Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Henning Mankell RIP (1948-2015)

bookcover_9789511263814Henning Mankellin poistuminen tuonilmaisiin kosketti, vaikka en suuri Wallander-fani ole koskaan ollutkaan. Mankellin tuotannosta olen pitänyt eniten muista romaaneista kuin dekkareista, erityisesti Afrikkaan sijoittuvista. Nyt Maestron kunniaksi luin hänen alkupään tuotannostaan romaanin Isidorin tarina (1984, suom. Kari Koski, Otava 2011), joka sijoittuu Itä-Götanmaan saaristoon, ei niin kauas Gotlannista ja Ahvenanmaalta.

Tarina alkaa vuodesta 1849, jolloin nuori mies Isidor tapaa Resuämmän kapakassa kapteeni Virseuksen, maailman meriä seilanneen vanhan merikarhun, joka haluaa opettaa pojalle jotain maailman menosta. Pontikan voimalla miesten välille syntyy yhteys, jonka molemmat muistavat vuosikausia. Isidor tajuaa mahdollisuutensa häipyä raukoilta rajoiltaan, mutta ei toteuta kapteenin neuvoja, vaan jää kotikonnuilleen asuttamaan kaukaista Stupön saarta  elättäen itseään kalastajana kuten isänsä ja veljensäkin ovat tehneet.

Isidor erakoituu saarellaan pahasti, mutta itsepäisenä jullina hän ei anna periksi, vaan haluaa näyttää sukulaisilleen pystyvänsä miltei mahdottomaan tehtävään. Vaimoa hän ei saarelle saa, eihän hän osaa viedä kylän tyttöjä juhannustansseissakaan, mutta tämä ei ole Isidorille kynnyskysymys. Saatuaan saarensa suht elinkelpoisaksi kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hänen yksityiseen onneensa tulee vakava uhka: kruunun omistama kaivosyhtiö haluaa aloittaa kuparin poraamisen Stupöllä. Koska hän ei ole vielä lunastanut koko saarta omakseen ahneelta enoltaan, hän tietää menettävänsä kaiken.

Isidor lähtee vaatimaan oikeuksiaan aina Tukholmaan saakka, jossa hän pitkän painostuksen kautta saa audienssin kuninkaan kanssa. Mitään armoa ei ole kuitenkaan näkyvissä, onhan kuninkaalla krapulapäivä ja saariston resupelle on valittajien jonossa viimeinen. Uhmakkaasti Isidor jatkaa asumista jumalanhylkäämällä saarellaan, vaikka häätö on jo käytännössä annettu. Projektin vastaavalla geologi Vegesiuksella ei ole muuta ratkaisua kuin yrittää suostutella Isidoria puolelleen huijaamalla.

Teoksen juoni on satumainen ja omaa jotain piirteitä Keisarin uudet vaatteet-sadusta. Isidorille tehdään omituinen univormu, joka muistuttaa narrin asua ja hänet houkutellaan virkamieheksi, saaren isännöitsijäksi. Isidor ei ole tyhmä eikä mielenvikainen, vaikka hänen älynlahjojaan kylällä pannaankin halvasta. Kylähullun asema on helppo saada saaristossa, jossa ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä pakon sanelemana. Uuden pestin vastaanotto arveluttaa, mutta se takaa hänelle mahdollisuuden pitää kotinsa, jonka rakentamiseen hän on käyttänyt vuosia aikaa. Nöyryyttääkseen miestä lisää Vegesius keksii tälle toimenkuvan, joka pitää tämän poissa pahanteosta: Isidorin kuuluu mitata kallioiden lämpöä omituisella vehkeellä, jonka hän on ristinyt geoskoopiksi. Mittauksia ei kuitenkaan kirjata minnekään. Isidor menee lankaan ja kökkii kallioilla herpaantumattomana säällä kuin säällä. Vegesiuksen rakentama ansa toimii, näin hän uskoo kaivosyhteisön alkavan halveksia hullua saaren alkuasukkia.

Kaivostoiminnan kuvaus on pitkälti sosiaalihistoriallista ja osoittaa köyhän kansan hyväksikäytön kaikessa kurjuudessaan. Työläiset eivät kuitenkaan ole äänettömiä eikä osattomia, vaan kapinan siemenet on kylvetty jo ensimmäisen rankan talven aikana. Kruunun voudit eli työnjohtajat käyttävät suurimman osan kaivoksen rahoista ryyppäämiseen, ja ilman pätevää työnjohtoa työväki ei opi tuloksellisia työtapoja. Kaukaisella luodolla on mahdollista elää täysin siivotonta elämää, sillä lähimpään kirkkoonkin on liian pitkä soutumatka.

