Viiden pennin rautanaulaooppera

Teos: Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas (LIKE, 2019)

Juha Siro on tamperelaiskirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut hieman jälkijunassa, mutta sitäkin innostuneemmin. Olen lukenut hänen romaaneistaan kaikki paitsi esikoisen, ja runojakin on joskus tullut tavattua.

Siro on myös aktiivinen kulttuuribloggari, mutta muuten ei tunnu esiintyvän paljoa medioissa, ja ehkä tämän vuoksi hänen tuotantonsa on jäänyt monilta ohi. Siron teoksissa on ilahduttavaa variaatiota, mutta eurooppalainen kulttuurihistoria on kaikissa läsnä omaperäisesti. Ja aika monissa myös vilahtaa Marilyn Monroen varjo, kuten tässäkin, pienenä, mutta ei mitättömänä mainintana.

Romaanin aika-akseli on huikeat 103 vuotta: se alkaa vuodesta 1923 Berliinissä ja päätyy jonnekin Arabian niemimaan aavikolle vuoteen 2026. Siinä seikkaillaan myös natsi-Saksan itärintamalla ja Venetsiassa. Päähenkilö on nimetön poika, joka kasvaa aikuiseksi pahuuden sydämessä. Hänen vanhempansa eivät ole yksimielisiä natsiaatteesta, mutta äiti liittyy puolueeseen ensimmäisten joukossa turvatakseen selustansa. Isä on väkivaltainen juoppo, mutta hänenkin oikeudentaju on keskivertoberliiniläistä kestävämpi. Koulussa opetus muuttuu ”hyvekasvatukseksi”, moni opettaja irtisanotaan, ja herkkä kertoja joutuu usein tilanteisiin, joissa hän tekee alleen koulupäivän aikana.

Tarinan alussa pojan äiti ramppaa rasitukseen asti vegetaristiyhdistyksen kokouksissa, mutta 30-luvulla maailmanlama poistaa hömpötykset ja silava palaa taas perheen ruokapöytään. Paluu normaaliin on kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalia, ja kuvataiteisiin suuntautunut, hintelä poika yrittää parhaansa vältellä armeijan kutsuntoja. Kun hän vihdoin armeijaan joutuu, siellä hänen valokuvauslahjansa valitettavasti huomataan, ja hänet siirretään ”valiojoukkoihin” kuvaamaan pahuuden ydintä.

Sodan jälkeen mies pakenee traumojaan Venetsiaan, jossa elää säästöillään itsensä viiniin hukuttaen. Jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee kuitenkin vanhempi rakastaja, Maria, joka saa hänet katsomaan vääryyttä ja kärsimystä uusin silmin maailmantaiteen aarteiden äärellä. Marian matkassa mies saa takaisen palan ihmisyyttään, vaikka suhde ei tuon ajan sopivaisuusnormeissa täysin päivänvaloa kestä.

Tulevaisuuden Arabiaan sijoittuvan rinnakkaistarinan suhteen en ollut yhtä innoissani kuin natsiaikaisen, vaikka tarinoissa oli paralleeleja ihmiskohtaloita. Se jäi kokonaisuudessa liian ohueksi, ja huomasi, ettei Siro ollut läheskään yhtä perehtynyt islamilaiseen maailmaan kuin natsi-Saksan historiaan.

Luin kirjan liian nopeasti, tekemättä muistiinpanoja, ehkä juuri kerronnan vetävyyden takia. Kokonaisvaltaisen arvion kirjoittaminen vaatisi toisen lukukerran, johon en juuri nyt veny. Saatan siis palata tähän tekstiin uudestaan virkeämmin silmin.

Jos pidit Max Mannerin uusimmasta teoksesta Kadotettujen kahvila, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Matkojen, niin fyysisten kuin henkisten, suhteen molemmissa käydään ihmisyyden äärirajoilla, ja palataan julmaan eurooppalaiseen arkeen, jossa hyvyys, luovuus, ja ilo valitettavasti liian usein peittyvät kaiken tasapäistävän kaalikeiton tunkkaiseen lehahdukseen kerrostalon käytävällä. Tässä lehahduksessa piilee se siemen, joka saa tavalliset perheenäidit väärille barrikadeille. Emme ole näille siemenille immuuneja tänäänkään, ja siksi tällaisia kirjoja pitää edelleen kirjoittaa.

