Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Stevenson ja kadonneen hatun mysteeri

Teos: Alberto Manguel: Stevenson Under The Palm Trees (Canongate, 2002)

Maahaasteessa on muutamia ikuisuusprojekteja, kuten kesken jäänyt arvio Jorge Luis Borgesin esseistä Argentiina-kohtaan. Argentiinaan oli tarjolla myös vetäviä nykykirjailijoita, mutta koska kahlasin Borgesin klassikkoteoksen läpi suurella päänvaivalla, ajatelmani hänen vaikeaselkoisesta teoksestaan olisi saatava valmiiksi. Löysin nyt sitten toisen argentiinalaisen nykykirjailijan, Kanadassa vaikuttavan Alberto Manguelin (s. 1948), jonka pienoisromaani Stevenson Under The Palm Trees kertoo Samoasta 1800-luvun lopulla.

Mahdollisesti olen joskus lukenut Margaret Meadin klassikkoteoksen Coming of Age in Samoa (1928), ja siihen muistikuvani tuosta saarivaltiosta sitten jäävätkin. Meadin ja Stevensonin seikkailujen aikaan saaret olivat kolonisoituja, ja niiden hallinnolliset suhteet amerikkalaisten, saksalaisten ja uusiseelantilaisten välillä vaativat pidempää perehtymistä. Samoasta voi kuitenkin mainita, että siellä kansallisaate ja politisoituminen oli käynnissä jo Meadin vierailujen aikana, ja saari oli Polynesian alueen maista ensimmäinen, joka sai takaisen itsenäisyytensä vuonna 1962.

Palaamme siis taas kuuluisiin ”puukirjoihin”, joissa kertomus juurrutetaan jonkun puun alle tapahtuvaksi jo nimen ja kansikuvan tasolla. Romaanin päähenkilönä on skotlantilainen, monille tuttu kirjailija Robert Louis Stevenson (1850-1894), joka muistetaan muun muassa teoksistaan Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kumpaakaan noista klassikkoteoksista en ole lukenut, mutta Aarresaarta olen varmasti tutkaillut kirjaston hyllyssä lapsena.

Manguelin romaani keskittyy Stevensonin viimeiseen elinvuoteen 1894, jolloin hän oli asunut nelisen vuotta Vailiman kylässä Upolun saarella rakennuttamillaan tiluksilla. Stevenson on muuttanut tropiikkiin pysyvästi terveysongelmiensa vuoksi, ja mukana on hänen perheensä, Fanny-vaimo, tämän aikuiset lapset ja amerikkalainen anoppi. Hän on saarella ja koko Polynesian alueella suuri kuuluisuus, jonka luona niin paikalliset kuin eurooppalaiset seikkailijat käyvät hakemassa neuvoa mitä erilaisempiin pulmiin.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, lähes kaikessa Tyynenmeren alueen kirjallisuudessa viitataan lähetystyöntekijöihin. Tässä romaanissa Stevenson tapaa maanmiehensä herra Bakerin, jonka elämään ei mahdu kuin Iso Kirja, ja jolla on tapana käydä rikkomassa viinapulloja paikallisissa liikkeissä kauppiaiden riesaksi. Miesten välille syntyy ystävyys, koska Stevenson kaipaa lapsuutensa puheenpartta, jota hän ei amerikkalaisen perheensä seurassa kuule.

Kylässä tapahtuu karmeita, kun Tootei-nimisen miehen teini-ikäinen tytär Vaera löydetään raiskattuna ja murhattuna kylätanssien jälkeen. Surmapaikan läheltä löytyy Stevensonin kadonnut hattu, mikä johtaa epäilyksien kohdistumiseen myös häneen. Paikalliset eivät täysin luota valkoisten herrojen tarkoitusperiin, ja varsinkin tekopyhästä herra Bakerista liikkuu kylillä meheviä juoruja. Vaikuttaako eskaloitunut tilanne Stevensonin kunnon heikkenemiseen niin, että hän lopulta nuukahtaa 44-vuotiaana kesken illallista vaimonsa silmien edessä?

Teoksen narratiivi jää niin ohueksi, etten osannut lukea sitä dekkarina tai jännityskertomuksena. Ehkä Manguel pyrkii tyylillisesti imitoimaan 1800-luvun lopun moraalikertomusten yksinkertaista tyyliä, varsinkin tarinoita, joita julkaistiin aikakauslehdissä sarjatuotantona. Kyseessä on siis aikuisten satu, jossa näytetään enemmän kuin selitetään.

Kulttuuriseen kuvastoon kaikissa lukemissani Tyynenmeren alueen teoksissa ovat kuuluneet runsas sianlihan ja taro-juureksen syönti, ja seurallinen kavan juonti. Kava on paikallinen miedosti huumaava yrttijuoma, jonka uskotaan elävöittävän tarinankerrontaa. Myös Stevenson saa paikallisten parissa kunnianimen Tusitale (Tarinankertoja).

Teos oli noin tunnin kestävä pikapyrähdys, jota luin enemmän novellina kuin romaanina. Paikallisuuden tuntu kirjassa oli vahva, mutta jouduin taustoittamaan tarinaa muiden lähteiden kautta vähän liikaakin. Pidin kyllä kirjan eksentrisestä perheestä, ja koin, että heidän suhteensa paikallisiin ei ollut kovinkaan kolonialistinen, vaan siinä oli jo yritystä tasavertaisempaan kanssakäymiseen.

Maahaasteessa olen siis kohdassa 186/196: Samoa.

Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.