Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Hurlumhei, hiivatulehdukset!

img_1100Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää (Atena, 2016) ovat hehkuttaneet sinkut ja varatut kaverit, ja olihan se napattava e-kirjaston hyllystä ehkä juuri siksi. En tiennyt Rönkkösen urasta bloggarina tai naistenlehden kolumnistina enkä kirjan syntyhistoriasta mitään, ja siksi ehkä luen teosta puolueettomammin kuin hänen uskolliset seuraajansa.

Oikeastaan en tiedä, mitä tästä sanoisin. Voisi olla parempi, että jättäisin sanomatta. Mutta kun nyt ryhdyn sanomaan, sanomisiini on suhtauduttava samalla huumorilla kuin mitä kirjailija itse tykittää.

Olen satavarma, että teos on vapauttanut ja tulee vapauttamaan monia lukijoita ahtaan parisuhteen tai sinkkukliseiden normeista. Se ehkä saa laiskat lukijat lukemaan ja jonkun eksyneen lampaan tekemään jotain elämälleen. Itse luin kirjaa enemmän elämäntapaoppaana kuin kaunokirjallisena teoksena. Jos elämäntapaoppaassa puhutaan fanny farteista ja satunnaisen seksin aiheuttamasta hiivatulehduskierteestä, se ei voi olla liian pönöttävä. Mieluummin siis ottaisin Henriikka Rönkkösen gurukseni kuin Paulo Coelhon. Valitettavasti en etsi gurua.

Kirja taatusti ilahduttaa muitakin kuin noin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Näin myös kirjassa draamallista potentiaalia, jos draama tosiaan saataisiin teatterin lavalla keskitettyä seksisuhteiden anatomiaan. Kirjassa kun ollaan syvemmällä vaginassa kuin takavuosien Vagina monologues:issa. Siinä ei tehdä paljon muuta kuin käydä treffeillä, ryypätä ja panna. Ihan vähän siinä lenkkeillään ja reissataan Australiassa. Päähenkilön ammatista emme saa mitään kuvaa, emmekä hänen läheisistään eksien ja nyksien ulkopuolella. Yhteiskuntaa ei oikeastaan ole olemassa. Päähenkilö ei ole rikas eikä köyhä, eikä hänellä ole muita murheita kuin suhde-elämänsä.

Kyllä tässä kirjassa moni kohtaus nauratti, ja sitten jälkikäteen nolostutti, että nauratti, ja sitten pidin itseäni tiukkapipona feministifundamentalistina, kun ruodin nolouttani. Kirjassahan on loputtomiin feministisiä vapautumisen alkuja, mutta silti Rönkkönen päätyy ajattelemaan, etteivät miehet ja naiset voi olla aidosti ystäviä, ellei ainakin toinen ole homo. WTF? Ainoan lesbokontaktin kohdalla koin awkward momentin, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Kyllä siinä kuitenkin kuvattiin aivan kunnioittavaa kohtaamista. Hän esittää kirjassaan ilmeisesti oman empiirisen otoksensa satunnaisista kohtaamisista. Ei pidä unohtaa, että kirjan päähenkilö on omanlaisensa erotomaani. Erotomaani, joka nauttii noloista tilanteista ja epätäydellisyydestä. Päähenkilöllä ei ole ainakaan liian suuria kuvitelmia itsestään tai viehätysvoimastaan. Se on hänen ehdoton koukkunsa ja pelastusrenkaansa.

Kirjan henki ja asenne ovat sen ehdottomia ankkureita. Kielellisesti ja tyylillisesti jäin odottamaan enemmän. Rönkkönen pureutuu naisen seksuaalisuuteen samalla kaupallisella reteydellä kuin Juha Vuorinen alkoholismiin. En tiennyt, luinko naistenlehteä, blogia vaiko jo hieman nähtyä angloamerikkalaista chicklit-romaania. Kirjassa oli aineksia vaikka mihin, mutta en kokenut pääseväni maaliin. Silti jos joku varattu keski-ikäinen nainen tukeutuu tähän Prisman hyllyillä, silloin kirjan tavoite on saavutettu.

