Pitääkö Balilta palata kotiin?

matka yli onnenKeski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.

Oppimisen ja himon ylistys

john_williams_stonerJohn Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Varo kundaliinikriisiä!

VaiheessaHenkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.

Ihmisen henkisestä horoskoopista

June horoscope imageJos tänään aiemmin luin ihmisen itsekasvatusopasta läpällä, nyt vakavampaan asiaan. Edessäni on suomalaisen kristosofin, J.R.Hannulan (1973-1956) teos Henkinen horoskooppimme (alk.1959, 3. painos 2008, Kristosofinen kirjallisuusseura, Tampere). Vaikka olenkin koko aikuisikäni liikkunut antroposofien, teosofien ja kristosofien vaikutuspiirissä, näiden sofioiden syvällinen merkitysero ei ole minulle vielä valjennut. Tähän teokseen tartuin ennakkoluulottomasti sen kiinnostavan nimen ja lyhyyden vuoksi.

Haluattepa tai ette uskoa planeettojen tai tähtimerkkien vaikutukseen ihmismieleen ja sen kehitykseen, suosittelen teosta luettavaksi sen selkeyden ja totaalisen epäfanaattisuuden vuoksi. Perussanoma tuntuu hyvin ajankohtaisena juuri näinä päivinä, kun ihmiset tuntuvat keskittävän entistä enemmän energioitaan uskonasioista vääntämiseen. Jokainen meistä voi löytää oman henkisen tai ikuisuushoroskooppimme, joka ei ensisijaisesti määrity syntymämme planeetallisten olosuhteiden kautta, vaan meillä itselläkin voi olla siinä jotain tekemistä.

Kristosofien mukaan Jumala ja hänen poikansa välittävät puhdasta aurinkoenergiaa, ja siksi jokainen ihminen syntyy Jumalan kuvaksi, auringosta. Pieni lapsi pysyy Jumalaa lähimpänä Merkuriuksen kiertoradalla, ja ikääntyessään loittonee kohti Saturnusta. Ihmiskunnan eri ammatit ovat esimerkkeinä erilaisista energioista ja kyvyistä, joita ihminen voi joko vaalia tai tuhlata. Kaikilla planeetoilla ja kaikissa toimissa on olennaista pysyä planeetan sisäradoilla, mahdollisimman lähellä Kristusta.

Aina se ei ole mahdollista: esimerkiksi taiteiden alalla toimivien Venuksen seuraajien on osattava luoda taidettaan sekä hurmioitumisen että surun kautta, mutta jos taiteilija harhautuu liian kauaksi ulkoradalle palvomaan kaikkea, mikä on likaista ja alhaista, häneltä saatetaan ottaa koko talentti pois. Vastaavasti varsinkin aloittelevilla taiteilijoilla rakastumisen kokemus saa usein aikaan sietämättömän naiivia materiaalia, joka voi tavoittaa vain toiset samassa tunnetilassa elävät. Mikäli taidetta luodaan elämän palvelemiseksi, silloin siinä on ilon ja murheen elementit vuoropuhelussa keskenään, kuten Platonin Pidoissa.

On ammatteja, joissa ihminen työskentelee enemmän elämän alkuvoimien kanssa ja toisia, joissa inhimillinen järki ja yhteiskunnallisten lakien valvonta korostuvat tuotannon sijasta. Taiteilijat ovat lopulta aika lähellä ihmisen alkuvoimia, mutta vielä lähempänä niitä ovat viljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset, jotka tuottavat konkreettista työn tulosta joka päivä. Kauimpana auringosta ovat poliisit ja tuomarit Saturnuksen radallaan ja toiseksi kauimpina opettajat, papit ja lääkärit Jupiterin radallaan. Hannulan mukaan ihmisen syntymähoroskooppi saattaa vaikuttaa ”yhteiskunnallisen palveluksen” eli siviiliammatin laatuun ja mahdollisuuksiin, mutta erityisesti henkisen elämän puolella ihmisellä on enemmän pelivaraa vaikuttaa kohtaloonsa.

