Monilahjakkuuden anatomia

Teos: Jari Tervo: Loiri (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Eero Saarinen

Ajattelin, etten tulisi lukemaan Jari Tervon Loiri-teosta sen jälkeen, kun olin lukenut märehdinnät sen seksiseikkailuista iltapäivälehdistä. Sain sen nyt kuitenkin vaivatta käsiini Storytelin tarjouksen kautta, ja lipsahdin sen kuunteluun, vaikka arvelin, ettei se välttämättä toisi elämääni suurta lisäarvoa.

Spermaa ja kannabista teoksen ensimmäiseen puoliskoon mahtuu juuri niin paljon kuin ip-lehtien referaatit vihjasivat. Lapsuus- ja nuoruusosiot ennen Loirin taiteellista breikkaamista Pojat-elokuvan kautta ovat toki ansiokkaita jo pelkän ajankuvan vuoksi. Noin kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuuntelemisen jälkeen (vähän ennen puoliväliä) alkoi tulla jotain sisältöä, josta en lukenut keltaisista lehdistä.

1970-luvun teatterimaailman muistelmat nousivat minulle kiinnostavimmaksi anniksi, sillä ne kertovat paljon suomalaisten vasemmistolaisten kulttuuripiirien eetoksesta, sisäsiittoisesta kuplasta, jossa Loiri lopulta viihtyi huonosti. Henkinen etsintä kuului hänen elämäänsä jo nuorena, eikä se ollut poliittisesti korrektia taistolaispiireissä. Kulttuurimatkat Itä-Berliiniin kuuluivat tuon ajan näyttelijän pakolliseen sivistykseen, mutta samaan aikaan Loiri luki Rudolf Steineriä, Helena Blavatskya ja Carlos Castanedaa.

Pieni nurkkapatriootti minussa toki ilahtui, että Eino Leinon Helkavirsien syntyhistoriaa Kangasniemellä vuonna 1903 käytiin läpi ruhtinaallisesti. Samoin Loirin Leino-levyjen syntyhistoria oli kiinnostavaa, vaikka siinä päästiin hänen uransa ikonisimpaan/kulahtaneimpaan vaiheeseen.

Mielenterveyden teema on myös teoksessa keskeinen, ja Tervo avaa 1970-luvun diagnooseja ja sairaalakulttuuria kohteelleen uskollisesti. Loiri joutui ensimmäiselle hoitojaksolleen Lapinlahden sairaalaan 34-vuotiaana, ja tuolloin oli tyypillistä, että itsemurhakandidaatteja pidettiin osastolla jopa kuukauden ajan. Hän voitti pingiksen mestaruuden sairaalassa ollessaan, mikä sopii hyvin miehen CV:seen kertoen saavutusten monitasoisuudesta.

Kuuntelin kirjaa lyhyissä osissa, keskittymisessä ei ollut ongelmia, mutta välillä koin pitkästymistä, varsinkin yleisten historiakertausten aikana. Teoksen henkilögalleria on valtava, ja tarina rönsyilee välillä epäolennaisuuksiin. Elämäkertana teos on ennalta-arvattava, ja eniten siinä arvelutti kirjailijan ja kohteen lähes symmetrinen valta-asetelma – kun kaksi menestynyttä, kaiken mahdollisen huomion ja kunnian osalleen saanutta kulttuuri-ikonia keskustelevat, lopputulema muistuttaa hyvävelikerhon saunaillan jatkoja.

Loirin vakavamman teatteriuran läpikäyminen oli kirjassa se ulottuvuus, jota en itse muistanut, ja sen vuoksi jaksoin käydä läpi myös uunoilut ja Nasse-sedän sutkautukset. Kaunokirjallisena tuotoksena teos kuitenkin jää tyydyttävän tilaustyön tasolle – Tervon oma rooli kirjaa kirjoittaessa lienee ollut vain haastattelukysymysten pohtiminen, nauhojen editointi ja joidenkin sivuhenkilöiden taustojen tarkistaminen. Kirja miellyttänee Loirin oman ikäluokan lukijoita, varsinkin niitä eläkeläisiä, jotka itse ovat olleet mukana 60-70-lukujen kulttuuripiireissä. Oma nuiva arvioni tuskin vaikuttaa siihen, että joku jättäisi kirjan lukematta, mutta ainakin itse viettäisin mieluummin joulun pyhäni muualla kuin toimimalla aamuyön kuudentena viinipullona nostalgiaa pursuavissa äijäbileissä kanarialaisen turistiravintolan loosissa.

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.

 

Vaihtoehtoisen elämäntavan ytimessä

taivaanmerkitEmma on Kalevalan naisista väitöskirjaa kirjoittava, keski-ikää lähestyvä nainen, jolle henkiset asiat ovat jokseenkin tärkeämpiä kuin tieteellinen ura. Hän on käynyt syntymässä uudelleen rebirthing-terapeuttinsa kanssa talvisessa paljussa, ja hän maksaa maltaita astrologiakurssista, jonka tärkein havainto liittyy aviomiehen todelliseen aurinkomerkkiin. Suurimman osan ajasta Emma elää yksityisessä Emmalandiassaan, jossa pienet asiat paisuvat ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Emmasta ei oikein ota selvää, onko hän erityisherkkä vai kärsiikö hän muusta mielenterveyden horjumisesta – joka tapauksessa hän etsii tukea ongelmiinsa mitä erilaisimmista new age-hoidoista, eikä koskaan luota maalaisjärkeen.

