VIP-kerroksessa ei nyt ole ruuhkaa

Teos: Joonas Koskimaa: Särkynyt (Myllylahti, 2021)

Yritän nyt vuorokauden sisällä urakoida kolme dekkariarviota, mikä ei ole kovin järkevää itseni tai blogin lukijoiden kannalta. Kirjat ovat olleet pöydälläni jo pari kuukautta, ja paperikirjojen lukutahti on minulla hidastunut huolestuttavasti. Tosin noin puolentoista vuoden koronatauon jälkeen residenssiini on taas saapunut uusia paperikirjoja, muitakin kuin kustantamon arvostelukappaleita. Eli toivoa on minunkin takaisin saamisesta oikeiden kirjojen lukijoiden ruotuun.

Joonas Koskimaan uuden teoksen sain arvostelukappaleena, ja kyseessä on jo useita dekkareita kirjoittaneen nuorehkon (s. 1987) kirjailijan uuden sarjan aloitus. Teoksessa seikkaillaan tämän päivän Helsingissä, ja rikoksia ratkaisevat nuorehko komisario Ella Salo ja KRP:n rikoskomisario Tuomas Nygren. Kaksikko ei tule kovin hyvin toimeen keskenään, sillä Ella ei pidä Tuomaan vanhan viinan lemusta, eikä Tuomas Ellan tekopirteydestä.

Sarja alkaa varsin järeästi, sillä kaksikon ensimmäiseen yhteiseen keissin liittyy Suomen Pankin johtajan murha yhdessä nuoren prostituoidun kanssa hotelli Tornin sviitissä, VIP-kerroksessa, jossa ei ole valvontakameroita. Juttua yritetään pitää medioilta piilossa tutkinnan alkuvaiheiden ajan, mutta joku vuotaa sen toimittajille talon sisältä. On syytä uskoa, että vyyhteen liittyy muutakin isokenkäisiä, mutta on myös mahdollista, että Suomen Pankin johtaja ei ollutkaan murhien varsinainen kohde, vaan joku halusi saada nuoren seksityöläisen pois päiviltä.

Olen lukenut raaempiakin seksuaalisen väkivallan kuvauksia, mutta reittaisin romaanin väkivaltakohtaukset asteen keskivertodekkaria raaemmiksi. Väkivallalla ei kuitenkaan tässä märehditä, vaan raa’at kohtaukset ja uhrien takaumat jäävät suht lyhyiksi.

Juonesta en paljasta enempää, mutta vaikutelmani teoksesta ovat kahtiajakoiset. Luin teoksen tällä toisella yrityksellä muutamassa tunnissa yhdeltä istumalta, eli teksti oli todella helppolukuista. Helppolukuisuuden varjopuoli on aina kielen arkisuus, eli en jäänyt ihmettelemään ainuttakaan lausetta. Kirja oli siis kielellisesti täysin haasteeton. Ymmärrän kyllä myös sen, että dekkareita pitää tuottaa myös kiireisille lukijoille tai lukijoille, jotka eivät lue paljoa.

Niin. Tässä dekkarissa keskeiset poliisi- ja syyttäjähahmot eivät harrasta kulttuuria. Ja vaikka tässä käsitellään poliitikkojen ja entisten poliitikkojen rötöksiä ja murhaa, ei tässä analysoida politiikkaakaan. Ainoa yhteiskunnallinen epäkohta, joka mainitaan, on miesten kokema vääryys huoltajina avioerotilanteessa. Kirjassa ei ole myöskään historiallisia kerrostumia, eikä paikallisilla kummallisuuksilla herkutella lainkaan.

On siis kiinnostavaa, että näillä eväillä voi silti saada aikaan täysin toimivan rikoskertomuksen. En haltioitunut päähenkilöistä, ja varsinkin RKP:n Tuomaksen jokapäiväinen viinan katku tuntui liian koetulta suomalaisen dekkarin maneerilta. Mutta koska kyseessä on sarjan alku, komisariohahmoille voi vielä tapahtua yllättäviä käänteitä elämässä.

Voin siis rehellisesti tunnustaa, ettei tämä teos ollut kirjoitettu minua varten. Tiedän monia muita, joihin tällainen koruton kirjoitustyyli puree, ja jotka haluavat dekkareita lukiessaan vain ratkaista rikosta, ei fiilistellä epäolennaisuuksien äärellä. Onneksi dekkarigenren sisältä löytyy nurkkia kaikenlaisille tallaajille. Tähän näyttää luottavan myös Myllylahden kustantamo, joka selkeästi palvelee dekkareiden suurkuluttajia moninaisine intresseineen.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.

