Kotirintamalla vaihtelevaa tuulta

Teos: Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Koskiluhdan Kerttu on nuori maatilan tytär Pohjanmaan Isokyrössä, jonka veljet ja sulhanen ovat lähetetty rintamalle jatkosodan alkaessa. Toivo ja Taisto ovat nuoria kloppeja, eikä Johanneskaan ole iällä pilattu. Kerttu on tutustunut Johannekseen kirjeenvaihdon välityksellä, ja seurustelu on ollut perin siveää.

Kylän akkojen tietotoimisto toimii niin saumattomasti, että kirjeitä on vaikea piilottaa. Postitoimiston Irma tietää kyläläisten suhteista kaiken, ja palvelee heitä varsin persoonallisella tavalla. Koskiluhdassa Irmasta tulee paljon pelätty pahanilmanlintu, joka tuo ovelle pahimpia uutisia.

Isoveli Toivo kaatuu jo sodan alkuvaiheessa, ja tämä johtaa siihen, että Kertun äiti joutuu surun murtamana parantolaan. Talon vanha emäntä, lasten mumma, suhtautuu äidin hoitoon nuivasti, eikä ole yhtään tyytyväinen nuorison työn tahtiin. Mumma on niin iloton, että haluaisi kieltää Kertulta jopa ompeluseuroissa käynnin.

Monilapsisen perheen isä on karannut maailmalle, ja äiti on ottanut tästä eron. Hänellä on uusi mies Antero, jota nuoremmat lapset ovat oppineet pitämään isänä. Uusperheen arki on vaikuttanut suht harmoniselta ennen sotaa. Kerttu kuitenkin haluaisi kirjoittaa isälleen ja kertoa kihlauksesta, jos tietäisi isän osoitteen.

Paula Nivukoski on kirjoittanut herkän rakkaustarinan, jota kehystää ankara luterilainen työmoraali ja jatkuva huoli leivän riittämisestä. Tarinaan mahtuu kuitenkin nuoruuden haaveita, runollisia kesäiltoja ja huhuja salaisista nurkkatansseista.

Teos on myös varsin onnistunut kuvaus kokonaisesta eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse arvostin kirjassa eniten juuri yhteisöllistä ulottuvuutta, sillä sen sivuhenkilöiden galleriaan mahtuu monenlaisia persoonia ja maailmankatsomuksia. Kylässä naapuriapu toimii, ja jotkut, kuten kahdesti orvoksi jäänyt Lahja, käyvät siivoamassa muiden koteja pelkällä nälkäpalkalla. Tai Lahja ei pyydä palkkaa lainkaan, ja hänelle annetaan ruokaa palkaksi, jos sitä talosta löytyy.

Tarinasta ei kannata selvittää etukäteen koko juonta ennen siihen tarttumista. Oikeastaan jo romaanin takakannen esittelyteksti paljastaa juonesta liikaa. Siitä lukija saa jo vihjeen siitä, että Kerttu päätyy rakastamaan kahta eri miestä. Muutenkaan tämä tarina ei ole kaikista tyypillisin pohjalaissaaga: henkilöt eivät vaikuta syvästi uskonnollisilta (mummaa lukuuottamatta), perhemalleissa on variaatiota, ja historiallisten sattumien kautta kyläläiset päätyvät kohtaamaan myös kaukaa tulleita muukalaisia, ja ymmärtämään heitä.

Tätä kirjaa oli jotenkin rentouttavaa lukea, vaikka sen tapahtumat olivat pitkälti surullisia. Nivukoski on taitava arjen kuvaaja, sillä en hänen kyydissään pitkästynyt edes tavallisten maatilan töiden kuvauksissa. Aika usein skippaan tämän tyyppisistä agraarisista tarinoista puuduttavat työn kuvaukset.

