Rakkausvalmentajan pauloissa

Teos: Henriikka Tavi: Tellervo (Teos, 2018)

Katselin eilen illalla väsyneenä Ismo Leikolan seikkailuja Kaliforniassa. Ismo tapasi ohjelmassaan Kaunareiden Ron Mossia, joka antoi tälle korvaamattomia vinkkejä vaimon lepyttelyyn. Katsekontakti, hiusten hiplaaminen, uudet seksikkäät alusvaatteet ja suklaayllätys kuulemma toimivat aina. Mutta toimivatko ne suomalaisessa parisuhteessa?

Hieman tällä linjalla heteronormatiivisessa parisuhdeohjeistuksessa mennään myös Henriikka Tavin romaanissa Tellervo, jossa kaksi kolmikymppistä helsinkiläistä sinkkunaista kohtaavat amerikkalaisen rakkausvalmentaja, Rori Rayen.

Tellervo ja Henni ovat olleet kavereita kouluajoista saakka, ja tyttöjen väliseen ystävyyteen kuuluu olennaisena osana painonhallinta, ja siinä onnistumisessa kilpailu. Henni on aina ollut Tellervoa pienempi, ja hän on aamumysoreharjoitusten kuningatar. Tellervo taas etsii itseään ja tulevaa puolisoaan kuoroharrastuksesta, eikä karta kirkkokuoroon liittymistä opintojen päätösvaiheessa, kun muita luontevia paikkoja tavata vastakkaista sukupuolta ei oikein enää ole. Naisilla on oma, salainen rakkauslukupiiri, jonka kolmanneksi jäseneksi liittyy jossain vaiheessa kirkkokuoron puuhanainen Anna.

Anna on naisista rohkein, eikä pelkää stringeissä esiintymistä kuoron saunailloissa. Tellervolle stringien käyttäminen on vaikeaa, vaikka tietää niiden lisäävän huomattavasti miehen pokaamisen mahdollisuutta. Kaikissa miessuhteissaan hivin pelko on läsnä, mutta suhde ennalta-arvattavaan, tasapaksuun Jarkkoon hiipuu liian nopeasti siitä huolimatta, että kuoroharrastus yhdistää heitä. Haave vauvasta on suurempi kuin haave pysyvästä parisuhteesta, mutta voiko parinvalinnassa keskittyä pelkkään spermakilpailun voittajaa?

Kirjassa oli onneksi muutakin sisältöö kuin kolmikymppisten deittailuhuolet, esimerkiksi kuoron yhdistystoiminnan koukerot naurattivat. Pääsin kirjan imuun mahtavasti Rori Rayen hahmon kautta, ja minua harmitti, etten saanut lukea enempää hänen kaoottisesta elämästään, joka oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin tunnollisen ja turvallisuushakuisen Tellervon. Toisaalta Tellervokin ylitti tarinan aikana monia itse pystyttämiään rajoja ja mentaalisia muureja, eikä ollut läheskään niin nynny tapaus kuin mitä ulkomaailmalle signaloi.

Teoksen aika-akseli oli paikoitellen liukuva, enkä pysynyt siinä koko ajan kärryillä. Tellervo kirjoittaa gradua, graduja loputtoman pitkän ajan ja työ Itäkeskuksen kioskin myyjänä venyy jo elämänuraksi. Hänen kykynsä tutkijana huomataan, mutta hän ei enää yli 36-vuotiaana pääse mukaan nuoren tutkijan uraputkeen. Jossain vaiheessa tämä triplamaisteri etenee urallaan vammaisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tellervon pyyteettömyys ja totaalinen itsekorostuksen puute ovat toki hellyttäviä piirteitä, mutta milloin on oikeasti aika kiltteyden ja kunnollisuuden nostamiseksi kansalaishyveiksi?

Pidin kyllä kirjan tunnelmista, ja arkisista havainnoista parisuhteista ja niiden kaipuusta, mutta en täysin tavoittanut romaanin ”pointtia”. Ehkä tämäkin jollain tasolla klassifioituu chicklit-teokseksi, kuten viimeksi lukemani Rouva Suomisen seikkailu – ja molemmissa oli samantyyppisiä genrerajan ylityksen kohtia. Molempien teosten päähenkilöt olivat persoonina epäkaupallisen vetelehtiviä antisankareita. Valtavaa kassamenestystä ei tämän tyyppisillä vaihtoehtoisilla viihdekirjoilla voi saada aikaan, mutta se ei varmasti ole ollut kummallakaan kirjailijalla tavoitteena.

