Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Mainokset

Miekkarikutsuja menneisyydestä

sokeistoHelsingin kuvia, osa 2. Edellisessä postauksessani arvioin Suomi 2017-romaanikilpailun voittajateoksen, Pauliina Lindholmin Komendantin (Otava, 2017), ja samaan syssyyn eteeni pongahti kilpailun toisen palkinnon voittajan, Tapani Tolosen esikoisteos Sokeisto (Otava, 2018). Kiinnostavan eri tyyliset romaanit, joissa kuitenkin joitain yhteisiäkin teemoja. Ainakin sijoittuminen Helsinkiin yhdistää, ja niukka ajallinen rajaus, eli keskittyminen yhteen vuoteen.

Sokeisto kertoo vuoden 1905 yleislakosta, mellakoista ja kansannousuista maassamme, jonka poliittinen kenttä oli jatkuvassa liikkeessä. Se kertoo työväenliikkeestä, sen hajanaisuudesta, yhteyksistä Venäjälle, venäläistämistoimenpiteistä ja niitä vastustavasta suomalaismielisyydestä. Se kertoo maan epävakaudesta, poliittisista murhista, salaliitoista, urkkimisesta ja vakoilusta. Ja myös politiikkaan sidoksissa olevasta hengellisestä etsinnästä, johon monet turvautuivat, kun eivät löytäneet itse työväenaatteesta tarpeeksi sisältöä elämäänsä.

Luulin, että nimi Sokeisto viittaisi poliittiseen slangiin, johonkin tuon ajan uudissanaan (vastaavaan kuin nykyaikana on esim. suvaitsevaisto) , mutta termi liittyikin kirjapainotekniikkaan. Varmasti nimeä voi lukija päässään makustella ja laajentaa haluamaansa suuntaan. Ehkä se viittaa tuon ajan työväestön puutteelliseen koulutukseen ja polittiseen lukutaidottomuuteen, ehkä valtaeliitin sokeuteen. Pidin nimen monimerkityksellisyydestä, sillä se voisi viitata myös painotyöntekijöiden parissa yleisiin neurologisiin vammoihin, väliaikaisiin sokeuskohtauksiin.

Kirjassa on monta avainhenkilöä, mutta päähenkilöksi nousee nuori latoja, Eetu Tonteri, joka on lähetetty 11-vuotiaana oppipojaksi Helsinkiin, koska tämän äiti ei uskonut hintelän ja omituisia sairaskohtauksia saavan pojan pärjäävän raskaissa maatöissä. Eetu tekee hidasta luokkahyppyään ruskeakaulaisista valkokaulaisiin, on kiinnostunut politiikasta ja henkimaailman asioista, ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.

Eetulla on heila Kaisu, johon hän on tutustunut kirjapainajien ja palvelijattarien yhdistysten yhteisellä kesäretkellä. Kaisu on palveluksessa lapsettoman tohtorispariskunnan luona, mutta hänellä olisi jo kiire naimisiin. Eetu on naima-aikeissaan auttamattoman hidas, eikä ehkä edusta miehekkäintä ”alfaurosta”. Kaisun luona käydessään hän tutustuu ohimennen tämän emäntään Kariniin, arvon tohtorinnaan, joka on auttamattoman epäkäytännöllinen ja introvertti. Yhteinen kiinnostuksen kohde heillä on henkimaailma, ja Eetu saa tohtorinnan kutsuttua teosofien kokoukseen Sörnäisiin.

Enempää en juonta paljasta, ja juonellisesti teos olikin jännittävä, jo dekkarinomaista kerrontaa lähestyvä. Vuosi 1905 on ollut maassamme kovin levoton ja käänteentekevä vuosi, joka mobilisoi kirjavaa kansaa kaduille ja liikehdintä sai aikaan myös paljon laittomuuksia. Kirja antoi ainakin itselleni hyvän peilin tutkia myös oman päivämme kansanliikkeitä.

