Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Historiaa ääniefekteillä

Teos: Esa Salminen: Rakkaudella Ester (Storytel Original, 2022)

Äänikirjan lukijat: Usva Kärnä ja Tommi Eronen

Tämä kesä kulunee Storytelin äänikirjojen parissa, sillä voitin kilpailussa 3 kk jakson tätä palvelua. Kovin suuresti tämä ei eroa BookBeatista, mutta vaikuttaa siltä, että englanniksi olisi tarjolla kiinnostavampia teoksia. Storytelillä on myös omat julkaisunsa (Storytel Originals) , ja korkkasin nyt ensimmäisen sellaisen, joka tuli eteeni mainoksen muodossa.

Esa Salminen kertoo teoksessa Rakkaudella Ester hänen esiäitinsä Ester Wecksellin tarinan. Romaani sijoittuu 1890-luvulle, ja kertoo vihtiläisen papin perheestä, ja sen tyttärestä, joka muuttaa avioliiton kautta Utajärvelle, pohjalaiseen lestadiolaisen mielenmaisemaan. Esterin perheessä on alettu puhua suomea, joka ei ole ollut vanhempien äidinkieli.

20-vuotiaana Ester kokee jo lähestyvänsä vanhanpiian ikää, ja hänellä on pienten lasten opettajan pätevyys naisten jatko-opistosta Helsingistä. Rakkauden kaipuu on hänellä niin suuri, että hän alkaa suhteeseen Hannes-nimisen papin kanssa, joka on kosinut tätä hetken mielijohteesta kadulla. Hanneksella on kova kiire löytää emäntä pappilaan Utajärvelle, ja miehen käytös on töksähtelevää ja kiihkomielistä. Vaikka pariskunnan kirjeenvaihtoon ennen häitä mahtuu myös romantiikkaa, ei Esterin elämä papin vaimona tuo täyttymystä. Avio-onnea hän saa kokea vain reilun vuoden, sillä hän menehtyy synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin 22-vuotiaana. Tämä tuskin on paha juonispoileri, sillä kuolemasta kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Naisten keskinäisellä ystävyydellä on tarinassa suuri rooli, eli Ester pitää yhteyttä ”Puolueen”, eli Helsingin opiskelutovereidensa kanssa. Naimisiin mentyään kirjoittaminen vaikeutuu, sillä Ester ei haluaisi rikkoa naimattomien ystäviensä haaveita avio-onnesta.

Esterin tarina on melko arkinen, mutta kieli siinä on vivahteikasta. Perhepiirissä ja Esterin ystäväpiirissä pyörii tulevia merkkihenkilöitä, kuten Aino Ackte ja Aino Kallas. Sukutarinassa oli joitain samoja vivahteita kuin Anni Swanin suuren sisarusparven saagassa, josta olen lukenut useamman kirjeenvaihtoteoksen. Tässä teoksessa kirjeet ovat osana tarinaa, mutta Salminen myös ottaa fiktiivisiä vapauksia kertojana.

Kirjassa minua kiinnosti enemmän Utajärven todellisuus kuin Vihdin pappilan suurperheen meininki, ja lestadiolaisten suhtautuminen ”vääräuskoiseen” pappiin. Mikään pidetty hengenmies Hannes Johansson ei ollut, vaan joutui luterilaisessa kirkossa kiertopalkinnon rooliin. Mies kuitenkin ehti toteuttaa unelmansa Amerikan-siirtolaisuudesta Esterin kuoleman jälkeen, eli hän toimi pari vuotta merimiespappina Brooklynissa.

Toinen kiinnostava ulottuvuus liittyi seksuaalisuuteen, ja nuorten tietoisuuteen aistillisista iloista. Hannes kuuluu siihen luokkaan, joka voi hankkia itselleen häveliään opaskirjan miehen ”siitinelosta”. Naisille vastaavia oppaita on tuskin saatavilla. Pariskunta kuitenkin ilmaisee kiintymystään julkisin suudelmin jo ennen häitä, mutta Pohjanmaalle muuton jälkeen se ei enää ole soveliasta.

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jossa oli reippaasti ääniefektejä, luonnon ääniä ja musiikkia. Joissain amerikkalaisissa äänikirjoissa olen törmännyt myös ilmiöön, mutta pienemmässä määrin. Suhtaudun tähän kaksijakoisen skeptisesti, mutta kyseessä on varmasti tottumiskysymys. Valitsisin mieluummin taustamuzakkini itse, ja efektien läsnäolo tuntuu liian loppuun asti purrulta. En jättäisi kiinnostavaa kirjaa kuuntelematta efektien takia, mutta mikään vetovoimatekijä tuo ei ainakaan ole.