Mainokset

Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Mesenaateista ja rahan ruinaajista

Teos: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämäntarina. (Siltala, 2018)

Juuri nyt ei Aleksis Kivi ole kirjallisten intressieni ykkössijalla, mutta tartuin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torniin sen paljon kehutun kielenkäytön vuoksi. Keskisarja on myös julkinen esiintyjä, joka on kunnostautunut muun muassa kännisistä teeveekohautuksistaan, ja kirjaa aloittaessa minun oli vaikea päästä eroon hänen julkisuuskuvastaan. Kuitenkin miehen tuotantoon kannattaa tutustua, jotta osaisi paremmin suhtautua hänen esiintymisiinsä.

Aleksis Kiven elämäntarinan pääkohdat ovat varmasti suurimmalle osalle yhtenäiskulttuurin kasvateista tuttuja; varmasti monet ainakin muistavat hänen känniretkensä, asumisen Charlotta-nimisen vanhemman neitimesenaatin luona ja joutumisen Lapinlahden mielisairaalaan. Arviossani ei ole olennaista kerrata näitä elämäkerrallisia faktoja, vaan pohtia kirjan tyyliä ja vaikutusta.

Historiantutkijan tuotoksena teos on napakka, kaunokirjallinen ja eläväinen. Pääpiste on ehkä enemmän Kiven lähipiirissä kuin Kivessä itsessään. Kuvamateriaali kirjassa on runsasta, ja huolella valikoitua, sen kautta pystyy hyvin heittäytymään varsinkin 1800-luvun elinoloihin. Keskisarja kiinnittää paljon huomiota tuon ajan elämän realiteetteihin, säätyjakoon ja kansan ja herrasväen väliseen kuiluun.

Kirjassa puhutaan monista historiallisista ilmiöistä tämän ajan slangilla. Eniten ärsytti Keskisarjan asenne naisasianaisiin ja feministeihin: piikojen ahdistelua hän kommentoi, ettei siitä valittaminen vielä äitynyt ”meetoo-kimitykseksi” – luokattoman tyhmä kommentti, joka melkein sai minut lopettamaan kirjan lukemisen tykkänään. Kiven pahimpien kriitikoiden toimintaa hän käsittelee vihapuheena, ja 1800-luvun miesten homososiaalisuutta hän sivuaa queer-ajattelun kautta, tosin hieman pilkallisesti. Ilmeisesti Kiven lähipiirissä oli monia kaappihomoja, mutta Kiveä itseään syytettiin enemmän onanian synnistä ja ilotaloista tarttuneesta tippurista.

Spekulointi Aleksisin ja Charlottan suhteesta ei ole suinkaan tämän teoksen omaperäinen löydös, mutta Keskisarja päätyy toteamaan, että Charlotta oli luultavasti tuon vuosisadan paras mesenaatti. Ylipäänsä Kiven asema pönkittyi avokätisten tukijoiden ansiosta, ja hän pystyi elämään aikuisikänsä kokonaan fyysistä työtä vältellen toisin kuin monet kirjailijan urasta haaveilevat ikätoverinsa. ”Nälkätaiteilija”-myytti siis on feikki, eikä Kivi kärsinyt merkittävästä nälästä edes talvena 1867, jolloin moni jopa Siuntion suht varakkaassa maalaiskylässä kuoli, ehkä enemmän kulkutauteihin kuin silkkaan nälkään.

Kirjassa näkyy huolellinen taustatyö, mutta Keskisarja ei puuduta lukijaansa tieteellisellä jargonilla. Itseäni eniten puhutteli kirjassa sen sosiaalihistoria, sillä Aleksisin elinolojen kautta piirtyy laajempi panoraama arjesta Helsingissä ja Uudenmaan maaseudulla. Maaseudun ja kaupungin elinolojen välinen ero on kiinnostavalla tavalla esillä, ja kirjassa tutkiskellaan myös suomenruotsalaisen ja suomenkielisen väestön välisiä jännitteitä. Siuntio ja Nurmijärvi olivat hyvin erilaisia pitäjiä, mutta myös Siuntiossa ruotsinkielinen rahvas osasi tehdä ”plöröä” ja mellastaa kännissä.

