Eleanor Rooseveltin lemmikkinä

Teos: Kate Quinn: Timanttisilmä (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mila Pavlichenko (1916-1976) oli ukrainalainen tarkk’ampuja Puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Raporttien mukaan hän ampui kuoliaaksi 309 saksalaista sotilasta Odessan ja Sebastopolin taisteluissa. Tämän lisäksi hän oli kirjastonhoitaja, historian väitöskirjantekijä ja yksinhuoltajaäiti. Sodan aikana hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin edustamaan puna-armeijaa Eleanor Rooseveltin kutsusta, ja naiset tapasivat vielä uudelleen, kun Roosevelt vieraili Moskovassa vuonna 1957. Pavlichenko on ollut ikoninen hahmo Neuvostoliiton sotahistoriassa, ja hänestä on tehty kirjojen lisäksi joitain elokuvia.

Kate Quinn (s.1981) on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto keskittyy Euroopan lähihistoriaan. Tämä on jo kolmas häneltä lukemani teos, mutta romaaneja hänellä on julkaistu jo yksitoista. Quinnia inspiroivat historian naispuoliset sankarit, varsinkin sotilaat ja vakoojat, ja teokset ovat varsin toiminnallisia.

Tässä teoksessa vietetään paljon aikaa rintamalla Odessan ja Sebastopolin taisteluissa vuonna 1941. Siellä joukkojen järjestäytyminen on silkkaa kaaosta, eikä puna-armeijalla ole aikaa kouluttaa joukkojaan tuskin lainkaan. Nuori Mila pääsee tarkk’ampujaksi, koska hänellä on yliopisto-opintoja sodankäyntitaidoista takanaan. Hän on joukko-osastonsa ainoa nainen, ja lähes kaikki muut hänen tuntemansa naiset palvelevat lääkintäjoukoissa.

Koska kyseessä on populaari viihdekirja, tässä käydään läpi Milan miessuhteita varsin perusteellisesti. Quinn kertoo loppusanoissa keksineensä itse suhteisiin liittyviä yksityiskohtia. Romaanissa hänen ensimmäisellä aviomiehellään on suurempi rooli kuin on mahdollisesti ollut tosi elämässä. Mila siis tuli raskaaksi ja joutui naimisiin jo 16-vuotiaana, mutta hänen aviomiehensä feidasi perhekuvioista pian pojan syntymän jälkeen. Rintamalla hän rakastui oman komppaniansa luutnanttiin, jonka kanssa hän sai elää vain kolmen kuukauden ajan ennen miehen kuolemaa kranaatiniskuun. Kolmas mies on mahdollisesti ollut myös tuttavuus rintamalta, mutta Pavlichenko ei mennyt naimisiin näiden kumppaneidensa kanssa.

Itselleni kiinnostavin osio romaanissa oli kuvaus Milan ja neuvostodelegaation vierailusta Yhdysvaltoihin vuonna 1942, sillä siinä käsiteltiin myös sen ajan diplomaattisia suhteita. Siinä noin kymmenen hengen porukka kutsutaan kansainväliseen opiskelijatapaamiseen, mutta rouva Rooseveltin suosiolla reissu venyy parin kuukauden mittaiseksi. Mila Pavlichenkosta tulee puhujatähti, joka kiertää maata kertomassa naisten asemasta puna-armeijassa, ja hän päätyy tapaamaan suuria julkkiksia, kuten Charlie Chaplinin.

Juonen kannalta Quinn päätyy paisuttelemaan varsinkin Amerikan-kiertueen osiota melko eeppiseen suuntaan, mutta koin, että itse sotakuvaukset olivat realistisempia. En niinkään innostunut Franklin Rooseveltin salamurhasuunnitelmasta, ja siihen liittyvästä öisestä ihmisjahdista Washingtonin puistossa. Rooseveltilta on mahdollisesti yritetty saada henkeä pois myös toisen maailmansodan aikana; oikeasti näin kävi jo vuonna 1933.