Kirja sinänsä oli positiivinen yllätys, ja sopii hyvin kesälaitumelle mukaan otettavaksi. Miehen metsästyksen lisäksi siinä harrastetaan antaumuksella muun muassa puutarhanhoitoa, jonka taso on aina ollut kotimaisissa pappiloissa korkealaatuista.

Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Et voi tulla rajan taa

Teos: Sergei Lebedev: Mahdoton jäljittää (Docendo, 2021)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kemian professori Kalitin on kaksoisidentiteetin omaava emigrantti Saksassa, ja uudella länsimaisella nimelläkin häntä pilkataan kaalikeittoprofessoriksi. Jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän kehitti tappavan myrkyn nimeltä Debytantti, jonka kokeiluissa tehtiin järkyttäviä ylilyöntejä. Venäjällä häntä pidetään maanpetturina, ja ”pienet vihreät miehet” ovat jo hänen kintereillään.

Kalitin on kasvanut Neuvostoliiton tieteellisten instituuttien eksklusiivisessa maailmassa, ja jossain vaiheessa hänen vanhempansa luovuttivat hänen kasvatuksensa pelottavalle Igor-sedälle, joka oli kemistin lisäksi meritoitunut everstimajuri. Toki Igor-setä onnistui kasvattamaan suojattinsa kieroon, ja paisuttamaan miehen omnipotenssifantasiaa.

Teoksessa on pitkä aikajana ja monia historiallisia kerroksia, sillä aikaisimmat kyseenalaiset tieteelliset kokeet juontavat juurensa jo 1930-luvulle, jolloin natseilla ja neuvostoliittolaisilla oli salaisia yhteisiä hankkeita.

Luin tätä kirjaa karmivana historiikkinä itänaapurimme käyttämistä tappavista myrkyistä toisinajattelijoiden likvidoimiseksi, ja pidin teosta yllättävän rohkeana vetona varsinkin, jos kirjailija edelleen vaikuttaa Venäjällä. Se ei ole erityisen kantaaottava, mutta se näyttää enemmän kuin opettaa.

Löysin kirjasta paljon yhteistä Sami Tissarin dystooppisen teoksen Krysa kanssa, vaikka teokset eivät edusta samaa genreä. Molemmissa eletään neuvostotodellisuutta suljetuissa yhteisöissä, ja tieteen varjolla saadaan aikaan paljon pahaa. Tosin Tissarin kirjassa kuvattiin myös aivan tavallisen kansan arkea, ja hahmot tuntuivat asteen sympaattisemmilta.

Teoksen kieli on todella rikasta, niin nyansoitua, että se voi rasittaa tyypillisten toimintatrillereiden ystäviä. Tekstistä huomaa, että kirjailija on myös runoilija. Tyylillisesti vertaisin teosta esimerkiksi Pierre Lemaitren dekkareihin, tosin ne ovat vielä intertekstuaalisempia kuin tämä teos. Tämän romaanin hahmot eivät ole erityisen kirjaorientoituneita tyyppejä, mutta Lebedev maalaa maisemia ja tunnelmia tarkan yksityiskohtaisesti ja aistillisesti.

Venäjä-aiheisten kirjojen meressä tämä teos asettuu hieman vaativamman proosan osastolle, sillä tässä ei kerrata yleistä historiaa ulkomaalainen lukija silmällä pitäen. Mutta omiin lukemistoihini on kuulunut paljon haasteellisempia tapauksia, joita en ole jaksanut lukea loppuun. Kirjailijan nimen laitan korvan taakse, sillä lukisin mielelläni häneltä jotain muutakin kuin trillereitä.

Sisilia kaikilla mausteilla

Teos: Stefania Auci: Sisilian leijonat (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Taru Nyström

Äänikirjan lukija: Lari Halme

Sisilia kuuluu elämäni eeppisimpiin matkakohteisiin, mutta kovin vähän olen lukenut sinne sijoittuvaa kirjallisuutta, ja se vähä, mitä on tullut luettua, on tainnut olla kaikki ulkomaalaisten kertomaa. Nyt tilanteeseen tuli parannusta, kun sain käsiini Stefania Auci (s. 1974) tuoreen romaanin suomennoksen. Teos on ollut kansainvälinen bestseller jo kolme vuotta sitten, ja kyseessä on paikallisen erityisopettajan esikoisromaani.

