Karelia noir: faktan ja fiktion rajamailla

IMG_1438Mikko Porvalin historiallisia Viipuri-aiheisia dekkareita on minulle suositeltu jo monesti, mutta niihin tarttuminen on kestänyt siksi, että myös Virpi Hämeen-Anttilan 20-30-lukuja käsittelevä dekkarisarja on minulla vielä kesken. Porvali kutsuu sarjaansa Karelia noir:iksi, onko se mediaseksikästä markkinointia, mene ja tiedä.

Aloitin sarjan lukemisen toisesta osiosta, koska ensimmäistä osaa ei ollut tarjolla kirjaston e-kirjana. Veri ei vaikene (Atena, 2016) voisi edustaa vaikka Karelia rougea, sillä siinä pohditaan verisiteiden merkitystä ja myös rikostutkimusten tekniikan kehittymistä verijälkien tunnistamisessa. Myös sormenjälkien ottaminen alkaa tulla osaksi murhatutkimuksia, vaikka se vielä 30-luvulla on vaivalloista ja hidasta. Teoksen aikajana ulottuu koko vuosikymmeneen, ja paikallisten tapahtumien lisäksi kattaa myös valtavan määrän kansallista historiaa.

Suosittelen sarjan lukemista ”oikeassa” järjestyksessä, sillä vaikka kakkososan ulkoiseen tapahtumiseen pääseekin helposti mukaan, psykologiset jännitteet keskeisten hahmojen välille on ilmeisesti luotu ensimmäisessä osassa, eikä kytköksiä kerrata kovinkaan lukijaystävällisesti. Itseäni ensimmäinen osa kiinnostaa jopa enemmän kuin kakkososa, sillä olen viime aikoina kertaillut 30-luvun tapahtumia liikaakin, ja se tuntuu vuosikymmeneltä, jonne sieluni ei varsinkaan kaipaa.

Aiemmissa arvioissa on pohdittu, onko teos lajityypiltään dekkari vai historiallinen romaani, joka sattuu käsittelemään poliisin työtä. Itse pitäisin teosta jälkimmäisenä. Tapahtumien keskiössä on Lapuan liikkeen harjoittama muilutustoiminta itärajalle ja sen taa, mutta Erik Mätön poliittinen murha on suht tunnettua kansallista historiaa, jonka lukija voi taustoittaa vaikka Wikipediaan turvautuen. Mätön ampuja, Vihtori Kosolan poika Pentti, saa teostaan lempeän tuomion, ja palaa sotilaspuvussa Karjalaan kuolemaan osana ilmavoimia. Muutenkin 1930-luvulla oman käden oikeus ja varsinkin poliisisurmat olivat huomattavassa nousussa, ja Porvali kokee velvollisuudekseen raportoida reaalimaailmassa tapahtuneita surmia uskollisesti yksi yhteen. Tämä kirjoittamisen strategia tuntuu paikoitellen raskaalta, sillä jo viipurilainen tapahtumahorisontti on tarpeeksi järeä.

Päähenkilöiden, Johannes Kähösen ja Salomon Eckhartin välilläkin tapahtuu paljon yllättävää, ja heillä on paljon yksityisiä murheita, joiden käsittely tuo poliisin työhön ja poliittiseen historiaan kaivattua vaihtelua. Kähösen leskeytyminen ja Eckhartin vakava vammautuminen ampumavälikohtauksen uhrina ovat suuria kriisejä aikana, jolloin ei ollut KELA:a ja jolloin maassa ei ollut ainuttakaan neurokirurgia. Salomon Eckhartin oletettu juutalaistausta kirvoittaa äärioikeistolaisten kielen kantoja tavalla, joka ei suuresti eroa nykypäivän matu-puheesta. Miehen oma, henkilökohtaisesti valittu polku ortodoksina kilvoittelijana taas avaa karjalaista mielenmaisemaa samoin kuin hänen nuoruutensa ”ura” kapinallisena munkkikokelaana.