Teos kuvaa amerikkalaisten jakautunutta suhdetta Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana, jolloin osalla kansasta oli edelleen aitoa uteliaisuutta maata ja sen kulttuureja kohtaan. Neuvostodelegaatio saa toki vastata varsin tunkeileviin kysymyksiin maansa elintasosta, mutta reissun aikana syntyy myös aitoja ystävyyksiä. Kuvattuna aikakautena ei kuitenkaan vielä eletä kylmää sotaa, vaan maiden suhteet ovat tunnustelevan viileät.

Kirja saattaa jakaa yleisöjä tässä maailman ajassa, kun kaikki ukrainalaiset eivät välttämättä halua tunnustaa neuvostoajan uskollisten neuvostosankareiden saavutuksia. Itse en lukenut teosta peilaten sitä tämän päivän ukrainalaisen nationalismin kanssa. Toki tavallisten ihmisten näkökulmasta sodan arki ei ole paljoa muuttunut sitten 1940-luvun, vaikka nykyään ihmisillä on enemmän teknologiaa yhteydenpitoon lähipiirin kanssa.

Romaanin Mila pääsee elämään mukavaa elämää Moskovaan palkintona saavutuksistaan sodassa, mutta hänen kerrotaan kärsineen vaikeasta traumaperäisestä stresaihäiriöstä ja alkoholismista. Kuitenkin hän eteni tieteellisellä urallaan, ja sai paljon aikaan sotaveteraanien asioiden edistäjänä. Gorki-puiston kulmien neljän huonen lukaalin asuttaminen kuulostaa melkoiselta neuvostoaikaiselta menestystarinalta, mutta samalla tämä (ja moni muukin) romaani antaa vaikutelman, että noissa luksustaloissa on asunut harvinaisen pahasti rikki menneitä ihmisiä.

Kirjaterapiaa rikkoutuneille

Teos: Natalie Jenner: Jane Austenin talo (Minerva, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Britannian Hampshiren Chawtonin kylässä on eletty yli sata vuotta sen kuuluisimman asukkaan, Jane Austenin henkeä säilyttäen. Kirjailijan kotitalo on edelleen pystyssä, mutta Austenin suvun jälkipolvilla ei ole yksimielisyyttä talon ja sen irtaimiston tulevaisuudesta. 1940-luvulla suvulla on aikeita myydä koko omaisuus amerikkalaisille, ja Sotheby’sin huutokauppa toimii tässä välikätenä. Kaikki kyläläiset eivät ole huutokaupoista moksiskaan, mutta kourallinen paikallisia lukutoukkia lähtee pelastamaan tätä kulttuurikotia uuden yhdistyksen voimin.

Romaanin päähenkilöt ovat kaikki tavalla tai toisella yksin maailmaan jääneitä sinnittelijöitä, ja osa kärsii aidosta henkisestä hädästä. Kyläkoulun opettaja Adeleine on menettänyt miehensä sodassa ja vauvansa vaikeassa synnytyksessä. Austenin tilusten asiainhoitaja Frances potee sosiaalisten tilanteiden kammoa, ja häntä ahdistaa asunnottomuuden uhka, vaikka hän on asunut sukutilalla koko elämänsä. Kylän lääkäri, tohtori Gray on keski-ikäinen leskimies, jonka auttamisvietti estää häntä elämästä omaa elämäänsä.

Osa kirjan juonesta sijoittuu Hollywoodiin, jossa filmitähti Mimi Harrison kipuilee ikäkriisinsä kanssa. Hän on onnistunut saamaan roolin Järki ja tunteet-produktiossa, mutta hänen tuore sulhasensa ehdottaa Mimille eläkkeelle jääntiä 35-vuotiaana. Pariskunnalla on suunnitelmia muuttaa Hampshireen, mutta Mimin ahnetta kihlattua Jane Austen – maailmassa kiinnostaa lähinnä raha.