Väkeä kuin juhannusepistolassa

Teos: Virpi Hämeen-Anttila: Juhannusyön painajainen (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Toinen juhannuspäivä meni kokonaan sopivan teemadekkarin parissa, mikä oli hyvä idea tänä vuonna, kun mökkijuhannus ei o7nnistunut. Tämä on jo kahdeksas Karl Axel Björkistä kertova dekkari: sarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Berliiniin, joka on Björkin henkinen kotikaupunki ja opiskelukaupunki. En ole lukenut kaikkia, enkä oikeassa järjestyksessä, mutta tämä ei ole haitannut saagan ymmärrystä.

Tässä osassa Kalle Björk on asettumassa aloilleen pankin vuokraamaan kolmioon Kruununhakaan, tarkoituksenaan tuoda sinne pian asumaan Lisbet, hänen sydämen valittunsa. Lisbet on hänen kaukainen sukulaisensa, ja turvallinen puolisovalinta ”oikeista” piireistä. Kyllä hän kokee rakastavansa naista oikeasti, mutta välillä hän kaipaa Katjaa, naista, joka johti hänet kohti liian jännittävää elämää.

Kallella on vahva päihdekuntoutujan identiteetti, sillä hänen huumeriippuvuutensa on ollut vakava. Ei hän pysty täysin pakenemaan ongelmaansa Helsingissäkään, sillä hän tuntee liian hyvin ne Sörnäisten ja Kallion porttikongit, joista aineita voi saada. Kokemusasiantuntijana (pardon my newspeak) hän voi myös auttaa poliisia ja muita viranomaisia tunnistamaan aineita ja arvioimaan niiden käytön vaikutuksia.

Minullekin kirja tarjosi uutta tietoa huumeista: en esimerkiksi tiennyt, mitä on laudanum, mutta nyt tiedän, ja toivon, etten joudu kohtaamaan sen käyttäjiä livenä. Tämä sarja on muutenkin muistuttanut meitä hyvällä tavalla siitä, että huumeiden historia on Suomessa pidempi kuin moni luulee.

Teos on perinteinen, agathachristiemäinen dekkari, jossa asianosaisia pystytään kuulustelemaan rikospaikalla ennen kuin kukaan pääsee pakenemaan. Kalle Björk sattuu olemaan juhannusta viettämässä samalla seudulla, ja hänet kutsutaan apuun tutun kauppoihin vedoten. Paikalla toki häärää myös virkavalta, eikä tällä kertaa heillä ole keskinäisiä auktoriteettiongelmia. Björk jatkaa keissin ratkaisua Helsinkiin palattuaan, vaikka hänellä on päivätyö setänsä firmassa.

Pidin kirjassa autenttisen oloisesta nuorisokuvauksesta, ja synkähköistä tunnelmista. Minulle tämä oli nimenomaan fiilistelydekkari, jossa huomioni kiinnittyi asuvalintoihin, arkkitehtuuriin ja menyihin. Kaikista leppoisimpaan cozy crime-kategoriaan teos ei kuitenkaan sovi, mutta suosittelen teosta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi järjettömistä raakuuksista.

Edelleen sekoitan sujuvasti keskenään tämän sarjan ja Mikko Porvalin Karelia noir-sarjan osia, sillä molemmat alkavat samasta ajanjaksosta, 1920-luvun alusta ja kansalaissodan jälkipyykistä. Porvalin sarja on päättynyt, ja se sijoittuu Viipuriin. Ainakin molemmissa on alaikäinen informantti ”tsupparina”, joka hankkii sellaista tietoa, jonka lähteelle keskiluokkainen aikuinen ei omin avuin löytäisi. Molemmat ovat olleet minulle tasavahvoja lukuelämyksiä, mutta toki viihdyn paremmin menetetyssä Viipurissa kuin Helsingissä, sillä Viipuri oli monella tapaa enemmän kosmopoliitti kaupunki kuin Helsinki.

Isänmaallisen flirttailun taidosta

Teos: Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad (WSOY, 1983)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viikonloppu meni niin painostavan kuumissa merkeissä, etten pystynyt paljoa edes virkkaamaan, joten keskittyminen äänikirjoihin oli lähes ainoa ajanviete. Työstin jopa kahta Eeva Joenpellon romaania, joista Elämän rouva nousi suosikiksi. Tuomari Muller kertoi eri ajanjaksosta ja oli äänensävyltään vakavampi, mutta Elämän rouva kolahti 1930-luvun kuvauksineen ja aidosti kettuilevan äänensävyn vuoksi.

Näin kattavaa psykologista potrettia olisi kai mahdotonta luoda, ellei päähenkilöissä olisi jotain kirjoittajasta itsestään. Toki rouva Glad ei ole Eeva Joenpelto siksikään, että hän edustaa eri ikäluokkaa, on 1800-luvun puolella syntynyt matami, joka on päätynyt porvarilliseksi vallasnaiseksi melkein vahingossa. Joenpelto kuvaa tässä oman nuoruutensa sielunmaisemaa hetkeä ennen toista maailmansotaa, ja aikaa, jossa on jo nuppuja teini-iän keksimisestä.

