Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalkervuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Voiko tarinankerronta tuhota?

Teos: Tommi Laiho: Rikotut (Myllylahti, 2022)

Viime vuonna sain kunnian arvioida Tommi Laihon esikoisdekkarin Uhanalaiset, ja nyt on sarjan toisen osan vuoro. Kyseessä on poliisivetoinen, Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa ratkotaan suht raakoja rikoksia. Rikostutkijana toimii Karita Haapakorpi, ja häntä tutkinnoissa avustavat ystävät Amina ja Juha.

Ensimmäisestä osasta muistan hyvin Aminan ja Juhan kehittyvän romanssin. Amina on keski-ikäinen somalitaustainen psykiatri, ja Karitan luottoystävä jo nuoruudesta. Hän on Karitan aikuisen pojan Viljamin kummitäti, ja on päätynyt käyttämään myös ammattitaitoaan Viljamin opastamisessa, sillä Viljami on ollut pahassa huumekoukussa. Tilastotieteilijä-Juha taas on kaksikon uusi ystävä, johon he ovat tutustuneet siirtolapuutarhassa. Juha on palavasti rakastunut Aminaan, mutta rakkauteen on äskettäin tullut ryppyjä.

Toinen osa ei ainakaan ollut vähemmän jännittävä kuin ensimmäinen, vaikka sen puitteet olivat syksyisemmät ja viileämmät. Draama alkaa drive by- murhista Kalliossa, jotka ensi metreiltä vaikuttavat tyypillisiltä huumepiirien välienselvittelyltä.

Murhatuilla miehillä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään yhteistä, sillä toinen on juuri linnasta päässyt entinen diileri ja toinen nousujohteisen lifestyle-henkisen startup-firman toimitusjohtaja. Poliisia alkaa kiinnostaa tämän firman eetos laajemminkin, vaikka sen bisneksissä ei tunnu olevan mitään kovin hämärää.

En toivon mukaan tee liian järeää juonipaljastusta kertomalla, että dekkari keskittyy skientologiaan, ja sen ympärille keskittyneeseen yritysryppääseen. Tämä oli minulle mieluisaa luettavaa siksi, etten ole tainnut aiemmin lukea fiktiivistä teosta, jossa olisi käsitelty tätä erikoista uskonlahkoa. Saati tavannut siihen kuuluvaa henkilöä.

Teoksessa seikkailee jo edesmennyt murhaajaisä ja tämän jo keski-ikään ehtinyt poika, joka on kasvatettu ammattitappajaksi. Takaumien kautta päästään 1980-luvulle, jolloin tämä kasvattaminen tapahtui, eli aikaan, jolloin ammattirikollinen saattoi pörhältää murhapaikalle Ladalla.

Laiholla on loistavasti hanskassa kekseliäät murha-asetelmat, joita hän lähestyy elokuvallisella otteella. Yhteen kirjan murhista viitataan myös osuvassa kansikuvan grafiikassa. Käsillä oleva rikostutkinta on perusteellista, muttei puuduttavaa. Juoni vetää, ja tarinassa viihtyy makaabereista kuvioista huolimatta.

Jään edelleen odottamaan lisää Aminan henkilökohtaiselta tarinalta, jota tässä toisessa osassa avataan jo enemmän kuin ensimmäisessä. Hän tuntuu olevan klassinen ammattiauttaja, jolla on omat traumat käsittelemättä. Uskonnollisesti harras somaliäiti on joutunut vääräuskoisten keskelle Malmin hautausmaalle, eikä Amina tunnu pääsevän irti joistain nuoruuden traumoistaan.

Laihon kieli on selkeää, mutta paikoitellen insinöörimäistä. Tarina sinänsä on runsas, ja molemmat teokset ovat sivumäärältään laajahkoja. Ehkä tulevilta osilta jäisin odottamaan kokeilevampaa otetta kirjoittamiseen, ja perinteisen dekkarin kaavan rikkomista. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin tästä kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi tarinallisuus, varsinkin, kun tässä viitattiin isään, joka pyrki tietoisesti kasvattamaan pojasta seuraajaa tarinankerronnan kautta. Nyt noissa 80-luvun kasvatushetkissä kyllä vierailtiin, mutta en oikein päässyt tuon kaksikon ihojen alle. Pojan nykyisyyden hahmo taas oli kaikessa vähäeleisyydessään hyytävän vaikuttava.