Houruinhoidosta teos kertoo riipivästi, ja Keskisarja avaa hyvin tuon ajan hoidon realiteetteja. Kivi oli hoitopolkunsa alussa Unioninkadun Klinikalla kuukauden, missä olot olivat ilmeisen inhimilliset. Tuolta hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan, jossa väkivaltainen pakkohoito oli jokapäiväistä. Hulluimmat tapaukset lähetettiin loppuelämäksi Seilin saarelle, mutta Kivi vältti tämän kohtalon, koska kuului juuri ja juuri ”herrasväkeen” ja oli tunnettu kirjailija. Tuskin hän kuitenkaan sai Lapinlahdessa lempeämpää hoitoa kuin muut potilaat, tai ainakaan tästä ei ole todisteaineistoa. Suomalainen mielenterveyshoidon historia on karua, ja siitä on yhtä karu lukea tämäntyyppisestä tietokirjasta kuin vaikka viimeaikaisista Seilin saarelle sijoittuvista romaaneista.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, ja pidin siitä lukuunottamatta noita muutamia kömmähdyksiä. Luulen, että teos saattaa ilahduttaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan toipuneet kouluaikojen ”pakko-Kivestä”. Itse en edes muistanut pakkoluennasta koko Saapasnahka-tornia, eli myös metaforan avaaminen sai aikaan huikeita visioita ja mielikuvia.

Portugalia ristiin rastiin

Teos: Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta (Into, 2019)

Lyhyessä ajassa olen löytänyt ja lukenut jo kaksi Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvaa dekkaria. Patrakka on keski-iässä kirjailijan uran aloittanut downshiftaaja, joka asuu tätä nykyä Portossa, ja sijoittaa myös teoksensa tähän Atlantin rannikkomaisemaan. Kirjojen päähenkilö on rikoskomisario Rui Santos, jolla tuntuu olevan myös suomalaisia tuttavia.

Syyllisyyden ranta on sarjan kolmas osa, jossa kerrotaan enemmän suomalaisista downshiftaajista kuin aiemmissa osissa. Kirjassa katoaa keski-ikäinen taidemaalari Rafael Pikijoki, joka on muuttanut vaimonsa kanssa pieneen kalastajakylään luomaan toista uraansa ja keskittymään taiteeseen. Rafaelin vaimo Pia on kärsimätön edessä olevan läpimurron suhteen, koska pariskunnalla ei ole säästöjä, eikä muutakaan toimeentuloa ole tiedossa syvän talouslaman runtelemassa maassa. Rafaelin maalaukset käsittelevät enimmäkseen kuolemaa, eivätkä myy sisustuselementteinä, vaikka ovat saaneet positiivista huomiota kriitikoilta. Perheen aikuinen tytär on kuollut anoreksiaan, ja poikakin kamppailee kehonkuvaan liittyvien kysymysten ympärillä mallina Milanossa.

Pariskunnan meininki on herkullisen makaaberiä, eikä ”toinen elämä” vuoristokylässä suju sen mallikkaammin kuin aiempi elämä meren rannalla, syyllisyyden rannikolla. Patrakka kuvaa pienen vuoristokylän arkea juurevasti, näyttäen varsinkin kylän miesten patriarkaalisen omistushalun ja mustasukkaisuuden. Maaseudun syrjäytyminen on myös vahva teema, mutta kyläläiset eivät luovu 70 centin kahvilakahveistaan. Portugalissa bensikseltä saa kaljaa, ja kylän poikamiehet aloittavat sen litkimisen jo aamuyhdeksältä. Toisaalta kylässä yritetään maatilamatkailulla, mutta sekin yrittäjä on hollantilainen.

Nämä dekkarit ovat kiinnostaneet minua enemmän kulttuurin kuvauksena kuin dekkareina, mutta se tuskin on dismeriitti hyvälle kirjallisuudelle. Eläydyin varsinkin joulu-bacalhaun (eli turskan) jonotukseen, vaikka kirjan aika-akselissa oli kesä. Rui Santosin ja Rita Pereiran viipyilevästä romanssista oli korkeat odotukset, enkä saanut pettyä. Dekkareina lukemani teokset sijoittuvat vähemmän väkivaltaiseen, yhteiskunnalliseen päähän. Ruokaa ja romantiikkaa ne tarjoavat vähintään yhtä paljon kuin jännitystä.

Ainakin nämä kaksi lukemaani tarinaa olivat toisistaan poikkeavia, ja niissä tarinallisuus korostui enemmän kuin rikostekninen tarkkuus. Ylipäänsä suosittelen sarjaa kaikille, jotka haaveilevat uudesta elämästä Atlantin rannikolla, leppoistajille, fiilistelijöille ja meriuimareille.

