Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.

 

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.

Hoodeilla

HervantalainenSeppo Jokisen Hervantalainen (2012) on miehen 16. dekkari; komisario Sakari Koskisen edesottamukset ovat varmasti tulleet valtaosalle suomalaisista dekkarinharrastajista tutuiksi tiuhan julkaisutahdinkin vuoksi. Minulle kohtaaminen komisario Koskisen kanssa oli ensimmäinen; olin kyllä kuullut paljon positiivista palautetta hervantalaisilta juuri tästä heidän nimikkoteoksestaan.

Luin dekkaria bussia odottaessa ja busseissa matkalla Hervantaan ja sieltä pois, siksi lukukokemus oli välitön. Tässä teoksessa kantavana teemana on vanhusten kokema henkinen ja fyysinen väkivalta, kun tekijänä on oma lapsi. Aihe on murskaavan ajankohtainen ja sensitiivinen, arempi kuin puolisoiden keskeinen mäiskintä. Heikon vanhuksen lyöminen, uhkaaminen tai kiristäminen kun on toivon mukaan edelleen suuri kulttuurinen tabu, josta on vaikea löytää luontevia tapoja keskustella. Sanon tämän siksi, että haluaisin ilmiön kokonaan poistuvan. Keskustelua aiheesta tarvitaan kipeästi ja Jokinen on avannut pään omalla tavallaan. Tässä romaanissa löytyi neljä noin nelikymppistä eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa tytärtä ja poikaa, joille pahat teot kostettiin raadollisesti.

Seuraamme kotisairaanhoitaja Mirkkua hänen kotikäynneillään ja tutustumme paikallisiin laitapuolen kulkijoihin, niihin samantyyppisiin, jotka kansoittavat kauppakeskus Duon ja Hervannan kirjaston välisen aukion penkkejä. Vanhusten ja heidän keski-ikäisten lastensa kohtalot ovat rankkoja, lukija kokee ällötystä ja raivoa taloudellisen hyväksikäytön ja hoitouupumuksen edessä. Ainakin itselleni lukukokemus oli ravisuttava. En oikeastaan pystynyt uppoutumaan Hervanta-fiilistelyyn, sillä tässä kuvattujen ihmisten elämät olivat niin koskettavia sellaisinaan, riippumatta ajasta tai paikasta. Mitään kevyttä kesäviihdettä tämä opus ei tarjonnut. Se herätti pikemminkin hämmennystä, ärsytystä ja yhteiskuntapoliittista angstia. Luulisin, että tämä on erinomaisen kirjallisuuden merkki.

Dekkarin juoni kantaa hienosti loppuun saakka: tekijän identiteetti paljastuu vasta tuhansien mutkien kautta eikä juonessa ole paljoa ennalta-arvattavaa. Satuin lukemaan äskettäin Duo-kauppakeskuksen mainoslehdestä Jokisen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoitusprosessistaan. Hänellä on tapana visualisoida romaaninsa juoni työhuoneensa seinille jonkinlaisena kollaasina, mutta tuhoaa muistiinpanot heti saatuaan käsikirjoituksensa kustantajalle. Olen tämän metodin vannoutunut kannattaja: ainoa kirjallinen teos, josta oikeasti olen ylpeä – graduni vuodelta 1997 tehtiin tällä metodilla. Väitöskirjan teemat eivät olisi mahtuneet kartanonkaan seinille. Muut kirjat eivät vielä ole edenneet tuolle itsekurin tasolle. Yhden  näytelmän kanssa aloittelin tätä, mutten ehtinyt pitkälle. Jokisen haastattelu muistutti minua kirjailijan työn kurinalaisuudesta ja editoinnin ensisijaisuudesta.

