Monikulttuurisuutta 70-luvulta

1184_Katz_NEW_201472616956Daniel Katz on kirjailija, joka oli alkuvuodesta aika korkealla lukulistallani, mutta laiskimuksena en venynyt hänen alkutuotantonsa kirjaharvinaisuuksia etsimään. Oletettavasti lähes kaikissa tai kaikissa Katzin teoksissa on juutalaisulottuvuus, ja myös ehkä siksi hänen asemansa on ollut hieman marginaalinen. Ilmeisesti suomalaiset lukijat samastuvat helpommin ns. suuriin juutalaiskertojiin, erityisesti niihin, jotka tulevat New Yorkista ja myyvät miljoonia. Mutta kun suomalaisjuutalainen kirjailija kirjoittaa oman kansanosansa vaiheista, hän on täällä automaattisesti vähemmistökirjailija.

Löysin Nekalan kirjaston kierrätyshyllystä Katzin toisen romaanin, Mikko Papirossin taivaallisen niskalenkin (WSOY, 1972). Olen erityisesti etsinyt hänen esikoistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969), joka kertoo fiktiivisesti hänen oman sukunsa vaiheista. Tämä toinen romaani on aikalaisteos, jonka kirjailija nimeää ehkä ajan trendien mukaan epäromaaniksi. On siinä kuitenkin ihan kunnollinen juoni ja romaaniin sopiva määrä henkilöhahmoja. Teos on vahvasti yhteiskunnallinen, jopa kantaaottava, ja se käsittelee hirtehishuumorin kautta tuon ajan työelämää. Konteksti on eri, mutta tämän tyylisiä teoksia kirjoitetaan entistä enemmän.  Kirjaa lukiessani tuli esimerkiksi mieleen Matti Röngän Yyteet (2018), jonka luin äskettäin ja josta en ole ehtinyt blogata.

Romaanin Mikko Papirossin juutalaisuus ei jää kenellekään epäselväksi, koska romaanin alkukohtaus tapahtuu Turun synagogassa. Tuolla Mikko käy seremoniallisesti eroamassa vaimostaan Hanna Ewitskog-Antilopista. Mikko vaikuttaa ikuiselta humanististen tieteiden opiskelijalta, jonka verkkainen ja vähärahainen elämäntyyli aiheuttaa liittoon railon.

Romaanissa liikutaan ainakin Turussa, Helsingissä ja Porvoon seudulla, jonne rakennetaan öljyjalostamoa. Mikon kaltaista kielimiestä tarvitaan hankkeen johtoportaalla, koska työmaa on ranskalaisen firman hallinnoima. Mikko siirtyy Turusta Porvooseen konferenssitulkin hommista yritystulkiksi. Jalostamon maailmassa on paljon väärinymmärryksiä ja monikulttuurisia kiistoja, eikä tulkkikaan voi tehtävässään säilyttää täydellistä puolueettomuutta. Yrityksen paikallisen pomon, herra Pampuccin kolonialistinen hahmo oli herkullinen: algerianranskalaisena hän oli perinyt täydellisen käskyttäjän roolin, mutta samalla ”oikeat” ranskalaiset halveksivat hänen likaisia jalkojaan. Mikon tehtävä laajenee Pampuccin henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja hän päätyy muun muassa shoppailemaan tämän vaimolle suomalaisia kansallispukuja, sillä etnologinen keräily on rouvan suuri heikkous.

Jalostamolta Mikko päätyy ylimääräisen tilapäisen arkistoapulaisen tehtävään johonkin valtion virastoon, jonka tehtävänä on profiloida rikollisia ja vankeja. Tämä osio on kai tuon ajan sosialistisen suunnitelmatalouden eli ”kremlologian” pilkkaa. Mikko Papirossi on kuitenkin selkeän vasemmistohenkinen, mutta ei mitään aktivistityyppiä. Työelämän kuviot muuttuvat vielä kieroutuneemmiksi arkistossa, jossa on töissä vain syntyperäisiä suomalaisia hahmoja.