Teos kertoo Florion suvusta, joka saapuu Sisiliaan mantereelta Calabriasta pitämään maustekauppaan vuonna 1799. Veljekset Paolo ja Ignacio ryhtyvät kahdestaan bisneksiin, mutta valitettavasti Paolon korjaa keuhkotauti ennen kuin tämä pääsee kunnolla nauttimaan työnsä hedelmistä. 1800-luvun alkupuolella Sisiliaa pidetään Napoleonin valtaa vastustavien tukikohtana Välimerellä. Tämän vuoksi saarelle tulee paljon englantilaisia liikemiehiä, joilta paikalliset oppivat uusimmista teollistumisen ihmeistä.

Flaviot hyötyvät suotuisista liikesuhteista englantilaisten kanssa, joiden laivoista lastataan mikä erikoisimpia uusia mausteita. Edesmenneen Paolon ainoa poika Vincenzo pääsee vierailemaan Yorkshiressä, ja palaa matkaltaan pää täynnä uusia ideoita. Hänestä kasvaa laskelmoiva liikemies, jolle pelkkä mausteiden ja rohdosten myynti ei riitä toimialaksi.

Tämä on hyvin tyypillinen epookkiromaani, jossa aistillisilla yksityiskohdilla on suuri merkitys kerronnassa. Mauste- ja rohdoskauppateema on hieman erilainen painotukseltaan kuin suurin osa lukemistani italialaisista sukuromaaneista, joissa keskiössä on ollut ruoka. Tämän suvun olot vaurastuvat merkittävästi, mutta senkin jälkeen, kun Vincenzo on laajentanut toimiaan tonnikalasäilykkeisiin ja Marsala-viiniin, häntä pidetään tietyissä piireissä rahvaan edustajana, pelkkänä satamajätkänä. Miehen katkeruus purkautuu vähän väliä suhteessa saaren degeneroituvaan aatelistoon, jotka suhtautuvat ”uuteen rahaan” pilkallisesti.

Tämä oli erittäin kiinnostava teos ajankuvaltaan, vaikka osa hahmoista, varsinkin äiti Giuseppina ja poika Vincenzo olivat molemmat varsin töykeitä tapauksia. Vincenzon perheen perustamisen saaga tuntui lähes kohtuuttomalta hänen lastensa äidin, Giulian, näkökulmasta.

Sisilialaisten naisten asemasta teos ei piirrä kovin imartelevaa kuvaa, eivätkä varsinkaan järjestettyjen avioliittojen kuvaukset lämmitä sydäntä. Myöskään Vincenzon ja Giulian ”vapaan rakkauden” kuvaus ei ole kovin romanttinen, eli teoksessa eivät minkäänlaiset pariskunnat ole kovin onnellisia. Eli teosta ei kannata lukea, jos etsii kepeää romanttista luettavaa. Mutta viihteelliseksi teoksen tekee tietty melodramaattinen poljenta.

Olin yllättynyt siitä, kuinka helppoa minun oli soljahtaa teoksen maailmaan, kun en kuitenkaan ole kovin paljoa lukenut Italian 1800-luvun historiasta. Sisiliassa en ole käynyt edes tässä kuvatussa saaren pääkaupunki Palermossa, mutta tässä liikutaan myös paljon minulle tutummassa Länsi-Sisiliassa, ja iki-ihanilla Egadisaarilla.

Ymmärtääkseni Flavioiden saagalle on luvassa jatkoa, ja mielelläni kuulisin, kuinka nämä bisnekset edistyivät 1900-luvulle tultaessa.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

Neron takana on toinen nero

Teos: Marie Benedict: Rouva Einstein (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Kaisa Haatanen

Äänikirjan lukija: Ritva Holmström

Innostuin amerikkalaisen Marie Benedictin kirjoitustyylistä niin, että päädyin lukemaan myös toisen suomennetun romaanin häneltä putkeen. Rouva Einsteinin luin ihan kokonaan, ja se olikin astetta haasteellisempi rasti, koska fysiikka on yksi niistä tieteenaloista, joiden suhteen olen puhdas idiootti. Myöskään Albert Einstein ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua tiedenerona, mutta vilkaus kirjan kansitekstiin antoi vaikutelman, että hänen ensimmäinen vaimonsa, Mileva Maric voisi olla tutustumisen arvoinen tapaus.

Tämä on sävyltään monta astetta surullisempi tarina kuin juuri lukemani Clementine Churchillin saaga. Yhteistä näille kahdelle elämäntarinalle on se, että niissä molemmissa aviomies oli luonteeltaan hankala, ja että molemmat naiset menettivät yhden lapsen ja kantoivat tästä syyllisyyttä mahdollisesti loppuelämänsä.