Sakari Koskinen on haahuileva keski-ikäinen poliisimacho, jolla on selvästi pehmeämpi puoli ja jonka karaktääri ei ole kiveen hakattu. Paljon yhteistä hänellä on Markku Ropposen Kujala-hahmon kanssa, joka on jyväskyläläinen poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä. Paljasjalkaisena jyväskyläläisenä saan Kujala-kirjoista enemmän nostalgiatrippejä kuin Jokisen proosasta, mutta Hervantalainen seisoo prameasti omilla jaloillaan kysymättä lukijalta mielipidettä Tampereesta tai tamperelaisuudesta. Luulisin, että tästä dekkarista voi nauttia kuka tahansa lukija, myös ne jotka eivät ole koskaan astuneet Pirkanmaan maaperälle.  Ehkä Markku Ropposen jutut ovat astetta sisäpiiriläisempiä, yksityiskohtaisempia, kaunokirjallisesti kunnianhimoisempia, mutta vaikeammin lähestyttäviä. Hengenheimolaisuus on ilmiselvä, mutta olisikin hauskaa vertailla molempien fanien tulkintaa kirjojen välittämästä paikallisuudesta. Luulisin, että näitä kahta herraa luetaan rinnakkain. Kummallakin on melko hyvä tatsi naishahmojen rakentamiseen myös, minkä vuoksi dekkarit eivät pursuile testosteronia. Kaikille hahmoille löytyy paikkansa. Kaikilla on ääni.

”Hoodeilla” pyörin Sakari Koskisen pyörän tarakalla, kun hän purki työangstejaan Vuoreksen ja Kangasalan maastoissa. Vuores onkin lähiö, jonne en edelleenkään ole astunut jalallaankaan. Kangasalan ja Länsi-Tampereen maastot tuntuivat mukavasti puolitutuilta. Pyöräilevät poliisit ja etsivät ovat ehdottomia symppishahmoja. Tulevaisuudessa varmaan odotan skeittailevia ja parcour-harrastelevia sellaisia.

 

Maman samosat ja uutta yhteisöllisyyttä

Winter 2013 011Viime viikonloppuna osallistuin ensimmäistä kertaa Ravintolapäivään myyntipuolella. Hervannan Herkku tarjoili perinteistä suomalaista ja aasialaista ruokaa Ässäkotien kerhohuoneella Lindforsinkadulla. Toiminnassa olivat mukana Hervannan Uusi Paikallisuus-hanke, Hervannan aikapankki ja meidän aluillaan oleva yhteisöteatteriryhmämme.  Päivän valmistelut jännittivät ainakin tätä ensikertalaista, ja koska en monien kiireiden vuoksi ehtinyt mainostaa sitä tarpeeksi omille piireilleni, pelkäsin väkikatoa.

Olin lukemassa Aravind Adigan romaania Between the Assassinations (2008), ja koska siinä vietetään paljon aikaa asemien ja tienvarsien tee ja samosa-kaupoissa, sain päähäni paistaa ravintolaamme samosoja. Samosat ovat totisesti globaalia ruokaa; olen syönyt niitä konferenssireissujen teetauoilla neljällä mantereella. Alkuperä on varmasti intialainen, mutta intialaisten maahanmuuttajien kautta ne ovat levinneet snacksiksi moneen kulttuuriin.

Samosoiden valmistamisessa yllätti käsityön määrä. Homma oli vähintään yhtä työlästä kuin karjalanpiirakkojen rypytys, plus uppopaistossa oli omat vaiheensa, joista vähäisin ei ollut mausteisen rasvankäryn poisto ilmasta ja ihohuokosista. Karjalainen piirakkapulikkani pääsi pitkästä aikaa töihin – taikinan käsittely tosiaan muistutti piirakkatalkoita. Tuotosteni ulkonäkö oli varmasti liikuttava, mutta onnistuin a) pitämään ne koossa b) olemaan polttamatta niitä, eli ensikertalaisena onnistuin luultavasti hyvin. Chiliä tuli täytteeseen laitettua liikaa ja inkiväärikin olisi voinut olla paremmin hienonettu. Mutta erityisen iloinen olen siitä, että tekeleeni menivät kaupaksi! Samosojen vieressä oli sulassa sovussa aitokarjalaisia luomupiirakoita ja irakilaista leipää.

Päivämme oli todella kiireinen, kauppa kävi vilkkaasti ja monet jäivät paikalle seurustelemaan pidemmäksi aikaa. Paikalle tuli myös vanhempaa väkeä ja maahanmuuttajia, ei pelkästään nuoria hipstereitä. Takahuoneessa taiteiltiin hennatatuointeja ja ravintolasalissa kaikki halukkaat pääsivät kokeilemaan shiatsu-hierontaa. Viimeiset asiakkaat tulivat muutamaa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ja lähes koko ajan pöytämme olivat täynnä. Tämä on rohkaiseva viesti – hervantalaiset ovat rohkeasti mukana kokeilemassa uusia yhteisöllisyyden muotoja. Moni tuli paikalle päiväkävelyllään tietämättä enempää ravintolapäivän ideasta.