Tuntuisi siltä, että tällä universaalilla viisaudella (jonka juurien täytyy olla Intiassa, mutta joka on kiertänyt ympäri maailmaa ja ottanut paikallisia vaikutteita mukaansa) voisi hyvinkin olla hyötyä nuorten (ja miksei vanhempienkin) ammatinvalinnassa – ainakin Hannulan esitys tuntuu helpommalta ymmärtää kuin monet ammatinvalinnan psykologiset testit. Kun viimeksi sellaiset tein alkuvuodesta, sain ykkösammateikseni elokuvakäsikirjoittaja ja dramaturgi. Ei paha, oikeastaan kovinkin hyvä, mutta kovin syvällistä analyysia taipumuksistani en tietokonevälitteisen ohjelman kautta saanut.

Tämä taisi olla ensimmäinen horoskooppikirjani, joka tuntui ”selvältä pässinlihalta” ja jossa ei ollut minkäänlaista kaupallista tai populaaritieteellistä fiilistä. Hannula oli kristosofisen liikkeen perustajajäsen heidän erottuaan Ruusu-Rististä vuonna 1940, mutta nuorempana miehenä hän oli vaikuttanut teosofeissa oppi-isänsä Pekka Ervastin rinnalla. Tämän teoksen ymmärtämiseksi suuntausten ristiriidat ja toisistaan eroamiset eivät kuitenkaan ole olennaisia. Vietin näiden 39 sivun ääressä oikein virkistävän ja ajatuksia herättävän torttukahvihetken tänään.

 

 

Jokamiehen oma Afrikka

Bellow in Africa

Nobelisti Saul Bellow (1915-2005) on minulle tuttu kirjailija lähinnä englantilaisen filologian opinnoista, jolloin pidin häntä elämänfilosofisesti anteliaana, mutta silti kuivana kertojana. Sattuipa sitten niin, että toinen lukemani Bellow’n teos, Sadekuningas (Henderson the Rain King, 1958), vei minut mukanaan Itä-Afrikkaan keskelle sadetansseja ja initiaatioriittejä, jotka pursusivat elämäniloa ja lihallisuutta. Jos tätä teosta vertaa esim. tänne jonkin aikaa sitten arvioimaani Hemingwayn Afrikan vihreisiin kunnaisiin, kyseessä on monisyinen ja deskriptiivinen aistillinen ilotulitus. Teos ei kuitenkaan imaissut minua mukanaan yhdeltä istumalta, vaan luin sitä pieninä paloina nelisen kuukautta. (Minulla on siis käynnissä Keltainen kirjasto-projekti. Haluaisin myös hyllyyni yhden puhtaan Keltainen kirjasto-rivin, sillä Penguinin oransseja teoksia taitaa olla jo hyllyllinen.)

Henderson on keski-ikäinen romuluinen, lievästi alkoholisoitunut hahmo, perintörikas vapaaherra, joka on toista kertaa naimisissa. Molempien vaimojen kanssa on ollut omat vääntönsä, mutta toista vaimoa Lilyä hän rakastaa aidosti. Tästä huolimatta hänellä on tapana uhkailla perhettään itsemurhalla. Eräänä päivänä hänen sisällään alkaa soida mantra tahdon tahdon tahdon, jota seuratessaan hän päätyy Afrikkaan. Pian hän karkaa länsimaisesta seurueestaan ja palkkaa palvelijakseen arnew-heimoon kuuluvan Romilayun. Tyypillisen kehitysromaanin kaavan mukaan Henderson pakotetaan kohtaamaan omat henkiset lukkonsa ja onnellisuuden esteet.

Arnewien parissa Henderson pyrkii levittämään länsimaista rationaalisuutta epäonnistuen katastrofaalisesti. Heimon ainoaan sadevesisäiliöön on pesiytynyt sammakkojen yhdyskunta, ja arnewit pitävät vettä käyttökelvottomana, kirottuna. Heimo mieluummin kärsii nälänhädästä ja antaa karjansa kuolla kuivuuteen kuin käyttäisi saastunutta vettä. Pettyneenä Henderson pyytää palvelijaansa kuljettamaan hänet eteenpäin toisenlaisen porukan luo, ja hän päätyy wariri-heimon hoviin kunniavieraaksi kuningas Dahfulle. Dahfu on eksentrinen tapaus, joka elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa uskoen, että leijonat ovat hänen omien edesmenneiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Dahfu haastaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä ja ihmiskunnan yhteneväisyydestä ja eroista; samalla hän kertoo menneisyydestään lääketieteen opiskelijana Syyriassa. Kenian viidakoista Henderson löytää kumman kansainvälisiä maailmanmiehiä, jotka puhuvat monia kieliä ja osaavat kyseenalaista länsimaisten ylemmyydentuntoa. Mies myös initioidaan sadekuninkaaksi, mutta Dahfun menehdyttyä hänen on paettava waririen parista sillä uhalla, että hänet, valkoinen mies, kruunattaisiin uudeksi kuninkaaksi.