Lämmin kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta. Kirja fyysisenä objektina ilahdutti kovasti näinä pimenevinä iltoina.

Romantiikkaa Elannon talossa

Teos: Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kerttu on eläkeikää lähentyvä Elannon leipomon työntekijä Helsingissä, joka on viime ajat oppinut elää elämäänsä näkymättömänä synnyinkaupungissaan. Joskus nuorena hän oli lähtenyt Pietariin palvelijaksi, ja tämän jälkeen hänen nuoruuden rakkauden kaupunkinsa oli turbulentti Leningrad.

Joskus nainen oli nimeltään Sofia, mutta hän on joutunut maastoutumaan tultuaan leimatuksi kahden maan petturiksi. Joskus hän toimi ikääntyvän ruhtinatar Annan henkilökohtaisena huonepalvelijana. Jusupoffin palatsista Moikan varrella on kulkeutunut Sofian Suomen-kotiin vain yksi esine, posliininen peura, joka on ehkä liian hieno tavallisen leipurimuijan asumukseen.

Mutta mitä tekee musta Popeda Kerttu-Sofian talon nurkilla Hämeentiellä vuonna 1958?

Valitsin Päivi Lipposen toisen romaanin ensimmäiseksi luettavaksi syksyn kotimaisten romaanien valikoimasta, koska hänen taannoinen esikoisromaaninsa oli minulle vahva lukuelämys. Juuri nyt tässä maailmantilanteessa voi olla, etteivät kaikki lämpene Neuvostoliitto-aiheiselle romaanille, jonka päähenkilö on aikanaan Stalinille valan tehnyt suomalainen kommunisti. Itse en ole laittanut Venäjä/Neuvostoliitto-aiheisia kirjoja boikottiin, mutta saattaa olla, että lukuasentoni on tämän vuoden aikana hieman muuttunut.

Teos seuraa nuoren Sofian värikkäitä vaiheita tsaarin ajan Venäjältä kohti Neuvostoliittoa. Sofialla on salainen suhde Boriksen kanssa, joka toimii ajurina samassa palatsissa kuin hän. Pariskunnan kohtaamiset ovat hätäisiä ja salamyhkäisiä, eikä Sofia oikein ymmärrä Boriksen syitä pitää seurustelua salaisuutena, kun se ei ole työnantajien kieltämää. Onko Boriksella kolmaskin sängynlämmittäjä hänen ja puolueen lisäksi?

Vuonna 1958 Sofia palaa Leningradiin hakemaan rehabilitointipapereitaan. Samalla matkalla on tarkoitus tavata Jekaterinaa, aikuista tytärtä, jonka valtio huostaanotti maanpetturiksi leimatuilta vanhemmiltaan.

Noin puolet kirjasta on Venäjän vallankumouksen yleisempää historiaa, ihan vetävällä tavalla kerrottuna. Lukija pääsee vallankumoukseen uskovien ihon alle, mutta hän voi myös ymmärtää toisiin aatteisiin uskovien näkökantoja. Toki kriittinen lukija voi pohtia, kuinka tuntematon suomalaispalvelija pääsee niin keskeiselle tapahtumien todistamispaikalle, mutta itsellä ei ainakaan ollut uskottavuuteen liittyvää ongelmaa tarinaa seuratessa.

Viime viikolla seurasin Erin Littekenin Kiovan tarinoiden kirjuria, joka kertoo Ukrainan 1930-luvun nälänhädästä, ja vastaavista kriiseistä, kun entiset naapurit ja ystävät päätyvät eri leireihin. Minulle tämä romaani oli helpommin omaksuttava teos kuin Littekenin, vaikka tässä kuvataan enemmän poliittisen toiminnan ydintä. Littekenin kirja on ehkä enemmän symppis, kun siinä kuvataan silloisessa maailmantilanteessa häviäjien historiaa. Tämän romaanin Sofia-Kerttu on sekä voittaja että häviäjä, ja myöhemmin henkilö, joka päätyy sensuroimaan itseään järein keinoin.

Verrattuna Lipposen esikoisromaanin, joka on todella laaja ja sijoittuu useampaan maahan, tämä romaani on helpommin omaksuttava, kun siinä on yksi selkeä päähenkilö. Mutta yleisesti tunnettua toisen romaanin ongelmaa en sen parissa havainnut, eli ei tämä mielestäni jäänyt esikoisen varjoon.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.