Huomasin myös, kuinka valtavan määrän positiivisia kommentteja teos on saanut Book Beatissa. Eli teos on todella liikuttanut äänikirjan lukijoita, ja Anna Saksman on saanut syystäkin kehuja nyansoidusta luennastaan. Ehkä juuri tämä teos sopii mainiosti äänikirjaksi, koska sen tempo on viipyilevä, ja murrepuhetta voi olla helpompi ymmärtää ääneen luettuna kuin painettuna tekstinä.

Viime aikoina lukemistani kirjoista, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan, tämä romaani edustaa selvästi parhaimmistoa. Voin hyvin suositella tätä niin nuorille kuin vanhemmille lukijoille, riippumatta omasta suhteesta isänmaallisuuteen. Ainakaan tässä kirjassa ei ole turhaa isänmaallista paatosta, eikä sotaa ihannoivaa asennetta. Tulkitsen teoksen tunnelmia varsin pasifistisina, eivätkä nämä tunnelmat ainakaan saa lukijaa automaattisesti värväytymään vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin. Ei edes tässä alati muuttuvassa maailmantilassa.

Kansanopiston kynttilät palavat

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Teos ja Förlaget, 2022)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Kansanopistojen historian täytyy olla aarreaitta niin tutkijoille kuin kirjailijoille, sillä nämä ovat paikkoja, jonne maaseudun nuorison sivistyksen vaiheita on tallennettu keskitetysti. Olen itsekin vieraillut muutamalla perinteisellä opistolla (niin maallisilla ja kristillisillä), ja jäänyt noilla reissuilla aina tutkiskelemaan esillä olleita valokuvia ja esineistöä. Aihe ei kuitenkaan ole itselleni kovin tuttu, enkä tiedä, onko omassa suvussani käyty opistosivistystä hakemassa.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa uusimmassa teoksessaan Finnsin kansanopiston vaiheita Espoossa. Koulu perustettiin vuonna 1891 Nylands Nation-osakunnan tuella, ja sen perustamista varten käytiin hakemaan oppia Grundtvigin hengessä Askovin opistolta Tanskasta. Opistoa pääsivät vetämään nuori pariskunta Robert ja Olga, jotka olivat saaneet Tanskasta varsinaisen ideologisen tartunnan. Kansansivistyksestä tuli pariskunnalle yhteinen intohimon kohde, vaikka avioliitossa oli myös vaikeuksia. Liitto päättyi lyhyeen, sillä Robert kuoli tuberkuloosiin jo nuorena. Olga jäi yksin hoitamaan pedagogisia velvollisuuksiaan ja jatkamaan miehensä elämäntyötä opistolla.

Romaani seuraa kolmen pariskunnan vaiheita 1860-luvulta 1920-luvulle. Betty on nuori piikatyttö, joka päättää kävellä Helsinkiin Pohjanmaan Vöyristä nälkävuosia pakoon. Hänestä tulee Olgan äiti, ja lapsen isä on Krimin sodan sankari Valentin, joka on johtanut suomalaisten sotilaiden joukkoja Baltian maissa. Romaanissa eletään elämää osana Venäjän suurruhtinaskuntaa, vaihtelevissa poliittisissa suhdanteissa. Hahmot eivät kuitenkaan jatkuvasti pohdi suhdettaan Venäjään, mutta kansanopisto tarjoaa alustan muun muassa venäläistämistoimien vastustamiseen.

Opiston arkea kirjassa kuvataan monipuolisesti, mutta koin, että tunnelmakuvausta oli jopa vähän liikaa. Toki jopa valaisemisen ja talojen lämmittämisen haasteet talvisaikaan ennen sähkön tuloa ovat keskeinen teema kotimaisessa historiallisessa fiktiossa, ja tämä teos ottaa kaiken irti ”kansankynttilän” hahmosta. Heidän polkujaan valaisevat talvisessa yössä myrskylyhdyt, soihdut ja öljylamput. Mutta sivistyksen valossa on myös varjopuolia, eikä kaikilla opiston opiskelijoilla ole vastaavaa motivaatiota päästä valoon kuin tulisieluisilla opettajilla.

