Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.

 

 

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

vish_puri_ja_nauruun_kuolleen_miehen_tapaus-hall_tarquin-23101423-4183223724-frntlTarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.

Riisiäidin kirottu suku

ManickaKirjamessuilta en rahapulassa ostanut ainuttakaan teosta, mutta Vihreän liiton pöydän kierrätyskorista mukaani tarttui malesialaissyntyisen Rani Manickan Jasmiinin tuoksu (2003, alkuperäisteksti The Rice Mother, 2002). Kansikuvan ja -tekstin perusteella odotin jotain tyypillistä aistivoimaista hömppää, sillä teosta on kuvailtu ”eksoottisen värikylläisenä saagana”. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä kyseessä oli jo toinen malesialainen romaani, johon olin törmännyt lyhyessä ajassa, tällä kertaa naisnäkökulmasta.

Jasmiinin tuoksussa olikin paljon yhteistä Tash Aw’n The Harmony Silk Factoryn kanssa, sillä molemmat teokset kuvaavat toisen maailmansodan poliittisia jännitteitä ja julmuuksia Kaakkois-Aasiassa. Manicka tosin kuvaa yhden siirtomaa-aikaisesta Ceylonista Malesiaan muuttaneen hindulaissuvun vaiheita noin 85 vuoden akselilla ja tukeutuu ehkä perinteisempään kerrontaan kuin Aw. Tässä suvun epäonni alkaa traumaattisesta sodan aikaisesta tapahtumasta, kun japanilaissotilaat löytävät ja raiskaavat perheen kauneimman tyttären, Mohinin, ja kaappaavat tämän mukaansa vankileirille. Mohinin haamu tekee hänen vanhemmistaan vieraita toisilleen, veljistä juoppoja ja uhkapelureita ja tulevista polvista riitaisia ja vainoharhaisia. Huonoa onnea tuottaa myös sodan aikana perheen kaappiin eksynyt buddhalaisen temppelin jadepatsas, jonka energia väärässä paikassa varastettuna on arvaamaton. Ehkä tästäkin syystä suvun kohtalo on kirottu.

Kaikki aistillinen suitsutus liittyy tässä romaanissa jotenkin epäonneen ja onnettomuuksiin, joten lukija ei todellakaan pääse lillumaan jasmiinintuoksuisessa kylvyssä rentona ja raukeana. Suomalaisesta näkökulmasta romaani voi tuntua eksoottiselta, mutta mielestäni tässä ei tietoisesti viljellä eksotiikkaa eksotiikan vuoksi.  Aasialaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttajana minua usein nyppivät kustantajien tahallisen eksotisoivat markkinointikeinot. Tämän teoksen kohdalla se näkyy jo suomenkielisen nimen valinnassa ja kansikuvassa.

Romaanin päähenkilö on ceylonilainen isoäiti Lakshmi, joka on naitettu nuorena itseään vanhemmalle, huhutusti rikkaalle ja rumalle leskimiehelle, joka asuu Malesiassa. Lakshmin päästyä uusille kotikonnuilleen miehen suvun petos paljastuu  – mies onkin mitätön peräkylän koloniaalisen hallinnon kirjanpitäjä, joka on lainannut sukulaisensa autoa tehdäkseen morsiameensa vaikutuksen. Lakshmi on miestään älykkäämpi ja rahanhimoisempi, joten hän alkaa rautaisin ottein hallinnoida tämän rahankäyttöään ja velkojaan. Pariskunnalle syntyy kuusi lasta, vaikka Lakshmi ei tunnekaan fyysistä vetoa halveksumaansa miestä kohtaan. Viisi ensimmäistä lasta ovat äidin onneksi perineet hänen sukunsa vaaleat piirteet, mutta sisarusparven kuopus, tumma ja kömpelö Lalita perii isänsä piirteet eikä häntä saada miehelään edes isolla myötäjäissummalla.