Pop up-ravintolaa tuskin kannattaa perustaa ansiomielessä, vaan pikemminkin sosiaalisista syistä. Päivän aikana voi tutustua uusiin ihmisiin ja mainostaa yhteisöllisiä hankkeita. Aikapankki-idean kehittelyssä olennaista on ihmisten tapaaminen reaalimaailmassa: pelkkä rekisteröityminen aikapankin sivuille ei välttämättä motivoi ottamaan yhteyttä ventovieraisiin ihmisiin palvelujen vaihtamistarkoituksessa. Teatteriryhmämme sai myös päivästä huomattavaa synergiaetua: saimme potkua varainhankintaan ja onnistuimme rekrytoimaan potentiaalisia uusia jäseniä. Odotan jo innolla seuraavaa ravintolapäivää toukokuussa – varsinkin, jos päästään kokkailemaan ulkoilmassa vähin taminein.

Tampere jaksaa aina yllättää

SAM_1332Teatteriryhmän naiset hehkuttivat taannoin kokemuksillaan ”Saulin kaupasta”, joka sijaitsee teollisuusalueella Hervannan perukoilla, autottoman ihmisen näkökulmasta keskellä ei-mitään. He kertoivat värikkään kauppiaan ällöseksistisestä huumorista, myymälän sotkuista ja nurkissa pyörivistä susikoirista. En ole koskaan 9 vuoden kaupungissa asumisen aikana moisesta liikkeestä kuullutkaan, joten päätin heti laajentaa tajuntaani. Ajattelin, että jos jonkun oudon joululahjan bongaisin.

Kuulen etukäteen, että kauppias on periaatteessa maahanmuuttomyönteinen – että hän palkkaa mielellään työteliäitä maahanmuuttajia, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnan tukien nostamisesta. Maksetaanko työllistäminen yrittäjän omasta pussista vaiko työvoimatoimiston sponsoroimina harjoitteluina, sen haluaisin tietää.

SAM_1331Kaupan sijainti ja kulkuyhteydet piti tarkistaa netistä. Eläkeläislinja 6:lla pääsikin maisemareittiä kivenheiton päähän. Hepolamminkadulle päästyäni kyselen nuorilta ohikulkijoilta oikeaa kulkusuuntaa, he eivät ole koskaan ko. liikkeestä kuulleetkaan. Haahuiluni lumisateessa palkitaan, lopulta bongaan aaltopeltisen hallin kyljestä kyltin ”Sauli City tavaratalo.”

Pihapiirissä on kauppa, leipomo-kahvila ja nähtävästi kiinni oleva kirpputorihalli, plus kauppiaan oma asumus. Päätän uskaltaa heti sisään tavarataloon. Hallissa on vain kourallinen asiakkaita, joista suurin osa hengailee kassalla parantamassa maailmaa. Tämä vaikuttaakin olevan kylänukkojen hengailupaikka, juurevampi kuin vaikka ostoskeskus Duon käytävät.

SAM_1334Kierrän melkein kaikki ahtaat hyllynvälit etsien aarrettani. Myynnissä on lähinnä pilkkihaalareita, ajoliivejä, työrukkasia, erittäin rumia mammatyylisiä alushousuja, koiranluita ja Millennium-nalleja (jotka vaikuttavat olevan varaston tuoreemmasta päästä). Lopulta mukaani tarttuu eltaantunut italialainen hautakynttilä (2,40), jonka komeaan Vapahtajan naamaan miellyn. Hurja hinta, sillä Italiasta näitä samoja saa alle eurolla. Mutta ilman tuliaista en voi lähteä kaiken tämän vaivannäön jälkeen.

Kahvilan puolella on kauppaa apeampaa. Parhaimpaan joulusesonkiaikaan vitriinissä makaa kolme joulutorttua. Olen pakotettu syömään niistä yhden. Susikoira käy tekemässä tuttavuutta pidemmän kaavan kautta. Kumma kyllä, en pelkää sitä, se on hyväntahtoinen hössöttäjä. Se käy myös nuuhkimassa kärryihin jätettyjä lounassalaatteja. Kauppias komentaa thaimaalaista myyjää: ”Pane nuo salaatit pienempään astiaan huomiseksi. Ymmärrätkö sinä mitä sanon?”.