Kirjan kertoja Sara on sen nykyisyydessä noin viisikymppinen moniyrittäjä, joka on rikastunut toisen aviomiehensä, Viljami Gladin perinnöllä. Hän on asunut monella paikkakunnalla miesten vietävänä, mutta ”hustlaa” edelleen siinä pikkukaupungissa, jossa Viljami vaikutti rakennusurakoitsijana. Naisen toinen asumus on Helsingissä, jossa hän omistaa kokonaisen kerrostalon ja niittää sieltä mukavia vuokratuloja ostaakseen kuolevia yrityksiä muualta. Helsingissä Sara ei ole huomiota herättävä henkilö, vaan siellä hänestä tulee Sara Heinonen, nainen, jonka syntyperä on varsin vaatimaton. Maalarin tyttö, joka pelastetaan pankkiin töihin.

Kirjassa käydään läpi Saran kolmea avioliittoa käänteisessä järjestyksessä. Kaksi niistä ovat olleet varsin lyhyitä ja dramaattisia, mutta liitto herra Gladin kanssa oli naisen elämänkoulu. Viljami Glad koulutti itseään nuorempaa vaimoaan kuin valiotammaa, ja hänen herraskaisessa huomiossaan Sara oppi tuntemaan arvonsa. Turkit ja korut ovat rouva Gladin elämän suola, eikä hän mielellään esiinny muille ilman täydellistä meikkiä. Keski-iässä hänestä on tullut itseään nuorempien miesten taloudellinen ja eroottinen neuvonantaja.

1930-luvulla Saran budoaariin päätyy paikallinen nimismies Veikko Järvinen, joka on sinimustan nuorison innokas kasvattaja. Veikko tulee rouva Gladin luo myymään vaimonsa omistamaa kiinteistöä, mutta suhde kehittyy pidemmäksi ja yksipuoliseksi avautumiseksi. Tässä vaiheessa Saran suhtautuminen toiseen sukupuoleen alkaa jo olla aika kyyninen, mutta hän virkistyy siitä, että saa neuvoa nimismiestä naisasioissa.

Perheellinen nimismies on rakastunut abiturientti Sylviin, jota hän piirittää tuliterällä autollaan koulun porteilla. Autokin on hankittu lähinnä vaikutuksen tekemiseksi nuoreen naiseen; ilman autoa muhinointi tuskin onnistuisi, sillä kylillä heidän on mahdotonta tavata ilman massiivisen juorumyllyn käynnistymistä.

Sylvi ei ole kovinkaan imarreltu saamastaan huomiosta, mutta lähtee miehen kanssa ajelulle silkkaa uteliaisuuttaan. Miehen ja nuoren naisen arvomaailmat eivät kohtaa, eikä Sylvi halua tulla virkavallan suojelemaksi penkkari-iltana. Tässä nuorisolla on jo selkeää jengimeininkiä, ja he puhuvat suht modernisti. Nuoret naiset pukeutuvat mielellään housuihin muutenkin kuin hiihtoladulla, eikä monikaan heistä haaveile liitosta fanaattisesti kansallismielisen sugar daddyn kanssa.

Kirja kannattaa lukea jo tämän äärioikeistokuvauksen vuoksi, sillä sen yhtymäkohdat tämän päivän perussuomalaisen politiikan kanssa ovat selkeät. Vaikka Joenpeltoa on aina pidetty oikeistolaisena kirjailijana, ei hänellä ainakaan riitä sympatiaa niitä kohtaan, jotka yllyttävät nuoria polttamaan työväentaloja. Jopa pikkumainen ja poliittisesti naiivi rouva Glad saa tarpeekseen Veikko Järvisestä, ja miehen pudottaminen vallasnaisen ”hovista” saa kirjassa koomisia piirteitä.

Joenpelto sanoi jossain haastattelussa, että hänelle tarvittava ajallinen välimatka kirjojensa ilmiöihin oli vähintään 16 vuotta. Miksi juuri 16, sitä hän ei avannut, mutta pointtia aloin ymmärtää varsinkin poliittisen ilmiöiden kuvauksessa. Miksi en ole toistaiseksi syttynyt ainoastakaan romaanista, joka käsittelee oman aikamme persuja, johtuu siitä, ettei niissä ole tuota välimatkaa. Olen uskollisesti arvioinut tänne mm. Pirjo Hassisen populismitrilogiaa, ja tuo kirjasarja on ehkä terävin, mitä aiheesta on proosan puolella kirjoitettu. Siltikään teokset eivät innosta suurta lukijakuntaa, ja niissä on omat kerronnalliset ongelmansa, jotka luultavasti johtuvat juuri välimatkan puutteesta.

