Painavaa asiaa avustajan roolista

kerro_minulle_jotain_hyvaa98361Viikonloppuna asioin Hämeenkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin pari superhalpaa löytöpisteen teosta, mutta myyjä koetti saada minua hankkimaan Jojo Moyesin uusimman suomennetun teoksen Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015). Sattuikin niin, että olin juuri lukenut ko. teoksen englanniksi. Jonon pysyessä minimaalisena vaihdoimme muutamia näkökulmia. Mikään ei ole niin herkullista kuin saada kirjanmyyjän näkemys kauppaamastaan teoksesta. Hän sanoi, ettei uskalla tutustua Moyesin aiempiin teokseen, sillä tämä viimeisin oli koskettanut häntä niin syvästi. Ei uskonut, että aiemmat voisivat olla yhtä hyviä. Ei tuntunut markkinointipuheelta, vaan aidolta henkilökohtaiselta statementilta. Ja onhan se hienoa, jos kirja koskettaa syvältä ja aidosti.

Teos on siis hyvin kuuma peruna äitienpäivän kirjamarkkinoilla. Voisin kuvitella monen ikäisten äitien pitävän tästä. Omakin äitini olisi taatusti lukenut tämän, jos olisi elossa.

Me Before You (2012, Penguin) ei ole uusi Pygmalion/My Fair Lady, vaikka asetelma saattaakin ulkoisesti siltä vaikuttaa. Jopa teoksen nimi saattaa herättää tunteita. Itse en edes ilman ennakkosuositusta tarttuisi teokseen, jonka nimi on näin simppeli. Ehkä teos olisi saattanut herättää huomioni korkeintaan lentokentällä, jos odotusaika olisi ollut monta tuntia. Alkuperäinen reaktioni oli: taas yksi narsistiseksi nimetyn ex-puolison stalkkausoperaatio?

Teos on kaikkea muuta kuin tätä. Tapaamme Loun, joka on työskennellyt kotikuntansa ainoassa kahvilassa koulusta valmistuttuaan. Lou edelleen asuu vanhempiensa luona 27-vuotiaana. Hän tuo kortensa kekoon talouteen, jossa äiti on työtön ja isoisän omaishoitaja, isä pelkää potkuja ja sisko koittaa elättää vauvaansa samalla suunnitellen paluuta yliopisto-opintoihin. Loun itsenäistyminen ei oikein ole edes ollut tapetilla, sillä työ kahvilassa ei riitä oman asunnon vuokraan. Hänen poikaystävänsä harrastaa intohimoisesti triathlonia, eikä yhteen muuttaminen ole ollut pitkiin aikoihin ajankohtaista.

Kahvilan lopettaessa toimintansa Lou päätyy mystisen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on neliraajahalvaantunut jäätyään moottoripyörän alle, ja vammaisen asemaan alistuminen on hänelle poikkeuksellisen vaikeaa, onhan hänellä takanaan menestynyt business-ura ja extremeurheilutausta. Koska Will on varakkaasta perheestä, hänen hoitonsa on hoidettu mahdollisimman diskreetisti. Hän asuu vanhempiensa pihaan rakennetussa esteettömässä design-tallissa, mutta mikään kodin yksityiskohta tai puutarhanäkymä ei tuota hänelle iloa. Vanhempiensa kanssa Will on tehnyt sopimuksen puolen vuoden miettimisajasta – ajasta, joksi häntä hoitamaan palkataan nuori ja nätti Louisa, jonka tarkoituksena olisi palauttaa miehen elämänhalu keinolla millä hyvänsä.

Muuten hyvä, mutta Loulle ei kerrota Willin oikeasta tilasta pestiin astuessaan. Enempää en juonta paljasta, mutta kieltämättä nämä rikkaiden kotkotukset ja erityisoikeudet panivat minunkin vereni kuohumaan. Positiivista teoksessa olikin sen aiheuttavat moninaiset tunteet. Turhautuminen ja raivo olivat enemmän pinnalla kuin nyyhkyromantiikka. Romanssin ainekset teoksessa ovat jokseenkin ilmiselvät tai ennalta-arvattavat – kiinnostavampaa on avustajan arkisen työn kuvaus. Willin ja Loun yhteiset retket vaativat Loulta uskomattomia ponnistuksia. Esteettömyys ei toimi sielläkään, jossa sitä mainostetaan. Lopulta hänen on helpompi kärrätä hoidettavansa Seychelleille kuin paikallisiin raveihin.

Lähipiiri suhtautuu Loun työhön ja sen eettisiin ongelmiin kirjavasti. Jos teosta lukee tyttö tapaa pojan -asetelman ulkopuolella, sen asettamat kysymykset ovatkin kimurantimpia. Moyes on tehnyt huolellista taustatyötä neliraajahalvaantuneiden ongelmista ja tukimuodoista. Kerrankin oli ihan mielenkiintoista lukea virtuaalisten palstojen viestejä, sillä ne kertoivat paljon vertaistuen merkityksestä.