En tiedä paljoa Natalie Venneristä, mutta tästä romaanista tuli eniten mieleen fanifiktio – ei mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta energioiden tasolla. Teoksen hahmoista suurin osa fanittavat Austenia, ja yhdistyksen tarkoitus on rohkaista ihmisiä tulemaan yhteen keskustelemaan lempikirjoistaan. Mukana on useampi mieshahmo, jotka ovat aiemmin piilotelleet Austenin lukuharrastustaan muilta. Hahmot keräilevät Aistenin romaanien ensipainoksia, ja viettävät aikaa kirjailijan alkuperäisessä kirjastossa, josta löytyy muitakin aarteita kuin kirjoja.

Pidin kyllä teoksen ajankuvasta, ja yhteisöllisyyden kuvauksesta, mutta paikoitellen siinä kerrotaan varsin pitkäpiimäisesti talokauppojen lakiteknisistä puolista, testamenteista ja yhdistyksen perustuskirjoista. Koin, että noin kolmasosa romaanin sisällöstä oli liiallista tai turhaa. Pitkästymiseni teoksen parissa oli samansuuntaista kuin rikosteknisesti suuntautuneiden dekkareiden parissa, mutta onneksi se ei jatkunut läpi koko kirjan.

Kirjaa voi lukea myös romanttisena fiktiona, mutta koska tässä on sutinaa niin monen henkilön välillä, niin romanttisiin juonenkäänteisiin voi olla haasteellista eläytyä täysillä. Ja sutina on enimmäkseen viatonta, raitista, ja potentiaalisesti avioliiton auvoon tähtäävää. Lopulta Jane Austenin aikakauden romanttiset diskurssit miellyttivät minua enemmän kuin 1940-luvun vastaavat, ja onneksi teos tarjosi tämän vertailukohdan.

Ehkä en ole tarpeeksi suuri Austen-fani pystyäkseni sukeltamaan kovin syvälle kirjailijan ystävien yhdistyksen maailmaan, mutta arvelen, että tämä teos kuuluu Austen-fanifiktioiden parhaimmistoon. Oletan, että tarinan taustalla on paljon reaalimaailman tapahtumia, ja että Jenner on tehnyt huolellisen taustatyön Chawtonin kylän lähihistoriasta.

Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Buurit, apartheid ja viihdekirjallisuus

Teos: Irma Joubert: Child of the River (Thomas Nelson, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Zimmerman

Yksi Etelä-Afrikan kansainvälisesti tunnetuimpia viihdekirjailijoita on Irma Joubert (s.1947), joka kirjoittaa afrikaansiksi, mutta teoksia on käännetty paljon englanniksi. Teokset tuntuvat keskittyvän 1900-luvun ensimmäiseen puoliskoon, ja niistä tunnetuin The Girl from the Train sijoittuu osittain Eurooppaan ja kertoo holokaustista.

Child of the River sijoittuu Transvaalin buurialueille ja Pretorian kaupunkiin, jonne tuon alueen nuoret päätyivät tyypillisesti opiskelemaan. Sen päähenkilö Persomi Pieterse on köyhän torppariperheen tytär syvällä maaseudulla, ja hänen äitinsä Jemima on lukutaidoton. Jemimalla on ollut kovaa onnea rakkaudessa, ja hänen on ollut pakko naida juoppo ja väkivaltainen ukko Pieterse saadakseen katon pään päälle. Molemmilla on lapsia aiemmista suhteista, ja uusia lapsia syntyy perheeseen vielä myöhemmin. Uusperheen arki on yhtä helvettiä, ja lopulta isäpuoli joutuu vankilaan tehtyään oman tyttärensä raskaaksi.

Persomilla käy tuuri perheen kriisin keskellä, kun sosiaalityöntekijä auttaa häntä pääsemään lukioon vastoin hänen äitinsä tahtoa. Hänestä tulee huippuoppilas, ja hän pääsee lukemaan oikeustiedettä Pretorian yliopistoon. Luokkahyppy onnistuu salakavalasti, vaikka hän käykin tanssiaisissa Annabellen, kotitilan isäntien tyttären vanhoissa koltuissa.