En tiedä, kuinka Joenpellon IKL-kuvaus kolahti lukevan kansaan 1980-luvulla, jolloin maassamme ei ollut tuollaista poliittista ryhmittymää. Tuohon aikaan tarvetta 1930-luvun henkisen perimän ruotimiseen oli vähemmän kuin omassa ajassamme. Romaani on taas onnistunut siksi, että äärioikeiston nousu on vain yksi sen monista teemoista.

Eniten kirjassa ihastuin rouva Gladin kolmannen avioliiton kuvaukseen, ja vallattomiin ja äänekkäisiin Ketosen sisaruksiin, jotka kokoontuivat viikonloppuisin ja loma-aikoihin lapsuudenkodissaan, vaikka heidän vanhempansa olivat jo kuolleet. Näissä vanhoissa piioissa, jos oikein ymmärrän, oli jo ripaus tsehovilaista tunnelmaa, ja vaikka rouva Glad halveksi heidän leväperäistä rahankäyttöään, oli hänen pakko oppia jotain heidän nautinnollisista elintavoistaan.

Jos joku etsii ensimmäistä Joenpellon romaania, josta tuotantoon tutustumisen voisi aloittaa, niin tämä teos voisi olla sellainen. Minulle ainakin tämä oli toistaiseksi vetävin, ehkä psykologisen syvyyden vuoksi. Muussa lukemissani kirjoissa on ollut tätä laajempi henkilögalleria, ja niissä on keskitytty enemmän Lohjan seudun paikallisuuteen, joka ei edelleenkään minua pahemmin sytytä. Tässä liikutaan usealla paikkakunnalla, eikä harrasteta murrepuhetta, joten se luultavasti avautuu helpommin kuin hänen kuuluisa Lohja-sarjansa.

Onnittelut satavuotiaalle

Teos: Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (WSOY, 2015)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Toissa iltana, Eeva Joenpellon (1921-2004) satavuotissyntymäpäivänä katsoin tv:stä edesmenneen painosten kuningattaren haastattelua hänen kotitalostaan Vares-Kantolasta vuodelta 1981, ja tämän inspiroimana kuuntelin hänen toisen elämäkertansa. Tarkoituksena oli taas kaivaa esiin joku hänen romaaneistaan, mutta BookBeatissa tarjolla olleista mikään ei napannut.

Joenpellon lukeminen taitaa olla taas muotia, kuten oli viime vuosikymmenellä Kalle Päätalon tuotannon läpikäynti. Olen tahollani aloitellut molempia projektia, mutta ne etenevät todella hitaasti. Viime viikolla sain taas luettua kolmisenkymmentä sivua Päätaloa mökillä, jonne olen säilönyt kesken jääneitä ikuisuusprojektejani, mutta juuri nyt en omista ainuttakaan Joenpellon teosta.

Tämä elämäkerta antaa hyviä vinkkejä siitä, mihin Joenpellon tuotannossa kannattaisi ehkä keskittyä, ja mitkä teokset rankattiin ns. välitöiksi. Ehkä voisin nyt jatkaa Joenpellon luentaa teoksesta Elämän rouva, rouva Glad, jossa kerrotaan suorasukaisesti rahanahneesta porvarisnaisesta. Hänen kuuluisaa Lohja-sarjaansa olen yrittänyt aiemmin takoa läpi, mutta en muista lukemastani paljoakaan.

Joenpellon ja Kaari Utrion elämäntarinoissa on jotain samaa, vaikka he kuuluivat eri ikäpolviin, ja Utrio on edustanut äänekkäämmin jos ei feminismiä niin ainakin naisasiaa. Molemmat kirjailijat ovat eläneet pitkään eteläisen Suomen maaseudulla, ja olleet omilla seuduillaan merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Eeva Joenpelto tuntui viihtyvän lähellä valtaapitäviä Utriota enemmän, ja osasi ottaa kontakteistaan ilon irti.

Tarkoituksenani ei ole referoida näin laajaa teosta, vaan kaivan randomissa järjestyksessä esiin joitain pointteja, jotka olivat minulle uutta tietoa tai muuten askarruttivat. Muuten koin teoksen varsin kattavaksi ja rehelliseksi, kun taas hänen aiempaa, Tiina Malkamäen elämäkertaa on yleisesti pidetty sievistelevänä. Koska satun tietämään Joenpellosta enemmän henkilönä kuin hänen kirjoistaan, niin sisäsiistiin versioon hänen elämästään minulla ei olisi aikaa.