Lundbergin teoksissa ihmiselämän haasteet ovat usein uskollisen realistisia, ja tässäkin teoksessa taistellaan monta kertaa hengen edestä kulkutautien vuoksi. Nyt maisemat eivät ole samalla tavalla merellisiä kuin Jäässä ja Kökarin Annassa, mutta elämä on rankkaa myös kirjan keskiluokkaisilla hahmoilla mantereella. Itse lukijana osasin jo odottaa vahvaa kerrontaa puutteesta ja sairauksista, mutta odotin juoneen hieman enemmän vaihtelua.

Robertin ja Olgan esiaviollisen matkan kuvaus toi romaaniin kansallisromanttista nostetta. Tässä vieraillaan muun muassa meidän mökkitien varrella Joutsan takakylien kaskimailla, jossa Olgan ystävä emännöi pappilaa. Varsinkin tuon osion kohdalla olin jotenkin erityisesti ”liekeissä”. Tästä pariskunnan matka jatkui Itä-Suomeen, jossa oli jo saatavilla alkeellisia turismipalveluja. Itä-Suomi olikin jossain vaiheessa kaupunkien sivistyneistön puuhamaa, ja Lundberg on hyvin tavoittanut tuon miltein orientalistisen tavan katsoa maaseudun köyhiä.

Toinen tärkeä ulottuvuus romaanissa on Olgan ja hänen pikkusiskonsa Idan suhde. Ida tulee opistolle opettamaan voimistelua (eli ”ruumiillista kasvatusta”) ja hänestä tulee siskolleen tärkeä työtoveri, tuki ja turva. Voimistelun opettamisen uutuusarvo on suuri, ja nuoren naisen into toimia ammatissa, jota kukaan muu nainen ei ole aiemmin hallinnut, on käsin kosketeltavaa.

Viime aikoina on tullut markkinoille monia historiallisia romaaneja, joissa päähenkilöt ovat opettajia ja joissa käydään läpi suomalaisen koulutuksen historiaa. Joissain näistä historiallinen jatkumo on pitkä, toisissa taas keskitytään lyhyempiin jaksoihin. Ehkä tämän jälkeen kuuntelen toisen kerran Tommi Kinnusen Pimeät kuut, jonka kyllä sain hyvinkin loppuun ensi kerralla, mutta siitä bloggaaminen jäi alkusyksystä kesken. Molemmat kirjat tuntuivat yhtä ansiokkailta, mutta Kinnusen teoksessa näkökulman valinta tuntui erityisen onnistuneelta. Tässäkään teoksessa ei näkökulmassa ollut mitään vikaa, mutta kerronta oli kovin perinteistä.

Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

1400-luvun neitojen ompeluseuroissa

Teos: Kaari Utrio: Vehkalahden neidot (Tammi, 1971)

Olen pian lukenut läpi lähes kaikki residenssissäni risteilevät korona-aikana hamstraamani poistokirjat. Cheers sille, ja toivon mukaan en nyt lähiaikoina intoudu keräilemään lisää kirjoja samalla intensiteetillä.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot sijoittuu 1400-luvun puoleenväliin, ja tapahtumat paikantuvat Kymenlaakson ja Viipurin välille. Teos kertoo kahden vehkalahtelaisen kartanon väestä, ja varsinkin Margareeta ja Helleka Brandista, aatelissisaruksista, jotka ovat vaikeasti naitettavia johtuen Hakilan kartanon heikosta taloudellisesta tilanteesta.

Naapurikartanossa Blekarissa menee vähän paremmin, ja kartanoiden isännillä on ollut tapana naittaa lapsiaan toistensa lapsille. Margareetaa on kaavailtu puolisoksi Siffredille jo tämän ollessa yhdeksänvuotias, mutta tämä suunnitelma ei lämmitä häntä enää neitoiässä. Sisarukset pääsevät kokemaan Viipurin seuraelämän iloja, kun heidän siellä asuva tätinsä kutsuu heidät vierailulle luokseen. Siellä molemmat kohtaavat kosijan, mutta heidän on vaikea antautua romanttisen rakkauden pauloihin.