Mileva Maric oli serbialainen luonnontieteiden opiskelija Zurichissa, kun hän tapasi herra Einsteinin teknillisen korkeakoulun fysiikan kurssilla. Rakkaus ei roihahtanut heidän välilleen automaattisesti, vaan Albert onnistui valloittamaan varovaisen ja uratietoisen naisen hivuttautumistaktiikalla. Mileva oli pitkään uskonut, ettei hän olisi naimakelpoinen lantiovamman ja siitä johtuvan ontumisen vuoksi – näin hänelle oltiin kerrottu Serbiassa. Sveitsissä kuitenkin elettiin jo uudempien lainalaisuuksien mukaan, eikä Milevan vamma ollut häntä suuresti määrittelevä ominaisuus uudessa kaveripiirissä.

Ehkä juutalaista Albertia ja itäeurooppalaista Milevaa yhdisti kuitenkin ”toiseuden” kokemus muuttuvassa Länsi- Euroopassa. Pariskunnan ensi tapaamisen aikaan vuosisadan vaihteessa ei vielä ollut natseja, mutta Albert oli tottunut saamaan ikäviä kommentteja ulkonäöstään monessa maassa. Itäeurooppalaisia taas pidettiin primitiiveinä, vaikka Sveitsissä lähes kaikki heistä opiskelivat yliopistoissa varakkaiden vanhempiensa sponsoroimina.

Pariskunnan suhteen alku oli lupaava ja rajoja rikkova, mutta Albert alkoi näyttää luonteensa varjopuolia jo ennen häitä. Mileva tuli raskaaksi pariskunnan ensimmäisellä yhteisellä matkalla Como-järvelle, ja tämän jälkeen tulevan isän repertuaariin ilmaantuivat loputtomat verukkeet. Hänellä myös todennäköisesti oli muita suhteita pariskunnan koko tuntemisen aikana. Pahin Milevan kokema laiminlyönti oli kuitenkin vaimon nimen tietoinen poisjättäminen yhteisistä artikkeleista, eivätkä tätä ehdottaneet tieteelliset julkaisut, vaan sen teki Einstein itse. Tiimityö sai heidän tapauksessaan todella kitkerän jälkimaun, eikä Albert Einstein enää halunnut Milevaa tiimiinsä edes nimettömänä maailmanmaineen saavutettuaan.

Benedict pääsee tässä kirjassa syvälle serbialaiseen mielenmaisemaan. Opin jotain uutta Itävalta-Unkarin valtiollisesta eetoksesta ja sen takamaiden, kuten Serbian, asemasta. Mileva Maric ei ole tarinassa mikään ”köyhä serkku”, vaan hän saa tukea varakkaalta perheeltään luultavasti enemmän kuin berliiniläinen Albert. Einsteinin ei pidetä epäilyttävänä kosijana juutalaisuuden vuoksi, vaan epävakaan käytöksen ja taloudellisen aseman takia. Toisaalta Albertin tapajuutalaisessa perheessä itäeurooppalainen kristitty tiedenainen oli mahdoton tulokas sukuun, ja tästä linjasta päätti Albertin dominoiva äiti.

Kuten Benedict loppusanoissaan toteaa, romaani on fiktiota, eikä varmaa totuutta Einsteinin petoksista ole löydettävissä. Pariskunnan jälkeenjäänyt kirjeenvaihto kuitenkin paljastaa suhteen laadusta paljon. Tiedepiireissä edelleen keskustellaan kuuluisan nobelistin ansioista tai niiden puutteesta, eikä yksiselitteistä vastausta Milevan tieteellisistä ansioista ole olemassa.

Tämä saaga päättyy pariskunnan avioeroon vuonna 1919, jolloin Albert meni uudelleen naimisiin serkkunsa Elsa Einsteinin kanssa. Tässä serkkuavioliitossa oli jotain makaaberia, ja ehkä se oli osittain Albertin äidin aikaansaannosta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös onnellisuuden kokemuksia ja tähtihetkiä, ja varsinkin naisten välisen ystävyyden kuvaus oli voimaannuttavaa.

Edwardiaanisissa häissä

Teos: Marie Benedict: Lady Churchill (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

BookBeatin tilaus katkesi juuri, uuteen jaksoon ei ole varaa, ja minulla jäi kirja kesken. Yleensä en postaile kesken jääneistä teoksista, mutta lupaavista yksilöistä voin vähän huudahdella. Yleensä lukemistoihini ei myöskään kuulu historialliset romaanit valtiomiesten rouvista. Valitsin tämän teoksen kuitenkin siksi, että Winston Churchill kuuluu niihin kiinnostaviin ”tapauksiin”, joista olen pitkään halunnut tietää lisää, ja näin Clementine Churchillin tarina tuntui sopivalta alkupisteeltä.