Mainokset

Roima annos lähialuenostalgiaa

Teos: Kristiina Vuori: Elinan surma (Tammi, 2018)

Eletään 1400-lukua syvässä Hämeessä, Vesilahden pitäjässä, Laukon kartanon mailla. Kartanon avainpiika Kirsti on lyhyessä ajassa saavuttanut palkatun emännän paikan tiluksilla, joita isännöi naimaton ja komea Klaus Kurki. Kirstin toivo miehelään pääsystä on korkeimmillaan, kun vieraiksi kartanoon pasahtavat hänen ottovanhempansa ja sisko Elina, joka on ollut viisi vuotta luostarissa oppimassa suuren maailman tapoja, pitsinnypläystä ja vieraita kieliä. Vaikka sisarten suhde on ennen eroa ollut läheinen ja välitön, ei Kirsti voi olla kokematta riipivää kateutta kasvaneen siskonsa uudesta ulkomuodosta. Miesmarkkinoilla naiset kilpaavat eri sarjoissa, ja kilpailuasema on muodostumassa sietämättömäksi Kirstille.

Olen lukenut Kristiina Vuoren seitsemästä historiallisesta romaanista nyt kolme, jokaisesta olen pitänyt, koska ne ovat olleet reipas hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elinan surma oli kuitenkin romaani, joka imaisi mukaansa alkumetreiltä, sillä sen kertojan ääni oli harvinaisen vetävä ja voimallinen. Kirsti on orpo, toisin kuin ”maitosisarensa” Elina, joka on vanhempiensa biologinen lapsi. Ottovanhemmilla on intressi Kirstin naittamisessa sopivalle porvarismiehelle, mutta kartanon herra on hänelle liian ylhäinen. Kirstin paikka yhteiskunnassa on erityisen häilyvä, ja jos hänen hairahtumisensa Klausin salavuoteeseen paljastuu, hänen arvonsa tulee alentumaan huomattavasti.

Kirjassa on sopivasti erotiikkaa, mutta kovin romanttiseksi sitä ei voi luonnehtia. Kukaan romaanin avainhenkilöistä ei löydä onneaan, mutta alkuperäisen runon asetelma vaihtuu tässä uudelleentulkinnassa. Kolmiodraamana kuvio on hyvin ”maailmallinen”, ja kuten Vuori kirjan loppusanoissa toteaa, inspiraatio runoon on luultavasti tullut tanskalaisesta, vastaavasta arkkiveisusta, jossa oli melkein samanlaiset nimet. Vaikka Lönnrotin runovariantissa poljento on tuttu itäinen, ovat sen vaikutteet enemmän läntiset eli paneurooppalaiset. Myös Vuoren romaanissa kielenkäyttö on läntistä, ja esimerkiksi Elina, joka on saanut luostarisivistystä, käyttää maalaiskontekstiin sopimattomia sivistyssanoja kuten privee (käymälä).

Kirja on runsas tiedonlähde sekä myöhäisen keskiajan kansanperinteisiin että katolisen kirkon tapoihin. Taikausko elää vahvana kartanon mailla, ja varsinkin raskauteen ja synnytykseen haetaan voimia muualtakin kuin pyhimyksiltä. Rohdot ja muut keitokset saavat ihmiset tekemään asioita mitä he eivät normaalisti tekisi, ja ukonvaajasta tehdyt amuletit suojaavat pahalta silmältä. Elina taas haluaa mailleen rakennettavan oman kivikappelin turvaksi häntä vainoavan avainpiian vihoilta.

Kaiken kaikkiaan Elinan surma on ryhdikäs ja koukuttava sukellus lähialueeni muinaishistoriaan, joka saa minut katselemaan vanhoja kalmistoja ja kivikirkkoja taas uudella intensiteetillä. Suosittelen kirjaa varsinkin kaikille, jotka suhtautuvat nuivasti kotimaisiin historiallisiin romaaneihin, varsinkin niihin, joita ”naisviihteeksi” leimataan. Tämä teos toivon mukaan haastaa ja yllättää lukijansa, ja jos ei niin tee, niin ainakin lukija voi nauttia kovin autenttisen kuuloisesta kansankielestä.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

Tuli metsään mies ja lapsi

Teos: Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017)

Suomennos: Lauri Holma

Belgialainen kirjallisuus…hm, pitkään päässäni löi tyhjää, kunnes muistin lukeneeni ainakin kahden itseäni nuoremman naiskirjailijan teoksia. Annelies Verbeken Kalanpelastaja on jäänyt mieleen sen oudon teeman ja vinksahtaneen huumorin vuoksi, ja noin vuosi sitten aloitin todellista menestysromaania, Emmanuelle Pirotten teosta Vielä tänään olemme elossa.