Lopulta Margareeta suostuu naamaan lapsuuden toverinsa Siffredin, ja Helleka alkaa vakavasti kaavailla lähtöä Naantalin nunnaluostariin. Koska Viipurin Anna-täti on juuri menettänyt kotinsa ja miehensä tulipalossa, hän suostuu lähtemään Hellekan seuralaiseksi matkalle kohti Naantalia.

On näillä sisaruksilla vientiä suuntaan ja toiseen, ja Margareetalla vienti jatkuu vielä aviosäätyyn siirtymisen jälkeenkin. Tuulista on molemmilla romanssin poluilla, ja kumpikin saa osansa julkisesta huorittelusta kotikylällään. Hellekan avioliiton ulkopuolisen raskauden tarina on karu, ja sen jälkeinen lapsenmurhasyytös kertoo omaa tarinaansa naisten asemasta myöhäiskeskiajalla.

Kirjan parhaat kohtaukset käydään merillä, matkalla Viroon kaupantekoon, ja hylkeenpyynnissä Kuorsalon saaren lähistöllä. Saarihullut voivat bongata kirjasta uusia vierailukohteita itäisen Suomenlahden saaristosta, mikä ainakin itselleni on vielä korkkaamaton alue.

Pidin kirjan tunnelmista, vaikka itse romanttisessa pyörityksessä oli omaan makuuni muutama kierros liikaa. Mutta muistan lukeneeni Utriolta räväkämpiäkin teoksia, joissa seksikohtaukset olivat rajumpia kuin tässä. Ehkä tämä teos ei noussut Utriolta lukemieni romaanien kärkikaartiin, mutta koska tässä liikuttiin Kymenlaaksossa, alueella, jota tunnen huonommin, koin jopa oppivani jotain uutta sen historiasta.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Romantiikkaa Elannon talossa

Teos: Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kerttu on eläkeikää lähentyvä Elannon leipomon työntekijä Helsingissä, joka on viime ajat oppinut elää elämäänsä näkymättömänä synnyinkaupungissaan. Joskus nuorena hän oli lähtenyt Pietariin palvelijaksi, ja tämän jälkeen hänen nuoruuden rakkauden kaupunkinsa oli turbulentti Leningrad.

Joskus nainen oli nimeltään Sofia, mutta hän on joutunut maastoutumaan tultuaan leimatuksi kahden maan petturiksi. Joskus hän toimi ikääntyvän ruhtinatar Annan henkilökohtaisena huonepalvelijana. Jusupoffin palatsista Moikan varrella on kulkeutunut Sofian Suomen-kotiin vain yksi esine, posliininen peura, joka on ehkä liian hieno tavallisen leipurimuijan asumukseen.

Mutta mitä tekee musta Popeda Kerttu-Sofian talon nurkilla Hämeentiellä vuonna 1958?

Valitsin Päivi Lipposen toisen romaanin ensimmäiseksi luettavaksi syksyn kotimaisten romaanien valikoimasta, koska hänen taannoinen esikoisromaaninsa oli minulle vahva lukuelämys. Juuri nyt tässä maailmantilanteessa voi olla, etteivät kaikki lämpene Neuvostoliitto-aiheiselle romaanille, jonka päähenkilö on aikanaan Stalinille valan tehnyt suomalainen kommunisti. Itse en ole laittanut Venäjä/Neuvostoliitto-aiheisia kirjoja boikottiin, mutta saattaa olla, että lukuasentoni on tämän vuoden aikana hieman muuttunut.

