Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Mainokset

Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Älykästä kartanogotiikkaa

IMG_1729Mitä tehdä, kun kartanoosi saapuu lauma nälkiintyneitä muukalaisia keskelle perheen tyttären syntymäpäiväkutsuja?

Sadie Jonesin romaanissa Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017, suom. Marianne Kurtto) matkustetaan 1900-luvun alkuun, Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa Torringtonien huono-onninen perhe yrittää viimeisin voimin ylläpitää linnaansa. Talon vanha puoli on jo suljettu, ja uudenkin lämmittäminen maksaa maltaita. Hiiret tekevät pesiä sohvatyynyihin, ja hovimestari on saanut potkut jo aikoja sitten. Palveluskuntaa on liian vähän, mutta taloudenhoitaja Florence saa jäädä, onhan hän rouva Charlotten uskollinen nuoruudenystävä.

Charlotte on joutunut miehensä kuoltua uusiin naimisiin tylsän asianajajan, irlantilaisen herra Swiftin kanssa, mutta Swiftkään ei kovalla työllä keksi ulospääsyä ahdingosta. Perheen nuoret, Emerald ja Clovis, ovat joutilaita vetelehtijöitä, jotka tuskin tulevat omin avuineen pelastamaan hukkuvaa laivaa. Ainoa toivo olisi Emeraldin naittamisessa jollekin teollisuuspohatalle, kuten naapuritilan nuorelle isännälle, herra Buchananille, joka on sekä viljelijä että tehtailija ja ajaa Rolls Roycea.

Kutsumattomien vieraiden vastaanotto ei tietenkään mene kuin Strömsössä, sillä he näyttävät surkeilta piruparoilta, mahdollisesti kolmannen luokan matkustajilta, rääsyläisiltä. Läheisen aseman sivuraiteella tapahtunut onnettomuus ei Torringtoneita paljoa hetkauta, mutta he toimivat velvollisuudesta toivoen, että rautatiet hoitaisivat ihmisläjän pois samana iltana. Ei tämä tunnu mitenkään opettavaiselta moraaliselta saagalta, vaan dekadentilta tarinalta rappiosta.

Kirjan ilmapiiri on hilpeän vinksahtanut, eikä sitä kannata lukea realistisena historiallisena romaanina. Tässä on iso pläjäys kauhua, gotiikkaa, pukudraamaa, ja hyppysellinen camp-henkeä. Teos pursuaa gobeliinejä, riikinkukkokuvioita, yksisarvisia, ja kaikkien My Little Ponyjen ystäville on myös iso palkinto loppupuolella. Perheen nuorin tytär Imogen alias Smudge muistuttaa ponitemppuineen vähän Peppi Pitkätossua, eikä perheen kasvatusmenetelmissä ole paljoa kehuttavaa.

Kulinaarisella ja symbolisella tasolla teoksella on jotain yhteistä juuri lukemani Kjell Westön suuren eepoksen kanssa, onhan tässäkin illallisen ruokalajeilla elämää suurempi merkitys. Tosin tämän teoksen aika-akseli on pari-kolme päivää, kun taas Westön teos ulottui viidenkymmenen vuoden skaalalle.

Olen lukenut Jonesilta aiemmin teoksen Kotiinpaluu, jossa uitiin paljon synkemmissä vesissä kuin tässä. Kirjailija ainakin vaikuttaa muuntautumiskelpoiselta, vaikka toistuvana teemana näyttää olevan luokkasuhteet ja kalustettujen huoneiden seuraelämä. Kutsumattomissa vieraissa vahvin ulottuvuus oli pisteliäs komiikka, mutta se ei tehnyt minuun syvää vaikutusta, koska kauhu ei ole ykkösgenreni. Tämä on kepeä välipala, ja tutkielma oletettavasti sivistyneiden ihmisten ilkeydestä, mutta lopulta mikään tässä sanottu tai tehty ei pahoittanut mieltäni.

Jos saman vieraanvaraisuuden teeman siirtäisi vaikka nykypäivän pakolaiskriisien kontekstiin, teksti olisi voinut järkyttää. Nyt sen asennemaailma hihitytti kelmeän kalmanhajuisella tavalla.

