Laakeaan vatiin kaadettua piimää

Irish postcard - All AboardHanna Tuurin kirjoihin jäin koukkuun heti. Romaanin jälkeen tempaisin hänen uusimman teoksensa Tuulen maa (Otava 2012), joka on omaelämäkerrallinen puutarha/matkakirja keski-ikäisen pariskunnan seikkailuista Länsi-Irlannin Mayossa ja vähän muuallakin.

Mayon maakunnasta opimme olennaisia asioita, esimerkiksi sen, että majoneesikastikkeen nimi tulee sattumuksesta sen rannikolla: Napoleon Bonaparten laiva oli jäänyt jumiin sinne eikä keittiössä ollut enää muita tarvikkeita kuin kananmunia, kermaa ja öljyä – näitä vispaamalla laivakokki sai aikaan mayolaisen kastikkeen. Mayo on yksi Irlannin suurimpia muuttotappioalueita, jonka turismi pohjautuu enimmäkseen amerikkalaisten sukututkijoiden sponsoroinnille. Tuuri on päätynyt Mayoon irlantilaisen miehensä kanssa puutarhuriksi ja puutarhakoulun opettajaksi. Egoolin kylä on varsinainen takahikiä, jonka ainoasta marketista ei todellakaan saa luomulihaa. Egoolissa asuu lähinnä yksinäisiä vanhuksia ja muutamia hulluja ulkomaalaisia, jotka ovat pudottautuneet urakehityksen oravanpyörästä.

Teoksessa on tunnelmaa ja jännittäviä käänteitä – Tuuri osaa rakentaa suurta draamaa ankeahkoista ja arkisista aineksista. Suurin draama syntyy hevosten karkaamisesta, toiseksi suurin nummien paloista. Kylän sisäiset suhteet kehittyvät tarinan aikana uusiin ulottuvuuksiin, kun eläinrääkkäystapausta ja epäiltyä tuhopolttoa käsitellään. Yhteisöllisyyttä koetaan vanhusten kuolinvuoteilla ja tiekokouksissa. Yhteisön elämän melkein sekoittaa kylään muuttanut amerikkalainen pariskunta, joka järjestää mahtipontisia juhlia, joissa lauletaan countrya pikkutunneille saakka. Kuvaus on paikoitellen arkista  ja päivänpoliittista, mutta paikoitellen tekstistä hyppää esiin merkillisen runollisia lauseita kuten:

”Sumu makaa laakson päällä liikkumattomana valkeutena kuin laakeaan vatiin kaadettu piimä.” (72)

Tämä teki vaikutuksen, vaikka edelleen inhoan piimää.

Onneksi Tuuri kirjoittaa Irlannin poliittisesta elämästä ja talouskriisistä terävästi, muuten teos olisi ollut minulle liian imelä. Pidän kyllä tunnelmoinnista sumuissa ja myrskyissä, mutta hänen kuvaamassaan elämäntavassa on silti jotain liian pikkusievää (pitkät jaarittelut luomulihan ostosta ja soijalatten juomisesta kaupunkien kahviloissa olisi voinut puolittaa ja lisätä mukaan ison annoksen itseironiaa – nyt kuvaus on toivottoman keski-ikäistä ja -luokkaista). Minun Irlantini on tätä panoraamaa hävyttömämpi. Tuurin henkilöhahmojen roisin ilmaisu on Jaysus  tai Sweet suffering Jesus; minun irlantilaisen avaininformanttini sydämellisin tervehdys ystävilleen on Fuck you wanker. Täytyy sanoa, että koin helpotusta siinä kappaleessa, jossa Hanna matkusti miehensä kanssa Dubliniin ihmisten ilmoille tapaamaan tyyppejä, joiden puheesta saa selvää. Itse en ole koskaan käynyt Mayon puutarhoissa, mutta olen käynyt Ballymunin pahamaineisen lähiön nuorisotalolla. Eikä siellä ollut yhtä leppoisaa kuin Hervannan vastaavassa paikassa.

Tuuri viljelee irlantilaista kansanluonnetta viljelevää sanontoja. Esimerkiksi suurpiirteisyys remonttihommissa kuitataan sanomalla ”ohi laukkaavan hevosen selästä ei huomaisi eroa”. Tuurin mukaan suomen kielessä ei ole vastaavia sanontoja, koska meillä asiat tehdään huolellisesti loppuun saakka. Hän on väärässä. Vertaus nauratti, sillä olen itse tottunut näkemään mitä luovempia suurpiirteisiä remonttiratkaisuja nimellä ”pielaveteläinen”. ”Tehdä pielaveteläiset” merkitsee protokollan ohittamista, kotikonstien käyttämistä, parhaimmillaan toimivaa luovuutta, pahimmillaan kävelevää katastrofia.

Kansoillamme on paljon yhteistä, myös murrerajat ja heimoajattelu kuulostavat tutuilta. Kaltaiselleni pinttyneelle Irlanti-fanille tämä teos ei opettanut paljoa uutta, mutta viihdytti ja vahvisti mentaalista sidettäni smaragdisaareen. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä, jossa oli enemmän kerroksia ja substanssia kuin tässä. Tämä kirja soveltuu erityisesti puutarhafriikeille ja Irlantiin ensi kertaa matkustaville.