Tämä romaani ei ole Katzin tuotannon tunnetuin, ja sen poliittinen 70-lukulaisuus tekee siitä hieman vanhahtavan oloisen ”aikalaisromaanin”. Eniten nautin kielellisestä ilottelusta ja tyyppien oudoista nimistä. Luin kirjaa viime viikolla mökillä odottaen Berliinin reissua ja juutalaisuusteemaan virittäytyen. Odotin löytäväni matkan varrelta enemmänkin juutalaista kirjallisuutta, mutta kirjaostokset jäivät valitettavan vähäisiksi. Se vähä, mitä olen Katzin tuotannosta saanut selvää, vaikuttaa kyllä todella lupaavalta, ja jään odottamaan varsinkin noita historiallisempia teoksia.

 

Mainokset

Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Raivokkaiden liskojen yöstä

raivoPanisitko jotain, joka ei ymmärrä sanaakaan sukupuolen performatiivisuuden teoriasta? Tai jotain, joka ei tiedä, miksi Pariisin Sacre Coeur on rakennettu? Tai jotain, joka kutsuu espressokahvia ekspressoksi? Niin, panisitko? Missä raja menee seksikumppanin tai tulevan puolison sivistymättömyyden suhteen?

Ja jos luet romaania, jossa tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, voitko samastua henkilöihin, jotka kysymyksiä kysyvät?

Tällaiseen universumiin meidät kutsuu Eeva Rohas tuoreessa romaanissaan Raivo (Otava, 2018). Romaanissa on henkilöitä eri luokkataustoista, mutta aikuisia avainhenkilöitä yhdistää päihderiippuvuus. Teos sijoittuu Helsinkiin metroradan varrelle, ja siinä muutetaan kohti itää, jotta jäisi enemmän rahaa viinaan. Se kertoo kolmi-nelikymppisistä akateemisista pätkätyöläisistä, ja muista elämäntaiteilijoista, joilla asiat eivät etene käsikirjoituksen mukaan. Tyypit tapaavat AA-kerhossa kirkon kellarissa, ja ovat kuntoutumisessaan selkeästi eri vaiheissa.

Kirjassa on kolme keskeistä kertojaa, Tuuli, Elena ja Luna. Tuuli on viisi vuotta täyttävän Lunan äiti, herkkä ja introvertti kielenkääntäjä, jonka intohimona on unkarilainen kirjallisuus. Hänen on vaikea kestää käännösalan kilpailua ja epävarmuutta, ja tähän alkoholi tuo ainoan lohdun. Elena taas on alkoholisoitunut jo nuorena, ja toimii henkilökohtaisena avustajana rahoittaakseen juomistaan. Elena tutustuu AA-kerhossa Tuulin ex-mieheen Iljaan, ja miehellä on molempiin naisiin samanaikaisesti jäätävän toksinen vaikutus. Luna rakastaa isäänsä ja äitiään tasavahvasti, ja kipuilee heidän päihdeongelmiensa lisäksi tulevan huoltajuuskiistan keskellä.

Pidin kirjan lapsinäkökulmasta paljon, ja aikuisnäkökulmasta vaihtelevasti. Oikeastaan koin, että Tuulin ja Lunan suhteen kuvauksessa päihteitä vakavampi asia oli Tuulin vakava masennus, ja kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastaan apua. Tuuli on jo AA-kerhon portaikossa korkealla, mutta raitistuminen ei ole ratkaissut hänen muita ongelmiaan. Pienen lapsen näkökulmasta on turvallisempaa silloin, kun äiti nukkuu pois pahaa oloaan kuin esimerkiksi silloin, kun hän raivoaa puhelimessa ex-miehensä kanssa. Puheluja kuunnellessaan Luna ihmettelee äitinsä puutteellisia ”kaveritaitoja”, joita päiväkodissa on hänelle juuri opetettu. Ansiokasta Lunan kuvauksessa on juuri lapsen täydellinen lapsekkuus, eli hänestä ei rakenneta tässä pikkuvanhaa selviytyjää ja ongelmanratkaisijaa.