 

Norsu, hiiri ja Goljatti

IMG_1727”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Sivullisena kulttuurikodissa

IMG_1710Enni Mustonen on varmasti kirjailija, joka jakaa vesiä niin blogimaailmassa kuin reaalimaailman lukupiireissä. Minulla on muistikuva yhdestä Mustosen teoksesta viime vuosikymmeneltä. Ostin sen Prismasta, luin ilman ennakkoluuloja, pidin, mutta totesin sen silti olevan eläkeläiskirjallisuutta.

Tänään sitten löysin pari Mustosen pokkaria kirjaston kierrätyskorista ja päätin antaa rakastetulle ja tuotteliaalle kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Syrjästäkatsojan tarinoilla on ainakin kutkuttava nimi, eikä piikojen historiasta ole kirjoitettu liikaa.

Päähenkilö Ida Eriksson on kieltämättä rakastettava henkilö, vakava, työteliäs ja älyllinen. Tässä sarjan toisessa osassa hän matkaa ensimmäisestä pestistään Östersundomin kartanosta Helsinkiin lapsenpiiaksi Sibeliuksen pariskunnalle. Elisabetinkadun kulttuurikodissa asutaan ahtaasti, ja välillä talousrahatkin loppuvat. Janne-isä ei ymmärrä tuon taivaallista taloudenpidosta, ja Aino on usein liian sairas ajatellakseen raha-asioita. Ilman Ainon Savossa asuvaa äitiä perhe olisi tuuliajolla.

Minusta on juonen kannalta epäuskottavaa, että sama henkilö päätyisi kolmen kuuluisan kulttuurisuvun palveluskuntaan, mutta fiktion maailmassa tämä on mahdollista. Mietin, olisiko teos ollut yhtä vetävä ilman kuuluisuuksia. Itse aloin todella lämmetä teokselle siinä vaiheessa, kun Swanin ”mustat joutsenet” ilmaantuivat kuvioihin, onhan Anni Swan minulle tärkeä hahmo. Tässä oli hyvin paljon sellaista arkista pohdintaa, mikä on koskettanut kaikkia yhteiskuntaluokkia tuohon aikaan. Taiteilijoiden ja piikojen maailmat eivät tässä esiinny erillisinä, vaan samat huolet kalvavat isäntäväkeä ja palveluskuntaa.

Idan salakihlaus vossikkakuski-Eliaksen kanssa on hänen aikuisen elämänsä ainoa toivo, mutta miehen Amerikan-unelmat rikkovat suhteen. Amerikkaan lähtö ei ole tämän yhdeksäntoistavuotiaan tyttösen oma haave, vaan hän kokee painostusta asian suhteen. Viettikö sulhanen kaksoiselämää toisen, ruusuhattuisen modistin kanssa, sekin jää arveltavaksi. Olen itsekin sukututkimusta tehneenä ymmärtänyt, että nämä Amerikkaan-lähdöt eivät aina olleet loppuun asti harkittuja päätöksiä. Joku saattoi sinne päätyä, jos lipun ostanut kaveri sairastui. ”Onnen onkiminen” on aina kiinnostavaa, ja kai sitä haihatteluksikin on kutsuttu.

Edelliseen postaukseeni viitaten uskallan väittää, ettei tämä sarja ainakaan ole chicklitiä. Naisviihteen piirteitä siinä on, mutta taatusti Sibeliusten perhe-elämästä saattavat mieslukijatkin kiinnostua. Ainoa asia, joka minua rasitti, oli Idan aukoton moraalinen selkäranka. Ida on kiinnostava hahmo siksi, että hän on palvelustytöksi yllättävän kiinnostunut kirjallisuudesta, ja hänen salaiset lukuhetkensä edustavat teoksen huippuhetkiä. Ehkä hän kokee, ettei hänellä yksinkertaisesti ole varaa niskurointiin, ja että hyvä maine on hänen ainoa omaisuutensa. Silti hahmossa on hyvyyttä ripaus liikaa. Se ei estänyt minua nauttimasta teoksesta, mutta antoi mietittävää omankin kirjoittamisen suhteen.

