Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Mainokset

Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.

Vapaakaupungista mielen vankilaan

Teos: Jussi Sudenlehti: Christian (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

Christian on elämäänsä kyllästynyt psykoterapeutti, joka asuu Turussa, mutta on kasvanut Kööpenhaminan Christianiassa, vapaassa kaupungissa. Hän saa asiakkaakseen itseään hieman nuoremman Anan, jolla on pakkomielle sukunsa tarinaan, aina Krimin sotaan saakka. Anan pakkomielteenä on luoda elämälleen koherentti tarina, ja hän selittää taipumuksiaan hyvin kaukaisilla tapahtumilla.

Kyseessä on esikoisteos, sukutarina ja historiallinen romaani, joka ulottuu kolmelle mantereelle, moniin kaupunkeihin ja kolmelle vuosisadalle. Pääpaino tarinassa on kuitenkin nykypäivässä ja Christianin ja Anan suhteessa, joka jo lähes alkumetreiltä muuttuu epäeettiseksi. Vaikka rakkaussuhde jää lyhyeksi, Christian jää Anan tarinan vangiksi. Hän jatkaa elämäänsä epätyydyttävissä, lyhyissä naissuhteissa ja tylsistyy kuoliaaksi asiakastapaamisissa.

Kaikkeen tähän punoutuu miehen psykoanalyyttisen mentorin, ”esi-isä” Tobias Wallgrenin murha. Wallgren on ollut Turussa kontroversielli hahmo, psykoanalyytikko ja äärioikeistolainen ajattelija, joka on radikalisoitunut ennestään viime vuosina. Hänet löydetään pää sahattuna ja sen tilalle asetetun hirvenpään kanssa. Koska Christian tunnetaan hahmoterapian guruna, hänet kutsutaan avustamaan poliisia murhan ratkaisussa.

Sukutarina ja historiallinen romaani siis taipuu loppua kohti tähän päivään sijoittuvaksi dekkariksi, johon ilmaantuu myös perinteinen poliisitutkinta. Paikoitellen koin, että kerroksia oli liikaa, mutta koukutuin tarinasta Christianiasta – paikasta, joka on ollut itsellenikin merkityksellinen, vaikken ole siellä asunutkaan. Christianin tietynlainen neuroottisuus on mahdollisesti epävakaan lapsuuden perimää, sillä hänelle vaihtoehtoisessa vapaakaupungissa asuminen oli aikanaan traumaattista. Perheen äiti tosin oli vastuullinen vasemmistolaisaktiivi, ja keskitti energiansa luontopolkujen järjestämiseen kommuunin lapsille. Äiti lopulta matkustaa takaisin Suomeen poikansa kanssa, ja jättää isän esittämään Trotskya Pusher Streetin baarien nurkkiin.

Kirjassa tutkitaan kaupunkien kollektiivisia tajuntoja, ja sukupolvien yhteisiä merkityksiä. Christianin suomalaiselle sukupolvelle on merkityksellistä hankkia ylihintaisia lippuja Bruce Springsteenin keikalle ja kasvattaa chiliä omassa keittiöpuutarhassa ennen eläkkeelle jäämistä. Eksentrisen lapsuuden jälkeen miehellä itselläänkin on pyrkimyksiä tavallisuuteen, mutta silti hän saa noottia taloyhtiössä sääntöjen rikkomisesta. Hän pelkää muistuttavansa liikaa karismaattista poliittista saarnaajaisäänsä, vaikka on yrittänyt pehmentää persoonaansa porvarillisen ammatinvalinnan kautta. Samalla hän kaipaa 1970-luvulle, aikaan, jolloin kaikkiin aterioihin tungettiin herne-maissi-paprikaa ja jolloin viiniä juodessa ei tarvinnut tuntea rypälelajeja.

Koska kirjaa voi lukea monella tasolla ja monen genremäärittelyn kautta, se myös voi karata lukijaltaan. Itsekin kuuntelin tätä nopeutettuna äänikirjana – nopeutettuna siksi, että puolen välin jälkeen teoksen runsaus hieman puudutti. Koin Anan tarinan vastustamattoman hurmaavana, mutta lopulta se jää koristeelliseksi kulissiksi, eikä lukija voi olla varma, oliko tuota ihmeellistä naista lopulta olemassa. Terapeutti on ainakin tässä akuutin terapian tarpeessa, ja hänen ammatillisuutensa tuntuu ulkokultaiselta.