Hiljaisen miehen hevoselegia

hevosvarkaatPer Pettersonin (Otava, 2003) Hevosvarkaat ei ollut tavanomaisin kirjatuttavuuteni, vaan hiljaisuudessaan ja vähäeleisyydessään todellinen lukuhaaste. Olen lukenut sitä syksystä asti ohuina siivuina. Olen tiennyt, että romaani on poikkeuksellisen hyvä, taiteellinen ja alkuvoimainen, mutta suoraan sanottuna olen pitkästynyt sen parissa sujuvasti kymmeninä iltoina ja vaihtanut johonkin nopeatempoisempaan.

Romaani vie meidät toisen maailmansodan aikaiseen ja välittömästi sen jälkeiseen Norjaan, Osloon ja Ruotsin rajaseudulle, jonne viisitoistavuotias Trond päätyy isänsä kanssa tukkihommiin. Tuona kesänä Trondin maailma järkkyy, hänen tapansa tuntea iloa ja surua muuttuu, ja otsikon mukaisesti hän oppii käymään hevosvarkaissa. Mitä norjalainen hevosvarkaus sitten on, se on lukijan itse selvitettävissä. Kaupunkilaispojalle siitä aukeaa aivan uusi maailma.

Pohjimmiltaan teos kertoo aikuisen miehen isänkaipuusta, isän mystisen katoamisen jättämästä aukosta nuoren miehen sieluun. Trondista kasvaa isänsä kaltainen vaeltelija, vastuun karttaja ja elämän projektien keskeyttäjä. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta hän tuskin muistaa, mitä he tekevät työkseen. 67-vuotiaana hän muuttaa asumaan nuoruutensa kesien maisemaan erakkomökkiin kauas kiinteästä asutuksesta. Hänellä on vain yksi naapuri, suunnilleen samanikäinen myös yksinelävä ukko, jolla myös on koira. Alussa miehet kyräilevät toisiaan, mutta pikkuhiljaa varovainen puheyhteys syntyy. Pian he saavat selville olevansa tuttuja menneisyydestä: Lars on Trondin parhaan ystävän hevosvaras-Jonin pikkuveli. Miehet jakavat kesän 1948 traumaattiset tapahtumat, kuoleman, vanhempien salasuhteen ja katoamiset, mutta kantavat salaisuuksiaan arvokkaasti vain niihin minimalistisesti viitaten. Kun Trondin tytär vihdoin löytää isänsä vuorilta (osoitepalvelun kautta, isä ei ole tapansa mukaan tiedottanut muutostaan), isä on alussa vaivaantunut visiitistä, mutta lopulta mielissään. Trondista tuskin saadaan kasvatettua lastenlasten synttäreitä muistavaa isoisää, mutta tavattuaan Larsin hän saa kenties jonkun padon avattua menneisyydestään.

Trondin hahmo on kiinnostavalla tavalla ambivalentti. Alussa luulen hänen olevan lievästi jälkeenjäänyt, tai ainakin pitkän linjan mielenterveyskuntoutuja. Koska Petterson ei käytä tämän päivän psykologisoivaa kieltä, emme lopulta saa selvää, mikä Trondia kliinisesti vaivaa. Teoksen edetessä tyyppi paljastuukin maailmanmenoa tarkasti seuraavaksi älyköksi, joka kuuntelee mökissään BBC World Serviceä ja siteeraa Dickensin romaaneja sanantarkasti englanniksi. Koska Trondin vaiheista vuoden 1948 jälkeen annetaan vain teelusikallinen vihjeitä, hän tavallaan voisi olla kenen tahansa isä tai pappa, hän on oudolla tavalla luokaton, kouluttautumaton ja vailla ammatillista historiaa (tai tällaisen kuvan hän haluaa antaa itsestään paikassa, jossa häntä ei tunneta).

Petterson kuvaa tunnelmallisesti entisaikojen matkustamista ja siihen liittyvää epävarmuutta. Trond pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen hevosvarkauskesän jälkeen, kun kadonnut isä on kirjeessä ilmoittanut tukinnostorahojen makaavan pankkitilillä Ruotsin Karlstadissa. Trondin äiti haluaa rahat, joten äiti ja poika matkustavat junalla naapurimaahan niitä lunastamaan. Heidän kieltään ei ymmärretä, ja Trondin äiti pelkää kuoliaakseen joutuvansa leimaantuneeksi maalaistolloksi. Lopulta pankin konttori löytyy, mutta tilillä on vain 150 kruunua. Rahoilla äiti ostaa pojalleen miehen puvun, joten matka toimii kirjaimellisena siirtymäriittinä aikuisuuteen.

Romaanin nykyisyydessä lähinnä kusetetaan koiria ja keitetään kahvia. Olennaista ei olekaan lineaariset tapahtumat, vaan tunnelma. Luin kirjaa loppuun, kun oma neljätoistavuotiaani oli matkustamassa luokkaretkellä Ruotsin läpi Norjaan, hekin pysähtyivät Karlstadissa. Heillä on kymmenen päivän kännykkä- ja nettipaasto. Tämä romaani jos mikä kutsuu leppoistamaan aikataulujaan ja kyseenalaistamaan puhelimessa puhumisen tärkeyttä julkisissa kulkuvälineissä. Tiedän, että norjalaiset ovat hitaan elämisen edelläkävijöitä Euroopassa, ja tämä trendi heijastuu myös kirjallisuuteen. Suosittelen teosta kaikille tosileppoistajille.