Poliittista historiaa teokseen on saatu kohtuullisesti, ja Idan seikkailut tsaarinvaltaa vastustavan adressin kerääjänä koskettivat. Ainakaan teoksen naiset eivät ole miehiä vähemmän kartalla siitä, missä maa makaa. Sortovuodet ja venäläistämisen uhka näkyvät hahmojen arjessa, ja moni palveluammateissa toimiva puhuukin kohtuullista venäjää. Sibeliuksilla kysymys on monimutkainen, onhan Ainon äiti kosmopoliittia aatelissukua, jonka sivistys on tullut idästä.

Teoksia suosittelisin yläastetta tai lukiota käyville nuorille  historian opetuksen tueksi. Jos itse olisin lukenut jotain tällaista nuorena, saattaisin nyt olla jossain muualla. Minulla ei ollut alle 30-vuotiaana vähäistäkään kiinnostusta suomalaisen arjen mikrohistoriaan.

Mustosen lukijoiden ikähaitarista en osaa tehdä arvioita, mutta tunnen itseäni nuorempia faneja. Saagan viimeinen osa, Ruokarouvan tytär, näyttää olevan juuri nyt maan myyntitilastoissa top 10:ssa.

Nunna edellisessä elämässä?

IMG_1573ElisaKirjat lahjoitti minulle yhden teoksen kesäkisastaan, ja viidestä vaihtoehdosta päädyin Kristiina Vuoren Neidonpaulaan (2015, Otava). Vuoren suomalaisesta naishistoriasta kertovan sarjan aloitusosa, Näkijän tytär (2012) on myös hyllyssäni, mutta en ole vielä lämmennyt sille. Myöhäiskeskiaika ei nyt ole koskaan kuulunut historiallisen kiinnostukseni piiriin, ja täytyy myöntää, että visiitit Turun linnaankin ovat olleet jokseenkin puuduttavia.

Romaani sijoittuu 1400-luvun Naantaliin ja Ruotsin Vadstenaan. Naantaliin ollaan perustamassa birgittalaisluostaria, ja sen maallikkoveljenä ja tilanhoitajana häärää entinen pormestari, leskimies Olavi. Olavilla on kaksostytöt Brita ja Gertrude, jotka kasvatetaan luostarin tiukassa kurissa. Britaa koulutetaan hengelliselle tielle, kun taas Gertrudelle on valittu kosija, Jeppe Pietarinpoika. Molemmilla sisaruksella on äidin perimänään yliluonnollisia, pakanallisia lahjoja, jotka eivät sovi luostarielämän pirtaan. Jotta identtiset kaksoset erotettaisiin toisistaan, toinen käyttää hihassaan vihreää, toinen sinistä paulaa. Tytöt kuitenkin osaavat huijata ulkomaailmaa esiintyen välillä väärässä paulassa.

Gertrude lähetetään sisaruksia koskevaa skandaalia pakoon Vadstenan luostariin. Molemmat ihastuivat samaan mieheen, koristemaalari Lukas Danskiin. Siskot on erotettava, muuten he olisivat saaneet liikaa pahennusta aikaan miesrintamalla. Britan kristillinen vakaumus vaikuttaa ohuemmalta kuin siskonsa, mutta hänellä on omia valtapyrkimyksiään, joita ei voisi toteuttaa ollessaan tavallinen porvarisneito. Vadstenassa Getrude saa oppia kirjurina ja kuvittajana samalla, kun odottaa avioliiton tuomiota.

Rakkaudesta ja seksistä teoksessa puhutaan suorasukaisesti siitä huolimatta, että tyttöjä on kasvatettu julkiseen siveyteen. Lemmennostatusta harjoitetaan loistuin ja yrttisekoituksin, samoin sikiön lähdetykseen on omat keinonsa.

Pidin paljon luostarin tavallisen arjen kuvauksesta, ja pystyin hyvin samastumaan monien nunnahahmojen kanssa. Naiset pääsivät birgittalaisluostarissa käyttämään omia kykyjään yhteisen hyvän vuoksi, eikä naisihmisen heikko ompelutaito tainnut olla luostarissa yhtä suuri ongelma kuin porvariskodissa. Opinhaluisten naisten suhteen luostarin on täytynyt olla ainoa paikka, jossa heitä kunnioitettiin yksilöinä. Toisaalta kaikki nunnat eivät olleet kynäihmisiä, yhteiskunnassa, jossa kirjoitustaito oli ylemmissäkin kansan kerrostumissa harvinaista.