Koiralla on karvanlähtöaika. Loppua tarinaa en tahdo tietää. Enkä ymmärtää.

Sewa Day: kansainvälistä vapaaehtoistyötä

Osallistuin tällä viikolla Sewa Day-vapaaehtoistyökampanjaan, joka muistuttaa paljon suomalaista taksvärkkiä, mutta on suunnattu aikuisille. Sewa Dayta vietetään erityisesti Intiassa, Pakistanissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta viime vuonna se rantautui myös Suomeen intialaisten maahanmuuttajien aloitteesta. Tampereella Sewa Dayta on vietetty lähinnä vanhainkodeissa ja päiväkodeissa, mutta mukana on ollut myös paikallisia järjestöjä ja jopa poliisi. Kuka tahansa voi ehdottaa projektia suoritettavaksi omassa lähiympäristössään. Viime vuonna osallistuin päiväkodin varaston siivoustalkoisiin, tänä vuonna olin mukana laulattamassa vanhuksia Hervannan Keinupuiston vanhainkodilla.

Vanhainkotivierailu oli silmiä avaava koko porukalle. Intialaiset maahanmuuttajat ovat kiinnostuneita vanhojen ihmisten tilanteesta, vaikka vain kourallinen heistä työskentelee hoitoalalla. Harva heistä suunnittelee pysyvää asettumista Suomeen, eikä monellakaan ole vanhoja vanhempia mukanaan asumassa täällä, joten asia ei suoranaisesti liity heidän elämäänsä. He ovat nuoria, sinkkuja, vastanaineita nuoria pareja tai pienten lasten vanhempia. Viime aikoina heidän poppoonsa on tehnyt pikku keikkoja vanhainkoteihin ja kansalaisjärjestö Mummon Kammariin. He haluavat tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan syvällisemmin kuin mitä töiden ja opintojen puitteissa on mahdollista, ja vaikka heillä ei aina ole yhteistä kieltä vanhojen ihmisten kanssa, he kokevat oppivansa heidän kauttaan Suomesta jotain, mitä ei voi oppia kirjoista tai lehdistä. Hienosti perusteltu. Komppaan mukana.

Yhdellä Suomessa pitkään asuneella intialaisella kaverillani on ”adoptiomummo”, jota hän käyttää viikottain kirkossa. Vanha rouva ei enää näe kunnolla ja tarvitsee taluttajaa. Ystävälläni on ikävä omaa äitiään kaukana Keralassa, eikä ”adoptiosuhde” voi korvata oikean äidin läsnäoloa, mutta tapaamiset tuovat heille molemminpuolista iloa. Tällaista toimintaa pitäisi kehittää kaikkien maahanmuuttajaryhmien parissa, myös pakolaistaustaisten. Korkeasti koulutetut intialaiset ovat Suomessa asuvista maahanmuuttajista resurssirikkaimmasta päästä – heillä on varaa vapaaehtoistyöhön, koska moni heistä saa melko hyvää kuukausipalkkaa. Mutta voisivat he olla tekemättäkin tätä työtä. ”Suomi on antanut meille, joten haluamme antaa Suomelle takaisin”-asenne kantaa kyllä hedelmää. Oikeastaan en tiedä tehokkaampaa rasismin poistajaa kuin vanhan väen auttaminen. Se on hiljaista, melkein huomaamatonta työtä, joka ei yleensä ylitä uutiskynnystä.

Keikkamme Keinupuistoon kesti vain tunnin, vaikka aikaa varasimme kaksi tuntia. Osa porukasta oli jo väsyneitä yhdentoista aikaan aamulla ja heitä alettiin viedä takaisin omiin huoneisiinsa lepäämään. Silti huomasin, että vierailumme ilahdutti monia. Moni halusi vain pitää kädestä kiinni, toiset ilahtuivat erään porukan jäsenen pienen pojan mukana olosta. Ryhmäkodin henkilökunta toivoikin, että tulisimme uudestaan laulattamaan ja leikittämään talon väkeä joulun alla, mielellään isomman lapsilauman kanssa. Panin asian mietintämyssyyn. Suurella todennäköisyydellä palaamme jollain kokoonpanolla.