Tiina Piilolan romaani Taivaanmerkit (S&S, 2016) edustaa uudenlaista chicklitiä, jonka päähenkilö on korkeasti koulutettu, luova eikä niin kulutuskulttuurin pauloissa oleva kuin tämän tyyppisissä teoksissa olevat henkilöt yleensä. Se vie lukijansa Jyväskylään, jossa kulttuuripiirit ja vaihtoehtoväki elävät hyvin sisäänpäinkääntynyttä, hedonististä elämää. Piilola käsittelee pienen kaupungin pieniä piirejä hellän humoristisesti, mutta myös jokseenkin vaivaannuttavalla tarkkuudella. Olin hämmentynyt, että romaanissa mainittiin väitöskirjan ohjaajana oikea professori, Sanna Karkulehto – yleensä tällaista ei tehdä fiktiossa, varsinkin, kun kyseessä on pieni maa ja pienet akateemiset piirit. Kirjailija myös kiittää Karkulehtoa, joka on reaalimaailmassa Piilolan väitöskirjatyön ohjaaja. Koska teos on muuten fiktiota, yhden oikeasti elävän akateemisen ammattilaisen olemassaolo pomppasi tekstistä omituisena detaljina, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt.

Pidin päähenkilö-Emmasta paljonkin, ja hänen hahmonsa vuoksi luin läpi kirjan, jossa ei oikeastaan tapahtunut paljoa, ja jonka itselleni hyvinkin tuttu ympäristö tuntui melkein tukahduttavalta. Emma on niin turvallisuushakuinen ihminen, että hänen elämässään suuri kriisi voi olla se, kun hän ei ole muistanut ostaa tyttärelleen lenkkareita seuraavan päivän koulun metsäretkeä varten. Ja Emma on kasvattanut tyttärestään Mallusta niin hemmotellun, että tälle vanhoilla lenkkareilla retkelle lähtö olisi suuri katastrofi. Samalla tässä kuvaillaan sellaisen perheen elämää, jossa äiti ilmeisesti sinnittelee työttömyyskorvauksella ja isä elättää perhettä näyttelijän pienellä palkalla. Emma on sen verran vieraantunut todellisuudesta, että hän ei luultavasti voisi kirjoittamisen lisäksi tehdä muuta työtä henkensä pitimiksi kuin toimia yrittäjänä new age-alalla. Tutkimusapurahan saaminen ei kuitenkaan ole hänelle kiireellinen toimeentulokysymys, vaan hän kirjaimellisesti haahuilee spirulinan, tiibetiläisten äänikulhojen, maahisten ja elämäntaito-oppaiden riemunkirjavassa maailmassa.

Romaanin draaman kaari on laimea: se liittyy Emman ja Jarkon parisuhteeseen tilanteessa, jossa Emma epäilee Jarkolla olevan toinen nainen. Jarkon työkuviot kesäteatterin Vareksena rasittavat muutenkin kultturellia Emmaa, mutta kauheinta kaupallisessa taiteessa on paikalle saapunut vasta eronnut tähtinäyttelijä, lööppijulkkis Anniina. Emma kokee itsensä Anniinan rinnalla viktoriaaniseksi siveyden sipuliksi, eikä näe itseään kykenevänä kilpailemaan miehensä huomiosta.

Emman Pohjanmaalle asettuvat sukukuviot olisivat kiinnostaneet minua enemmän kuin Jyväskylän meininki, mutta neljän polven naisten tarina jäi sivujuoneksi. Romaanin viihdyttävin kohtakin viittasi pohjalaisen elämäntavan syvimpiin tuntoihin: Emman elämässä on välillä niin noloja tilanteita, että hän pakenisi niitä mieluummin vaikka Keskisen kyläkaupalle, jossa Samantha Fox esiintyy ja kaikki saavat ilmaiset pullakahvit ja ämpärin.

Piilola on kielellisesti lahjakas kirjailija, joka valitettavasti kuitenkin välillä sortuu angloamerikkalaiselle chicklitille tyypilliseen sanavyörytykseen, jossa huomion kohteena on pelkkä arkinen sähläys. Arjen yksityiskohtien kaaos tuntui välillä puuduttavalta. Piilola kuvaa jokaista Emman kirjastosta lainaamaa elämäntaito-opasta vastaavalla antaumuksella kuin jotkut valokuvaavat päivittäisiä aterioitaan viiteen eri sosiaaliseen mediaan. Vastaavasti tässä kuvataan akateemista kirjallisuutta. Se, että tässä mainitaan moneen otteeseen feministisen teorian viimeaikaisia guruja, ei kuitenkaan tee tekstistä erityisen älyllistä tai henkistä. Kuvaus Emman väitöskirjan kirjoittamisen flow-tiloista oli sen sijaan erittäin viihdyttävää ja humoristista, sillä projekti todella vaikutti ylimaailmallisessa lennokkuudessaan tuhoon tuomitulta.