Tähän verrattuna esimerkiksi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love oli varsin fasinoiva kuvaus sinkkuelämästä ja uudelleenpariutumisesta. No, hän on ehkä tässä genressä minulle roolimalli, enkä pysty heittämään häntä jalustaltaan. Mielikuvituspoikaystävä oli paljon fiksumpi ja innostavampi kuin 95% suomalaisesta chicklit:istä. Ja oikeastaan en edes kategorisoisi tätä chicklit:iksi, koska tässä ei esitetty henkilöitä heidän arkisessa elämismaailmassaan, vaan lähinnä sängyssä.

Tämä teos huvitti, ärsytti, innosti ja latisti samaan aikaan. Jään silti odottamaan iloisin mielin jatko-osaa, tai seuraavaa itsenäistä romaania samalta tekijältä. Hän osaa vetää juonellisesti, mutta kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti teos oli latteahko.

 

 

Bonusviikonlopun painajainen

pankkipoikaOlin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.

Uuvuttava tyynykirja

Catherine M.Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä (WSOY, 2002) räjäytti eroottisen kirjallisuuden pankin ainakin kotimaassaan Ranskassa kirvoittaen kriitikoiden ylistystä, kauhistusta ja kaikkea siltä väliltä. Teos on maannut poistettavien kirjojeni meressä vuosikausia; nähtävästi olen yrittänyt sitä kaupitella kirpparillakin 50 sentillä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Vielä suurempi päänvaiva Fifty Shades of Grey taisi lähteä kiertoon jopa 2 eurolla. Kirjakasan kohtaloa punnitessani päätin vielä antaa tälle sensaatiolle uuden mahdollisuuden.

Ongelma teoksen kanssa oli yksinkertainen: se ei sytyttänyt. Teos alkaa kymmenien sivujen kuvauksella 70-luvun pariisilaistaidepiirien orgioista Boulognen metsässä ja parinvaihtoklubeilla. Tämä on nuoren Catherinen eroottinen yliopisto, jossa hän oppii mittailemaan ja vertailemaan miehenelimiä toistensa kanssa. Orgioissa hän on aina etäinen ja ainakin ulkoa käsin katsottuna henkisesti koossa pysyvä ”uuttera työläinen”. Miehet oppivat arvostamaan hänen toverillista suhdetta seksiin ilman turhia tunteiluja.

Teos rakentuu kuin akateeminen tutkielma: tässä tutkitaan seksipartnereiden lukumäärän vaikutusta naisen seksuaalisuuden kehitykseen ja erilaisia tiloja, joissa seksiä voi harrastaa. Catherine M. on erityisen kiinnostunut ulkomuodoltaan rähjäisistä miehistä, välillä myös peseytymättömistä tapauksista. Hän pitää myös seksistä varastoissa, parkkihalleissa, ryteiköissä ja kaikenlaisissa välitiloissa, joissa harva tuntee oloaan kotoisaksi. Fantasiat liittyvät tässä kasvavassa määrin paikkoihin, ei niinkään miehen persoonaan, ei välttämättä edes hänen fyysiseen vartaloonsa. Catherine M. ei tunne erityistä vetovoimaa tietyn näköisiin tai -taustaisiin miehiin. Jos tässä teoksessa on feministinen sanoma, se liittyy kai esineellistämiseen ja naisen ”vastakatseeseen” – tässä peniksiä pannaan kuin halpaa makkaraa ja miehet ovat enimmäkseen käveleviä dildoja. Feministisestä liikkeestä Millet kuitenkin irtisanoutuu pontevasti. Silti tietty 70-lukulainen kulttuurinen vastarinta nostaa päätään myllätyistä lakanoista. Sukupuolitauteja hoidetaan ahkerasti, mutta tuona aikakautena ei vielä tunneta HIV:iä.