Romaani tuntuu historiallisesti ja poliittisesti uskottavalta, ja takuulla taustatöitä on tehty huolellisesti. Tolonen taitaa myös tuon ajan sananparren ja stadilaisen ”sekakielen”, ja eittämättä tekstissä oli myös monia sellaisia vanhahtavia sanoja, joiden merkitystä saa märehtiä. Kirjoittajana Tolonen on dialogikeskeinen, mikä johtaa siihen, ettei historiallisia ilmiöitä pahemmin selitetä eikä maisemia tai tunnelmakuvia maalailla.

Kirjassa on siis tiiviyttä historiallisen kontekstin suhteen ja avaruutta juonen suhteen. Teoksessa on 81 lukua ja suuri patteristo henkilöhahmoja, joista puolen rooli on enemmän tai vähemmän statistin rooli. Minun ongelmani lukijana oli se, että koska en ole autonomian ajan historian spesialisti, en yksinkertaisesti muistanut esimerkiksi työväenliikkeen eri ryhmittymien nimiä ja sävyeroja. Ja olen kuitenkin opiskellut aikanani myös Suomen poliittista historiaa kohtuullisesti. Minusta oli mielenkiintoista lukea teosofisesti suuntautuneista työläisistä, mutta niiden muitten työväenyhdistysten ryhmien kanssa jäin aika kädettömäksi. Ja luulen, että kovinkaan moni lukija ei viitsisi taustoittaa lukemaansa edes sen vertaa kuin itse tein.

Vertaan teosta ehkä genrerajoja rikkoen Enni Mustosen tuotantoon, joka on huomattavasti viihteellisempi kirjailija kuin Tolonen. Mustonen on myös kirjoittanut tavallisen kansan mobilisaatiosta sortovuosina, mutta häntä lukiessani ei tullut fiilistä, että olisin nukkunut läpi historian opetuksen koulussa. Mustosen teoksista on minulla tullut paljon muita näppyjä, minkä vuoksi en ole saanut teoksia aina luettua loppuun (saati blogattua niistä) – mutta näpyt eivät liity historiallisten tai poliittisten tapahtumien kerrontaan. Mustonen on kontekstualisoinnissa antelias, kun taas Tolonen kuuluu toiseen ääripäähän, joka olettaa, että lukija on hyvin sivistynyt ja innokas ottamaan loputtomasti lisää selvää.

Rakkaustarinana teos toimiikin huomattavasti sujuvammin kuin kertomuksena poliittisesta mobilisaatiosta, mutta minusta se oli vähän harmi, koska kaikki poliittiset ainekset olivat jo koossa – tuntui vaan, ettei poliittista tarinaa kerrottu aivan loppuun saakka. Säätyerot ylittävän heterorakkauden lisäksi tässä rakastutaan venäläiseen vakoojaan ja torjutaan homoseksuaalin aateveljen kosintaa varsin väkivaltaisin keinoin. Seksuaalisuus on vahva voima, ja nuorison tarpeet ilmaista itseään ylittävät yhteiskunnan saneleman sovinnaisuuden rajoja, kuten kaikkina muinakin aikoina.

Toisin sanoen: Sokeisto vaikuttaa romaanilta, joka todennäköisesti tulee jakamaan vesiä. En näe siinä aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta tämä voi hyvinkin olla merkki laadusta. Molemmissa näissä lukemissani palkintoteksteissä ilahdutti tarkka ajallinen fokusointi, ja keskittyminen tavallisten ihmisten murheisiin. Sokeistossa tavallisen arjen merkitys oli vielä keskeisempi kuin Komendantissa, vaikka Tolonen ei tyylillisesti harrasta haltioituneen aistivoimaista luonnon ja ruumiillisuuden kuvausta.

Katse komendantin peruukin alle

komendMuutama päivä sitten tuli taas palailtua ikuisuusprojektiini, eli sukututkimukseen, jossa keskiössä ovat mm. savolaiset ruotusotilaat Isovihan aikaan. Projekti etenee kovin hitaasti ja lähes kokonaan spekulatiivisen fiktion asteella. Tuli taas katseltua, löytyisikö 1700-luvun historiasta mitään uutta luettavaa, ja päädyin lainaamaan Pauliina Lindholmin esikoisromaanin Komendantti (Otava, 2017).