Manicka kertoo järjestetyistä avioliitoista suorasukaisesti ja nyansoidusti – onnellista avioliittoa ei tähän romaaniin mahdu, mutta rakkausavioliitot  ovat järjestettyjäkin traagisempia. Reseptiä onneen ei tarjoilla. Neljän sukupolven perhe-elämää varjostavat menneisyyden haamut ja opittu tuhoisa käyttäytyminen. Erityisesti naiset ovat susia toisilleen, kälyt ja anopit manipuloivia selkäänpuukottajia. Perinteinen ja moderni, askeettisuus ja dekadenssi kulkevat tässä luontevasti limittäin. Henkilöhahmoissa riittää särmää vaikka useampaan romaaniin jakaa, ja ne ovat romaanin ehdoton vahvuus verrattuna juoneen (joka on monimutkaisuudessaan hieman uuvuttava) ja kielenkäyttöön (joka on välillä turhankin maalailevaa). Tässä on tarpeeksi v-mäisiä, angstisia ja kaidalta polulta poikenneita tyyppejä, jotka tekevät teoksesta muuta kuin hyvän mielen viihdekirjallisuutta.

Välillä kerronta liukuu melodraaman puolelle, mutta sen pelastaa rikas kulttuurinen kuvaus – on kiinnostavaa seurata Lakshmin ceylonilaisen klaanin sopeutumista toiseen maahan, joka on kauttaaltaan moniarvoinen, -uskonnollinen ja -kulttuurinen. Kolmannen polven ceylonilaiset alkavat tehdä jo yksilöllisempiä ratkaisuja elämässään, kuten rakastuvat kiinalaistaustaisiin. Hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin ja kristinuskon luonteva sekoitus malesialaisessa arjessa (tai kuinka Manicka sitä kuvaa) herättää jopa matkakuumetta.

Traagisin henkilö romaanissa on Lakshmin pojantytär Dimple, joka valitsee aviomiehekseen japanilais-kiinalaisen orpopoika-miljonäärin Luken. Väärärotuinen sulhanen kelpaa Dimplen vanhemmille vain tämän rahojen takia. Ongelmana liitossa ei kuitenkaan ole kulttuurierot, vaan Luken henkilökohtainen historia.  Luke ei kykene tavanomaiseen tunnesiteeseen kenenkään kanssa, ja pystyy ilmaisemaan itseään seksuaalisesti vain maksullisen rakastajattaren kanssa. Dimple ei kestä kulissiavioliittonsa paineita, vaan päätyy tappamaan itsensä harakiri-menetelmällä seitsenvuotiaan tyttärensä läsnäollessa. Ceylonilainen suku hiljenee tapauksesta ja suvun nuorin vesa Nisha kasvaa aikuiseksi ilman kosketusta äitinsä perimään. Vasta isänsä kuoltua hän saa käyttöönsä äidin suvun jättämät haastattelunauhat, jossa kolme sukupolvea purkaa syvimpiä tuntojaan. Nishan tehtäväksi jää merkityksen anto näille tarinoille.

Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, mikä tuo teokseen moniäänisyyttä, mutta myös raskautta. Luin tätä pienissä paloissa parisen viikkoa ja jouduin kertaamaan tapahtumia aina kirjaan uudestaan tartuttuani. Olen kuitenkin iloinen, että sain urakan loppuun, sillä vaikka kirja ei ollut kaunokirjallisesti mestaritasoa, se avasi ikkunoita kaakkoisaasialaiseen monikulttuurisuuteen.

Jos pidät Amy Tanin amerikankiinalaisista sukutarinoista, pidät varmasti myös Manickasta. Hengenheimolaisuutta löytyy eritoten naishahmojen rakentamisessa ja dysfunktionaalisen perheen kuvauksessa. Manickan tuotantoa vilkaisseena huomaan, että hän on sitten tämän esikoisteoksen julkaissut varsin erityyppisiä romaaneja, eli vaikuttaa monipuoliselta kertojalta.