Bellow kirjoittaa heimojen traditioista uskottavasti, ehkä siksikin, että nuorena miehenä hän opiskeli antropologiaa, mutta myös siksi, että Hemingwayn tavoin hän matkaili leijonanpyydystyssafareilla. Tässä ei kuitenkaan keskitytä simban ampumiseen, vaan Henderson joutuu kirjaimelliseen leijonaterapiaan kuninkaan ohjauksessa. Hän joutuu imitoimaan  leijonan liikkeitä ja karjuntaa harjoituksissa, joiden Dahfu uskoo olevan miehen parhaaksi. Dahfun heimostakin suuri osa pelkää kuninkaan harjoittamaa magiaa, jopa kuninkaan äiti käy varoittamassa Hendersonia poikansa puuhailuista.

Ehkä teoksen filosofinen anti jokseenkin peittyi hyperaktiivisen kohkaamisen alle, mutta romaanista jäi käteen yksi sitaatti, jonka nerokkuutta olen ihaillut:

“I am a true adorer of life, and if I can’t reach as high as the face of it, I plant my kiss somewhere lower down. Those who understand will require no further explanation.”

Impulsiivinen ja hedonistinen Henderson siis oppii Afrikassa tyytymään vähän vähempään ja viivyttämään tarpeidensa tyydytystä. Kiinnostava anekdootti kirjan kustannuksessa oli, että jo ennen romaanin julkistamista Bellow varoitti lukijoitaan lukemasta teosta liian symbolisella tasolla ja kehotti heitä keskittymään enemmän juoneen ja itse seikkailuun. Tämä lienee viisasta, sillä teos pursuaa symboliikkaa joka sivulla ja kaikista nurkista. Olisin siis nauttinut tästä enemmän, jos tässä olisi ollut puolet vähemmän kamaa.

Matkailusta kiinnostuneena sytyin Bellow’n matkassa eniten Lamun kaupungista, joka sijaitsee saarella Kenian itärannikolla ja on nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Lamu on samantyyppinen arabialaisvaikutteinen maustesaari kuin Tansanian puolinen Sansibar, mutta lähempänä mannerta ja siksi helpomman matkan päässä. Kenian peräkylien miehille Lamu on kirjassa sivistyksen huipentuma ja shangri-la, jossa he ovat käyneet oppimassa maailman kieliä ja oppimassa ”tavoille”. Lamun kasvatit puhuvat tässä englannin, ranskan ja portugalin sekakieltä, muistelevat kahviloita, musiikkia ja tyttöjä kaiholla nauttien keikaroinnista.

Henderson siis luo oman Afrikkansa päänsä sisälle ja afrikkalaiset luovat Pariisinsa Lamulle. Afrikkaan liittyviä kliseitä ja myyttejä Bellow uusintaa siinä missä murtaakin. Lukijalta odotetaan joustavaa mieltä eikä liian poliittisen korrektia lukutapaa.

 

Naurujoogaa bensiksellä

Millman warriorDan Millman (s. 1946) on Suomessa heikosti tunnettu henkisen kasvun opettaja ja kirjailija, jonka esikoisteokseen Way of the Peaceful Warrior (1980) sain tutustua oikeaan aikaan. Juuri nyt kaipasin jotain korkealentoista henkistä tekstiä – tai Putouksen Heikkis-Jamoa lainaten, inspiroivaa pellekoulutusta pärnulaiseen tyyliin. Juuri nyt en kaipaa tekstejä, joissa massamurhataan, koulukiusataan, viillellään, sekaannutaan alaikäisiin tai suoritetaan armomurha syöttämällä huumattua Jacky-vanukasta dementoituneelle puolisolle. Nimim. Lionel Shriverin Poikani Keviniä ja Riikka Pulkkisen Rajan tv-dramatisointia edelleen kelaava. Nyt kaipaan kirjoja, jotka eivät revi sielua rikki, vaan ruokkivat sitä.