Teos voitti Suomi 2017-romaanikilpailun, jossa aiheena oli historiallinen romaani. Lindholm on v. 1962 syntynyt kirjailija ja graafinen suunnittelija, jonka työhuone on Suomenlinnassa. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä huolellisen ja visuaalisesti suuntautuneen elämän nautiskelijan projektilta. Kirjassa suureen rooliin pääsevät luonto, ruoka ja juoma, toki unohtamatta kulkutauteja ja muita vitsauksia.

Teoksen päähenkilö on Augustin Ehrensvärd (1710-1772), Viaporin linnoituksen komendantti ja rakennuttaja, jonka varmasti moni innokas Suomenlinnan-kävijä muistaa ainakin nimeltä. Täytyy sanoa, että vaikka Suomenlinna kuuluu yksiin lempipaikkoihini tässä maassa, eivät sen muinaisten sotilashahmojen historiat ole koskettaneet minua piirunkaan vertaa. Alkumetreillä teos siis kiinnosti minua yhtä vähän kuin Jukka Viikilän Akvarellejä Engelin kaupungista (2016). Eli ajankuvan suhteen paljonkin, mutta henkilöhistorian suhteen ei lainkaan.

Yllättävää siis oli, että nautin Komendantista jopa enemmän kuin Viikilän Finlandia-voittoteoksesta. Kirjassa merkittäviksi sivuhenkilöiksi nousevat muun muassa ikääntynyt kalastaja Kalle ja hänen orpo pojantyttärensä Anna, joista toki olisin voinut lukea kokonaisen romaanin ilman Ehrensvärdiä. Komendantti iskee silmänsä nuoreen Annaan, mutta tyytyy nauttimaan tämän seurastaan varsin viattomissa merkeissä. Anna kutsutaan upseerien huvilalle malliksi, ja vastapalkaksi työstään hän pääsee mamselli Brunellin luku-ja kirjoitusoppiin.

Teos keskittyy vain muutamaan kuukauteen kevät-kesällä 1748, jolloin valtakunnassa ei tapahdu suuria poliittisesti. ”Itämaa” eli Suomi kärsii vielä Isonvihan haavoista, ja suurimman osan väestöstä elämä keskittyy kokonaan leivän hankintaan. Helsingissä asuu tuolloin n. 1500 asukasta, joista valtaosan toimeentulo keskittyy tavalla tai toisella laivojen varustamiseen tai niiden henkilökunnan palvelemiseen. Rikkaita palvelevat saksalaiset kauppiaat, köyhiä venäläiset Narinkkatorin kupeessa. Kylässä on pahamaineisia, merimiesten suosimia kievareita, joissa ollaan arkenakin päissään keskellä päivää. Vaikka Komendantti on itse tolkullinen viinamäen mies, hän päätyy näihin laitoksiin usein porvarisystäviensä seurassa.

Kiinnostavinta kirjassa on Augustinin unimaailma ja huoli omasta mielenterveydestään. Monessa vaiheessa hän pelkää sekoavansa, ja uskoo siihen vaikuttavan myös se, että hän elää erossa perheestään. Catrin-rouva ei suostu muuttamaan Itämaahan, vaan aikoo lähteä aurinkoa ottamaan Firenzeen. Augustinilla on ikävä ainutta poikaansa, joka on kolmivuotias, ja jonka hiuskiehkuraa ja kastemekon pitsisuikaletta hän kantaa medaljongissaan. Peruukeissa hän viihtyy huonosti, vaikka kauppalaivat tuovat kaukaiseen Helsinkiinkin uusimman muodin mukaisia pölypesäkkeitä maakareiden puuteroitaviksi. Peruukin alla lymyilee myös taidetta rakastava korusielu, jolle puutarhan hoito saattaisi olla mieluisampaa kuin joukkojen johtaminen.

Lindholm on moni-ilmeinen kielellinen virtuoosi, ja nautin varsinkin joistain päähenkilöiden sutkautuksista. Vaimostaan Komendantti on seuraavaa mieltä: ”Kyllä minä kissan kesytän, raapikoon hän siellä kartanolla sohvatyynyjä, jollei halua minun selkääni kynsiä.” Ylipäänsä dialogi oli humoristista ja lämminhenkistä, ja kuvasti hienosti varsinkin eri säätyihin ja ryhmittymiin kuuluvien henkilöiden suhteita.