Suurin osa buurimiehistä ei osallistu toiseen maailmansotaan ideologisista syistä, ja ääriaines heistä joutuu valtion ylläpitämälle leirille (hyvin samalla tavalla kuin Suomessa kommunistit joutuivat turvasäilöön). Persomin veli lähtee sotaan ja päätyy rintamalle Egyptiin, jossa hän menettää henkensä. Sotaa seurataan tiiviisti, vaikka kotikylässä sympatiat ”khakin rakastajia” kohtaan ovat vähissä.

Romanttiseksi viihdekirjaksi teos on melko vakava, ja historialliseksi romaaniksi melko kepeä. Toki tässä kerrotaan vähemmistöjä sortavista laeista perusteellisesti, onhan päähenkilö aloitteleva asianajaja, ja poliittista historiaakin tarinaan mahtuu riittävästi. Etelä-Afrikan insituutioiden kommunisminvastaisuus tuntui todella kattavalta, ja kommunistisyytös oli yleinen tapa hyllyttää ketä tahansa, joka yritti puolustaa vähemmistöjä. Näin ollen myös Persomi joutuu erityiseen syyniin yliopistolla, vaikka on huippuoppilas.

Pidin omituisena sitä, ettei teoksessa ollut lainkaan merkittäviä mustia hahmoja, mutta ehkä tuo kuvaa joidenkin buurialueiden eristäytynyttä todellisuutta. Intialaisia sivuhenkilöitä teokseen mahtuu, ja heidän tilanteensa saa Persomin avaamaan omaa maailmankuvaansa.

Kirjan kieli tuntuu helpolta ja mutkattomalta, eli tarinaa pystyy seuraamaan hyvin sellainenkin lukija, joka tietää Etelä-Afrikan historiasta varsin vähän. Viihteellisyyttä teokseen tuo runsas muodin, elokuvien ja tansseissa käymisen kuvaus.

Yksi juonellinen ratkaisu tuntui hyvin kliseiseltä, ja se hieman latisti tunnelmia. Mutta se liittyi yleiseen sosiaalihistorialliseen todellisuuteen, eli kirjassa kuvataan äärimmäistä niukkuutta ja buurien köyhimmän kansan näköalattomuutta. Insesti ja yleinen sisäsiittoisuus ovat kuuluneet tämän kansan historiaan valitettavan kiinteästi.

Lukukokemuksena ensimmäinen buuriteemainen romaanini oli positiivisempi kuin epäilin, mutta en vielä täysin vakuuttunut Joubertin kirjoitustyylistä. Tässä kirjassa ja tätä ennen lukemassani romaanissa Scatterlings oli temaattisesti paljon yhteistä, mutta toisen kirjan kieli ja rakenne olivat mieleenpainuvampia.

Rotulakien hyytävää historiaa

Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)

Äänikirjan lukija: Christel Matombe

Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.

Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.

Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.

Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.

Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.

Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.

Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.

Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.

Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.

Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.

Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.

Sotilaskodin kissan kertomaa

Teos: Laila Hirvisaari: Unohduksen lumet (Otava)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Laila Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan toisessa osassa tavataan samat tyypit kymmenen vuotta myöhemmin talvisodan aattona. Tarinan alkaessa on kiihkeä kesä ratsuväen kasarmilla, ja tupakkatauoilla puhutaan enimmäkseen maailmanpalon todennäköisyydestä. Sotilaskodin kissa saa todistaa asevelvollisten levottomuutta.

Veikko Vehmas on mennyt naimisiin Marketan, Ilonan entisen työnantajan kanssa. Marketta on miestään viisitoista vuotta vanhempi, ja kaikki tietävän kyseessä olleen naimakauppa, ei rakkausavioliitto. Veikko on tarvinnut varakasta vaimoa päästäkseen eroon velkaongelmastaan. Kymmenen vuoden päästä liitto natisee liitoksistaan.