En muistaakseni saanut kirjaa loppuun ensi lukemalla, joten tänään luin sen uudestaan. Kirja on tiivis ja suht yksinkertainen juoneltaan: se kertoo saksalaisen vakoojan Mathiaksen ja juutalaistyttö Renéen kohtaamisesta Ardennien vuoristokylässä Ranskan ja Belgian rajalla vuonna 1944. Mathias esittää amerikkalaista sotilasta, kierrellen maalaiskylissä keräämässä tietoa paikallisten lojaaliuksista. Tässä vaiheessa sotaa saksalaiset eivät enää etsi piilotettuja juutalaisia aktiivisesti, eivätkä juutalaiset muutenkaan kuulu Mathiaksen toimenkuvaan.

Pieni tyttö etsii miehestä pelastajaa sen jälkeen, kun hänet on heitetty tien päälle turvattomista piilopaikoista. Hän on majaillut ainakin yhdessä luostarissa, muutamalla maatilalla ja yrittänyt päästä myös pappilaan. Renée ei muista paljoa varhaisista vuosistaan, mutta kantaa mukanaan äitinsä antamaa räsynukkea. Hän uskoo olevansa alun perin muun niminen, mutta Renée (uudestisyntynyt) on ainoa nimi, jonka hän muistaa. Juutalaisuudesta hän ei tiedä paljoa, mutta hänellä on mielikuva koulun käymisestä.

Pirotte on toiselta ammatiltaan elokuvakäsikirjoittaja, ja elokuvallisuus tuntuu myös tämän romaanin asetelmissa. Tarina on pieni, mutta luonnon läsnäolo tuo siihen omalaatuista charmia. Belgialaiset kansanihmiset ovat juurevia, ja monet osoittavat todellista kansalaisrohkeutta ihmisten piilottajina. Paquetin sukutilan kellarissa piilotetaan myös muita kuin juutalaisia, varsinkin lähiseutujen yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät pärjää sodan syövereissä omillaan.

Mathias ei ole ilmiselvä ”hyvis”, vaan sekasortoinen hahmo, jonka elämään on mahtunut kirjavia episodeja kahdella mantereella. Hänen elämänsä parhaat vuodet ovat kuluneet Kanadassa, missä hän on työskennellyt ansastajana ja tutustunut syvällisesti cree-intiaanien kulttuuriin. Tämä käänne saattaa tuntua irralliselta, mutta samalla se toi hieman helpotusta muuten raskaaseen juoneen.

Tytön ja miehen epätodennäköinen ystävyys voisi olla imelä teema, mutta Pirotte osaa välttää sentimentaalisuuden sudenkuoppia. Amerikkalaiset sotilashahmot esiintyvät kirjassa suurempina karikatyyreina kuin saksalaiset, eivätkä paikalliset suhtaudu heihin avokätisesti ainakaan aluksi.

Romaani on sujuvaa, jouhevaa luettavaa, mutta uskoisin sen hätkähdyttävän eniten sellaisia lukijoita, jotka tietävät toisesta maailmansodasta suht vähän – ja varsinkin nuoria lukijoita. Minua kirjassa miellyttivät sen muutamat sivupolut, ja kuvaus Mathiaksen elämästä ennen sotaa. Sotakirjana tämä meni samaan kategoriaan kuin John Boynen lapsuusaiheiset teokset – ne ovat koskettavia, mutteivät kuitenkaan käänteentekeviä.

Sodan keskellä teoksen henkilöt onnistuvat löytämään iloa pienistä asioista, kuten Glenn Millerin musiikista, joulukuvaelman harjoittelusta ja tanssimisesta. Maalaisten juhlisssa ei syödä kuin kaurapuuroa, mutta aina jostain löytyy kätkö luumuviinaa. Teoksen vahvin teema on eloonjääminen ja elämänhalu, joka tuntuu päähenkilöistä jopa eläimelliseltä.

Maahaasteessa olen kohdassa 25: Belgia, ja HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 18: ”Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja”.