Teos on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta päähenkilö on parikymppinen Dan, jonka elämän koordinaatit muistuttavat läheisesti Millmanin omia. Dan on parikymppinen opiskelija Berkeleyn yliopistossa 60-luvulla, jolle elämä hymyilee ulkoisesti. Hän on menestynyt voimistelija, joka on erikoistunut akrobatiaan – treenit vievät leijonanosan hänen ajastaan. Koska hänestä kirjoitetaan lehdissä, naisiakin pyörii nurkissa. Tenteistäkin hän selviää kohtuullisesti, ottaen huomioon kuinka vähän hän voi akateemisiin opintoihin panostaa.

Eräänä yönä hän herää painajaiseen viikatemiehestä ja on niin nälkäinen, että lähtee etsimään murkinaa yön yli auki olevalta bensa-asemalta. Bensiksellä häntä palvelee valkohapsinen mies japanilaisissa sandaaleissa – sama mies, joka esiintyi hänen painajaisessaan pelastajana. Dan päätyy bensiksen kodinomaisiin sosiaalisiin tiloihin surrealistiseen paikkaan ja aikaan, jossa hänet initioidaan soturiopiskelijaksi. Opinnot eivät kuitenkaan suju mutkattomasti, vaan Dan sortuu joka askeleella jackass-temppuihin, jotka muistuttavat hänen luonteensa ja elämänsä sovinnaisuudesta ja tavanomaisuudesta.

Koska opettaja ei koskaan esittäydy Danille reaalimaailman henkilönä, jolla on historia, hän alkaa kutsua tätä Socratesiksi, mutta välillä mies kulkee myös Marilynin lempinimellä (viitaten tämän blondiin kuontaloon). Sokraattista dialogia teos onkin pullollaan. Socrates kulkee Danin rinnalla läpi urheilu-uran kohokohdat opettaen tälle meditatiivista keskittymistä ja itsensä ylittämistä. Voitoista huolimatta Danin elämä tuntuu ulkokohtaiselta. Hän valmistuu ajallaan, menee naimisiin, itkee häissään tyhjyyttään, alkaa henkivakuutuskauppiaaksi ja saa lapsen tietoisena edessä siintävästä erosta ja henkisestä uupumuksesta.

Tarinan yksityiskohdat tuntuvat hämmentävän moderneilta suomalaisesta perspektiivistä: tässä kokataan tofua, ylistetään raakaruoan paremmuutta, harrastetaan detox-kuureja ja nauretaan henkisen kasvun tuotteistamiselle, korneille teepaidoille ja muille oheistuotteille, jotka syntyvät ”minän” parantamisen teollisuudessa. Dan kokee välillä sosiaalista eristäytymistä luovuttuaan alkoholista ja roskaruoasta, ja seksistä pidättäytyminen aiheuttaa omia komplikaatioitaan. Tässä ei pyritä absolutismiin millään elämän saralla, mutta etsitään balanssia nautintojen ja niistä luopumisen väliltä.

Tämä oli yksi selväpäisimmistä ja hauskimmista henkisen kasvun oppaista, joita olen koskaan lukenut. Tässä on zenbuddhalaisia pohjamutia, mutta mihinkään uskontoon tai opinkappaleeseen ei takerruta. Ei tässä naurujoogasta puhuta, mutta erityisesti kuvaukset bensa-aseman yövuoroista naurattivat minua kaikessa absurdiudessaan. Bensiskohtauksissa oli kökköä yliluonnollisuutta, joka muistuttaa c-luokan tieteisleffoista. Kirjasta onkin tehty elokuva, mutta en tiedä haluanko nähdä sitä. En siis ollut vaikuttunut tarinan visuaalisista efekteistä, vaan pikemminkin kertojan äänestä.

Vertaan teosta automaattisesti Paulo Coelhon Alkemistiin, jossa vastaavanlaista matkaa tehdään länsimaiden näkökulmasta eksoottisemmissa puitteissa. Tässä pysytään enimmäkseen Kaliforniassa – vasta loppumetreillä rauhallinen soturi lähtee matkalle maailman ympäri löytäen lopulta totuutensa Sierra Nevadan vuoristossa. Millman ei keskity eksoottisten maisemien kuvaukseen, vaan puhtaasti sisäiseen matkaan. Silti hihkuin onnesta siinä vaiheessa, kun päähenkilö Dan istui Cascaisin kalastajakylän rannalla Portugalissa pohtimassa matkansa viimeistä siirtoa. Samainen kylä on vaikuttanut minuun henkisesti niin syvältä, että olisin valmis muuttamaan sinne pysyvästi.