Catherine tykkää myös seksistä naisten kanssa, mutta erityisesti näistä kohtauksista tulee vaivaantunut olo. Ikään kuin hän lavastaisi lesboseksinkin jossain puskassa piileskelevää tosimiestä varten. Ylipäänsä kaikki tässä kirjassa tuntuu lavastetulta – hän käyttääkin termiä ”rooliodotukset” ja ”repertoaari”. Toinen hyvä metafora on luontoelokuva. Teknistä taitavuutta kuvakulmien valinnassa kirja pursuaa – tässä näkee taidekriitikon ammatillinen vahvuus. Taidemaailman lainalaisuuksiinkin kuuluu väistämättä keikkatöiden saaminen reittä pitkin: melkein kaikki Catherinen rakastajat päätyvät hänen toimittamaansa lehteen freelancereiksi.

Jos rietasta ja pornografista tekstiä voi kuvailla kliiniseksi, tämä on sitä. En tiedä, estääkö minua teoksen ymmärtämisessä kulttuuriero vaiko henkilökohtaiset estoni – en vain päässyt sen maailmaan sisälle. Joku kielellinen lahjakkuus estää minua kategorisoimasta tätä pelkäksi pornoksi. Silti tämä ei opettanut minulle  mitään uutta ihmisen seksuaalisuudesta enkä huomenna luultavasti muista näistä seikkailuista kuin muutaman ovelan sanankäänteen.

Onnen kirjanpitäjä

hall-stockholm-central-stationKarl Ove Knausgårdin toinen taistelu imaisi mukaansa vakavammin kuin ensimmäinen. Tämän kulutin uudenlaisessa miniaatyyri-Miki-muodossa, jota kehun nyt kaikille – lukukokemus ei tosiaankaan vähentynyt, vaan jaksoin lukea kevyttä minikirjaa sängyssä tuntikaupalla verrattuna pokkarin tai sidotun kirjan painoon. Ehkä sisältökin vaikutti lukukuntoon, mutta muodollakin tuntui olevan merkityksensä. Edelleen suitsutan Kindlen ylivertaisuutta, vaikka en ole ladannut laitteeseeni yhtään teosta yli vuoteen – laitteen laturi on kadoksissa. Knausgårdin loppuosat ovat tosin tulossa luokseni ruotsinkielisinä standardipokkareina – taistelujen loppu tulee siis kestämään viikkoja, ellei kuukausia ja jos hyydyn kesken seikkailun, annan sen itselleni anteeksi.

Toisessa osiossa Karl Ove on emigroitunut Tukholmaan paetakseen ahdistavaa avioliittoaan bergeniläisen Tonjen kanssa. Uudessa kaupungissa hän tuntee tasan kaksi ihmistä, opiskeluaikojen tutun Geirin, joka lähti Ruotsiin jo ennen valmistumistaan ja paljasjalkaisen tukholmalaisen Lindan, jonka hän tapasi kirjoittajakurssilla. Geir tulee häntä vastaan rautatieasemalle nk. homoympyrän kohdalle täsmällisesti klo 17, ja tuomitsematta ystävänsä epätyypillistä valintaa auttaa häntä uuden elämän alkuun uudessa maassa. Ruotsissa hän ei ole dramaattisesti ”toinen”, mutta kaupan myyjät eivät ymmärrä sanaakaan norjaa ja hän joutuu ulkomaalaisen statukseen haluamattaan. Olla norjalainen Ruotsissa ei suorastaan vedä puoleensa suurena maahanmuuttosaagana, mutta Knausgårdin pienet huomiot kulttuurieroista silti viihdyttävät. Itse koen norjalaisten tavat ja maneerit kotoisammiksi kuin ruotsalaisten, ainakin tähän kertomukseen nojautuen.

Lindaan Karl Ove oli taannoisen kurssin aikana niin rakastunut, että naisen torjuttua hänet hän viilsi ympäripäissään kasvonsa kurssikeskuksen vessassa, mutta tapahtuman jälkeen hän yritti kuitata arvet känniörvellyksellä. Uudelleentutustuminen Lindaan ei ole helppoa, mutta lopulta pariskunta onnistuu löytämään yhteisen sävelen. Linda on mielenterveyskuntoutuja, latentisti maanisdepressiivinen, joka onnistuu seurustelun tiiveimmän ajan pitämään tuhoavia piirteitään vakan alla. Karl Ove ei suorastaan tiedosta omia henkisiä ongelmiaan, mutta tuntuu että tässä parisuhteessa vakka on valinnut kantensa.