Tällaisia asioita pohdin:

*Joenpellon kirjat sijoittuvat hyvin paljon hänen kotiseudulleen Länsi-Uudellemaalle, ja häntä voidaan teemojensa suhteen pitää jopa nurkkapatrioottina. Silti hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Afrikassa, ja toimi pitkään Pen-klubissa, joka on puolustanut kehittyvien maiden kirjailijoiden sananvapautta. Hänestä saa tämän elämäkerran kautta jopa kosmopoliitin vaikutelman verrattuna moneen muuhun oman aikansa kirjailijaan.

*Avioeron aiheuttama kriisi tuntui hänellä megalomaaniselta, ottaen huomioon, ettei ero 1970-luvulla ollut enää niin tavatonta, varsinkaan kulttuuripiireissä. Onnistui hän sitten kuitenkin valjastamaan julkisen katkeruutensa luovuuteen, eli kirjojen laatu alkoi selkeästi nousta eron jälkeen.

*Kirjoittaminen koirista tuntuu lähes surkuhupaisalta 1960-70-luvuilla, jolloin kirjallisuutta arvotettiin pitkälti sen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden mukaan. Jos olisin ollut kirjallisuuskriitikko noihin aikoihin, olisin takuulla kuulunut Joenpellon ahkeriin dissaajiin. Nyt viidenkympin kynnyksellä alan jo ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat lemmikeistään, mutta en edelleenkään pidä sitä kovin kannattavana ideana.

*Joenpelto muotivaikuttajana olisi aihe, josta haluaisin nähdä omin silmin jonkun museon näyttelyn. Hänhän oli olemukseltaan kovin ryhdikäs ja hentoudessaan lähes mallimainen, joten hän saattoi käyttää suht nuorekkaita luomuksia vanhalla iälläkin. Housupuvut olivat hänen suosikkejaan, ja esiintyminen valkoisessa silkkisessä housupuvussa oli hänelle tavallista. Habitus oli hänellä hyvin rypytön ja tahraton, ja tämäkin viittaa yhden romaanin nimeen.

*Koin kirjassa vaikuttavimmaksi Joenpellon vanhuuden kuvauksen, koska olen saanut vierailla parikin kertaa Vares-Kantolassa, ja paikka on jäänyt ihon alle muhimaan. Hän ei pitänyt suurta ääntä isovanhemmuudestaan, mutta tämä teos valottaa sitäkin. Nauroin ääneen kohtaukselle, jossa Eeva tekee lastenlasten kanssa omakustannelastenkirjan itäsaksalaisen lastenkirjan arjesta. Liikutuin myös kuvauksista kirjailijan viimeisistä ajoista residenssissään ennen palvelukotiin ja sairaalaan joutumista.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Korporaatio Jumalan asemassa

Teos: Aki Virtanen: Merenneitomurhat (Myllylahti, 2021)

Tänä vuonna on tullut ansiokkaasti arvioitua Myllylahden uutuuskirjoja: nyt on työn alla jo kolmas, ja kahta arviota pukkaa tämän jälkeenkin. Ehkä en muuten bongaisikaan kotimaisia esikoisdekkareita, ellen saisi niistä välillä arvostelukappaleita.

Aki Virtasen Merenneitomurhat kiinnosti jo ennen lukemista siksikin, että osa sen tapahtumista sijoittuu Haminan ja Kotkan saaristoon, fiktiiviselle Sokkasaarelle, jossa kaukaisesta sijainnistaan huolimatta on edelleen palveluja ja pysyviä asukkaita. Olen jo pitkään haaveillut reissusta tuohon saaristoon, ja myös tuon vesistön Venäjän-puoleiset saaret kiinnostavat. Kuitenkin toteutus sakkaa ilman autoa, tai tuntuu liian vaivalloiselta. Onneksi on kirjoja, jotka kertovat noistakin maisemista…

Teoksen pääjehu on rikoskomisario Jukka Tuusola, joka on tehnyt pitkän uran rauhanturvaajana Afganistanissa ja Kosovossa. Ura on ollut menestyksekäs ja edennyt jopa FBI:n erityiskoulutukseen, mutta paluu maailman miinakentiltä on tehnyt miehestä varjon entisestä itsestään. Vaimon hän on löytänyt sairaalan kuntoutusosaston lääkäristä, avioliitto on ollut aikansa onnellinen, mutta keski-iässä Jukkaa kiinnostavat enemmän päihteet kuin vaimo. Hän on koukussa opioidilääkkeisiin, ja tämän päälle kuluu alkoholia lähes päivittäin. Työura saattaa loppua pian, ellei mies saa koottua itseään.