Lisko nimeltä Raivo on myös perhekriisin hiljainen todistaja, sillä isä kaappaa liskon tyttäreltään siinä toivossa, että sitä kautta tytär olisi kiinnostunut muuttamaan tämän luo. Ilja osoittautuu kuitenkin kyvyttömäksi huolehtimaan edes suht helppohoitoisesta lemmikistä. ”Liskojen yö” Iljan kämpillä on raastavaa luettavaa, mutta kuvaa hyvin toipuvan alkoholistin mielenmaisemaa ja repsahduksia silloinkin, kun asioiden pitäisi periaatteessa olla jo kääntymässä parempaan päin.

Kirjan perhe onnistuu suht vakavista ongelmista huolimatta vielä elämään elämäänsä ilman viranomaiskontakteja. Rohas ei ole sillä tavalla yhteiskunnallinen kertoja, että hän lähtisi kuvaamaan lastensuojelun kriisiä, mutta ”keissistä” voi lukija vetää omat johtopäätöksensä. Erityistä plussaa antaisin teoksessa sille, että raskaista teemoista huolimatta se ei liikkunut sosiaalipornon puolelle, eikä siitä jäänyt moralisoivaa oloa. Toisaalta aikuiset päähenkilöt olivat kaikki niin hukassa kuin ihminen voi olla, ja henkisiltä voimavaroiltaan suht onttoja. Tuulin suhteen jäin vielä toiveikkaaksi, mutta en ole varma, haluaisinko romaanille jatkoa.

Teoksen korkeakulttuurinen konteksti, varsinkin Tuulin seikkailut unkarilaisen nykykirjallisuuden maailmoissa, oli antoisaa luettavaa, ja olisin voinut lukea pidempäänkin hänen ajoistaan vaihto-opiskelijana Debrecenissä. Toisaalta voin juuri kuvitella, että lukijat, jotka etsivät mehevää tarinaa päihdeongelmista perheissä, kokevat teoksen akateemisen ulottuvuuden snobbailevaksi, jopa turhaksi. Kirjassa ei kuitenkaan millään tavalla haluttu osoittaa, kuinka alkoholismi koskettaa myös ”parempia perheitä”, sillä Tuulin pieni perhe ei ole millään muotoa ”parempi” tai poikkeava ympäristössään.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen hakeminen ja opiskelu eivät takaa kenellekään suojaa sosiaalisilta ongelmilta. Tällaisen maailman kuvauksena Raivo lunastaakin oivallisesti paikkansa. Itse tätä maailmaa hyvin tuntevana en varsinaisesti oppinut sen luokka-asetelmasta uutta, mutta tunnistin ja allekirjoitin kaikki akateemisen työttömyyden lieveilmiöt.

 

 

Löytöretki cis-heteronormatiivisuuteen?

ennen_kuin_mieheni_katoaa07071Joulun alla kuulin joiltain ikätovereiltani ihastuneita havaintoja Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Itse muistan tuossa vaiheessa lukeneeni jonkun naistenlehtijutun Ahavasta ja hänen taustastaan kirjailijana, ja silloin epäilin vahvasti, ettei ainakaan tämä transsukupuolisuudesta taiteellisen lyyrisesti kertova teos olisi minun kauraani.

Tiedän myös, että romaania on haukuttu lyttyyn LGTB- ja feministiaktivistien piireissä. Näitä arvioita lukeneena varsinkin teokseen oli vaikea tarttua. Ainakaan siitä näkökulmasta, että muodostaisin sen jälkeen raikkaan omaperäisen mielipiteen teoksesta. Ja kun kirja on saanut suuren määrän niin ylistävää kuin täysin dissaavaa mediajulkisuutta, niin voin hyvin kuvitella suurimman osan uusista lukijoista lähestyvän sitä täysin asenteellisesti, riippuen siitä, mitä medioita hän seuraa.