Kirjan juoni ja draaman kaari on lopulta aika vaatimaton, mutta tämä ei ainakaan itseäni haitannut, koska henkilöiden päiden sisällä tapahtui niin paljon. Virkamiehet harrastivat suhmurointia, ja ruotusotilaissakin ilmeni kapinantynkää. Kiinnostavalla tavalla Lindholm kuvaa myös paikallisen väen suhdetta venäläiseen vähemmistöön, ja osoittaa tarinallaan, että Uudenmaan rannikon monikulttuurisuus on ollut iduillaan jo satoja vuosia.

Paras sivuhenkilö kaikista oli vihtiläinen aatelisrouva Barbro Hästesko -sun mitä-Rotkirch, jonka hahmossa saattoi olla lievää parodiaa myös nykypäivän perspektiivistä. Rouva, joka oli joutunut 11-vuotiaana Siperiaan ja siellä lapsivaimoksi, oli erikoisuudessaan niin humoristinen kuin uskomaton, ja tällaisia hahmoja juuri kaipaan kaunokirjallisuudessa. Barbron hahmo nostatti tunnelmia, koska ehkä komendanttikin piti häntä jotenkin erityisen ”suvakkina” suhteessa muihin kulttuureihin.

Komendantti saattaa nousta, kuka tietää, minulla tämän vuoden kirjallisten helmien kärkikaartiin. Se ei ehkä nouse ensimmäiseksi ”hittikirjaksi” siksi, että 1700-luku edustaa minulle edelleen filosofisesti ja hengellisesti vierasta ajattelua, mutta vierauden kokemus ei tässä tapauksessa johtunut kirjailijan puutteellisista taidoista. Päinvastoin, voin vain huokaillen ihailla, että joillain meistä on kärsivällisyyttä sukeltaa näin syvälle puuteroidun perukin sisäiseen tunne- ja aatemaailmaan.

Täytyy vielä mainita, että teoksessa tosiaan vilisi myös savolaisia ruotusotilaita, joiden tuloa kirottiin, koska he toivat kasarmille mukanaan täikuumeen. Pohjalaisilta taas levisi enemmän kapinahenkeä. Suomalaisen kansan ennenaikaista vanhenemista (nykykielellä huonoja geenejä?) myös ihmeteltiin kovaan ääneen.

Kivikehdon keinuttajat

stone cradleKeitä ovat Euroopan romanit, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämäntavoissaan ja historioissaan on eri puolella mannerta? Tämä kysymys on kiinnostanut minua pitkään, kiinnosti jo nuorena, kun kohtasin Irlannissa Travellerseja.

Louise Doughtyn Stone Cradle (2006, Simon&Schuster) kertoo englantilaisesta romanisuvusta, joka 1900-luvun alusta alkaen alkaa assimiloitua valtavirtakulttuuriin. Siinä on kaksi kertojaa, isoäiti Clementine, joka on kokonaan romani ja miniä Rose, joka on punatukkainen englantilainen ruusu. Isoäidin on vaikea niellä se tosiasia, että hänen ainoa poikansa Elijah on mennyt salaa naimisiin valkoisen naisen kanssa. Leskeksi jäätyään hän ei kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin etsiä poika, joka on muuttanut romanileiristä asumaan köyhien ihmisten rivitaloon Cambridgessa. Ahtaisiin asumuksiin pakkomuutto ahdistaa tässä monia, jotka ovat tottuneet syömään ateriansa ulkotulilla ja nauttimaan luonnon vapaudesta ja elintilasta.

Kivikehto viittaa Elijah’n yksinäiseen syntymään hautausmaalla, koska Clementine pelkäsi avun hakemista yksinäisenä äitinä. Ylipäänsä pelko lasten huostaanotosta on ollut myös Englannin romaneilla valtava. Clementinen äiti joutuu perheen maksamattomien rikesakkojen vuoksi työlaitokseen, jossa vammauttaa molemmat jalkansa myös kivien siirrossa, ja kuolee pian tämän jälkeen. Tuttuja teemoja myös suomalaisesta näkökulmasta. Työlaitokset ja kehruuhuoneet ovat olleet yleisiä irtolaisten keräilykeskuksia, jonne saattoi joutua myös tekemättä mitään rikosta.