Alkemisti teki minuun vaikutuksen alle kolmikymppisenä, mutta kyynisenä nelikymppisenä luultavasti en saisi siitä uudestaan vastaavia kicksejä. Millmanin teoksessa on sopivaa kyseenalaistamista ja itseironiaa elämää enemmänkin nähneille ja maailmantuskissa marinoituneelle; ehkä Coelho on kaunokirjallisesti taitavampi kertoja, mutta Rauhallisen soturin tie tuntui pyyteettömämmältä narratiivilta.

Globaalia tätimagneetti Paulo Coelhoa en voi suositella nuorisolle, varsinkaan nuorille miehille, mutta Millmanin teos voisi upota sellaiseenkin poikaan, joka ei normaalisti lue kirjoja, saati henkisen kasvun oppaita. Ehkä tämä selittää teoksen suosion – sillä on potentiaalia puhutella epätodennäköisiä yleisöjä.

PS: Millmanilta näyttää tulleen myös yksi suomennettu teos: Kaksitoista porttia eheään elämään (WSOY, 2000).

Seitsemän askelta kohti kotia

kaija_juurikkala2-e1360592208604Kaija Juurikkala (s. 1959) on tunnettu lukuisista lasten ja varhaisnuorien elokuvistaan, mutta viime aikoina hän on tullut julkisuuteen näkijänä ja henkisen kasvun kirjailijana. Vuodesta 2008 hän on myös pitänyt miehensä Juha Juurikkalan kanssa perhekotia Etelä-Savon Mäntyharjulla.

Ironista kyllä, juuri kun edellisessä postauksessa pääsin lesoilemaan itämaisvaikutteisesta henkisestä kirjallisuudesta luopumisesta, eteeni pomppasi taas uusi sisäisiä matkoja suitsuttava teos.  Juurikkalan Varjojen taika. Matka edelliseen elämään  (2011, LIKE) ei alleviivaa kuulumista mihinkään tiettyyn uskontoon, hengelliseen suuntaukseen tai traditioon, mutta rivien välistä on löydettävissä erityisesti zenbuddhalaisia ja alkuperäiskansojen shamanistisia virityksiä. Poppisosaston puolelta Juurikkala siteeraa erityisesti Paulo Coelhoa ja hyvin henkisistä seksioppaistaan tunnettua Thomas Moorea. Seuraava looginen lähdeviite tällä tiellä olisi varmaan edesmennyt jesuiittapappi-guru Anthony de Mello, jonka Havahtuminen-teos on herättänyt postuumistikin pahennusta Vatikaanivaltiossa. Coelho-sitaatista jo ensimmäisen luvun sisäänheittona olin automaattisesti ärsyyntynyt.

Luin teoksen yhdeltä istumalta tammikuisena sunnuntaipäivänä, ja vaikka en koe ympäröivää todellisuuttani Juurikkalan tavoin, lukukokemus oli virkistävä ja eheyttävä. Teoksessa Juurikkala kuvaa henkistä matkaansa omiin näkijän kykyihinsä ja fyysistä matkaa Kiotoon, Japaniin, keskelle kirsikankukkien juhlaa ja vastauksia hänen entisestä elämästään. Juurikkalan kustannustoimittaja LIKE:llä on kuvaillut häntä ”hörhöimmäksi tapaamakseen ihmiseksi”, mutta myönteinen julkaisupäätös kertoo omaa tarinaansa. Juurikkalalta ei ainakaan puutu uskallusta, ja teksti tuntuu perinjuurin rehelliseltä.

Minusta tässä kirjassa huikeinta oli Japanin-matkan suunnittelun ja itse reissun kuvaus, ja Juurikkalan matkan aikana (ja osittain jo ennen matkaa) lahjaksi saama kertomus itsestään Ichi-tyttönä, joka kuoli nuorena kalligrafiaopettajansa hyväksikäyttämänä. Monihan voi pitää tätä ennettä tai näkynä silkkana psykoosina, mutta koska Juurikkala kykenee kertomaan matkanteostaan tarkkaan myös tämän päivän tasolla, nauttien maisemista, tarkkaillen ohikulkijoita, psykoosiselitys ei kuulosta vakuuttavalta. Hassuna yksityiskohtana Juurikkalan matkan suunnittelussa oli, että hän antoi itselleen luvan varata lentoliput vain, jos löytäisi eräästä helsinkiläisestä liikkeestä valkoisen tai harmaan villatakin alle 20 eurolla. Takki löytyi hopeanvärisenä ja siinä oli ystävien mukaan kimonomainen leikkaus. (Moni meistä varmaan salaa harrastaa vastaavaa maagista ehdollistamista arjessaan, muttei kehtaa kertoa siitä muille. Itselläni on muutamia vastaavia kokemuksia – olen käyttänyt vastaavia arkisia sattumuksia vaikeita päätöksiä tehdessä, mutta en pidä tästä kovin suurta meteliä.)