Toisaalta Linda vaikuttaa Knausgårdin maalaamista henkilöistä kaikista järkeenkäyvimmiltä, ja kahden taiteilijan suhteesta löytyy paljon iloa, valoa ja sähköä. Vaimon sairauden kuvaaminen ei tunnu hyväksikäytöltä, päinvastoin se voimistaa kaikkia vastaavia oireita kärsiviä elämään elämäänsä pää pystyssä. Kuitenkin parisuhteen syöverit vaikuttavat kuluttavilta – Linda on ripustautujatyyppiä ja loukkaantuu, jos Karl Ove päättää lähteä veljensä kanssa reissuun eikä hänen. Pariskunnan yhteiset reissut ovat täynnä kiukuttelua ja draamaa; Linda ei osaa arvostaa heidän yhteistä laatuaikaansa edes Venetsiassa tai Pariisissa, ja verensokerivajeessa kiukuttelu yltyy yleismaailmalliseksi vittuiluksi, johon osallisiksi pääsevät tarjoilijat ja viattomat kanssamatkustajatkin.

Tämän Karl Ove kuittaa kahden kansan välisellä kulttuurierolla: ruotsalaiset ovat pienestä pitäen tottuneet saamaan välipaloja päiväkodeissaan, kun taas norjalaiset on kasvatettu niukkuudessa ja tiukkojen ruoka-aikojen raamissa. Tämän voin itsekin allekirjoittaa – vähäisillä Norjan-reissuillani minulla on usein ollut nälkä, mutta se on tuntunut jopa kotoisalta. Ruotsin hyvinvointi on taas sitä, että pikaruokaa tungetaan ihmisille joka kulman takaa, ja erityisesti Tukholmassa 24/7- kulttuuri on totisinta totta. Minusta taas on oikeutettua, että ruoan tarjoilu lopetetaan jossain vaiheessa päivää. Norjassa arvostetaan edelleen ”kunnon ruokaa”, ja rakkaudenosoituksena Karl Oven äiti lähettää pojalleen jouluksi postipaketissa ”tikkulihaa”, kuivattua lampaan kylkeä, joka on heidän paras jouluherkkunsa lipeäkalan ohessa.

Ruotsalaisen keskiluokkaisen kulttuuriväen mitäänsanomattomasta sovinnaisuudesta Knausgård saa myös paljon irti: Norjassa kun ns. älyköt ovat häpeilemättä ilkeitä toisilleen, eivätkä yritä miellyttää ketään. Itse olen todella nauttinut norjalaisten debateista monikulttuurisuudesta – heillä kun ei välttämättä tunneta käsitettä poliittinen korrektius. He uskaltavat tykittää paljon raikkaammin kuin suomalaiset, ja näihin debatteihin osallistuvat myös maahanmuuttajat itse.

Geir-ystävä kutsuu Karl Ovea onnen kirjanpitäjäksi, viitaten miehen periluterilaiseen itsekuriin ja moraalikäsitykseen. Karl Ovelle esimerkiksi junan konduktöörille valehtelu on kauhistus, ja hän maksaa aina mielellään kaikesta täyden hinnan. Hänen työhuoneensa koskemattomuus on työnteon ehdoton reunaehto – hän ei esimerkiksi pysty kirjoittamaan huoneellaan silloin, kun anoppi on ollut siellä yöpymässä ja jättänyt shampoopullonsa vessaan näkyville, ja mikä yökötys, suihkun lattiakaivossa näkyy anopin hiuksiakin. Knausgård levittää oman pikkusieluisuutensa ja rajoittuneisuutensa maailman ruodittavaksi, tehden tästä paikoitellen huikeaa sielun alkemiaa.