Baby momma Ilona on paennut raskauden aiheuttamaa häpeää Viipuriin. Veikko ei ole nähnyt poikaansa kahdeksaan vuoteen, eikä ole edes tietoinen kaksikon olinpaikasta. Huoli heidän selviytymisestään kalvaa Veikon sydäntä, ja hän onnistuu nielemään ylpeytensä sodan sytyttyä.

Teoksen uusi avainhenkilö on nuori lotta Sirkka, joka on ennen sotaa toiminut rouva Vehmaksen piikana. Hän seurustelee Risto-nimisen kadetin kanssa, ja tapailee tätä avoimemmin kuin mitä oli mahdollista aiemmin. Sodan alkaessa Sirkka jatkaa asumista Vehmaiden talossa, mutta jakaa aikansa sotasairaalan ja linnoituksen välillä.

Muuten teoksessa seurataan rajaseudun evakuointitoimia useamman perhekunnan näkökulmasta. Tukevan perheen vaiheita seurataan erityisesti, ja he lähtevät evakkoon Antreasta kotitilaltaan. Vaikka Tukevan perheen tarinaan mahtuu suurta surua, tämän pariskunnan välinen kommunikaatio on edelleen sydäntä lämmittävää varsinkin suhteessa Vehmaiden pariskunnan kolkkoon suhteeseen.

Koska tässä sarjassa on kuusi osaa, ja viisi niistä kertoo toisesta maailmansodasta, tämä kakkososa tuntui vähemmän intensiiviseltä kuin Lehmusten kaupunki. Tai tässä kuvataan enemmän yhteisöllistä kudelmaa kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Luulen, että kirja ihastuttaa varsinkin niitä, jotka haluavat tietää lisää lottatoiminnasta. Itse olen jo lukenut paljon lotista, mutta arvelisin, että 1970-luvulla nämä teokset ovat olleet hyvin tärkeitä niille lukijoille, jotka olivat itse mukana toiminnassa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 8: Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Juuri sopiva joulusatu

Teos: Lucinda Riley: Auroran salaisuus (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

En koskaan saanut luettua Lucinda Rileyn (1965-2021) huippusuosittua seitsemästä sisaresta kertovaa saagaa loppuun, ja muutenkin minulla on ollut vaihteleva suhde tähän edesmenneeseen menestyskirjailijaan. Mutta nyt näihin joulunaluspäiviin löytyi postuumisti julkaistu Auroran salaisuus, jonka aihepiiri kuulosti lupaavalta. Alun perin teos on julkaistu Britanniassa vuonna 2011.

Tämä eeppinen sukusaaga alkaa West Corkin maaseudulta Irlannista. Siellä Dunworleyn kylässä asuvat naapurukset Lislen ja Ryanin suvut, joilla on ollut pitkään sukset ristissä keskenään. Grania Ryan on nuori kuvanveistäjä, joka on ollut kymmenen vuotta tekemässä uraa New Yorkissa. Saatuaan keskenmenon hän jättää amerikkalaisen miehensä Mattin ja pakenee kotikonnuilleen Irlantiin.

Kotikylässään hän törmää erikoiseen punatukkaiseen tyttölapseen Atlantin rannikkokallioilla. Tyttö kulkee siellä usein keskellä talvea paljain jaloin, ja vaikuttaa muutenkin heitteille jääneeltä. Välillä Grania luulee näkevänsä harhoja tai haamuja, niin eteerinen tämä lapsihahmo on.

Pian hän tutustuu Auroraan, joka on Lislen kartanon ainoa tytär. Auroran isä Alexander on tuore leskimies, joka on muuttanut kuolleen vaimonsa tiluksille suremaan menetystään. Aurora ripustautuu Graniaan, joka on ollut ainoa aikuinen, joka on aidosti ilmaissut kiinnostusta yksinäisen lapsen asioihin.

Granian äiti Kathleen ei yhtään pidä siitä, että hänen tyttärensä viihtyy naapurikartanolla. Vanhat historialliset kaunat liittyvät torpparien asemaan ja maanomistuskiistoihin, mutta Granialla on syytä epäillä, että mukana on muutakin. Äiti on onnistunut vaikenemaan aiheesta sujuvasti, koska naapuritalo on ollut tyhjillään lähes koko Granian eliniän.