Toinen edellisiin elämiin liittyvä teema liittyi sairastamiseen ja kivun kokemukseen. Juurikkala uskoo, että myös kipu on viesti edellisestä elämästä, ja hänen omat jatkuvat virtsatientulehduksensa kertoivat epävarmuudesta seksuaalisuuden alueella. Japanissa hän lähtee ”kaatamaan karhua”, eli työstämällä edellisestä elämästä saatuja viestejä hän onnistuu selättämään alkavan virtsatientulehduksen käyttämällä henkisiä voimiaan. Mikä ettei, jos se jollakulla toimii noin. En silti lähtisi suoralta kädeltä suosittelemaan metodia pitkään ja kroonisesti sairastaneille. Lisäksi monet lapset ja nuoret aiheuttavat itselleen virtsatievaivoja pukeutumalla huonosti tai kirjaimellisesti istumalla kylmällä kivellä. Ei kai kaikki kipu tai sairaus voi olla viestiä edellisestä elämästä – emmekö me myös omilla elintavoillamme voi joskus saada jotain ikävää aikaan?

Siinä mielessä olen Juurikkalan kanssa samaa mieltä, että me kaikki taatusti kannamme mukanamme tuntemattomia taakkoja, emotionaalisia möykkyjä, jotka vaikuttavat negatiivisesti olemiseemme ja tekemiseemme. Kaikille ongelmille ei löydy selitystä rikkinäisestä lapsuudesta, omien vanhempien laiminlyönneistä tai murrosiän kolhuista. Kuinka ihminen sitten lähtee näitä solmuja avaamaan, se on kunkin omalla vastuulla. Joillekin avain hyvään mieleen ja parempaan elämään voi löytyä jostain vielä yksinkertaisemmasta lähteestä kuin entisistä elämistä.

Varjojen taika on puhtaasti omakohtainen kertomus yhden yksilön matkasta sisimpään, ja se pitää lukea juuri sellaisena. Kokija on monipuolisesti luova ja lahjakas ihminen, joka on elänyt viimeiset ajat turvallisessa parisuhde- ja perhekuviossa. Urallaan hän on kulkenut kriisistä toiseen, mutta onnistunut kääntämään äärimmäisen stressin kokemukset salaisiksi voimavaroikseen. Näin ei valitettavasti käy kaikille, vaikka he kuinka ramppaisivat henkisen kasvun piireissä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla enemmän pohdintaa siitä, mitä henkisiä vastoinkäymisiä voi tulla eteen, jos lähtee huonosti valmisteltuna ”karhua kaatamaan”. Aion jossain vaiheessa lukea teoksen jatko-osan Askeleita- intuition mestarikurssi (2012) ja toivon, että sieltä löytyisi vastauksia kiperämpiinkin kysymyksiin.

PS: Juurikkala näyttää olevan seuraavaksi maalauskeikalla Jyväskylässä, minulle tutussa Galleria Patinassa, 6-7.2. Näyttelyn avajaiset ovat pe 7.2. klo 17-19.

Energiavarkaita paossa

JäniskuuUlla Vaarnamoa luulin pitkään runoilijaksi, sillä olen törmännyt häneen Tampereella useamman kerran lavalla yksin ja ryhmässä lausumassa ja improamassa. Pieleen meni, vasta eilen opin, että hän on jo pidemmän linjan julkaissut prosaisti, jolla on ollut tapana julkaista vuorotellen novelleja ja romaaneja.

