Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Kevyt pakkasenpurema

pakkanen-outi-rakkaudesta-kuolemaanOuti Pakkasen Rakkaudesta kuolemaan (Otava, 1994) on Anna Laine-sarjan ”syrjähyppy”: teoksessa ei seikkailla vakioympäristössä Helsingissä, vaan Muoniossa keskellä kuuminta hiihtosesonkia. Ajanjakso on 1990-luvun alun syvin lama, jolloin valtaosa kansasta ei vietä kulutusjuhlia after ski-asuissa, mutta Pallaksen ja Olostunturin hiihtokeskuksissa on jo tajuttu eliitin kasvavat tarpeet. Anna Laine on lähdössä Muonion piilopirtille viettämään taiteellista breikkiä; hänen ystävänsä Kirsti on muuttanut Lappiin vuokraamaan loma-asuntoja ja tarjonnut tälle edullista majoitusta.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Pakkaseni, ja vaikka teokseen pääsi hyvin sisälle ilman taustoitusta, oletan sen aukeavan paremmin, jos sarjaa on lukenut oikeassa järjestyksessä. Pakkasen tyyli on kevyttä ja realistista – tässä ei tapahdu veristä rikosta, vaan pikimminkin mystinen kuolema sotkuisessa ihmissuhdesopassa. Mukana bakkanaaleissa on Anna, Kirsti, kokoomuslainen pyrkyrikansanedustaja Pertti, häikäilemätön juorutoimittaja Ulla-Maija, kansan rakastama ite-taiteilija Risto tyttärineen sekä Olostunturin playboy-baarimikko Smiley, joka on erityisesti kypsien naisihmisten suosiossa. Draama tiivistyy illallisilla Risto Malin kelohonka-ateljeella, joissa isäntä esittää vierailleen eläinten raatoihin käärittynä shamanistisia riittejä. Muutenkin taidekeskus on täynnä täytettyjä lintuja, pahkakalusteita ja muuta mautonta eksotiikkaa, joka uppoaa erityisen hyvin saksalaisiin turisteihin.

Teos toimii ehkä paremmin Lapin turismin ja elämäntapateollisuuden satiirina kuin perinteisenä dekkarina. 1990-luvun alun ankeassa talousrealiteetissa kun chalet-tyyppinen hedonistinen itsensä hemmottelu ei ollut koko kansan harrastus. Muonion kylän meiningin kuvaus vaikuttaa autenttiselta, vaikka kovin syvälle lappilaiseen mentaliteettiin ei sukelletakaan. Katri Valaa, Muonion tytärtäkin, muistellaan visiitillä Valojen kotitalolle. Kylän elämä tuntuu keskittyvän paikallisen Alkon edustalle ja kahden hotellin baareihin. Taksikuskit rikastuvat etelän turistien anteliailla tipeillä; paikalliset ruuhkaavat ajaa rimpsalta kotiin tuhdissa kännissä.

Olen lukenut toisenkin vastavan Lapin hiihtokeskukseen sijoittuvan dekkarin,  vasta edesmenneen Jim Thompsonin Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Siinä oli raaempaa väkivaltaa ja kansainväliset rikollisuuskuviot. Pidin kirjaa liian Hollywood-tempoisena ja täyteen ahdettuna, mutta uusi vilkaisu miehen tuotantoon olisi ehkä tarpeen muistin virkistämiseksi. Taisin pitää enemmän Pakkasen pienestä tarinasta, jossa keskiössä oli enemmän ihmisten elämänkohtalot kuin järjestäytyneen rikollisuuden analyysi.

Pakkanen on tunnettu kulinaristi, joka on julkaissut myös keittokirjan Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja (Otava, 2003). Kulinarismin ja dekkarin yhdistelmä onkin ollut 80-90-luvuilla innovatiivinen yhdistelmä, ja luulen teosten suuren suosion johtuvan osittain tästä. Tässä dekkarissa valmistettiin loistavaa korvasienikeittoa ja poronkäristystä, mutta joutsenpaisti saa aikaan suurta draamaa ja hyperventilaatiota. Nälkä alkoi kurnia tällä Muonion-reissulla.

PS: Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012, toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen) Pakkanen kertoo nelikymmenvuotisesta dekkaristin urastaan. Hän muistelee erityisesti 70-luvun poliittista ilmapiiriä, ja kuinka dekkarien kirjoittamista pidettiin joko kioskikirjallisuutena tai porvarillisena hapatuksena. Pakkasen oma tausta mainosnaisena ja ekonomina oli pahasti ristiriidassa Kosmoksen kulttuurieliitin mielipiteiden kanssa.