Krusiaalia työelämäpohdintaa

Teos: Markku Rönkkö: Ilmalinna (LIKE, 2019)

Sanni ja Fogeli ovat tuore nuoripari Espoon lähijunan varrella. Sanni, entinen henkkamaukan myyjä, on päässyt muuttamaan sossun avulla Helsingin puolelle pienen vauvansa kanssa, ja postissa töissä käyvä Fogeli harjoittelee kuumeisesti varaisän roolia rakkaansa luona. Lapsen biologisesta isästä vaietaan, mutta tämän maksamat elatusmaksut eivät riitä kasvavan lapsen menoihin edes nimeksikään.

Fogelilla on lojaaliuskonflikti uuden tyttöystävänsä ja bestiksensä Aslanin kanssa, jota Leijonaksikin kutsutaan. Aslan on yliopisto-opinnot kesken jättänyt sohvafilosofi, jonka kotijumalana toimii Slavoj Zizek. Fogeli on ainoa työpaikalla, joka jaksaa kuunnella tämän lennokkaita juttuja, ja mies kannustaa nuorempaansa opiskelemaan muutakin kuin logistiikka-alan irtisanomisten taktiikkaa.

Mikä tahansa kirja, jossa luetaan Slavoj Zizekiä, miellyttää minua, joten Zizekin maininta toimi mainiona sisäänheittäjänä teoksen maailmaan. Kirjassa eletään läntisen radanvarren nuhjuisemmissa baareissa, joita Espoossakin riittää, universumissa, jossa viikottainen tietovisa on viikon kohokohta. Siellä pivystää myös pyörätuoliin sidottu miljonääri johtaja Haarla, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien parissa tarjoamalla näille kierroksia. Johtaja Haarla löytää baarista Sannin äidin Sonjan, joka on Fogelin lailla juuri saanut potkut työstään maan suurimman mediatalon graafikkona. Hänet palkataan kuolevan miehen seuraneidiksi ja muotokuvamaalariksi palazzoon, jossa muut palkolliset ovat kroatialaisia.

Romaanin hahmojen tiet kruisailevat keskenään kutkuttavalla tavalla, ja kaikilla, myös saneerauksista vastuussa olevilla rikkailla, on yhtälaisia murheita ja syyllisyyttä repussaan. Työelämään liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin kirjan ”pihvi”, sillä Rönkkö näyttää erinomaisesti, kuinka ”krusiaalia” on pysyä puppugeneraattorien tahdissa, jos haluaa menestyä. Menestys ei kuitenkaan ole kirjan nuorille itseisarvo, vaan heidän maailmassaan rakennetaan ilmalinnoja yhteiskunnan ulkopuolelle, paikkoihin, joihin isoveljen turvakamera ei yllä. Kirjan paras osio oli Aslanin kirjoittama pitkä kirje ystävälleen, jossa hän jakaa tälle ilmaisen selviytymisen vinkkejä urbaanissa viidakossa.

Kun äsken lukemani Anna-Maria Eilitän romaanissa pysyttiin visusti Café Ursulan maksetuissa pöydissä, tässä romaanissa kerätään herkkusieniä sen takana. Ilmaisen ruoan kanavat ovat moninaiset, ja Rönkkö maalaa tulevaisuuden maisemaa, jossa entistä useampi joutuu opettelemaan luonon antimilla selviytymistä. Ihmisarvon säilyttäminen nousee teemaksi tilanteessa, jossa nuori Sanni sairastuu Crohnin tautiin eikä tulevaisuuden hoidosta ole takuita alati julmistuvassa varttituntikapitalismin maailmassa.

Luin viime vuonna sattumalta Rönkön aiemman romaanin Hajaannus, jossa sukellettiin vielä syvempiin vesiin kovia kokeneessa ihmismielessä. Ilmalinna on pienempi romaani kerronnan tasolla, jossa ei ole selkeää päähenkilöä ja aika-akselikin on rajatumpi. Temaattisesti Rönkkö kuitenkin profiloituu syrjään jääneiden ja kaltoin kohdelluiden puolustajana, ja tässä romaanissa varsinkin taloudellinen selviytyminen nousee keskeiseksi huolenaiheeksi. Mitä yhteistä sitten on kaiken hilloavilla isovanhemmilla, itsensä kieltävällä tyttären taitoluisteluun sijoittavalla yh-äidillä ja nuorilla sohvaperunavanhemmilla, jotka hukuttavat murheensa siideriin, se jää lukijan oivallettavaksi.