Jukka nousee päihdehuuruisesta unestaan, kun Sokkasaaren aallonmurtajalta löytyy nuoren venäläisnaisen ruumis. Keissi alkaa kiinnostaa häntä enemmän kuin viina, sillä siinä näkyy selvästi yhteyksiä Venäjän suuryrityksiin ja niiden yritykseen hiljentää toisinajattelijoita. Factumo Corporation harjoittaa pimeää kaivosteollisuutta Kongon demokraattisessa tasavallassa, ja siellä on tapettu kokonaisia kyliä, jotka protestoivat pyhien heimomaidensa tuhoa. Pieni pietarilainen aktivistiporukka on käynyt paikan päällä todistamassa Factumon aikaansaamaa tuhoa. Yllättävästi näihin nuoriin on puhjennut vesikauhu, ja jossain Berliinissä lymyilee mies, jolla on salkku täynnä samalta alueelta kerättyjä ebola-ampulleja.

Nuori Natalia, anarkismille omistautunut entinen kasvatustieteen opiskelija, ei ole ainoa, joka menettää henkensä merenneitomurhissa. Muiden uhrien yhteys tähän ensimmäiseen tapaukseen onkin etsittävä kissojen ja koirien kanssa.

Onhan tässä kirjassa riipivää ajankohtaisuutta samalla tavalla kuin tv:ssä talvella pyörineessä Ivalo-sarjassa. Osittain teos onkin enemmän kansainvälinen trilleri kuin perinteinen dekkari.

Pidin kirjassa matkakuvauksista Pietariin ja Moskovaan, mutta koin, että Afrikka-yhteys jäi todella pinnalliseksi, ja olisin halunnut siihen lisää lihaa luiden päälle. Toisaalta Sokkasaaren kyläyhdistyksen mysteeriojuttujen keruuprojekti toi kirjaan sopivaa paikallista twistiä, ja himpun verran huumoria. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, mutta se ei ehkä sovi kansainvälisen trillerin tyylilajiin.

Näitä päihdeongelmaisia, traumatisoituneita, eronneita tai eron partaalla liikkuvia keski-ikäisiä poliisimiehiä on kotimaisissa dekkareissa päähenkilöinä niin monia, että menen niissä sekaisin, eikä tuttavuuteni Jukka Tuusolan kanssa syventynyt vielä niin, että muistaisin hänet samantyyppisten hahmojen merestä. Tämän vuoksi olen viime aikoina alkanut preferoida dekkareita, joissa rikoksia ei ratkaise poliisi. Poliisivetoisuus ei kuitenkaan ollut tämän teoksen heikkous, mutta erottautuminen genren sisällä on kirjailijalla vielä hakusessa.

Kirjassa elettiin poikkeuksellisen koleaa toukokuuta kuten me täällä nyt, joten fyysiset tunnelmat ainakin täsmäsivät omiini. Parhaiten tulen tästä muistamaan juuri kylmän Suomenlahden virtausten, kalastajien havaintojen ja saariston geopolitiikan kuvauksen. Jo pelkästään paikallisuuden kuvauksena teos on onnistunut, joten ainakin kaltaiseni saarihullut tulevat innostumaan teoksesta.

Viha kirjoittamisen piiskurina

Teos: Antti Hurskainen: Kuihtuminen (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kun minulla ei ole varaa kaupalliseen suoratoistopalveluun, päädyn lukemaan kirjoja, joita en ehkä muuten valitsisi. Kertoo myös paljon lukuharrastukseni maanisuudesta, etten muistanut lukeneeni Antti Hurskaisen esikoisteoksen, jossa käsiteltiin nuoren miehen syömishäiriötä hurjan raa’alla tavalla.

Kuihtuminen tuntuu enemmän autofiktiolta kuin esikoisteos, ja kustantaja markkinoi sitä proosateoksena, ei romaanina. Teoksen kertoja on helsinkiläinen, yli kolmikymppinen mieskirjailija, joka kertoo olleensa alkoholisti jo kahden vuosikymmenen ajan. Miehen isä on eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, jolle myös on maistunut alkoholi, mutta vanhemmilla päivillä hän harrastaa lähinnä terveysintoilua ja kvasi-henkisiä asioita miehen äidin kanssa. Pariskunnan avioliitto on löytänyt uuden kukoistuksen, ja varsinkin miehen äiti harrastaa siitä puhumista podcasteissa ja eläkeläisten lehdissä. Isä ei ole aina ollut yhtä rasittava, vaan on ollut myös aika, jolloin tämän kanssa on pystynyt keskustelemaan kirjallisuudesta älyllisesti. Tuolloin isä oli myös masentunut ja gin and tonicin suurkuluttaja.

Nimetön kertoja on mappi C:hen heitetty kirjailija, joka saa puhujakeikkoja lähinnä maakuntien kirjastoista. Tarinan alussa hän on keikalla Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuulijoiden määrä mahtuu kahden käden sormiin. Jotenkin hän päätyy myös Kirsti-nimisen naisen hautajaisiin, ja seuraamaan tämän ysikymppisen ex-miehen vaiheita. Tämä vanha mies tuntuu hänestä aidommalta tapaukselta kuin oma isä, jolle vanhenemisen uhmaaminen on muodostunut pakkomielteeksi. Vanha mies asuu tätä nykyä Kouvolassa, jonne kertoja välillä pakenee kirjoittamisretriittiin.