Suosittelen teosta henkilöille, jotka rakastavat kaupungeissa flaneeraamista, sillä koin Sudenlehden vahvuudeksi kaupunkien arjen ja baarielämän kuvauksen. Varsinkin Turun sataman baarien yöt vakuuttivat rosoisuudellaan, ja olin melkein hengästyä Kakolanmäen ja Samppalinnanmäen portaissa. Sudenlehden Turku on moni-ilmeinen, eikä ainakaan liian elitistinen, vaan siellä yksinhuoltajien yhdistys nousee boikotoimaan äänekkäästi naisvihaista uutuusromaania, eikä kosteiden iltojen suosikki ole merkkishampanja vaan kaskijallu.

Turun ja Köpiksen lisäksi kirjassa seikkaillaan New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa ja Barcelonassa, eri vuosikymmenillä. Sukutarinat eivät ainakaan jää perinteisen ”suomitunkan” tasolle, vaan niihin lomittuu yllättäviä kohtaamisia. Kaikkien juonen vaiheiden välille ei kannata edes yrittää löytää loogisia yhteyksiä, vaan kirjasta saa eniten irti, jos vaan antautuu sen tapahtumisen ylenpalttiseen virtaan.

Teos ei taas luultavasti aukea perinteisten historiallisten romaanien ystäville, mutta ei se ole hirveän kokeellinenkaan. Hybridi kerronnallinen tekniikka jopa hämmensi minua, koska en tiennyt, luinko ns. taideproosaa vaiko toiminnallista dekkaria. Kirja siis luultavasti hurmaa määrittelyn mahdottomuudellaan tai jättää lukijansa kokonaan kylmäksi. Minua tämä teos viihdytti ja ilahdutti kovasti, mutta en tiedä, muistanko siitä paljoa ensi viikolla tai vuonna. Suurella todennäköisyydellä se tulee saamaan ristiriitaisia arvioita ja ainakin jonkun kirjallisuuspalkinnon, sillä tämäntyyppiset ambivalentit, rajoja ylittävät teokset ovat kilpailuehdokkaiden peruskauraa.

The Mökkikirja, 2019?

Teos: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019)

Koska olen viime aikoina harrastanut kotimaista runoutta hintsusti, Johanna Venho on minulle tuntematon tekijä, ja sattumoisin luin hänen Sylvi Kekkos-romaanistaan naistenlehdestä. Tutustuin Sylvi Kekkosen tuotantoon ensi kertaa pari vuotta sitten mökillä, jonne olin roudannut kaikki lukemattomat poistokirjat. Mökkimme sijaitsee vajaan tunnin matkan päässä Pieksämäeltä, jossa on kulttuurikeskus Sylvi ja vanha pappila, jonne en ole vieläkään ehtinyt reissata. Pidin Sylvin romaanista Lankkuaidan varjossa (1968) paljonkin, ja asetin sen mentaalisesti osastoon ”Karjala-kirjallisuus”.

Venhon teos ei sytyttänyt mielenkiintoani automaattisesti, koska en ole vielä siinä iässä, että presidenttien puolisot olisivat iltapäiväkahvieni ykköspuheenaihe. Kun se kuitenkin oli tarjolla Bookbeatissa, jonne minulla on nyt ilmainen kokeilujakso, päätin vilkaista sitä, ja teos vei mukanaan. Huomasin heti, että siinä oli The Mökkikirjan ainesta – harmi vaan, että luen sitä nyt täällä kaupungissa, sisällä, siitepölypakolaisena. Ensimmäinen suositukseni kuitenkin on, että teos kannattaa ottaa mukaan luonnon helmaan. Parhaiten se toimii, jos sen seuraksi keittää nokipannukahvit.

Kirjassa 66-vuotias Sylvi Kekkonen matkustaa yksin kesämökilleen Suomusjärven Katermaan tutkimaan vanhoja päiväkirjojaan ja suremaan parhaan ystävänsä Marja-Liisa Vartion kuolemaa. Urho viihtyy mökillä huonommin, mutta siitä on tullut introvertin ensimmäisen naisen tärkein piilopirtti. Matkaa tehdään kuningatar Elisabethin lahjoittamalla Morris Minillä, ja Sylvi on ylpeä vanhemmalla iällä hankitusta ajokortistaan. Autoa ajaessaan hänellä on jalassa matalapohjaiset kävelykengät, jotka hän vaihtaa korkokenkiin siitä poistuessaan. Tyylitieto ennen kaikkea!