Sewa Day sopii kaikille, sillä siinä ei pyydetä keneltäkään mahdottomia. Tunti-pari oman ajan luovutusta riittää, eivätkä työtkään ole mahdottoman vaikeita. Ensi vuonna toivoisin, että mukaan lähtisi enemmän myös kantasuomalaista porukkaa.

Alfakurssi: yhteisellä matkalla

Syksyn uusi harrastukseni on Alfa-kurssi, ekumeeninen johdatus kristinuskon perusteisiin. Käyn sitä Hervannan kirkolla, seurakunnassa johon en asuinpaikkani puolesta kuulu, mutta joka silti vetää minua enemmän puoleensa kuin kirkko, johon kuulun. Olenkin Tampereella asuessani kuulunut jo kolmeen eri seurakuntaan ja joka kerta muuton jälkeen olen saanut paikalliselta kirkkoherralta kutsun osallistua seurakunnan toimintaan. Kalevassa asuessani kävin Kalevan kirkossa kerran; Atalassa asuessani kävin Aitolahden kirkossa ennätykselliset kolme kertaa ja nyt Hallilassa asuessani en ole kolmen vuoden aikana ehtinyt Viinikan kirkkoon kertaakaan. Luterilaisen kirkon byrokraattisuutta ihmettelen aina: kuinka ihminen ei voi itse valita seurakuntaansa, miksi se määräytyy asuinpaikan mukaan?

Eniten Tampereen kirkoista olen käynyt ortodoksisessa kirkossa, joka on rakennuksena minulle hyvin rakas. Hervannan kirkko on rumankaunis, vaatimaton ja arkinen, mutta täytyy sanoa, se on Pietilöiden arkkitehtuurin paremmasta päästä. Se palvelee hyvin pientä ihmistä, tulee tavallisen kulkijan tasolle. Kalevan kirkko on kauhein Pietilä-pytinki koskaan, inhorealistinen viljasiilo. Saan näppyjä jo sen ohi kulkiessa, enkä voisi kuvitella osallistuvani mihinkään piiriin sen tiloissa. Estetiikka painaa paljon minun hengellisessä vaa’assani, tarvitsen pyhyyden kokemiseksi kauneutta.

Toissa syksynä olin ortodoksisen kirkon katekumeeniopetuksessa, mikä avarsi mieltäni suunnattomasti, mutta siellä puhuttiin enemmän kirkon tavoista kuin uskosta. Alfa-kurssilla raikasta on, ettei siellä puhuta paljoakaan luterilaisuudesta, vaan sanasta. Kursseja pidetään samalla kaavalla myös muissa kuin luterilaisissa kirkoissa. Alkuperä on Britannian anglikaanisessa kirkossa, mutta sanotaan, että kurssin rakenne on ammentanut paljon roomalaiskatolisesta uskon opetuksesta.

Alfa-kurssi on omanlaisensa matka, sen aikana tutustuu ihmisiin, joihin ei ehkä muuten tutustuisi ja puhuu asioita, joita ei ole välttämättä käsitellyt edes parhaiden ystäviensä kanssa. Tähän mennessä on puhuttu taivaaseen pääsemisestä, syntien anteeksisaamisesta, koulujen uskonnonopetuksesta, perhepolitiikasta ja siitä, kuka Jeesus oikeasti oli. Kahden kurssikerran jälkeen huomaan, että minun porukassani ei ainakaan ujostella – keskustelu on ollut niin vilkasta, että lisäaikaa olisi kaivattu. Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä uskosta ja kristitystä elämäntavasta. Politiikka astuu eetteriin väistämättä ja konflikteilta ei vältytä. Jotenkin tuo kuvastaa myös koko luterilaisen kirkon nykytilaa: jako vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, salliviin ja niuhoihin on jyrkkä. Maailmankuvien taisto on nykyään niin paljon kiivaampaa kuin se oli lapsuuteni ja nuoruuteni kirkoissa. Homojen ja lesbojen asema, feminismi, lastenkasvatus ja suhde muihin uskontoihin ovat keskeisen riidan aiheet. Täytyy sanoa, että olen ehtinyt jo nyt ahdistua kurssilla joidenkin ahtaasta maailmankuvasta ja tietämättömyydestä, mutta ehkä kokemus on lopulta kasvattava. Olen päättänyt käydä sen loppuun vaikka pää paketissa. Kurssilta en odota uskoon tuloa (koska en usko uskoon tulemiseen) enkä hengellistä valaistumista, vaan rehellistä keskustelua perusasioista.