Pystyäkseen ylläpitämään kosteaa elämäntapaansa kertoja on taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Hänet on heitetty asumaan vanhempien omistamaan yksiöön jo alaikäisenä, ja myöhemmin hän on saanut haltuunsa rivitalopätkän Kouvolasta, johon vanhempien on ollut vaikea löytää vuokralaisia. Kertomus miehen oleilusta Kouvolan seudulla olikin kirjan kiinnostavin osio, sillä siinä tarkkaillaan enemmän tavallisia ihmisiä kuin muita kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kertojan tapa ruotia nykykirjallisuuden alennustilaa ja nimetä inhokkikollegoitaan oli pelkästään arroganttia. Sain vaikutelman, ettei hän ole Antti Hyryn jälkeen pahemmin arvostanut muita kirjailijoita kuin Teemu Keskisarjaa ja Timo Hännikäistä, jotka molemmat tunnetaan yhtä lailla arroganteista ulostuloistaan.

Kertoja vihaa äänikirjoja (mutta on antanut kirjansa julkaistavaksi siinäkin formaatissa), kirjailijoiden somejulkisuutta ja brändäämistä. Osittain pystyin hyvin samastumaan hänen vihaansa, mutta loppua kohti tämä positio alkoi jo tuntua toisteiselta. Suurimmat pyyhkeet hän antaa dekkarien kirjoittajille ja suurkuluttajille, eikä hän ymmärrä, miksi kirjallisuutta ylipäänsä tuotetaan hyötyliikkujien nappikuulokkeiden tarpeita varten.

”Pahan pojan” mainetta kirjailija kasvattaa tässä lähinnä alkoholismin kuvaajana, ilmastoaktivismin epäilijänä ja antifeministinä. Feminismin dissaaminen oli kuitenkin melko laimeaa, sillä kertoja ei esikuvansa Hännikäisen tavoin ole aikoihin kärsinyt seksin puutteesta. Hänen positionsa on jokseenkin aseksuaalinen, ja näin naisten seksuaalisen vallan käyttö ei kuulu päivittäisiin huoliin. Miehen kännissä ajaminen tuntuu tässä lähinnä säälittävältä rehvastelulta, ja autoakin hän tuntuu pitävän osittain vittuiluna tiedostaville kollegoilleen ja vanhemmilleen.

Tekstissä oli kuitenkin jotain vetävääkin, kun jaksoin kuunnella tilityksen loppuun. Olisin saattanut saada joitain kiinnostavia lukuvinkkejä, jos olisin malttanut kirjoittaa tuntemattomien kirjailijoiden nimiä ylös. Teos ei epäkaupalliseksi vaihtoehtoproosaksi ollut ainakaan vaikeaselkoinen tai liian kokeellinen, mutta tällainen valkoisen kaupunkilaisen, omalla tavallaan etuoikeutetuissa olosuhteissa elävän mieskertojan kyyninen maailmantuska on kulunut kirjallisuuden teema. Tunsin enemmän samastumista vaikka Anssi Nymanin teosten kanssa, joissa kertoja on oikeasti ponnistanut kirjailijan rooliin marginaalista ja taloudellisesta puutteesta.

Esikoisteoksena Kuihtumista ei todennäköisesti olisi julkaistu, mutta en menisi kutsumaan sitä väliteokseksi. Tällaisia julkaistaan Suomessa Hurskaisen inhokeilta kuin sieniä sateella, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Anna-Leena Härkösen kolumnien koosteteoksesta. Ongelmana koin ehkä eniten kirjan rakenteen, juonen puutteen ja paikoitellen saarnaavan otteen, varsinkin kohdissa, joissa ruodittiin nykykirjallisuutta.

Kirjan vihaisuus ei ollut minulle ongelma, päinvastoin. Myös masennuksen ja päihderiippuvuuden teemojen käsittely tuntui rehelliseltä, ja kirjan hahmoista olisin itsekin ollut mieluummin kertojan kuin tämän isän housuissa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan pikemminkin pitkänä esseenä kuin proosateoksena, siitä luultavasti saa enemmän irti. Siinä on myös paikoitellen matkakirjan siemeniä, jos maakuntamatkailu Siilinjärven kaltaisille paikkakunnille kiinnostaa. Itse olisin mielelläni lukenut lisää vaikka kouvolalaisesta kunnallispolitiikasta tai kylmälaiteyrittäjyydestä. Näissä kohdissa minua nauratti aidosti, joten jäin tarinassa lopulta plussan puolelle.