Tämä pieni kirja on lennokasta, urbaania parcouria, jossa luonto nostaa päätään joka nurkan takaa todellisuudessa, jossa kulttuuri lupaa ihmisille vähän. Vaikeita elämäntilanteita näytetään sievistelemättä, mutta tästä huolimatta kirjailija antaa hahmoilleen toivoa. Pidät tästä kirjasta, jos tykkäät pohdiskella nykymenon vaihtoehtoja, ja kyseenalaistaa markkinavoimien logiikkaa.

Etuoikeutettujen kuolemasta

Teos: Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (Atena, 2019)

Ilona on keski-ikäinen helsinkiläinen opettaja, joka saa surmansa kadulla auton yliajamana. Hänestä ei ole koskaan ollut muuta uutista lehdissä kuin uutinen kuolinonnettomuudesta. Onnellisena hän on elänyt keskiluokkaista elämäänsä, äitinä ja vaimona, eikä hänen elämäänsä mahtunut särön säröä. Kuoleman jälkeen hän jää stalkkaamaan läheisiään, levottomana sieluna, jonka kohtaloa ei ole vielä lyöty lukkoon. Hän on haamu, joka pystyy lukemaan kirjeitä ja päiväkirjoja, mutta ei voi maistaa viiniä eikä kokea muutakaan aistillista mielihyvää.

Kyseessä on esikoisromaani, joka sijoittuu kokonaan eteläiseen Helsinkiin, eiralaiseen hyvinvointikuplaan, jossa ihmisillä ei ole suuria murheita. Päähenkilö on ikätoverini, joten luin kirjaa enimmäkseen sukupolviromaanina. Ilonan kuolemaa edeltävä keski-iän kriisinpoikanen on käsinkosketeltava, ja kun vähän pintaa raaputtaa, alkaa tästäkin vaisusta suvusta löytyä ennalta-arvaamattomia nyansseja. Mutta kirjan pääpaino on hyvin koulutettujen keski-ikäisten pariskuntien juhlissa, aviomiehen juristipiirien itsetyytyväisessä pintakiillossa, merenrannan näyttäytymiskahviloissa ja asuntojen arvon arvioinnissa.

Pysyin hyvin mukana kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jolloin päähenkilö kuvaa omaa ruumiinavaustaan ja hautajaisiaan. Kerronnan tyyli oli hauskan kekseliäs, ja muistutti minua muun muassa Ian McEwanin näkökulmatekniikasta. Sitten alkoi puutuminen, ja teoksen loppuun saattaminen oli tuskaista. Toisenlaiselle lukijalle kirjan vähäeleisyys ja sen yksi ainoa juonellinen yllätys voi olla juuri riittävä elämys. Itse odotin kärsimättömänä ”pihviä”, jota ei tullut, vaan jäljelle jäi vain kauniita pintoja ja tunnelmapaloja.

Kirjassa kuunnellaan paljon musiikkia, ja viihdytään myös kirkkokonserteissa. Ilona on vahvemmin uskonnollinen hahmo kuin tämän tyyppisissä kaupunkilaiskertomuksissa yleensä. Kuitenkaan hengellinen vakaumus ei varsinaisesti näy hänen teoissaan, mutta hän on kiintynyt Agricolan kirkkoon, jossa hän tulee myös siunatuksi.

Minulla oli samansuuntaisia ymmärtämisongelmia tämän ja vasta lukemani toisen esikoisen, Sonia Paloahteen Aavistus-romaanin kanssa, jossa myös liikuttiin samoilla nurkilla, vielä rikkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä kuin tässä. Molemmissa kuvattiin ihmisiä, joille taloudellinen turvallisuus merkitsee eniten maailmassa ja joilla ei ollut kosketuspintaa muihin todellisuuksiin kuin omaansa. Tällaiset henkilöhahmot ovat yksiuloitteisia, ja alkavat pikkuhiljaa muistuttaa kykypuolueen vaalimainoksen mielenmaisemaa.

Olisin paljon mieluummin lukenut kuolemanjälkeisen romaanin vaikka henkilöstä, joka tulee haudatuksi sosiaalitoimiston sponsoroimassa säästöarkussa. Kirjan asetelma olisi antanut kimmokkeen vaikka kuinka hurjaan, törkeään, räävittömään, hirtehiseen näkökulmaan, mutta nyt lukija jäi vain pyörittelemään proseccolasiaan vaimean jazzin tahdissa, seuraten, kuinka vainajan naimattomat ystävät alkoivat piirittää tuoretta leskeä. Tämä ei riittänyt minulle romaanin sisällöksi, lukukokemus jäi vaillinaiseksi.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.