Avotakkaa ja avoimia suhteita

Teos: Kaari Utrio: Ruusulaakso (Tammi, 1982)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Kaari Utrio täytti eilen 80 vuotta, ja huomasin syntymäpäivään liittyvän lukuhaasteen hieman myöhässä. Valitsin sitten hänen tuotannostaan erikoisuuden: romaanin, joka käy läpi 70-80-lukujen edistysuskoa ja menestyneitä ihmisiä. Ajattelin, että pystyisin lukemaan tämän teoksen kepeämmin kuin historiallisen romaanin. Mene ja tiedä, mutta kepeäksi viihderomaaniksi Ruusulaakso on suht kiemurainen sukuromaani.

Teos alkaa inhorealistisesti epäsuhtaisen pariskunnan, Lauran ja Karin, normiaamusta. Kari on aikansa menestyneimpiä kuvataiteilijoita, ja häntä nuorempi Laura on hänen muusansa. Laura on tottunut siihen, että Kari tuo kosteiden iltojen jälkeen itseään nuorempia naisia yökylään. Hän on itse kolmikymppinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi loppuelämällään. Muusan rooli alkaa tuntua ahtaalta, koska Kari ei enää palvo häntä. Työ taidemyyjänä Leo-sedän liikkeessä ei myöskään ole hänen elämäntehtävänsä, vaikka se antaa hänelle välillä mahdollisuuden esiintyä asiantuntijana.

Lauran ja Leon suvun patriarkka on ollut aikansa kuuluisin taidemaalari Axel Strömberg. Hän on jo kuollut, mutta hänen vaimonsa Eva voi hyvin maatilalla Somerolla. Taiteilija-muusa-suhde kuuluu siis suvun perintöön, mutta Axelin ja Evan liitto oli tasa-arvoisempi ja perinteisempi kuin Lauran liitto Karin kanssa. Eletään jo lööppijournalismin aikaa, ja kansa rakastaa seurata ökypariskunnan edesottamuksia.

Tämä on hämmentävä teos täynnä viinaa, väkivaltaista seksiä ja toksisia ihmissuhteita. Välillä Utrio ottaa historian opettajan roolin, ja taustoittaa näiden pinnallisten kaupunkilaishahmojen maalaisia juuria sukupolvien taa. Välillä tutkitaan kirkkotaidetta, ja välillä päästään kokemaan arkeologisia kaivauksia. Pääpaino on kuitenkin ahneiden ja välinpitämättömien menestyjähahmojen egoissa, ja heidän nöyrissä palvelijoissaan, jollainen Laura on esimerkillisesti.

Kirjassa on kaksi hanketta, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitustani. Lauran isosisko Tuire johtaa Ruska-muotiketjua, joka menestyy niin kosmetiikan kuin vaatteiden saralla. Brändi tekee rahaa feministisillä mielikuvilla, ja pohjoisen luonnon hyvää tekevillä elementeillä. Jossain vaiheessa Tuire alkaa muhinoida Naisten puolueen miespoliitikon Raimon kanssa, joka on kaikessa maalaisuudessaan koominen hahmo Helsingin seurapiireissä. Tässä puolueviritelmässä ja feministibrändissä oli molemmissa jotain tulevaisuuteen katsovaa visionäärisyyttä. Tulihan meille paljon myöhemmin Feministinen puolue, joka ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan edustajia oikein minnekään.

On kuitenkin hyvä, että Utrio jatkoi historiallisten romaanien kirjoittamista, sillä tämä teos ei mielestäni erotu omassa genressään kovinkaan edukseen. Toki Utriolla on tarkka vainu myös oman aikansa ilmiöistä, mutta paikoitellen luulin lukevani jotain Jackie Collinsia. Mutta ilmeisesti tämän tyyppinen kirjallisuus on ollut kovin muodikasta 1980-luvun alussa.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se oli viisi vuotta sitten yksi sadasta Kirjojen Suomi-teoksesta, eli se on valittu kuvaamaan vuoden 1982 henkeä. Tuolloin itse 10-vuotiaana en vielä lukenut Jackie Collinsia, mutta olin täysin Dallas-sarjan maailmankuvan lumoissa. En muista ihailinko ketään suomalaista menestyjää, ehkä en, mutta kotonamme luettiin Avotakkaa. Kirjassa kuvatut kotien sisustukset olivatkin hienoja, eli julkkisten känniörvellysten ulkopuolella teos tarjosi aimo annoksen nostalgiaa ja rapsakkaa ajankuvaa.