Teoksen toinen ajallinen kerrostuma sijoittuu edwardiaaniseen aikaan, ensimmäiseen maailmansotaan ja 20-40-luvuille. Silloin Kathleenin isoäiti Mary matkustaa piikomaan Lontooseen Lislen suvun kaupunkiresidenssiin. Mary etenee urallaan talon isännän lehto/löytölapsen Annan lastenhoitajaksi. Annan äiti on hylännyt lapsensa vauvana, ja Marysta tulee lapsen de facto huoltaja. Myöhemmin Annasta tulee kuuluisa ballerina, jolla epäillään olevan venäläisiä sukujuuria.

Miksi sitten Annan ja Auroran elämäntilanteissa näkyy olevan niin paljon yhteistä? Onko Lislen suvussa kirous, kun niin moni kuolee nuorena tai kärsii vakavasta mielenterveyden ongelmista? Miksi suvun naiset ovat niin epävakaita?

Ehkä juuri nyt tämä tarina upposi minuun, vaikka näen siinä liikaa toistoa. Rileyn aikuisten sadut ovat koukuttavia siksi, että niissä on ripaus gotiikkaa, tyttökirjojen tyyppistä viatonta romantiikkaa, siirtomaakitschiä ja vanhan ajan heteronormatiivisia suhteita. Nautin tästä tarinasta siksi, että kirjan orpojen tyttöjen saaga muistutti minua vähän Frances Hodgson Burnettin tyttökirjojen hahmoista. Eli pidin kirjassa eniten lapsihahmoista ja lapsuuden kuvauksesta.

Toki Rileyn kirjoissa juonen punonta on aina riippuvainen uskomattomista sattumista, ja ihmiset kohtaavat toisiaan eeppisissä puitteissa. Tässä teoksessa ei kuitenkaan ollut yhtä paljon siirtomaaeksotiikkaa kuin monissa muissa hänen teoksissaan. Irlannin historia hänen kertomanaan tuntui jopa realistiselta. Luin kyllä sujuvasti yhden Thaimaahan ja yhden Intiaan sijoittuvan saagan, joissa romanssirintama oli huomattavasti eksoottisempaa. Irlanti on Rileyn synnyinmaa, hän oli juuriltaan pohjoisirlantilainen. Eli oletettavasti hän tunsi myös eteläisen Irlannin historiaa kohtuuhyvin. Tämä näkyy tekstin laadussa: Irlannin puolen tarinoissa meininki on melko arkista, ja joka toisessa kohtauksessa juodaan tolkuttomasti teetä. Pidin tästä arkisuudesta, koska se lisäsi muuten uskomattoman tarinan uskottavuutta.

Minulle teos oli juuri sopiva joulusaaga, vaikka ei tässä mitenkään keskitytty joulun viettoon. West Corkin merellinen talvimaisema tuntui minusta tarpeeksi jouluiselta. Kirjan mieleenpainuva joulun vietto tapahtui kuitenkin Lontoossa 1930-luvulla palvelijoiden keittiössä. Siinä oli aika autenttiset Downton Abbey-vibat.

Tämä teos siis sijoittuu minun kokemuksissani Rileyn teosten kärkipäähän. Pitänee lukea vielä toinen teos näistä itsenäisistä uudemmista vertailun vuoksi.

Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Eugeniikan sysimustaa historiaa

Teos: Kati Ranta: Taito -romaani oikeudesta elämään (Kustannus Mäkelä, 2021)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Tulipa sitten luettua yksi vuoden rankimmista romaaneista sopivasti ennen joulun alkua. Romaani oli sen verran vetävästi kirjoitettu, että vedin sen parissa päivässä, vaikka kyseessä on laaja ja juonellisesti kompleksinen teos.