No, tuotettakoon aluksi pettymys kaikille blogini lukijoille, jotka sydän pamppailen odottavat minulta dekonstruoivaa ja tajuntaa laajentavaa tulkintaa cis-heteronormatiivisuuden sudenkuopista: sitä ei tule. Minusta tämä romaani kertoo nelikymppisen pariskunnan erodraamasta ja pitkän parisuhteen päättymisestä. Romaanin kertoja ja hänen puolisonsa vaikuttavat molemmat vaisun keskiluokkaisilta introverteilta, jotka ovat tottuneet elämään hillittyä elämäänsä pienissä piireissä. Tällaisessa kuplassa paljon pienemmätkin paljastukset toisesta voisivat käynnistää eroprosessin kuin miehen ilmoitus siitä, että hän aikoo korjata sukupuoltaan.

No, sitten toinen tunnustus: en ole tainnut vielä lukea yhtään todella onnistunutta kaunokirjallista teosta transsukupuolisuudesta. Muistan hyvin Marja Björkin Poika-teoksen, jonka asetelmasta pidin enemmän kuin tämän romaanin, ehkä siksi, että koin kirjan antavan keskustelutyökaluja transsukupuolisten lasten vanhemmille. Uskoisin, että myös Poika on haukuttu pystyyn suht samoin argumentein kuin Ahavan teos. Sitä luin ehkä enemmän informatiivisena dokumenttina kuin kaunokirjallisena teoksena, mutta koin oppineeni siitä jotain minulle tärkeää, siksi, että olen nolo cis-heteroihminen.

Ja sitten vielä kolmas kauhistelun paikka: minusta Ahavan nykypäivään sijoittuva kuvaus avioerosta oli huomattavasti kiinnostavampi, osuvampi ja koskettavampi kuin teoksen metaforinen taso, joka oli aidosti kökköä kaunokirjallisuutta. Siis miksi ihmeessä tämän tarinan rinnalle on ängetty maailman kliseisin kertomus löytöretkistä ja Kristoffer Kolumbuksesta? Yrittääkö Ahava mahdollisesti laajentaa keskusteluaan postkolonialismin tasolle?  Juu, me kaikki ehkä muistamme peruskoulun historian tunneilta, kuinka eri mantereiden alkuasukkaita lahjottiin lasihelmillä ja muulla rihkamalla. Mutta tässä romaanissa sukupuolisuutta luetaan kuluneena mantereiden valloituksen karttana, jossa länsimaailma on tottunut asettamaan Jerusalemin kartan keskiöön. Eli juu, kai heteronormatiivisuus on yhtä fakkiutuneen noloa kuin sellainen maailmankuva, jossa kristinusko (ja varsinkin valkoisten ristiretkeilijöiden ja löytöretkeilijöiden) tulkinnat siitä, mutta tämän ”löydöksen” tekijänä Ahava on kyllä monta vuosikymmentä jäljessä aikaansa. Metafora on kulunut. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi vääntää siitä yhtään uutta, raikasta pisaraa.

Minusta Kolumbus-tematiikka, ja seikkailut Intiassa ja Karibialla olivat yhtä laiskaa kerrontaa kuin Anja Snellmanin romaanissa Rakkauden maanosat (2007). Tämä on ollut heikoin lukemani teos Snellmanilta, jonka tuotantoa olen vaihtelevasti arvostanut kovasti.

Ja kaikesta kielteisyydestä huolimatta annoin tälle romaanille Goodreadsissa kolme tähteä. Annoin kolme tähteä siksi, että teoksen kieli oli paikoitellen huikean osuvaa, että kertojan havainnot suruprosessista tuntuivat autenttisilta (varsinkin hänen yksinäinen, kaappiin unohtuneiden hääkakun jämien syöntinsä oli hieno kohtaus, johon samastuin täysillä) ja myös siksi, että tästä teemasta kirjoittaminen on äärimmäisen haasteellista sillä tavalla, että se voisi samaan aikaan miellyttää mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Minusta romaanin nykypäiväosuus oli kuitenkin rehellinen yritys kertoa, miltä puolison tai ex-puolison korjausprosessi voi toisesta osapuolesta tuntua. Ja ehkä siinä rehellisyydessään Ahava ei ole halunnut pohtia, kuinka teksti aukeaa itse transsukupuolisen lukijan silmissä. Hekään eivät ole heterogeeninen lukijamassa, joten on edelleen olemassa pieni mahdollisuus, että joku transsukupuolinen lukija on jopa pitänyt teoksesta. Jopa katoavan miehen viimeisestä selkäkarvan tupesta.