Vakavampi kysymys, mitä monet naiset ennen minua ovat jo pohtineet Knausgårdia lukiessaan, liittyy sukupuoleen, tilaan ja ääneen. Ketään naiskirjailijaa en tunne, joka olisi onnistunut julkaisemaan 3500 sivua paljastuksia omasta elämästään. Olin jopa naisten omaelämäkertojen tutkija edellisessä elämässäni, kai minun pitäisi tietää, jos joku nainen jossain olisi onnistunut räjäyttämään muistelmapankin. Yksi ystävä vertasi Knausgårdia Pirkko Saisioon, joka kirjoitti vuosina 1998-2003 omaelämäkerrallisen fiktiotrilogian ja sai sen jälkeen Finlandia-palkinnon. Vertaus on osuva tekstien saaman kunnioituksen vuoksi, mutta muistaakseni Saision teoksissa ei vietetty 50 sivua lapsen syntymäpäivillä – hänen kerrontansa oli tiiviimpää ja yhteiskunnallisempaa, ei silmiinpistävästi Pirkko-keskeistä. Saisiota lukiessa en koskaan kokenut epämukavuutta, vaivaantuneisuutta tai myötähäpeää. Knausgårdia lukiessa tunnen, mutta tavallaan nautin näistä kokemuksista.

Knausgård on hirvittävän tyypillinen keskiluokkainen korkeasti koulutettu valkoinen heteromies, jonka elämässä on aina ollut jonkunlainen perusturva. Hän ei esimerkiksi tilitä lainkaan köyhyydestä siitä huolimatta että hän on elänyt lähes koko aikuisikänsä palkkatyön ulkopuolella. Hänellä tuntuu olevan aina varaa syödä ulkona, ostaa kalliita taidekirjoja ja ajaa taksilla. Hän onnistuu aina saamaan kohtuullisen halpavuokraisia asuntoja kaupunkien kermapersevyöhykkeeltä tutunkaupalla. Tukholma sopii hänen habitukseensa paremmin kuin norjalaiset kaupungit, joissa eletään edelleen kuin isoissa kyläyhteisöissä ja tönitäänkin toisiaan ruuhkassa. Hän ihailee ruotsalaisia, jotka ovat onnistuneet kehittämään kohteliaisuuden kulttuurin siihen pisteeseen asti, etteivät tuntemattomat koskaan kosketa toisiaan edes väentungoksessa. (Mikä helpotus asua Suomessa! Täällähän voi törmätä toiseen fyysisesti vaikka Lieksan Pielisentiellä marraskuisena iltana klo 21, kun kylässä on tasan yksi juottola auki ja katuvalotkin ovat osittain sammuneet.)

Näinä päivinä valkoisilla heteromiehilläkin on lupa tilittää ja tehdä henkilökohtaisesta poliittista. Pitkäpiimäiset jutut päiväkodin valtasuhteista, perhejuhlista, ruoanlaitosta ja siivouksesta menevät läpi, kun kirjoittajana on hyvinvoiva norjalainen mies. Kai sitten Knausgård on poikkeuksellisen taitava sanojen käyttäjä, että jopa minä, talouskoulua käymätön homssantuu ja sitoutumiskammoinen sinkkuäiti, jäin näiden koti- ja parisuhdekeskeisten purkausten vangiksi.

Knausgårdin lukeminen on vähän samanlaista kuin norjalaisen junan kulun seuraaminen dokumentissa, jossa maisema näytetään samaan aikaan neljän vuodenajan väreissä. Jos pidit tuosta Yle Teemalla pyörineestä ikuisuussarjasta, saatat ihastua myös ”Knasun” hourailuihin. Slow life ja leppoistaminen kun kummittelevat näiden rivien takana.

 

 

 

Bretagnelaista erotiikkaa

FRANCE-ECRIVAIN-GROULTRanskalaisen feministikirjailijan Benoite Groultin Rakastajatar on erilainen eroottinen kirja: siinä unohdetaan extreme-elämykset ja keskitytään olennaiseen, yksinkertaiseen iloon ja nautintoon, heteroseksuaaliseen (tylsähköönkin?) himoon. Rakastavaiset ovat lihallisia, erehtyväisiä, vanhenevia, joskus rumiakin. Vuodesta vuoteen he jaksavat ihmetellä, kuinka rypyistä, putoavista hampaista ja epäonnistuneista kampauksista huolimatta he edelleen syttyvät toisistaan.