Kati Ranta on Riihimäellä vaikuttava viestinnän asiantuntija, psykologian jatko-opiskelija, erityislapsen äiti ja nyt kahden teoksen kirjoittanut kirjailija. En olisi huomannut tätä teosta, ellei se olisi nyt ilmaantunut viiveellä suoratoistopalveluun.

Romaanin päähenkilö on myös erityislapsen äiti Riihimäeltä. Liina Lehtonen on rautatieläisen tytär, joka pääsee opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon vuonna 1930. Liinan isä Otto on myös tehnyt luokkahypyn omista lähtökohdistaan: hän on päässyt huutolaispoikana valtion leipään kiinni ja edennyt veturinkuljettajaksi.

Nuori Liina kohtaa Helsingissä suurempaa kurjuutta kuin mitä hän on koskaan nähnyt kotipuolessa. Hänen on otettava kortteeri hellahuoneesta Rööperistä, ja hänen vuokraemäntänsä on ilkeä juoppo, jonka kanssa eläminen on haasteellista. Yliopistolla hän kohtaa yläluokkaisen, suomenruotsalaisen Fannyn, joka uskaltaa lintsata luennoilta ja viettää boheemielämää. Fannyn isä Pehr Utter on perinnöllisyystieteen professori, joka ihailee saksalaisia alan auktoriteetteja.

Teoksessa varsinainen päähenkilö Taito syntyy vasta tarinan puolivälin jälkeen, mutta kaikki se, mitä tapahtuu ennen pojan syntymää on pakahduttavan karmivaa. Teosta onkin luonnehdittu historialliseksi trilleriksi. Juoni nivoutuu pitkälti Lapuan liikkeen nousuun ja siihen liittyvään radikalisaatioon. Itse olen jo lukenut kymmeniä teoksia Lapuan liikkeestä, ja näin ollen tämä juonenkäänne ei varsinaisesti tuonut minulle uutta tietoa, mutta oli hurjaa seurata Fannyn veljen, nuoren kartanonisännän Fabianin jokseenkin jakomielistä poliittista käytöstä.

Liinasta ei tule koskaan lääkäriä, koska hän tulee raskaaksi mahdollisimman raskaissa olosuhteissa. Hän päätyy pika-avioliittoon Vilhon kanssa, joka on tullut asumaan hänen isänsä nurkkiin ja viihtyy paikallisella työväentalolla. Taito on syntymästään saakka vaativa lapsi, ja kehityshäiriötä epäillään jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Poika ei opi puhumaan, motorinen kehitys on viivästynyt ja varttuessaan hän alkaa saada epilepsiaan viittaavia kohtauksia. Liinalle tieto lisää tuskaa, ja hän haluaa selvittää Taiton terveydentilan perinpohjaisesti.

Liina edelleen luottaa siihen tietoon eugeniikasta, mitä hän on oppinut yliopistolla. Samaan aikaan aiheesta käydään debattia eduskunnassa ja eri poliittisissa leireissä. Valitettavasti Liinan tiedeusko vie hänet poikansa kanssa kauhujen matkalle Berliiniin, jonka lopputulema on äärimmäisen traaginen.

Romaani on hyvin kunnianhimoinen, ja se onnistuu kertomaan eugeniikan historiasta tavalla, joka saa laiskemmankin lukijan pysymään mukana. Sain tietää, että Ranta on kirjoittanut tätä teosta kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy aiheeseen syvässä perehtyneisyydessä. Samaan aikaan jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon vastoinkäymisiä ja pahuutta kirjailija voi ympätä yhteen teokseen. Oma sietokykyni oli rehellisesti sanottuna äärirajoilla teosta lukiessa, vaikka siinä oli paljon muitakin kerroksia kuin sysimusta eugeniikka.

Kysymys ihmisarvosta ja oikeudesta asianmukaiseen hoivaan ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään sitten 1930-luvun, ja tämä teos toimii loistavana muistutuksena siitä, mitä voi tapahtua, kun aletaan puhua ”heikommasta aineksesta”.