West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Mainokset

Kun koko suku nöksähtää

Teos: Lasse Nousiainen: Itärajatapaus (Aula&co, 2019)

Vakavien ja painavien merkkiteosten väliin on hyvä lukea jotain humoristista, ja mikä parempi, jos huumori liittyy itäisiin ihmisiin. Lasse Nousiainen on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka Itärajatapauksen vedin eilen unta odotellessa yhdellä lukemalla. Kirjassa matkustetaan sukuloimaan Pohjois-Karjalaan, jossa sukulaisilla on tapana nöksähdellä toisilleen vähintään joka juhannus ja joulu.

Teoksen kertoja on Sami-koira, joka auton takapenkiltä tarkkailee ”isäänsä” Markoa ja ”äitiään” Hannaa. Lapsettoman pariskunnan elämässä koira on lapsen asemassa, eikä Markon veljen uskovaisuuteen taipuvainen perhe voi olla kommentoimatta suvun jatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Pekka-veli on muuttanut takaisin lapsuudenkotiin, josta Anneli-äiti on siirtynyt viettämään eläkepäiviä Joensuuhun, kätevästi lähelle keskussairaalaa. Mervi-sisko elää yksin syrjäisessä mummonmökissään ja kärsii kroonisesta alakuloisuudesta.

Markon lapsuudenmuistot voisivat olla kenen tahansa 70-80-luvuilla kasvaneen välisuomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin muistoja herättäen kaikuja yhtenäiskulttuurista. Kaiho yhtenäiskulttuuriin on myös voimallista Itäradiossa, jonka toimittaja Simo-Matti on kutsunut Markon puhumaan kirjailijan urastaan. Marko on provinssin näkökulmasta semi-julkkis, vaikka hän edelleen laskee jokaista tykkäystä Facebookin kirjailijasivullaan. Kuitenkaan radiossa ei olla kiinnostuneita Markon teoksista, vaan pelkästään ”kuulumisesta” itäisille juurille. Häneltä odotetaan painavaa sanaa itäisen elämäntavan paremmuudesta, mitä hän ei kerro, ja näin haastattelu floppaa ainakin suvun näkökulmasta.

Teos kertoo yhdestä vittumaisesta suvusta ja sukulaisten välisistä jännitteistä aikana, jolloin leppoisa sukulointi ei enää kuulu edes pohjoiskarjalaisten repertuaariin. Perinnekulttuurista on jäljellä vain ruoka, mutta vasta paistettuja piirakoitakaan ei tarjoilla vieraille. Lanttukukon laitosta syntyy vain riitaa, koska vegaani miniä ei suostu syömään sitä sianrasvalla höystettynä. Onneksi pakasteesta löytyy aina piimälettuja, joita voi syöttää nirsoille kaupunkilaisille, ehkä myös vinkkinä, että he voisivat jo lähteä. Ruoan näkökulmasta Nousiainen rikkoo myyttejä karjalaisten loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ehtoisuudesta.

Nauroin monessa kohdassa arjen pienille havainnoille, ja myös helsinkiläisten piensieluisuudelle, mikä ilmenee hyväntahtoisena ylenkatseena suhteessa maalaisiin. Vaikka Marko on ollut juuriltaan poissa koko aikuisikänsä, hän edelleen kiikkuu kahden kulttuurin välillä, ja kokee nostalgiaa tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Töölöläisvaimoa Hannaa kiinnostavat vain puolipaneelit ja käkikellot sisustuksellisessa mielessä, ja hän kokee tarvetta tehdä blogipäivityksiä kälynsä homssuisesta kodista.

Muistan eläneeni tuota vaihetta muutama vuosi sitten, jolloin olin koukussa Etuovi-sivuston Pohjois-Karjalan asuntoilmoituksiin. En vakavissani etsinyt asuntoa, vaan tutkin syrjäseutujen mummonmökkien ja homeisten rivarinpätkien estetiikkaa. Maaseudun konstailematon hirvenpääestetiikka kiinnostaa minua edelleen, mutta samalla koen oloni noloksi tirkistelijäksi. Pystyin hyvin samastumaan Hannaan, vaikka itse en ole helsinkiläinen vegaaniravintojan pitäjä, ja satun omaamaan maalaisia itäisiä juuria. (Aika moni itäinen sukulaiseni elää hulppeammin ja trendikkäämmin kuin minä, eikä kerää nurkkiinsa käkikelloja.)

Koen, että teos voisi olla mukavaa kesälukemista vaikka matkalla sinne itäisille juurille. Koiran näkökulma oli virkistävä, ja sekin varmasti lisää lukijakuntaa. Huumorikirjana teos ei onneksi liiku siellä täysin harmittomalla ”sydäntä lämmittävällä” osastolla, vaan henkilöhahmoissa on tarvittavaa särmää, ja pilkka osuu tasaisesti joka nilkkaan.

Vakavammalla tasolla teos kertonee tarinaa vahvasti jakaantuneesta kansasta, jossa toiselle puolelle elämä on pelkkää hifistelyä ja ”oikeanlaisten” tuotteiden kuluttamista, ja toiselle puolelle arjesta selviytymistä niissä totutuissa raameissa, joihin on sattunut syntymään. Pystytäänkö tätä railoa enää kuromaan umpeen, vai jatkuuko tämä teema loputtomiin, tai ainakin siihen saakka, kun Suvisalon kaltaisten paikkakuntien kunnantaloilta on viimeiset valot sammutettu?

Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.