Tekstissä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, ja koinkin, että romaani olisi kaivannut huolellisemman kustannustoimittajan ja oikolukijan läpikäynnin, myös juonen ja rakenteen tasolla. Koin, että romaanin ainekset oli koottu kasaan huolellisesti, mutta tekstistä jäi puuttumaan keskeinen jännite ja että se oli kirjoitettu liian hätäisesti. Tällaisia vaikutelmia olen saanut paljosta muustakin kotimaisesta chicklitistä, ja yleensä jätän näin paljon kritiikkiä sisältävän arvion kirjoittamatta. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut tärkeäksi blogata myös kirjoista, joita olen lukenut vastakarvaan. Uskon, että jos itse olisin kirjailija, arvostaisin rehellistä palautetta – myös kriittisempää, jos se on kirjoitettu jollain tapaa rakentavasti.

Oikeastaan teos ei puhutellut minua kaunokirjallisena tuotoksena lainkaan, mutta luin kuvausta vaihtoehtohoitojen maailmasta hyvinkin osuvana sosiologisena raporttina, sillä se osoitti mainiosti urbaanin, koulutetun, työttömyyden ja epämääräisten työsuhteiden keskellä sinnittelevän väestönosan elämäntavan kipupisteitä. Merkityksiä elämään löydetään luomutuotteiden tuoteselosteista ja enkelikorteista, kun ympäröivä yhteiskunta ei anna kotona tehdylle ilmaiselle aivotyölle arvostusta. Kilttien, korkeasti koulutettujen ihmisten kapina kun ei oikeastaan näyttäydy muulla tasolla kuin yhteiskunnasta vetäytymisenä.

 

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

vish_puri_ja_nauruun_kuolleen_miehen_tapaus-hall_tarquin-23101423-4183223724-frntlTarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.

Matka sisimpään

ImageSain eilen tutustua Tampereen kveekareiden hiljaiseen tapaamiseen. Olen lukenut ryhmästä Kirkkosanomista ja pitänyt sen tapaa palvella Jumalaa kiinnostavana, mutta olen ylipäänsä laiska lähtemään mukaan uusiin porukoihin. Yleensä tarvitaan sysäisy ulkopuolelta. Eilen se oli niin vahva, että tuntui melkein johdatukselta. Kokemus oli valaiseva, aion jatkaa harjoitusta syksyllä.

Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni kveekareiden elämäntapaan tapahtui jo kahdeksan vuotta sitten Britanniassa, kun osallistuin akateemiseen seminaariin Järvialueella paikassa nimeltä Rookhow Centre (kuva ylhäällä). Vaikka kokous ei liittynyt millään tapaa kristillisyyteen eivätkä suurin osa osallistujista olleet kristittyjä, sen järjestäjä toimi mielestäni kuin kveekarit. Kuuluisa professori oli roudannut meille itse supermarketista ruoat ja halusi tieten tahtoen kokata koko jengille itse. Nukuimme kerrossängyissä tuossa vuonna 1725 rakennetussa kivitalossa ja pidimme seminaaria viereisessä ”Friends’ Meeting Housessa”. Paikan henki oli vahva, se jotenkin ohjasi välittömyyteen ja vaatimattomuuteen. Siellä oli hyvä hengittää. Ja tietysti luonto, paikkaa ympäröivä suuri ”Kveekareiden metsä”, oli henkeäsalpaava.

Toinen asia, jonka juuri sain selvää kveekareista, on liikkeen historiallinen kytkös kansainvälisiin työleireihin. Suomen KVT-järjestön historia on sidoksissa kveekareiden historiaan. Suomalaisia englanninkielentaitoisia nuoria kutsuttiin Lappiin avustamaan Amerikan kveekareiden komiteaa uudelleenrakennuksessa vuosina 1945-7. Yksi pioneereista oli Taisto ”Stade” Saarinen, joka kertoo värikkäästi järjestön alkuajoista KVT:n historiikissä. Alkuaikoina suomalaisillakin leireillä oli tapana pitää aamuisin hiljainen kokoontuminen.

Osallistuin nuorempana työleireille neljänä kesänä ja näillä leireillä opin enemmän kulttuurieroista ja konfliktien ratkaisusta kuin yhdelläkään yliopistokurssilla. Rauhanaate ja erilaisuuden hyväksyminen olivat leirien parasta antia. Viime aikoina olen huomannut, että KVT:llä on erityisiä leirejä jopa meille perheellisille ja senioreille. Tekisi mieli palata tuohon tapaan matkustaa ja kokea maailmaa.

Aina ei kuitenkaan tarvitse lentää Euroopan toiselle laidalle oppiakseen elämään ihmisiksi erilaisten ihmisten kanssa. Matka sisimpään ja ihmisyyden olemukseen voi hyvin alkaa kotoa.