Teos on perinteinen historiallinen romaani, jossa kuvataan seikkaperäisesti köyhien ihmisten elinoloja. Toisaalta myös maailmanhistoria vaikuttaa perhe-elämään, ja tässä eletään läpi molempien maailmansotien. Sosiaalihistoriallista kuvausta oli minun makuuni vähän liikaa, tai ainakin runsasta sikojen teurastusta olisi voitu tiivistää. Mutta ainakaan tätä romanisukua ei voi syyttää laiskuudesta, eikä tässä välttämättä tule esiin niin syväänjuurretut stereotypiat kiertävästä väestöstä kuin mistä olen kuullut suomalaisessa kontekstissa. Romanien perinteisiä ammatteja, kuten hevoskauppoja, metallitöitä ja kädestä ennustamista kuvaillaan runsaasti. Pahimpia rasisteja ovat kirkonmiehet, mutta vanhempana Clementine antaa heillekin anteeksi, saahan anglikaanisen kirkon vanhusten kerhosta usein teepaketteja ja sokeria.

Perheen osittainen assimilaatio valtavirtayhteiskuntaan tapahtuu tässä kahdessa sukupolvessa. 1900-luvun alussa syntyneet lapset pääsevät jo kouluun, ja päätyvät kaikki työelämään. He päätyvät kotiapulaisiksi, ompelijoiksi ja yksityisyrittäjiksi. Menestyneimmällä heistä on kylttimaalaamo, eivätkä työkiireet jätä aikaa isoäidin horinoiden kuuntelemiseen.

Kirjan keskeinen jännite on anopin ja miniän vihanpidossa, mutta se oli vähäisempää kuin mitä kansitekstin perusteella odotin. Ongelmat vähenevät, kun anoppi saadaan asumaan omilleen samalle kadulle kuin muu perhe. Viiden lapsenlapsen syntymä on todellinen siunaus yksinäiselle Clementinelle, jolla ei vanhetessaan enää ole klaaninsa suojaa. Rosen on vaikeampi olla tasapuolinen lastensa kasvatuksessa, ja erityisen hankalaa hänellä on vanhimman tyttärensä Mehitablen kanssa, joka vammautuu riisitaudin seurauksena ja muistuttaa käytökseltään ja ulkonäöltään eniten romania. (Riisitautia tässä kauhistellaan 1900-luvun alkuvuosina, mutta juuri eilen kuulin Britannian ITV:n uutisista, että se on palannut taas lastenlääkärien huoleksi, koska lapsiperheköyhyys on niin syvä ilmiö.)

Sukutarinana teos on monipuolinen ja uskottava. Tämä on kauttaaltaan naisten tarina, jossa korostetaan romaninaisten vahvaa toimijuutta. Naiset eivät ole tässä pelkkiä äitejä ja vaimoja, vaan myös työtätekeviä perheen elättäjiä.  Taustatyöt ovat varmasti olleet perusteellisia, eikä tästä ainakaan jäänyt romanien elämäntapaa eksotisoiva tai romantisoiva olo (mikä varmasti on suuri ansa heistä kirjoitettaessa).

Suomalaisista vastaavista romaaneista tätä lukiessa tuli eniten mieleen Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (2014), joka sijoittuu myöhempään aikaan, mutta kuvaa myös romanisuvun paikoilleen asettumista ja työllistymisen haasteita. Doughtyn taustasta kirjailijana en tiedä mitään, mutta ainakin hän vaikuttaa olevan perehtynyt romanikieleen. Voidaan taas kerran kysyä, mitä lisäarvoa syntyy valtaväestön kirjoittamissa romaaneissa romaneista, mutta silloin päädymme kulttuurisen appropriaation keskustelun suohon, josta usein ei ole poispääsyä. Tässä teoksessa oli onneksi paljon muutakin asiaa kuin romaniteema, ja oikeastaan sen henkilöiden väliset jännitteet eivät johtuneet vain etnisestä taustasta.

 

 

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Houruinhoidon uudet menetelmät

IMG_1805Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.