Pariskunnan avioliiton saaga on kummallinen yhdistelmä vapaamielisyyttä ja konservatismia, kuten olivat molempien osapuolien suvut. Uskollisuus avioliitossa ei kuulunut näiden piirien hyveisiin, ja Winstonin amerikkalainen äiti teki sarja-avioitumisesta urheilulajin. Näissä piireissä naimisiinmeno oli useimmille enemmän sopimus kuin sydämen valinta.

Kun Winston ja Clementine menivät naimisiin vuonna 1908, elettiin edwardiaanista aikaa, jota on pidetty imperialismin arvojen huipentumana. Winston Churchill palveli pidempään meriministerinä, mutta myös lyhyemmän jakson siirtomaa-asioiden vastaavana ministerinä. Hän kuului niihin jääriin, joiden mukaan Intia ei ollut vielä valmis itsehallintoon, ja tämä oli yksi iso kysymys, josta pariskunta oli eri mieltä.

Clementine Churchill ymmärsi politiikasta enemmän kuin hänelle olisi tuon ajan normien mukaan ollut suotavaa, ja näin hän pääsi mukaan politiikan arkeen jouhevasti. Koska Winstonin poliittinen ura oli tuulinen, vaimon tuki oli keskeistä miehen psyykkisessä selviytymisessä. Kun poliittinen suosio oli alamaissa, Winston vetäytyi tiluksilleen rakentamaan omituista miniatyyrimaailmaa, pikku-Englantia.

Nämä ajat olivat vaimolle stressaavampia kuin ministerin rouvana toimiminen. Winston oli vaativa puoliso, jonka oikkuja ei yksi nainen olisi voinut tyydyttää. Yksi Clementinen arkihuolista oli, kuinka saada rahat riittämään palveluskunnan palkkoihin, ja aikana, kun perhe asui omistamassaan maaseuturesidenssissä, heillä oli varaa palkata ”vain” yhdeksän ihmistä.

Kirjan ilmapiiri on jännittävä ja hieman vinksahtanut, ja vaikka tässä käydään läpi historian laajoja kaaria, Benedict onnistuu tavoittamaan pariskunnan yksityisemmän, intiimin puolen. Avioliitto oli myrskyisä, mutta kesti Winstonin kuolemaan saakka.

Clementine synnytti viisi elävää lasta, joista Marigold-tyttönen kuoli verenmyrkytykseen kaksivuotiaana. Lasten saaminen kuului avioliiton käsikirjoitukseen, vaikka Clementine ei ollut äidillisyyttä pursuava tapaus. Hänellä oli haasteita mielenterveytensä kanssa, ja joutui välillä lataamaan itseään sairaalahoidossa. Pitkät ulkomaanmatkat ilman lapsia olivat hänelle henkireikä. Churchillin lapsikatrasta hoitivat palveluskunta ja sisäoppilaitokset, mutta perhejuhliin pariskunta panosti erityisesti.

Pääsin kirjassa kohtaan, jossa Winston ja Clementine joutuvat ensi kertaa pommisuojaan toisen maailmansodan aikana, ja Winstonista on juuri tullut maansa pelastaja, yhdistetty pää- ja puolustusministeri. Tästä ajastaan tehtiin myös se mainio leffa, jonka näin muutama vuosi sitten. En edes muistanut Clementinen roolihahmoa siinä, ja luulin, että Churchill oli leskimies. Itseäni tarinassa ehkä kiinnosti eniten natsi kysymys ja sen käsittely Britanniassa, ja Churchillin erinomainen kyky ennakoida tulevaa. Clementine toki oli näissäkin keskusteluissa aktiivinen, vaikka kirja antaa ymmärtää, että naisten äänioikeuskysymys olisi ollut hänen varsinainen intohimonsa.

Teos voisi olla mainio äitienpäivälahja niille, joita erilainen, haasteellinen äitiys kiinnostaa. Oma äitini olisi varmasti pitänyt tästä, jos olisi vielä elossa, ja itsekin alan lähestyä jo ikää, jossa tämäntyyppiset ”vakavammat” viihderomaanit kolahtavat . Tyylillisesti tämä oli sopivan ironinen ja ristiriitainen teos, kieli ja kerronta on jouhevaa, mutta henkilöhahmoissa on riittävästi särmää. Nuoremmat lukijat voivat romaanin kautta innoittua lukemaan lisää muistakin kirjan avainhenkilöistä. Poliittisen historian saralla teos ei todellakaan ollut turhan kepeä tai viihteellinen.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.