Kirjassa Sylvi alkaa valmistella lapsuusaiheista teostaan, ja saa paljon vaikutteita unien maailmasta. Vaikka hän on jo reuman runtelema, hän edelleen jaksaa vaellella pelkäämättömästi lähimetsissä ja sienestää. Mökillä hän myös uskaltaa tutkiskella punaista muistikirjaa, jossa on kosmoskynällä tehtyjä merkintöjä mystisestä O:sta vuodelta 1952. Tuolloin Urho on jo ollut avoimessa salasuhteessa suomenruotsalaisen Anne-Marien kanssa, ja avioliiton romanttinen liekki on hiipunut lopullisesti. O ei saa lemmenliekkiä roihuamaan, mutta avaa pelkällä läsnäolollaan uuden ikkunan.

Kiinnostavinta teoksessa on kolmen naisen ystävyys, Sylvin (1900-1974), Marja-Liisa Vartion (1924-1966) ja kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911-1979), joka työstää Sylvin muotokuvaa tuskallisen hitaasti työhuoneellaan. Essi on teoksen toinen kertoja, joka näkee presidentin rouvan toisin silmin. Essin miessuhteista ja alkoholinkäytöstä liikkuu ilkeitä juoruja, mutta Sylvi ei halua tähän osallistua. Naiset tapaavat usein muuallakin kuin Sylvin salongissa Tamminiemessä. Sivuhenkilöiden elämiin kurkistaminen laajensi tätä romaania valtavasti, ja kertoi myös paljon Sylvin itsensä laajasta ihmistuntemuksensa: hän ei ainakaan tuntunut keräilevän elämäänsä itsensä kaltaisia tyyppejä, vaan hulluja taiteilijoita, jotka uskalsivat tulla Tamminiemeen paidannapit hukassa. Paras havainto olikin, että Sylvin ystävät olivat hänen elämässään läsnä pyrkimättä hyötymään tämän asemasta.

Henkilökohtaisesti löysin kirjasta taas uusia viitteitä ”juurilleni” Kangasniemeen, jossa Sylvi oli poikineen talvisodan aikana Helsingin pommituksia paossa. Kangasniemi oli Kekkosen äidin Emilia Pylvänäisen kotipaikka, jonne presidentillä ilmeisesti oli lämpimät siteet, koska lähetti sinne perheensäkin turvaan. Myöhemminkin, presidentiksi päästyään Kekkonen kunnioitti äitinsä kotipaikkaa vierailuilla, joista meilläkin on kuvamateriaalia.

Romaanissa Sylvi muistelee tuota sotatalvea, ja myös paikallisia hahmoja, kuten nuorta torpan rouvaa, joka jätti miehensä tämän väkivallan vuoksi. Ilmeisesti myös Emiliassa ja Sylvissä oli paljon yhteistä, mutta äidin kaltaiseen naiseen rakastuminen ei sitten riittänyt romanttiseksi sisällöksi kilpailuhenkiselle suurmiehelle.

Uskottomuusdraamaa Venho käsittelee sopivan realistisesti. Pariskunta eli keski-ikään tultaessa niin avoimessa suhteessa kuin tuon ajan moraalikäsitysten mukaan oli mahdollista. Sylville avioero oli mahdottomuus, koska papin tyttärenä häneen oli iskostunut käsitys lasten parhaasta, ja hän myös halusi suojella lapsenlapsiaan mahdolliselta skandaalilta.

Pidin kirjan runollisesta ilmaisusta, aistillisuudesta, ja sopivan napakasta rajauksesta. Ajankuvaa teoksessa oli sopivasti, mutta Sylvi alkaa jo olla siinä iässä, että sulkee radion, kun sieltä tulee rautalankamusiikkia.

Toivon, että teos tavoittaa myös nuorempia lukijoita, ja herättää keskusteluja muustakin kuin tyypillisestä, pönöttävästä presidentin rouvien fanitusperspektiivistä. Aineksia tässä teoksessa perspektiivin laajentamiseen on, mutta on lukijan vastuulla löytää Sylvin tarinan radikaalit kohdat.

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.