Miekkarikutsuja menneisyydestä

sokeistoHelsingin kuvia, osa 2. Edellisessä postauksessani arvioin Suomi 2017-romaanikilpailun voittajateoksen, Pauliina Lindholmin Komendantin (Otava, 2017), ja samaan syssyyn eteeni pongahti kilpailun toisen palkinnon voittajan, Tapani Tolosen esikoisteos Sokeisto (Otava, 2018). Kiinnostavan eri tyyliset romaanit, joissa kuitenkin joitain yhteisiäkin teemoja. Ainakin sijoittuminen Helsinkiin yhdistää, ja niukka ajallinen rajaus, eli keskittyminen yhteen vuoteen.

Sokeisto kertoo vuoden 1905 yleislakosta, mellakoista ja kansannousuista maassamme, jonka poliittinen kenttä oli jatkuvassa liikkeessä. Se kertoo työväenliikkeestä, sen hajanaisuudesta, yhteyksistä Venäjälle, venäläistämistoimenpiteistä ja niitä vastustavasta suomalaismielisyydestä. Se kertoo maan epävakaudesta, poliittisista murhista, salaliitoista, urkkimisesta ja vakoilusta. Ja myös politiikkaan sidoksissa olevasta hengellisestä etsinnästä, johon monet turvautuivat, kun eivät löytäneet itse työväenaatteesta tarpeeksi sisältöä elämäänsä.

Luulin, että nimi Sokeisto viittaisi poliittiseen slangiin, johonkin tuon ajan uudissanaan (vastaavaan kuin nykyaikana on esim. suvaitsevaisto) , mutta termi liittyikin kirjapainotekniikkaan. Varmasti nimeä voi lukija päässään makustella ja laajentaa haluamaansa suuntaan. Ehkä se viittaa tuon ajan työväestön puutteelliseen koulutukseen ja polittiseen lukutaidottomuuteen, ehkä valtaeliitin sokeuteen. Pidin nimen monimerkityksellisyydestä, sillä se voisi viitata myös painotyöntekijöiden parissa yleisiin neurologisiin vammoihin, väliaikaisiin sokeuskohtauksiin.

Kirjassa on monta avainhenkilöä, mutta päähenkilöksi nousee nuori latoja, Eetu Tonteri, joka on lähetetty 11-vuotiaana oppipojaksi Helsinkiin, koska tämän äiti ei uskonut hintelän ja omituisia sairaskohtauksia saavan pojan pärjäävän raskaissa maatöissä. Eetu tekee hidasta luokkahyppyään ruskeakaulaisista valkokaulaisiin, on kiinnostunut politiikasta ja henkimaailman asioista, ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.

Eetulla on heila Kaisu, johon hän on tutustunut kirjapainajien ja palvelijattarien yhdistysten yhteisellä kesäretkellä. Kaisu on palveluksessa lapsettoman tohtorispariskunnan luona, mutta hänellä olisi jo kiire naimisiin. Eetu on naima-aikeissaan auttamattoman hidas, eikä ehkä edusta miehekkäintä ”alfaurosta”. Kaisun luona käydessään hän tutustuu ohimennen tämän emäntään Kariniin, arvon tohtorinnaan, joka on auttamattoman epäkäytännöllinen ja introvertti. Yhteinen kiinnostuksen kohde heillä on henkimaailma, ja Eetu saa tohtorinnan kutsuttua teosofien kokoukseen Sörnäisiin.