Eteeni puskasta loikkasi hänen neljäs teoksensa, romaani Jäniskuu (2007). Jäniskuussa seuraamme vasta eronneen ja opettajaksi valmistuneen noin kolmikymppisen Tuulin itsenäistymispyrintöjä Tampereen pitkässä, kuumassa kesässä. Tuuli on valmistunut kortistoon, hänellä on vain vähän kokemusta sijaisuuksista eikä kansankynttilän uran aloituskaan suuresti inspiroi. Aikaa tappaakseen hän alkaa pyöriä Katapultti-nimisessä baarissa, josta löytyvät kilpakosijat Samuel ja Klaus. Samuelin kanssa Tuulilla on sielunkumppanuus, mutta pitää miestä liian nuorena edes satunnaiseksi seksikumppaniksi. Klausiin hän rakastuu kerta humahduksella, mutta vähäpuheinen mies pysyy hänelle mysteeriona ja lopulta aiheuttaa pettymyksen. Molemmat miehet ovat klassisia hulttioita, mutta Tuuli janoaa hulttioseuraa oltuaan seitsemän vuotta naimisissa asuntosäästäjähenkisen Peten kanssa, jonka kanssa ei koskaan pysähdytty edes huoltoasemalla kahvilla. Petestä irti pääseminen vaatii järeitä aseita.

Romaanin juoni on pieni ja arkinen – se luultavasti puhuttelee vahvimmin syntyperäisiä, juuristaan ylpeitä tamperelaisia ja kolmenkympin kriisissä räpiköiviä henkisiä etsijöitä, mutta kannustaisin muuta yleisöä tarttumaan teokseen sen kielen ja tunnelman vuoksi. Vaarnamon proosassa minimalistinen dialogi avaa uusia avaruuksia ja hassuista arjen sattumuksista, kuten silmälasien varastamisepisodista, saadaan aikaan suurta draamaa. Tuulin elämä saattaa olla tuulella käyvää, mutta siitä ei puutu sisäistä logiikkaa. Katuojaan tämä arjen sankari ei ole päättymässä, mutta eron jälkeen hän kaipaa seuraa, joka ei jatkuvasti reittaa eikä tuomitse häntä -ainoa tällainen seura löytyy Katapultin turpaparlamentista. Kuilu pesää rakentaviin, vauvoja sylissä pyöritteleviin nuoruudenystäviin on mittaamaton. Juuri kuten äsken arvioimassani Munron teoksessa, myös Vaarnamo tekee epäonnistumisista tähtihetkiä. Hengenheimolaisuus on saumaton.

Vaarnamon proosa ei ole alleviivaavan feminististä, mutta naisten välistä solidaarisuutta se peräänkuuluttaa. Tuulin suhde anoppiehdokkaaseen Beritiin alias Perttaan on mutkaton: Pertta kutsuu nuorenparin Teiskon vuokramökilleen kokonaiseksi kuukaudeksi hoitaen ruokapuolen, mutta odottaen väliintuloa muissa kustannuksissa. Suurperheen äiti Pertta hoitaa edelleen työnsä ja ostoksensa kuin pieni taloushirmu, mutta suhtautuu poikansa uuteen miniään sallivasti suurena yksilönä. Pertta luo Tuuliin sellaista energiaa, mitä hänen oma äitinsä lähinnä syö siivousintoiluineen ja päällepäsmäyksineen. Eron jälkeen Tuuli luultavasti jääkin ikävöimään Perttaa enemmän kuin eksäänsä tai kaukana Karjalassa asuvaa äitiänsä. Anoppi-ja miniäehdokkaiden itsenäiset ystävyyssuhteet eivät tässä maailmassa olekaan aivan harvinaisia. Sukupolvien välinen dialogi oli tässä romaanissa ansiokasta.

Romaani muistuttaa henkisestä kasvusta ja energiasyöppöjen eliminoimisesta. Osittain Vaarnamo nauraa selvinnäkijöiden sessioille ja maksullisille luennoille, mutta päähenkilö Tuuli onnistuu löytämään tästä maastosta uutta viisautta. Hänen öiset jänisaiheiset piirrokseksensa ja maalauksensa ovat sysäys kohti luovaa ajattelua ja muista riippumatonta elämää. Miehet katoavat suorittamaan kulkurielämänsä opintoja, mutta Tuuli löytää rauhan pienestä elämästään yksiössä opettajan sijaisena. Se riittää toistaiseksi.

Teos on siis melko klassinen kasvuromaani (Bildungsroman), joka kuitenkin välttelee tyypillisiä kasvuromaanin kliseitä. Kasvaminen on tässä vähäeleistä ja viipyilevää, eikä kellään henkilöistä tunnu olevan korkeinta viisautta siitä, kuinka ihmisen lopulta tulisi elää. Äidit ja anopitkin vain hössöttävät ja tussaavat, rakkaudella ja vanhoihin kaavoihinsa tottuneina. Oikeat asiat tapahtuvat omalla ajallaan.