, vaikka nuorena hän saattoi jopa toivoa sitä. Uudessa tilanteessaan hän on herkempi aistimaan oman mielensä horjahduksia, ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänen siskonsa Julia sairastui psykoosiin. Tarina sisarusten tuesta oli teoksen vahvin ja kiinnostavin juonne, ja luin sitä sydän pamppaillen. Toki psykoosin kuvaus on kirjassa miltei koulukirjamainen, mutta silti kauttaaltaan uskottava, ahdistava ja keskustelua herättävä.

Kirjassa vietetään aikaa Helsingin sosiaaliviraston käytävillä ja Piritorin kulmilla muunlaisissa piireissä, mihin Frederika on arjessaan tottunut. Äidin ja tyttären kolmas koti sijaitsee jossain Sörnäisissä, ja teoksessa pohditaan lasten kasvatusta myös erilaisuuteen siedättämisen näkökulmasta. Juopot ja narkkarit eivät tässä ainakaan ole pelottavia hahmoja, vaan ihmisiä, jotka kykenevät huomioimaan toiset ehkä paremmin kuin keskustan urakiipijät. Kirjan ehdottomia vahvuuksia on sen suuri sydän: vaikka tässä paikoitellen eletään itsekeskeistä ”high lifea”, romaanin henkilöiden maailma ei ole sulkeutunut omaan pikku piiriin.

En ole lukenut Pulkkisen koko tuotantoa, vaan joku teos on jäänyt välistä ja yksi myös kesken. Hurmaannun hänen kielenkäytöstään, mutta hänen henkilöhahmojensa porvarillisuus on aina rasittanut. Eikä tässäkään porvarillisuudesta irti päästä, mutta teoksen ilmapiiri oli silti asteen rennompi ja mukaanottavampi kuin aiemmissa teoksissa. Toki leimallista hänen teoksilleen on, että päähenkilö on aina tavalla tai toisella menestyvä, neuroottinen ja urbaani korkeakoulutettu (tai opiskeleva) nainen.

Teoksen ponisatu ei inspiroinut minua lainkaan, vaan luin sen vain kursorisesti. Aivan heti en menisi suosittelemaan Pulkkiselle uraa lastenkirjailijana, mutta epäilen, että hänellä saattaa olla sellainenkin hanke takataskussaan. Ponisadun skippaaminen ei muuta lukukokemusta merkittävästi, joten se tuntui melkein turhalta.

Lasten planeetassa on varmasti autofiktiivinen taso, mutta se tuntui enemmän romaanilta kuin esimerkiksi Juha Itkosen tuore Ihmettä kaikki, jossa myös kerrotaan kirjailijaperheen suuresta elämänmuutoksesta. Henrik haukkuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, mutta sepittely on Frederikan ja myös Pulkkisen suurin vahvuus. Tässä löydetään suuria onnen hetkiä hyvin banaalien arkisten asioiden keskellä. Hulluuden, luovuuden, euforian ja masennuksen välillä on aina yhtymäkohtia, enkä usko, että kukaan kirjoittava ihminen olisi selvinnyt elämästään ilman epäilystä omasta mielenterveytensä tilasta.

Uskoisin, että Lasten planeetta ilahduttaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään vasta eronneita tai alle kouluikäisten vanhempia. Itse muun muassa sain kirjasta inspistä siivoamiseen, koska teoksen muuttosiivouksen kuvaus oli niin elävää. Varsinkin vaikutuksen teki se, että kahdesta järeästä teemasta syntyi näin elämäniloinen ja toivoa antava lopputulos.