Vuori esittää luomansa tarinan taustafaktat varsin oppineissa jälkisanoissa, joiden lukeminen olisi ainakin itselleni ollut fiksua aluksi. Osa henkilöhahmoista ovat olleet eläviä ihmisiä, mutta heidänkin suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Naantalin Armonlaakson yhteisöstä on olemassa jonkin verran tutkimustietoa, ja kiinnostavaa olikin uskonpuhdistuksen aikainen propaganda nunnien siveettömistä tavoista.

Kirja vaatii lukijalta tarkkuutta kielen ja käsitteiden suhteen. Kieli on välillä kovin koukeroista, ja varsinkin pitkissä työnkuvauksissa koin välillä puutumista. Toisaalta juonessa oli runsaasti hurjia, karnivalistisia ja aistivoimaisia kohtauksia, jotka eivät kaikki liittyneet Gertruden ja Lukasin rakkaustarinaan. Yhteisöllisestä ja yliluonnollisesta näkökulmasta teos onkin rakkausromaania rikkaampi. Teos siis on muutakin kuin romanttista fiktiota, ja uskon sen tavoittavan monenlaisia yleisöjä.

Teos jätti olon, että olen varmasti ollut nunna edellisessä elämässäni, enkä välttämättä kirjurinunna, vaan ehkä yrttien tuntija tai keittäjä. Kaikki pyhään Birgittaan liittyvä alkoi luontaisesti kiinnostaa, ja jos en heti pääse käymään Vadstenassa, pyhiinvaelluksen voisi aloittaa vaikka läheiseltä Birgitan polulta Lempäälästä.

Ajatuskokeena jäin pyörittelemään mielessäni skenariota, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muovautunut, ellei uskonpuhdistusta olisi tapahtunut. Tai jos Ruotsin valtio olisi antanut kansalleen uskonvapauden. Tuntuu harmilliselta, että orastava luostarikulttuuri Suomessa tukahdutettiin – samalla varmaan hävisi paljon luontoon ja ihmiskehon hyvinvointiin liittyvää tietämystä.

HELMET-haasteessa teos kattaa kohdan 34: Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Historiallisia romaaneja olen taas suurkuluttanut, mutta valitsin tämän siksi, että se kertoo mahdollisimman kaukaisesta ajasta (Sinuhe egyptiläinen meni jo toiseen kohtaan).

 

Ensimmäinen äänikirjani

IMG_1561Köyhän kesä on täynnä sisäisiä matkoja. Kun huomasin Yle Areenasta Sinuhe egyptiläisen saatavuuden kuunnelmana (Radioteatteri, 1982), tartuin heti haasteeseen, sillä kehtaan tunnustaa: en ole koskaan lukenut Sinuhea kirjana, enkä myöskään kuunnellut kokonaista äänikirjaa, en radiokuunnelmana enkä muutenkaan.

En nyt pyri kirjoittamaan minkään sortin arviota yhdestä maamme kirjallisuushistorian ikonisimmista teoksista, mutta kerään joitain havaintoja kuunnelmamatkan varrelta.

Ohitin Sinuhen sujuvasti nuorempana, sillä rehellisesti sanottuna muinainen Egypti ei ole koskaan kiinnostanut minua paljoa. Pidän kyllä heidän estetiikastaan, varsinkin ihmiskuvista, ja muistan viettäneeni paljon aikaa British Museumin Egypti-osastolla, mutta muuten tietämykseni faaraonaikaisista aarteista jää Indiana Jones-tasolle. Enkä ole haaveillut matkoista pyramideille, vaan luultavasti viihtyisin Egyptissa enemmän rannoilla ja teehuoneissa.

Kuunnelmatoteutus on vuodelta 1982 ja sen toteuttamiseen meni neljä vuotta. Osa roolisuorituksista tuntuvat verkkaisilta, mutta verkkaisuus sopii kuunnelman tunnelmaan. Lempihahmoni on Seela Sellan tähdittämä Nefernefernefer, hänessä on  ylpeää kissamaisuutta ja viekkautta. Kaptahia esittävä Erkki Luomala on myös ilmeikäs, vaikkakin välillä hänen suorituksestaan tulee mieleen lasten piirretyt. Rooleissa on paljon minulle tuttuja nimiä, mutta enemmän tuntemattomia. Atonin pappia esittää Hannu Väisänen, ja jäin miettimään, onko kyseessä sama Hannu, jonka itse tiedän (melkoinen monilahjakkuus, jos on). Äänitehosteita on sopivasti, ruokopillit luovat herkkää jännitystä ja linnut visertävät Niilin kaislikossa.