Teoksesta tuli mieleeni Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (kirjasarja, jota en ole lukenut, vain nähnyt lukuisia kertoja TV:ssä) ja myös Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvat romaanit. Mankell ei tosin ripottele realistisen satunsa joukkoon pisaraakaan romantiikkaa. Isidor on rankan arkensa yläpuolelle ulottuva myyttinen hahmo, legenda jo eläessään, jolle ei sitten lopulta käy hassummin. Parhainta teoksessa on tarinankerronnan muoto, joka nostaa ankeat tapahtumat ylempiin sfääreihin. Pidin teoksessa eniten merenkäynnin teemasta ja aikalaisten tavoista pohtia Amerikkaan lähdön oikeutusta. Loppujen lopuksi tämäkin teos päätyy maastamuuton saagaksi.

Suurin sanoma teoksessa liittyy hajota ja hallitse-aatteeseen ja oletukseen, että köyhiä saa pidettyä kurissa tarjoamalla heille mahdollisuuksia sortaa toisiaan. Miten kouluja käymättömillä osattomilla voi sitten olla poliittista esiymmärrystä sorron mekanismeista, varsinkin aikana, jolloin työväen massaliikkeitä ei vielä ole olemassa? Miksi työläiset eivät pilkkaakaan Isidoria, kun pitkäaikainen huijaus paljastuu? Mistä he keksivät vaatia kohtuumittaista työpäivää?

Isidorin tarina osoittaa taas kerran Henning Mankellin uskomattoman monipuolisuuden kirjailijana. Teos on ajaton klassikko, joka varmasti sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät suurkuluta historiallisia romaaneja. Historialliseksi romaaniksi teos on ilmava ja detaljeissaan taloudellinen. Siitä voi nauttia täysin rinnoin, vaikka Ruotsin historian vuosiluvut eivät olisi täysin hanskassa.

Seuraavaksi haluaisin nähdä Mankellia teatterin lavalla. Ja mielellään tuon mystisen Lampedusa-näytelmän, josta näen todisteaineistoa vain saksalaisten teattereiden tuotannossa.

 

Ruotsalainen dekkari ja feminismi

Alfauros

Feminismistä tiedän paljon enemmän kuin ruotsalaisista dekkareista, mutta näinä päivinä nämä kaksi asiaa tuntuvat mahtuvan samaan sapluunaan lähes poikkeuksetta. Tulee mieleen, että voisiko ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä kirjoittaa ilman ymmärrystä feminismistä (suomalaisesta aina voi, täällähän esiintyy täysin feminismille immuuneja kulttuurisia taskuja). Henning Mankellin 1990-luvun dekkareissa feministinen ymmärrys oli aika alkeellista, mutta hänelläkin ote aiheeseen on kehittynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Liza Marklundin edustama feminismi on tuntunut mediaseksikkäältä huutomerkiltä. Syrjäseutujen naisten arjen kuvaaja Åsa Larsson on mielestäni näyttänyt feminismistä moninaisempia kasvoja. Kerstin Ekmanin ainoa dekkari Tapahtui vetten äärellä oli kauttaaltaan feministinen yllättävällä tavalla. Itse lähestyn ruotsalaisia dekkareita sillä oletuksella, että feminismi on niissä jotenkin sisäänrakennettu järjestelmä, edustipa kirjailija maltillista valtiofeminismiä, urakeskeistä jakkupukufeminismiä tai radikaalimpia suuntauksia.

Hyvä kirjailijahan ei varsinaisesti edusta mitään fiksoitunutta ideologiaa, vaan näyttää yhteiskuntansa kipeitä paikkoja ja sudenkuoppia. Feministinen näkökulma maailmaan voi olla ryppyotsaisen dogmaattinen tai vaihtoehtoisesti rajoja rikkova ja valtaapitäviä rakenteita purkava. Vaikka itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja liputan feminismin puolesta yksityishenkilönä, en olisi hirveän ilahtunut, jos tulevia kaunokirjallisia teoksiani (heh) liputettaisiin ainoastaan feministisinä tuotoksina.

Katarina Wennstam (s. 1973) on toiminut ennen kirjailijanuraansa rikostoimittajana. Hän aloitti 2000-luvun alussa kaksi palkittua tietokirjaa raiskauksista jatkaen dekkarien maailmaan vuonna 2007. Dekkarisarjan päähenkilönä on keski-ikäinen syyttäjä Madeleine Edwards, joka on uralleen omistautunut menestyjänainen. Tietämättä kirjasarjan ja Madeleinen historiasta sain käsiini sarjan kolmannen osan Alfauros ( Otava 2013, alk. Alfahannen 2010, suom. Laura Beck), joka kiinnosti minua lähinnä provosoivan nimen vuoksi.