Romaanissa seurataan oudon pariskunnan, historiantutkija Georgen (joka on nainen kuten George Sand) ja valtamerikalastaja Gauvainin (ranskalainen versio Kevinistä – kelttiläinen nimi siis) salasuhdetta noin neljänkymmenen vuoden ajan. George tapaa Gauvainin jo lapsena perhelomillaan Bretagnessa pariisilaisen älykköperheen kasvattina. Gauvain on tumma ja tulinen alfauros, karvainen ja fyysinen kelttiläinen luonnonlapsi, jonka paksut ranteet saavat siron kaupunkilaisrunotytön hulluksi. Rakastuminen tapahtuu alle kaksikymppisenä Gauvainin siskon häissä. Häiden jälkeen Gauvain kosii Georgea, mutta George kieltäytyy tarjouksesta, koska ei usko heidän elämäntapojen koskaan tapaavan. Kumpikin menevät tahoillaan naimisiin säätynsä mukaan, mutta vanha kipinä ei koskaan sammu. Edessä on outo ja yllätyksellinen saaga.

Poikkeuksellisen ansiokasta tässä kirjassa on se, ettei se todellakaan raportoi pelkkää panemista. Loppujen lopuksi seksikohtaukset jäävät tarinan isommassa virrassa sivujuoneksi. Teosta voi lukea niin monella eri tavalla. Itse luin sitä enemmän yhteiskunnallisena todistuksena 50-70-lukujen Ranskasta- ja sellaisena se on älyllinen ilotulitus. Teos on feministinen ilman kompromisseja, itseironinen ja kriittinen suhteessa kaikkiin ismeihin. Mukana on loistavaa luonnonkuvausta, kulinaarisia nautintoja merenelävien parissa, merenkäynnin fyysistä raskautta ja reissuja maailman ääriin. Huikein osio romaanissa on kuvaus pariskunnan ensimmäisestä yhteisestä matkasta Seychelleille, paratiisiin, jota pian uhkaa veden alle joutuminen. Tässä päästään postkoloniaalin kritiikin ytimeen: Groult kuvaa Intian valtameren paratiisisaariryhmän elämää ranskalaisten ja brittien jättämän perimän ristipaineissa. Seychellit eivät tosiaankaan ole yliopistoälykkö-Georgen ensimmäinen lomakohdevalinta, mutta hän päätyy sinne, koska Gauvain on siellä pitkällä työkomennuksella. Gauvainille Seychellit ovat pahin mahdollinen työpaikka, johtuen paikallisten hälläväliä-asenteesta työntekoon. Hän kokee burnoutin ja vaihtaa paratiisimaiseman ankeaan valtameren keskellä kalastukseen Etelä-Afrikan rannikolla, jossa hänellä ei ole kontaktia mihinkään kulttuuriin, paikallisiin ihmisiin, vaan pelkästään koralleihin ja kaloihin. Seychellien ja eteläisen Atlantin kalastusarkea kuvataan melkein hemingwaylaisella vakavuudella – ensimmäinen teos, johon vertaan tätä romaania on Vanhus ja meri. Vanhus ja meri maustettuna vahvalla eroottisuudella. Ei paha yhdistelmä!

Ranskalaisen naiskirjallisuuden harrastajana tämä teos melkein hämmentää: siinä ei ole tyypillisiä frankofonisia manerismeja. Ei kokeilevaa tajunnanvirtaa, ei kielipelejä, ei turhaa filosofista vääntöä. Eikä viimeaikaisen chicklit-buumin sietämätöntä kepeyttä. Teos on suloisen raskas, suoraviivainen, kerronnaltaan perinteinen ja hämmästyttävän aito. Nautin joka sivusta, aion kaivaa esiin hänen muitakin teoksiaan vaikka ranskaksi, koska hän vaikuttaa juuri sellaiselta kirjailijalta, jonka sanoja juuri nyt tarvitsen.