Teos seuraa nuoren Sofian värikkäitä vaiheita tsaarin ajan Venäjältä kohti Neuvostoliittoa. Sofialla on salainen suhde Boriksen kanssa, joka toimii ajurina samassa palatsissa kuin hän. Pariskunnan kohtaamiset ovat hätäisiä ja salamyhkäisiä, eikä Sofia oikein ymmärrä Boriksen syitä pitää seurustelua salaisuutena, kun se ei ole työnantajien kieltämää. Onko Boriksella kolmaskin sängynlämmittäjä hänen ja puolueen lisäksi?

Vuonna 1958 Sofia palaa Leningradiin hakemaan rehabilitointipapereitaan. Samalla matkalla on tarkoitus tavata Jekaterinaa, aikuista tytärtä, jonka valtio huostaanotti maanpetturiksi leimatuilta vanhemmiltaan.

Noin puolet kirjasta on Venäjän vallankumouksen yleisempää historiaa, ihan vetävällä tavalla kerrottuna. Lukija pääsee vallankumoukseen uskovien ihon alle, mutta hän voi myös ymmärtää toisiin aatteisiin uskovien näkökantoja. Toki kriittinen lukija voi pohtia, kuinka tuntematon suomalaispalvelija pääsee niin keskeiselle tapahtumien todistamispaikalle, mutta itsellä ei ainakaan ollut uskottavuuteen liittyvää ongelmaa tarinaa seuratessa.

Viime viikolla seurasin Erin Littekenin Kiovan tarinoiden kirjuria, joka kertoo Ukrainan 1930-luvun nälänhädästä, ja vastaavista kriiseistä, kun entiset naapurit ja ystävät päätyvät eri leireihin. Minulle tämä romaani oli helpommin omaksuttava teos kuin Littekenin, vaikka tässä kuvataan enemmän poliittisen toiminnan ydintä. Littekenin kirja on ehkä enemmän symppis, kun siinä kuvataan silloisessa maailmantilanteessa häviäjien historiaa. Tämän romaanin Sofia-Kerttu on sekä voittaja että häviäjä, ja myöhemmin henkilö, joka päätyy sensuroimaan itseään järein keinoin.

Verrattuna Lipposen esikoisromaanin, joka on todella laaja ja sijoittuu useampaan maahan, tämä romaani on helpommin omaksuttava, kun siinä on yksi selkeä päähenkilö. Mutta yleisesti tunnettua toisen romaanin ongelmaa en sen parissa havainnut, eli ei tämä mielestäni jäänyt esikoisen varjoon.

Jyväjemmareita kahdella mantereella

Teos: Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri (Bazar, 2022)

Suomennos: Timo Karppi

Äänikirjan lukija: Lotta Merenmaa

Ukrainan sodan inspiroimaa kaunokirjallisuutta alkanee pian ilmaantua markkinoille, ja tietääkseni amerikkalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri on ensimmäinen lukemani sellainen. Kirjailija kertoo esipuheessa viimeistelleen pitkään työn alla ollutta käsikirjoitustaan alkuvuodesta, kun sodan uhka oli ilmeinen. Kirjailijalla on sukujuuret Ukrainassa, ja hän on päätynyt kirjoittamaan pitkälti isovanhempiensa tarinoiden inspiroimana. Littekenin isovanhemmat eivät kuitenkaan itse kokeneet suurta nälänhätää.

Teos ei siis kuvaa nykypäivän Ukrainaa, vaan vuodesta 1929 eteenpäin jatkunutta pakkokollektivisoinnin aikaa. Teoksen nykyhetki sijoittuu vuoteen 2004, jolloin teoksen Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut isoäiti Katja (Bobi) on yli 90-vuotias.

Kirjassa siis Katjan tyttärentytär Cassie saa luettavakseen tämän nuoruuden päiväkirjan. Hän ei osaa ukrainaa tarpeeksi ymmärtääkseen mummonsa kirjoitusta, mutta naapuruston avulias Nick tulee apuun. Myös Nick kuuluu paikalliseen ukrainalaisten yhteisöön, ja Cassien äiti Anna on heti parittamassa tytärtään miehen kanssa, vaikka Cassie on tuore leski ja suree edelleen raskaasti miehensä poismenoa.