Otteita pariisilaisesta juorukalenterista

Teos: Pierre Lemaitre: Tulen varjot (Minerva, 2018)

Käännös: Susanna Hirvikorpi

Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut tutustumaan Pierre Lemaitren dekkarituotantoon, mutta se, että hän on myös kunnostautunut historiallisena romaanikirjailijana tuli minulle yllätyksenä. Hänen uusin teoksensa Tulen varjot osoittaa kirjailijan monipuolisuuden, sillä siinä ei esiinny lainkaan raakuuksia eikä veri lennä pitkin seiniä. Lemaitren dekkarituotannon suhteen olen sillä rajalla, että kykenenkö suodattamaan niiden sisältämää pimeyttä. Kaunokirjallisesti teokset ovat puhutelleet minua enemmän kuin raakojen rikosten saralla.

Tulen varjot on Pariisiin sijoittuva epookkiromaani, jossa seurataan Péricourtin pankkiirisuvun nousua ja tuhoa. Kirjan päähenkilö Madeleine Péricourt on rikas perijätär, joka on kasvatettu olemaan ymmärtämättä paljoa miesten bisneksistä. Isänsä kuoltua hän joutuu tilanteeseen, jossa häneltä edellytetään päätöksiä, ja suuren maailmanlaman kynnyksellä hän päätyy sijoittamaan väärän maan öljyyn. Tämän lisäksi Madeleinen elämää varjostaa Paul-pojan liikuntavamma, jonka tämä on itse aiheuttanut hyppäämällä alas kotinsa parvekkeelta isoisän hautajaispäivänä. Madeleine löytää itsensä tunkkaisesta kaupunkiasunnosta vammaisen poikansa omaishoitajana, kaiken menettäneenä ja kostonhimoisena.

Paul on vaikuttava hahmo, liian älykäs ja älykkyydestään kärsivä. Pyörätuolissa eläessään hän löytää uudelleen syyn elää oopperasta, ja ystävystyy Solange-nimisen laulajattaren kanssa, joka kutsuu lasta ”pikku Pinokkiokseen”. Paul pääsee mukaan laulajattaren konsertteihin, jopa Milanoon saakka, mutta perheen konkurssin jälkeen vierailut loppuvat. Oopperateema olikin kirjassa kiinnostavin, ja sen vuoksi jaksoin sinnitellä sen loppuun.

Kirja kuvaa erinomaisesti niiden ranskalaisten mentaliteettia, jotka suhtautuivat myötämielisesti Italian ja Saksan nousevaan fasismiin ja toivoivat omalle maalleen vastaavaa isänmaallista renessanssia. Madeleinen lähipiirissä lähes kaikki kannattavat fasismia, ja hyötyvät siitä taloudellisesti. Taloushistorialla onkin kirjassa suuri rooli, ja siinä kuvataan siirtymää kiinteästä omistamisesta kohti osakesijoituksia. Tämän lisäksi käydään läpi veropetoksia, poliitikkojen kähmintää ja lavastettua maanpetossyytettä.

Tulen varjot on nokkela ja ajan henkeen sukeltava romaani, joka paikoitellen jää muistuttamaan seurapiirien juorukalenteria. Kielellisesti Lemaitre ei petä, mutta teoksen juoneen mahtuu enimmäkseen melodraamaa. Luin silti kirjaa sujuvammin kuin olisin katsonut tämän televisiosta saippuaoopperana, mutta fiilikset olivat ”luki tämän mieluummin kuin turpiinsa otti”. Samalla huomaan, että romaani on uuden sarjan toinen osa, ja se olisi ehkä avautunut paremmin lukemalla ensin aloitusosan, Näkemiin taivaassa.

Selkeästi Lemaitren todellinen lahjakkuus on dekkarikirjallisuudessa, sillä hän on mestari tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia. Tässä pimeys korvautui matalaotsaisuudella, mikä useamman hahmon mittakaavassa on tylsähkö romaanin aihe. Paul, Solange ja puolalainen kielitaidoton kotiapulainen Vladi olivat taas loistavia hahmoja, koska heissä oli muutakin syvyyttä kuin kykyä manipulaatioon.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka rakastavat lukea talousrikoksista, juonittelusta ja välistävedosta. Toki Pariisin ajankuva on romaanissa paikallaan, mutta rehellisesti sanottuna sain jopa enemmän irti Enni Mustosen pariisilaissaagoista. Luin kirjan tavoitehakuisesti maahaastetta varten, muuten se olisi jäänyt kesken.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 9/196: Ranska.