Mietin, kuinka vahva lukuelämyksen on täytynyt olla vuonna 1945, kun maa oli toipumassa sodasta ja suurin osa sen nuorista ei ollut käynyt ulkomailla, muuta kuin ehkä rintamalla itärajalla. Teos antaa lukijalleen täydellisen pakokeinon mahdollisesti vaikeasta arjesta. Faaraon aikaiset sodat tosin ovat myös sotia, mutta noina aikoina ei ollut nationalismia eikä kansaa yhdistävää isänmaallisuutta.

Sinuhessa on paljon dialogia, enkä tiedä, kuinka paljon dramatisoinnista on poistettu selostavia kohtia. Koen toteutuksen siksikin miellyttäväksi, ettei siinä vellota historiallisissa yksityiskohdissa – tietoa tarjotaan keskustelun muodossa, mutta siitä ei muodostu ähkyä. Kuuntelun aikana googlailin joitain faktoja, kuten jumalten ja paikkojen nimiä, mutta kertomuksesta selviää ilman pakonomaista tarvetta tarkistaa taustoja.

Sinuhen teemat ovat niin ikuisia ja yleisinhimillisiä, että lopulta on aivan sama, mihin historialliseen jaksoon se sijoittuu. Elämä, kuolema, rakkaus, ystävyys, sota ja rauha. Ihmiskuva saattaa olla moderni, jopa kristillinen, mutta se ei ainakaan minua haittaa, sillä en usko kenenkään kirjailijan pystyvän asettumaan 3000 vuoden takaiseen mentaliteettiin ilman, että tekstistä tulisi Vanhan Testamentin imitaatio. En rehellisesti osaa poimia tekstistä anakronismeja, ja muutenkin lähestyn romaania puhtaana fiktiona, en uskollisena representaationa eletystä historiallisesta todellisuudesta.

Seksuaalisuuden kuvaukset ovat rohkeita ainakin 1940-luvun todellisuudesta käsin, mutta Sinuhe itse on melko kesy ja siveellinen naistensa kanssa. Babyloniassa on porttoja, Syyriassa palvotaan puista fallosta ja lääkäri joutuu jatkuvasti määräämään mitä erikoisempia  rohtoja hedelmällisyyden edistämiseksi. Ruumiillisuuden kuvauksissa on välillä aidosti etovia ja haasteellisia kohtauksia, joita en haluaisi elää todeksi minkään maailman teemapuistossa. (Muuten kokisin Sinuhe-aiheisen ravintola- tai matkailubisnesidean kiinnostavaksi. Muistan myös, että Jyväskylässä oli aikanaan kahvila Kaptah, mutta en tiedä, kuinka paljon se käytti egyptiläisyyttä hyväksi sisustuksessaan tai tarjoamisissaan. )

Kuuntelin päivän aikana jopa 7 jaksoa kuunnelmaa, noin kuuden tunnin verran. Kuunnelma on hyvin koukuttava. Kuuntelun aikana tein vähän kotihommia, mutta esimerkiksi ruoanlaittoon en pysty keskittymään kirjaa kuunnellessa. Käsityöt ja piirtely/värittäminen tuntuisivat mielipuuhilta äänikirjojen seuraksi. Jotain alkeellista liikuntaakin voisin harrastaa. Huomaan myös, että kuunneltavan tekstin pitää minulle olla runollista, en voisi kuunnella esim. jotain kovin proosallista dekkaria tai chicklitiä äänikirjana.

Tämä kokeilu rohkaisee minua lainaamaan äänikirjoja Ellibsistä, ainakin, jos joku suosittu uutuus on saatavilla sellaisena ja printtiversioon on pitkä jono. Tuntuu myös, että hyödyllisempää olisi kuunnella äänikirjoja englanniksi tai muilla vierailla kielillä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: Suomalainen klassikkoteos.