Teos on siitä erikoinen dekkari, että uhrin ja tekijän persoonat paljastuvat suht varhaisessa vaiheessa juonta. Nuori nainen jää yli nelikymppisen tunnetun näyttelijän haaviin, mies on krooninen seksiaddikti, jonka repertuaariin kuuluu lähinnä väkivaltainen alistaminen. Tämä juonipaljastus voi jo lannistaa jonkun potentiaalisen lukijan, mutta sen informaation saa jo melkein takakannesta. Jännitys koostuu lähinnä rikoksen ratkaisun yksityiskohdista ja retorisesta oikeussalidraamasta. Teos herättää kysymyksiä naisrauhasta, tiettyjen ammattialojen naisvihamielisistä käytännöistä ja siitä ikävästä kuviosta, kun uralla voi edetä vain ”verkostoitumalla” makuuhuoneiden kautta.

Koska en ole lukenut sarjan aiempia osia, en tutustunut syyttäjä-Madeleineen tässä kovinkaan syvällisesti. Nuori näyttelijänalku Emma ja hänen narsistinen piinaajansa, Hollywoodin hunksi Jack Rappe, kiinnittivät henkilöinä kaiken huomioni. Myös rikosta ratkaiseva mieskomisario jäi aika laimeaksi tuttavuudeksi. Koinkin, että tässä on sarja, joka kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Emmankin hahmo esiintyy jo aiemmissa osissa, joten hänenkin toimintansa ymmärtäminen olisi varmasti ollut helpompaa aiemman tuttavuuden kautta.

Teoksessa oli jopa valistuksellinen sävy, eli sitä lukemalla voi virkistää muistiaan siitä, kuinka toimitaan, jos itse tai joku läheinen tulee raiskatuksi. Koska kirjan tapahtumapaikkana on Tukholma, osa hyväksikäytetyistä saavat ensiluokkaista apua raiskauksiin erikoistuvalla klinikalla, jossa on käytössä vammoja yksityiskohtaisesti dokumentoiva ”rape kit”. En tiedä, sovelletaanko tätä tietotaitoa tänä päivänä muualla kuin suurissa yliopistollisissa sairaaloissa. Kirjassakin mainitaan tukholmalaisten naisten erityisasema suhteessa maan muihin naisiin. Vaikka hyväksikäyttöjen tutkinnan lukeminen oli paikoitellen rankkaa, ehkä feministisestäkin näkökulmasta opin tästä jotain uutta mikrotasolla. Kriisivalmiuteni nousi kenties piirun verran. Opetukset tosin olivat aika rautalangasta väännettyjä, melkein saarnaavia. Miesuhrien epäoikeudenmukainen asemakin mainitaan. Miesten hyväksikäytöstä onkin olemassa vähemmän dekkareita. Otan vinkkejä vastaan, jos blogini lukijat sattuvat sellaisista tietämään.

Feministisesti kiinnostava oli sivuhahmo, asianajaja Shirin Sundin. Iranilaistaustainen lakinainen on joutunut ammatillisen menestyksen vuoksi vaihtamaan sukunimensä ruotsalaisen aviomiehensä nimeksi – asia, mikä harmittaa naisen vanhempia. Lisäksi kaikki luulevat, että nainen on saanut nimensä Shirin Ebadin mukaan, vaikka oikeasti vanhemmat ovat tarkoittaneet nimellä sen kirjaimellista merkitystä, makeisia. Shirinin hahmossa on jotain kiinnostavan ristiriitaista, kun taas ruotsalaiset naishenkilöt tuntuivat liian realistisilta.

Teos kosketti minua rikoskeissinä enemmän kuin kaunokirjallisena teoksena. Saatan lukea sarjan alkupäätä lomalukemistona päästäkseni kunnolla sarjan tunnelmiin. Alfauroksen luin tilanteessa, jossa aihepiiri tuntui liippaavan jollain tasolla liikaakin lähipiirini todellisuutta. Hain kai siitä jonkinlaista tukea tai vinkkejä, joita sainkin. Teos voisikin toimia erinomaisesti keskustelun herättäjänä jossain terapeuttisessa/itsehoidollisessa ryhmässä. Sen yhteiskunnallisuus on vaikuttavampaa kuin kerronnan tyyli.

Naisen logiikan metsästäjät

Viides nainenHenning Mankellin Viides nainen (Otava, 1996) jäi minulta aikoinaan lukematta samoin kuten koko Wallander-sarja. Tv:stä joitain Wallander-sarjan jaksoja on tullut tapitettua, mutten tunnustaudu faniksi. Mankellin muuta, myöhempää ei-dekkarituotantoa on tullutkin luettua – erityisen vaikutukseen minuun ei pelkästään lukijana vaan myös pöytälaatikkokirjailijana ja tutkijana teki teos Nimeltään Tea-Bag (2004), joka kertoo paperittomien kohtaloista hyvinvointi-Ruotsissa.