Kiinnostavinta teoksessa on Loun persoonan muutos ja itsensä löytäminen varsin epäkiitollisessa duunissa. Hänellä ei ole 27 vuoden ikään ollut elämässään lainkaan tavoitteita. Kukaan ei ole kertonut hänelle, että työ voisi merkitä muutakin kuin minimitoimeentuloa. Hänen ainoa intohimonsa liittyy vaatteisiin, joten hänen kuuluisi päästä vaatesuunnittelukurssille, mutta kukaan ei kannusta häntä. Onko Lou peräkammarin tyttö? Ja kuinka elämäänsä kyllästynyt vammainen mies voi auttaa häntä muuttamaan elämänsä suunnan?

Ja sitten taas tultiin nenäliinakysymykseen. Suhtaudun hirvittävän ilkeästi naistenlehtien arvioihin, joissa lukijaa kehotetaan varustautumaan nenäliinapaketilla. Perkele, minähän itken silloin, kun itkettää, mutta en, jos Cosmon toimittaja niin vinkkaa! On lukijoiden aliarvioimista tunkea se nenäliinaviesti kirjan kanteen! Brittien markkinointikeinot ovat raivostuttavia!

Summa summarum: teos oli paljon parempi kuin luulin. Chicklitin kaavassa kuitenkin pysytään, ja ehkä siksi sanoja on tässä liikaa. Moyesilla on kuitenkin painavaa asiaa, myös naisten matalapalkkatöistä. Kyllä hän tuo näkymätöntä työtä näkyväksi. Paljon hän kertoi naisista, joita ei yleensä arjessaan huomata. 

Orpo elinluovuttaja kertoo

never-let-me-go-movie-poster-1Kazuo Ishiguro-haasteen kolmannella rastilla. Never Let Me Go (Faber&Faber, 2005, suom. Ole luonani aina) on nähtävästi hankittu muutama vuosi sitten Frankfurtin lentoasemalta, kun meillä oli puolen päivän ikävystyttävä odotus matkalla Lissabonista Helsinkiin. Teos oli jo silloin massiivinen bestseller, jonka kaverit olivat suistuttaneet maasta taivaaseen. En päässyt teoksen imuun silloin, vaikka Frankfurtin lentoasema on yksi Euroopan ikävimmistä eikä pahemmin houkuttele edes ihmisbongaamiseen. Nytkin kirjan lukemisessa on mennyt kuukauden päivät. Vihdoin pääsiäisaamuna sen salaisuus aukesi ja luin sen kepeästi loppuun yhdeltä istumalta.

Teoksessa on 31-vuotias kertoja Kathy, joka on ollut syntymästään orpo ja kasvanut sisäoppilaitoksessa Hailshamin pikkukaupungissa, Sussexissa. Sisäoppilaitos on ollut suljettu yhteisö, josta lapset eivät ole päässeet retkille ulkomaailmaan. Lapset kasvavat teini-ikäisiksi ja alkavat kysellä kinkkisiä kysymyksiä alkuperästään ja laitoksessa olon tarkoituksesta. Ishiguro kirjoittaa kaikesta mystisesti niin, että juoni paljastuu tarkemmin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen – alussa seurataan vain lasten kasvua ja heidän kompleksisia ystävyyssuhteitaan. Koulukiusaamista sivutaan monesta perspektiivistä. Käy ilmi, etteivät kaikki lapset ja nuoret koskaan täysin tajua olevansa kloonattuja tulevaisuuden elinluovuttajia, vaan ainoastaan fiksut lapset tietävät kohtalostaan. Tyhmiä ja tietämättömiä kiusataan. Koulun opettajat puhuvat tulevaisuudesta epäsuorasti hyssytellen. Kauhun ilmapiiri rakentuu erilaisten juorujen ja huhujen ympärille. Ainoa selkeä viesti tulevasta on tietoisuus, etteivät nuoret tule koskaan saamaan lapsia, mutta siitä huolimatta heillä on oikeus nauttia seksistä ja seurustelusta mielellään kaltaistensa kloonattujen kanssa ennen kuin alkavat luovuttajiksi. Jos nuori on vakaassa parisuhteessa parikymppisenä, huhun mukaan hän voi saada lykkäystä luovuttajan tehtävästä muutamaksi vuodeksi.