Enempää en juonta paljasta, ja juonellisesti teos olikin jännittävä, jo dekkarinomaista kerrontaa lähestyvä. Vuosi 1905 on ollut maassamme kovin levoton ja käänteentekevä vuosi, joka mobilisoi kirjavaa kansaa kaduille ja liikehdintä sai aikaan myös paljon laittomuuksia. Kirja antoi ainakin itselleni hyvän peilin tutkia myös oman päivämme kansanliikkeitä.

Romaani tuntuu historiallisesti ja poliittisesti uskottavalta, ja takuulla taustatöitä on tehty huolellisesti. Tolonen taitaa myös tuon ajan sananparren ja stadilaisen ”sekakielen”, ja eittämättä tekstissä oli myös monia sellaisia vanhahtavia sanoja, joiden merkitystä saa märehtiä. Kirjoittajana Tolonen on dialogikeskeinen, mikä johtaa siihen, ettei historiallisia ilmiöitä pahemmin selitetä eikä maisemia tai tunnelmakuvia maalailla.

Kirjassa on siis tiiviyttä historiallisen kontekstin suhteen ja avaruutta juonen suhteen. Teoksessa on 81 lukua ja suuri patteristo henkilöhahmoja, joista puolen rooli on enemmän tai vähemmän statistin rooli. Minun ongelmani lukijana oli se, että koska en ole autonomian ajan historian spesialisti, en yksinkertaisesti muistanut esimerkiksi työväenliikkeen eri ryhmittymien nimiä ja sävyeroja. Ja olen kuitenkin opiskellut aikanani myös Suomen poliittista historiaa kohtuullisesti. Minusta oli mielenkiintoista lukea teosofisesti suuntautuneista työläisistä, mutta niiden muitten työväenyhdistysten ryhmien kanssa jäin aika kädettömäksi. Ja luulen, että kovinkaan moni lukija ei viitsisi taustoittaa lukemaansa edes sen vertaa kuin itse tein.

Vertaan teosta ehkä genrerajoja rikkoen Enni Mustosen tuotantoon, joka on huomattavasti viihteellisempi kirjailija kuin Tolonen. Mustonen on myös kirjoittanut tavallisen kansan mobilisaatiosta sortovuosina, mutta häntä lukiessani ei tullut fiilistä, että olisin nukkunut läpi historian opetuksen koulussa. Mustosen teoksista on minulla tullut paljon muita näppyjä, minkä vuoksi en ole saanut teoksia aina luettua loppuun (saati blogattua niistä) – mutta näpyt eivät liity historiallisten tai poliittisten tapahtumien kerrontaan. Mustonen on kontekstualisoinnissa antelias, kun taas Tolonen kuuluu toiseen ääripäähän, joka olettaa, että lukija on hyvin sivistynyt ja innokas ottamaan loputtomasti lisää selvää.

Rakkaustarinana teos toimiikin huomattavasti sujuvammin kuin kertomuksena poliittisesta mobilisaatiosta, mutta minusta se oli vähän harmi, koska kaikki poliittiset ainekset olivat jo koossa – tuntui vaan, ettei poliittista tarinaa kerrottu aivan loppuun saakka. Säätyerot ylittävän heterorakkauden lisäksi tässä rakastutaan venäläiseen vakoojaan ja torjutaan homoseksuaalin aateveljen kosintaa varsin väkivaltaisin keinoin. Seksuaalisuus on vahva voima, ja nuorison tarpeet ilmaista itseään ylittävät yhteiskunnan saneleman sovinnaisuuden rajoja, kuten kaikkina muinakin aikoina.

Toisin sanoen: Sokeisto vaikuttaa romaanilta, joka todennäköisesti tulee jakamaan vesiä. En näe siinä aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta tämä voi hyvinkin olla merkki laadusta. Molemmissa näissä lukemissani palkintoteksteissä ilahdutti tarkka ajallinen fokusointi, ja keskittyminen tavallisten ihmisten murheisiin. Sokeistossa tavallisen arjen merkitys oli vielä keskeisempi kuin Komendantissa, vaikka Tolonen ei tyylillisesti harrasta haltioituneen aistivoimaista luonnon ja ruumiillisuuden kuvausta.