1930-luvun tarina on äärimmäisen rankka, ja mitäpä muuta voisi odottaa, kun kyseessä on selviytyminen holodomorista. En ole usean yrityksen jälkeen onnistunut saattamaan Anne Applebaumin Punainen nälkä-teosta loppuun, joten toimikoon tämä kirja nyt sen fiktiivisenä vastikkeena. Ja koska olen tankannut Punaista nälkää niin ahkerasti, lukijana minulla oli ainakin jonkun verran faktoja tuoreessa muistissa.

Eli kirjan Bobilla on ollut toinen elämä ja toinen perhe Ukrainassa, josta hän ei ole halunnut avautua Amerikassa syntyneille jälkipolvilleen. Trauman aikaansaama hiljaisuus on ollut hänellä totaalista, mutta se alkaa purkautua alkavan Alzheimerin kautta. Illinoisissa koetaan 2000-luvulla kausi, jolloin Bobi alkaa piilottaa ruokaa puutarhaan samalla tavalla kuin teki kotitilallaan Ukrainassa. Muutenkin ruoalla on keskeinen rooli kerronnassa, ja ukrainalaisten perinneherkkujen tekeminen auttaa myös Cassieta ja tämän tytärtä selviytymään surustaan.

Termi ”jyväjemmari” saa tässä teoksessa aivan uuden, poliittisen merkityksen, enkä tämän jälkeen enää käytä sitä siinä merkityksessä kuin sitä käytetään Suomessa.

Fiktiivisenä teoksena teos on melko perinteinen amerikkalainen siirtolaissaaga, jossa kolmannen polven lapsenlapsi inspiroituu ensimmäisen polven isovanhemman tarinasta.Tässä tapauksessa inspiraatio taitaa kuitenkin olla väärä termi, sillä Stalinin vainot herättävät enemmän kauhua. Olen lukenut monia romaaneja, joissa on samantyyppinen juoni ja rakenne, mutta ne eivät ole käsitelleet Ukrainaa, tai entisten itäblokin maiden lähihistoriaa. Holokaustikirjallisuuden ulkopuolella en muista lukeneeni muuta vastaavaa saagaa kuin inkerinsuomalaisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Tämä oli minulle todella merkittävä lukukokemus, ja vaikka Littekenin teoksessa historiallinen taustatutkimus on takuulla ollut yhtä huolellista kuin Soudakovan, pidän Soudakovan teosta kielellisesti rikkaampana ja laajempana esityksenä Stalinin vainoista.

Yksi taso, jolla teos todella haastaa tyypillistä amerikkalaista tarinankerrontaa, on romantiikka. Bobin avioliittojen saagaa on vaikeaa pusertaa Hollywood-formaattiin. Toki meillä on muistissa eeppisiä holokaustileffoja, joissa romanssi kietoutuu äärimmäisen puutteen kuvastoon, mutta niissäkin tarinoissa on ollut taustalla joku aiempi romanttinen twisti. Tässä romaanissa kiinnostavimmat juonenkäänteet eivät liity romanttiseen rakkauteen, vaan henkiin jäämisen politiikkaan.

Tätä teosta ei ehkä olisi koskaan suomennettu, ellei Ukraina olisi noussut maailman ykkösuutiseksi koko alkuvuoden ajaksi. Ja juuri tällaisia romaaneja olen etsinyt, sillä haluan ottaa selvää Ukrainasta mieluummin taiteellisten tuotosten tasolla kuin uutisista.

Ainoa asia, josta jupisen, on kirjan nimi, sillä ymmärtääkseni teoksessa ei liikuttu Kiovassa lainkaan. Mutta ilmeisesti kaupallisesta näkökulmasta on ollut aiheellista nimetä kirja maan pääkaupungin mukaan, sillä amerikkalaiset eivät tunnetusti jaksa muistaa pikkukylien nimiä.