Matka uskoon on kaikilla erilainen, jotkut etsivät Jumalaa järjen avulla, toiset sydämen. Huomaan itsestäni, että edustan kumpaakin koulukuntaa. En ole uskoon fiiliksellä heittäytyjä, kielillä puhuja enkä armosta kaatuja, mutta en ole tieteellinen todistajakaan. Minulle riittää pieni lukemisto, Raamattuakin luen säästeliäästi. Pidän enemmän elävästä uskosta, näkemisestä, kokemisesta, haistamisesta ja maistamisesta.  Pidän yhdessä tekemisestä, jakamisesta ja seurakunnan yhteydestä, mutta samalla rasitun liian uskovaisista ihmisistä. Minulle  kristinusko on tekoja enemmän kuin sanoja.

Kristinuskossa suurin kompastuskiveni on lähetystyö, johon suhtaudun historiallisista syistä nihkeästi, mutta silti ihailen joitain sen tekijöitä. Minun kallooni ei mahdu uskoon käännyttämisen arroganssi, kaikki kovaääninen evankeliointi on minulle myrkkyä. Uskon vahvasti henkilökohtaiseen valintaan ja neutraaleihin julkisiin tiloihin, olen osittain samaa mieltä ranskalaisten kanssa, jotka kieltävät uskonnollisten symbolien käytön valtion viroissa ja tiloissa. En halua, että Suomesta tehtäisiin yhtään enemmän kristitty valtiona ja maana kuin se nyt jo on. Tässä kuulun vähemmistöön viime aikoina tapaamieni kristittyjen joukossa. Olen ollut havaitsevani, että ristiretkien henki alkaa taas nostaa päätään monissa kirkoissa. TV7:lla esimerkiksi pyörii lastenohjelma, jossa lapsia kehotetaan liittymään Jeesuksen armeijaan ja jossa Jeesus tykittää panssarivaunulla. Tähän verrattuna lapsuuteni kommunistinen Nukkumatti on sympaattinen hahmo, hän enimmäkseen tuli pasifistisilla kulkuneuvoilla eikä unihiekan heittäminenkään tappanut vääräuskoisia.

Yksi Hervannan seurakunnan nimikkoläheteistä on Leena Kaartinen, elämäntyönsä lääkärinä Afganistanissa tehnyt arjen sankari. Ilahduin, kun näin hänen kuvansa kirkon ilmoitustaululla, en nimittäin tiennyt, että hän on edustanut Hervantaa maailmalla. Nyt Leena on jo eläkkeellä ja jatkaa toimimista yhteisen hyvän vuoksi kotikaupungissaan Lahdessa, mutta ei häntä olla kokonaan saatu kotiin Afganistanista. Hän reissaa edelleen kahden kodin väliä. Satuin lukemaan kirkon aulassa Leenan paimenkirjeen viimeisimmältä Afganistanin-matkalta. Hän pyysi meitä kaikkia rukoilemaan sen puolesta, että hänen perustamansa terveyskeskus saisi taas ammattinsa osaavaa henkilökuntaa. Leenan kaltaisten ihmisten vuoksi annan luterilaiselle kirkolle vielä mahdollisuuden. Leenalla ei taatusti ole aikaa vääntää turhien asioiden takia, hänelle jokainen ihmishenki on samanarvoinen ja ehdottoman tärkeä.

Rakas, kamala Herwood

Asun kaksi kilometriä Hervannasta poispäin, mukavan kävelymatkan ja jouhevan pyöräilymatkan päässä. Enimmäkseen kuitenkin, laiska kun olen, käyn siellä ”kauppakassillani” Tampereen liikennelaitoksen eläkeläislinjalla numero kuusi, joka seilaa Hatanpään sairaalan ja TAYS:in väliä. Eläkeläislinja lopettaa liikennöinnin noin kello kuusi illalla, joten kauppareissut pitää muistaa ajoittaa ihmisten aikoihin.