Fanikulttuurin syvästä päästä

Teos: Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Vappuviikonloppuna kului lankaa ja äänikirjaa runsaasti, koska kylmä sää ei kannustanut piknikille. Luin putkeen kaksi romaania omilta epämukavuusalueilta, ja tämä toinen, Juha Hietasen Huuhkajan siivet keskittyy suomalaiseen jalkapallon fanikulttuuriin. Periaatteessa en ole ainakaan jalkapallonvastainen, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä urheiluaiheisiin kirjoihin silloinkaan, kun aiheena on leppoisa penkkiurheilu.

Kirjassa eri-ikäiset helsinkiläisfanit kohtaavat Huuhkajien Pohjoiskaarre-nimisessä faniryhmässä, joka on tyypilliseen suomalaiseen tapaan superorganisoitunut. Ryhmä tekee eksklusiivisia pelimatkoja yhdessä, ja pitää yllä huutosakkia. Hallitukseen pääseminen on viisituhatpäisessä joukossa todellinen kunnia-asia, eikä tätä harrastusta voi oikeastaan ylläpitää, ellei kuulu kohtuulliseen tuloluokkaan.

On koko ikänsä futiksen maailmassa eläneitä ja uusia käännynnäisiä. Nuori Marko on omistautunut futikselle jo lapsuudessa, ja hän on yksi Pohjoiskaarteen dynamoja. Hän jaksaa juuri ja juuri käydä urheiluliikkeessä töissä, vaikka on kauppatieteiden maisteri. Markon suvussa ilmenee suurta paheksuntaa miehen elämäntavasta, sillä häneltä puuttuu kokonaan ura-ambitio. Näin hän joutuu valehtelemaan menoistaan äidilleen ja tädilleen, eikä työhaastattelukutsun väärennös ole hänelle iso juttu.

Laura on nelikymppinen ammattiliittovirkailija, joka on löytänyt tiensä futiksen maailmaan äskettäin. Naisten kirjapiirissä on alettu katsoa Huuhkajien pelejä salaa, sillä aviomiehiä ei futis kiinnosta. Lauran mies Seppo haluaisi vaimon mukaan viinejä maistelemaan Burgundiin, mutta Lauralla on tulevalle kesälle muita suunnitelmia. Pariskunnan välejä kiristää myös omaishoitotilanne, sillä kotona asuu myös Sepon dementoitunut äiti Hilja.

Raipe Salminen taas on freelancerpohjalla toimiva urheiluselostaja, jonka ura on saanut nostetta Huuhkajien menestyksen myötä. Menestyksen huipulta Raipen tie rappiolle on kuitenkin lyhyt, sillä viina vie miestä kaksin käsin varsinkin ulkomaanmatkoilla. Viime aikoina miestä on tullut nostamaan ylös allikosta lapsuudenystävä Erik, joka sattuu olemaan melkein samalla alalla iltapäivälehden urheilutoimittajana.

Romaani on korona-ajan tuotos, eli siinä päädytään kuvaamaan urheilumaailman kriisiä, peruttuja pelejä ja myös pelien ympärillä tapahtuvia rahavirtoja, kuten lippukauppaa ja uhkapelaamista. Kirjan henkilöiden elämä muuttuu näiden suhdanteiden viidakossa, ja eronneiden ja karanneiden hotellissa riittää sutinaa.

Teos oli yllättävän monipuolinen urheilukirjaksi, ja pidin sen lempeästä huumorista, vaikka siinä kuvattavissa keski-iän kriiseissä ei suoranaisesti ollut minulle paljoa uutta annettavaa. Fanius on kuitenkin sinänsä kiinnostava ilmiö, ja sen kuvaus selkeästi venyy myös kaunokirjallisuudeksi – aiemmin olen lukenut erilaisista faniuksista lähinnä kulttuurintutkimusta.

Olen joissain muissakin viime aikoina lukemissani teoksissa huomannut saman juonteen: pariskunta eroaa, kun toinen löytää uuden aikaa vievän harrastuksen. Harrastuksiin liittyvä mustasukkaisuus onkin ehkä suurempi ongelma kuin monet myöntävät, sillä eron syyksi se tuntuu lähes kohtuuttomalta. Tässä tarinassa se eskaloitui yllättäväksi väkivallaksi, joka toki nopeutti toisen osapuolen eroaietta.

Kirjan myötä ymmärrykseni intohimoisia penkkiurheilijoita kohtaan lisääntyi, vaikka en usko itse koskaan päätyväni näihin piireihin. Loppupeleissä romaani kertoo oivallisesti isojen kaupunkien asukkaiden yksinäisyydestä, ja kaipuusta suurten kollektiivisten tunne-elämysten äärelle.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.