Viidennessä naisessa varsinainen perusteema on yhteiskunnan väkivaltaisuuden raaistuminen ja kansalaisten kyllästyminen poliisin liian lepsuun toimintaan. Skoonessa perustetaan äärioikeistolaishenkisiä kansalaiskaarteja,  jotka uhkaavat myös täysin viattomien öisten ohikulkijoiden henkiä oman käden oikeuden summittaisella käytöllä. Tähän kontekstiin iskee raaka massamurhaaja, joka käyttää erikoisia, piinallisen tarkasti suunniteltuja teloituskeinoja ja kidutusta. Wallander ja kollegat huomaavat pian miesuhrien profiileissa jotain yhteistä, nimittäin sadistisen tendenssin suhteessa lähipiiriin. Miesten ammatit ja historiat eivät muuten tunnu kohtaavan. Kuinka murhaaja on valinnut juuri nämä miehet kaikkien vaimonhakkaajien parista?

Teos alkaa väkivaltaisella episodilla Algeriassa, jossa katolisessa nunnaluostarissa tapetaan verisesti viisi naista. Lukija siis olettaa tarinan kytkeytyvän jotenkin islamismiin ja Ruotsissa asuviin muslimiterroristeihin, mutta juoni lähtee polveutumaan aivan eri suuntiin. Tavallaan tekijä paljastetaan jo alkuosissa, vaikkakin hän on vielä anonyymi. Jännitys rakentuu sen kysymyksen varaan, kumpaa sukupuolta tekijä on ja millaisin motiivein joku keksii rakentaa keskiaikaisen seiväsansan, joka lävistää uhrin ruumiin mahdollisimman irvokkaalla tavalla.

Naisen logiikasta rikoksen tekijänä teos kertoo paljonkin, yrittäen murtaa sukupuoleen liittyviä stereotypioita mutta samalla ylläpitäen niitä. Täytyy huomata, että teoksessa liikutaan 90-luvun alussa eikä silloin Ruotsissakaan ollut niin hirveän tasavertaista tai sukupuolisensitiivistä. Teoksen kriittinen kysymys onkin, millaiseen väkivaltarikokseen nainen voi venyä ja kuinka toteuttamistavat eroavat miehen toiminnasta. Tekijän sukupuolen jäljille päästään vasta erään matkalaukun löydyttyä moottoritien varresta. Wallander laittaa kollegansa Ann-Brittin pakkaamaan tavarat uudelleen, jotta nähtäisiin miehen ja naisen logiikan ero henkilökohtaisten tavaroiden käsittelijänä. Mielenkiintoinen kysymys – himomatkustajanahan olen tutustunut kymmenten ihmisten laukunpakkaamismetodeihin ja uskaltaisin väittää, että monilla miehillä on paljon siistimpi ja loogisempi laukun sisältö kuin naisilla.

Wallanderissa on paljon samaa Seppo Jokisen luoman Sakari Koskisen hervantalaishahmon kanssa, tosin ei häiritsevästi, enkä usko Koskisen hahmon syntyneen halusta kopioida ruotsalaista maestroa. Tämä eronnut, työlleen omistautunut rosoinen reppana, jolla on vaikeuksia lähisuhteiden ylläpidossa, on tietty vetävä persoonallisuustyyppi. Wallander ja Koskinen eivät kumpikaan ole viinaanmeneviä tai entisiä juoppoja, kuten moni suomalaisista poliisihahmoista on. Koskinen on Wallanderia urheilullisempi. Tässä teoksessa Wallanderilla ei tunnu olevan mitään harrastusta tai henkireikää, johon purkaa työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta hän etsii taloa itselleen, latvialaiselle naisystävälle ja koiranpennulle. Naissuhde on hyvin hataralla pohjalla.

Ymmärrän nyt Wallander-sarjan koukuttavuuden, mutta minusta ei ole koskaan ollut dekkarisarjojen järjestelmälliseksi ahmijaksi – ehkä hyvä näin. Tulen taatusti lukemaan näitä lisää, mutta en millään pakkomielteisellä tahdilla. Siinäkin mielessä teokset kiinnostavat, että olen takavuosina pyörinyt etelä-Ruotsissa ja skoonelaisten mentaliteetti kiinnostaa. Koska varmaan kaikki dekkareiden fanit paitsi minä ovat Wallanderinsa ahmineet, en nyt suosittele tätä kestoikonia kenellekään. Totean vaan, että kirja on ehdoton klassikko, mahdollisimman hankala pähkinä pohdittavaksi ja mahdollisimman outojen henkilöhahmojen galleria.