Takavuosina Tampereella asuessani Hervanta oli suuri inspiraation lähde: olin vapaaehtoistöissä Naistarilla (Naisten kansainvälisessä kohtaamispaikassa) ja vietin muutenkin paljon aikaa päivisin sellaisissa paikoissa, joissa enimmäkseen pitkäaikaistyöttömät ja eläkeläiset viihtyivät. Kolusin läpi vanhusten virikekerhot, kirkon ompeluseurat ja äiti-lapsikerhot. Myös kaikki muut kerrostalojen alakertojen matalan kynnyksen sosiaalipalvelut tulivat tutuiksi. Olen kirjoittanut Hervannasta niin paljon muistiinpanoja, että niistä voisi toimittaa kokonaisen kirjasarjan. Toisin sanoen, monessa merkityksessä Hervanta on tämän kaupungin henkinen kotini.

Viime vuonna suhteeni rakkaaseen lähiöön muuttui. Olin aloittamassa siellä kauan ja hartaasti suunniteltua draamaprojektia, joka ei lähtenyt käyntiin, vaikka yritimme mobilisoida kaikki tuntemamme kanavat. Hervantalaiset eivät lämmenneet monikulttuuriselle draamalle, he kokivat aiheen vielä liian vaikeaksi. Moni projektiin tutustunut ihminen sanoi, että olisi valmis tekemään jotain vastaavaa kymmenen vuoden päästä. Saimme kyllä uusia kavereita, mutta emme saaneet kokoon teatteriryhmää. Olen kokenut, että Hervannassa on helppo saada ihmisiä koolle kaiken maailman sosiaalialan ja hyväntekeväisyysprojekteihin (tilaisuuksiin, joissa jaetaan ilmaista hernesoppaa ja leipäpusseja), mutta omaehtoinen kulttuurinen järjestäytyminen on vaikeaa. Johtuuko se sitten köyhyydestä? Sama koskee maahanmuuttajien projekteja. Hervannan maahanmuuttajat valittavat, että heidän on vaikea saada edes tiloja vuokrattua heidän omille järjestöilleen ja ryhmilleen.  Hervannassa on poikkeuksellisen paljon muutosvastarintaa, ottaen huomioon sen monikulttuurisen asukaspohjan ja vasemmistolaisen historian.

Viime vuoden eduskuntavaalien aikaan koin ensimmäistä kertaa Hervannan ahdistavaksi, melkein vieraaksi ympäristöksi. Perussuomalainen agitaatio ostoskeskus Duon ympärillä ja busseissa meni överiksi. Kun kuljin raitilla normaaliin tapaan maahanmuuttajaystävieni kanssa, koin, että meitä katsottiin kieroon. Aloin käydä vähemmän Hervannan kaupoissa, siirsin päivittäiset reittini muihin suuntiin.

Viime aikoina olen taas palannut. Lempikahvilani Hervannassa on luterilaisen kirkon pitämä Café Olohuone – silloin, kun siellä ei ole mitään ”seuroja” käynnissä. Loistava paikka kirjoittaa, ellei kukaan soita pianolla israelilaisia lauluja. Lempiravintolani on turkkilainen Malabadi Lindforsinkadulla, josta saa kaikkea muutakin ruokaa kuin kebabia. Viihdyn myös kirjastolla. Häpeäkseni olen roudannut sen kierrätyskirjakorista ainakin sata kirjaa kotiin, viemättä takaisin kuin muutaman.

Kirjoitan Hervannasta tänne siksi, että haluaisin ”pään auki” vakavammalle etnografiselle kirjoittamiselle. Aineistoa on aivan liikaa, minua harmittaa, jos jätän monen vuoden työn hyödyntämättä. Olen lopettanut kenttätyöni Hervannassa jo aikoja sitten, en enää katsele sen nurkkia tutkijan silmin. Jostain syystä tuntuu, että myös päiväni tässä mielenmaisemassa alkavat olla luetut. Haluaisin kirjoittaa pitkän hyvästikirjeen lähiölle, jottei lähteminen tuntuisi niin surulliselta, ja jotta paluu jossain elämän vaiheessa olisi mahdollista – sitten, jos siltä taas tuntuu.