Miehestä, joka muistaa fantasiapizzan täytteet

Teos: Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Muutama vuosi sitten samastuin vahvasti Sisko Savonlahden esikoisromaanin kertojaminään, ja kun tämä autofiktio sai viime vuonna jatkoa, olen yrittänyt kuunnella sitä, mutta mielikuvani ensi kuulemasta ovat hatarat. Nyt otin kirjan toiselle kierrokselle, ja yritin suhtautua tarinaan kärsivällisemmin kuin ensi kierroksella.

Kirjan nimetön kertoja on edennyt elämässään pysyvään parisuhteeseen Valtterin kanssa. Valtteri on mies, jonka hän muistaa Laajasalon opiston tupakkapaikalta, ja jonka kanssa hänellä oli nuorempana lievää säätöä. Välillä on viidentoista vuoden radiohiljaisuus, mutta eräänä päivänä Valtteri palaa kuvioihin yhtä vähäeleisesti kuin joskus lähtikin.

Pariskunta uskaltaa muuttaa yhteen kertojan kaksioon Kalliossa. Seuraa normaalia pesänrakennusonnea, reissuja IKEA:an ja vinyylilevyjen soittamista. Onnea tuottaa se, kun mies muistaa naisen toivomat fantasiapizzan täytteet, mutta silti kertojaa vaivaa jatkuvasti vaisu olo suhteessaan. Samalla hän kamppailee oman kroonisen masennuksensa kanssa. Masennus on käynyt kylässä myös miehellä, joka tuntee hyvin Ketipinorin vaikutukset. Uudessa tilanteessaan nainen ei voi enää jäädä neljän seinän sisään vetelehtimään kuten sinkkuaikoina. Uusi parisuhde johtaa suurempaan vastuuseen itsestä ja omasta terveydestä, mutta valitettavasti se myös johtaa lääkkeiden kasvaviin annoksiin.

Teoksen perussävy on melankolinen, vaikka mahtuu siihen myös ilon pilkahduksia. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, ja löysin näistä hieman Rachel Cuskin ja Deborah Levyn tyyliä. Teoksen kirjailijaminä ei vielä ole niin kuuluisa, että ramppaisi kirjallisuusfestareilla ulkomailla (joiden kuvauksessa Cusk ja Levy ovat ilmiömäisiä), mutta yllättävän hauskoja havaintoja hän osaa taikoa myös rantalomilta Lanzarotelle ja Kreikan saaristoon. Vaikka ensimmäinen loma Lanzarotelle poikaystävän kanssa sujuu hienosti, päättää hän kuitenkin lähteä Kreikkaan yksin. Lomalla häntä lohduttaa se, että voi raportoida kuulumisistaan miehelle Suomeen ja luottaa siihen, että kotona häntä odotetaan.

Yksi kirjan suurista teemoista on vapaaehtoinen lapsettomuus, ja yhteiskunnan ja lähipiirin suhde neljääkymppiä lähestyvään naiseen, joka elää parisuhteessa ilman lapsia. Koin kyllä kirjan kierukanasennusepisodin ylimitoitetuksi, sillä kirja alkaa siitä ja siihen palataan vielä loppumetreillä, mutta ehkä se oli tietoinen tyylillinen keino. Toisaalta pohdinnat lapsen mahdollisesta hankkimisesta tai hankkimatta jättämisestä voivat juuri olla kirjan tärkein anti noin nelikymppisille lapsettomille naislukijoille.

Luin kirjan uskollisesti, sillä Savonlahden esikoisteos jätti kutkuttavan olon päähenkilön jatkokuulumisista. Arvostan kirjassa mikroskooppisen rehellistä tyyliä, ja mielenterveysasioiden rohkeaa käsittelyä. Koin myös, että seksuaalisuuden käsittely oli kirjassa hyvässä balanssissa elämän muiden haasteiden kanssa.

Tämän kirjan rinnalla kuuntelin myös Henriikka Rönkkösen tuoretta parisuhdetilitystä, ja siihen verrattuna Savonlahden teos tuntuu jopa korkeakulttuuriselta. Taidan jättää Rönkkösen teoksen arvioimatta, koska minulla ei ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa.