1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.