Ajankohta sijoittuu 70-luvun lopulta 2000-luvulle. Pääosa juonesta tapahtuu 80-luvulla, jolloin nuoret saavat käyttöönsä Walkmaneja ja saavat myös katsoa ensimmäistä kertaa videoita. Reaalimaailman ajankuvaa tässä on kuitenkin vähän, sillä nuorilla ei ole kontaktia keneenkään yhteisön ulkopuoliseen henkilöön medioiden ulkopuolella. Koulun päätyttyä he muuttavat pariksi vuodeksi asumaan itsenäisesti syrjäiseen mökkikylään, josta he saavat tehdä retkiä kaikkiin niihin maakuntiin, joista sisäoppilaitoksen maantiedon tunneilla kerrottiin. Retkellä Norfolkiin jengi kokee nähneensä Ruthin soluluovuttajan toimiston ikkunasta, mutta koko asiasta keskustelu saa aikaan ikävää draamaa. Muutenkin tässä seikkaillaan Britannian unohdetuissa kolkissa, suljetuissa lomakeskuksissa ja jättömailla. Näkökulma saarivaltioon on sopivan vinksahtanut makuuni.

Nuorten toiminta hämmentää, sillä kukaan heistä ei nouse kapinaan heitä sortavaa järjestelmää vastaan. Mitään pakosuunnitelmia ei nouse, vaan he tuntuvat alistuvan kohtaloonsa pohtien rationaalisesti systeemin sisäisiä vaihtoehtoja. Ilmeisesti he eivät ole tietoisia muista maista tai rahan keräämisestä laiva- tai lentolippuja varten. Tulee mieleen, elävätkö he osittain huumattuina vai onko kloonauksessa heihin asennettu joku alistumisgeeni. Yksi vaihtoehto voisi olla, että heille syötetään heidän tietämättään jotain ”jarrua”, joka lopettaa radikaalit aikeet. Kaikki henkilöt suhtautuvat hengenvaarallisiin elinluovutuksiin suht tyynesti. Mielikuvitus vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ei vain ole kasvanut heissä edes idun muotoon.

Postkoloniaallina kertojana Ishiguro tekee tässä sen, mihin intialaistaustainen kirjailija Vikram Seth keskittyi 1990-luvulla ja jota Hanif Kureishikin on joissain romaaneissaan tavoitellut: teoksessa ei ole ainuttakaan etniseen vähemmistöön kuuluvaa henkilöä, vaan se kertoo valkoisista englantilaisista. Erikoista tässä tietysti on, etteivät nämä valkoiset englantilaiset ole koskaan eläneet perheessä eikä heillä ole sukuhistoriaa. Japanilaisista vaikutteista pois oppiminen on varmasti ollut tärkeää kirjallisen uusiutumisen suhteen. Teoksen kielikin on täysin erilaista kuin aiempien. Kathy, Tommy ja Ruth ovat hyvin tavallisia nuoria, jotka puhuvat arkista kieltä – siitä huolimatta, että he tuntevat länsimaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen historian valovuosia paremmin kuin keskiverto brittikoulun kasvatti.

Kirja voisi kiinnostaa erityisesti hoitoalalla työskenteleviä. Puolet teoksesta keskittyy henkilökohtaisen avustajan työhön ja sen etiikkaan. Todennäköisesti henkilökohtaisen avustajan toimi on myös Britanniassa yleisesti tarjottu homma nuorille vähän koulutetuille työnhakijoille. Tässä avustaminen tapahtuu emotionaalisesti ladatuissa ääriolosuhteissa, mutta Ishigurokin tuntuu kysyvän: missä menee raja avustajan ja autetun suhteessa? Onko hyvä asia, jos avustaja tuntee avustajan läheisesti tai on jopa tämän paras ystävä?

Yhteiskunnalliseksi dystopiaksi Never Let Me Go on arkinen. Kerronnassa hämäsi eniten se, että poliittinen kuvio alkaa paljastua vasta viime sivuilla. Tässä ei seikkailla täysin totalitäärisessä systeemissä, vaan aika lailla samassa kapitalistisessa Englannissa, jonka monet muistavat lähimenneisyydestä. Hiljentämisen ilmapiiri johtuu siitä, että 1990-2000-luvuille tultaessa kansakunta häpeää ihmiskloonauksen historiaa ja haluaa luurangot takaisin kaappiin. Jollain tasolla teos muistutti minua Margaret Atwoodin ikimuistoisesta teoksesta The Handmaid’s Tale, mutta siinä reproduktioon liittyvät kysymykset esitettiin suoremmalla ja pelottavammalla kielellä. Ishiguro operoi isojen lääketieteen etiikan kysymysten parissa hienovaraisesti ja vähäelkeisesti, näyttäen enemmän potilaiden ja uhrien arkista kokemusmaailmaa kuin poliittista systeemiä, joka on tehnyt moisesta riistosta mahdollista. Olisin kaivannut lisää poliittisia kierroksia. Muilla tasoilla kerronta toimi paremmin. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin Ishiguron Japaniin sijoittuneista teoksista enemmän.

PS: Neljäntenä rastina jäljellä vielä Me orvot, jossa ei palata Japaniin vaan 1930-luvun Kiinaan.