Kirjoitin kirjaa lukiessani hirveästi muistiinpanoja, mikä kertoo  tyylilajin faktapitoisesta pedanttiudesta. Talvisodan tapahtumien aikana koin jo hyytymistä; mielestäni olisi riittänyt, jos romaani olisi loppunut Viipurin ensimmäiseen evakuointiin. Faktan määrä kaunokirjallisessa tekstissä tosin on puhdas makukysymys, ja muuten taidokkaasti kirjoitetusta tekstistä voi löytyä yhtä paljon nautinnollisia elementtejä kuin kadunkulmia ja kukkatarhoja maalailevasta esityksestä.

Minulta jäi taannoin Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuva uusin teos Siemen (Tammi, 2016) kesken juuri maalailevan tyylin vuoksi. Kasvitieteellinen pommitus oli minulle raskaampaa luettavaa kuin Kosolan körttipukuisen klaanin käyttäytymisen analyysi. Huvinsa kullakin, ja tiedän, että blogosfääri on miltei ainoa paikka, jossa voin ilmaista omituisia historiallisia kiinnostuksen kohteitani. Tämän vuoksi Porvalin kaltaisiin syvällisiin taustoittajiin on ilo törmätä – siksikin, että oma tutkimuksellinen jaksamiseni rajoittuu nykyään internetin antimiin. Tässä kirjailijalla on kuitenkin ollut lähteinään Viipurissa toimineen poliisi-isoisän autenttiset arkistot ja itse kuulemat muistelut. Suvun perintö kuitenkin velvoittaa ehkä piirun verran liikaa.

Teos voitti Suomen Dekkariseuran tämän vuoden Vuoden Johtolanka-palkinnon, ja toivon sille uudenlaisia, varsinkin nuoria lukijoita palkinnon tuoman julkisuuden kautta. Lukukokemus on yhtä monipolvinen kuin automatka maan halki tuon ajan hiekkateiden ja lossien kautta. Jo pysähdykset maakunnan virallisenoloisissa hotelleissa virittävät tummanpuhuvaan tunnelmaan.

 

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.

Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

IMG_1347Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Kun Dynastian Steven matkaa selkosille

IMG_1313Monelle meistä 80-luvun lapsista TV-sarja Dynastian Steven oli ensimmäinen kohtaamamme homofiguuri, jonka homoudesta puhuttiin päivänvalossa. Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunenkin Stevenin muistaa, sillä hahmo tekee comebackin hänen toisessa romaanissaan Lopotti (WSOY, 2016). Siinä toinen päähenkilöistä, seksuaalisuutensa kanssa vielä kaapissa oleva Tuomas matkustaa opiskelemaan Turkuun ja iskee junan ravintolavaunussa silmänsä Stevenin näköiseen mieheen. Parkanon kohdalla hän uskaltaa iskeä miehelle silmää, vaikka tämä on naisystävänsä kanssa liikkeellä.

Lopotti viittaa kylän nimeen, jota suvun naiset karttavat, sillä kansan suussa nimi viittaa kylän löysämoraalisiin naisiin, varsinkin kätilö-Mariaan, jonka tarinan ympärille Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014) rakentui. Sukutalossa on asunut jo neljä polvea, ja suvun valokuvaamo on sinnitellyt kylän raitilla isojen markettien rakentamisen jälkeenkin. Tuomas käy vielä opiskeluvuosinaan kesälomilla tienaamassa opiskelurahoja isänsä liikkeessä, vaikka henkinen välimatka selkosten perhekeskeiseen, heteronormatiiviseen maailmaan kasvaa vuosi vuodelta.

Romaani ei kuitenkaan ole uskollinen jatko-osa Neljäntienristeykselle, vaan sen voi hyvin lukea erillisenä teoksena. Suurin osa tapahtumista keskittyy Helsinkiin ja Turkuun, ja aikaan 1970-luvulta eteenpäin. Toinen päähenkilöistä on Tuomaksen sokea täti Helena, joka on lähetetty sokeainkouluun 9-vuotiaana ja jäänyt sille tielleen. Ikävä kotiseudulle puristaa Helenan sielua, ja kotilomillaan sukulaiset keksivät keinoja, joilla sokea tyttö voisi pystyä nauttimaan erämaan maastosta, äänistä ja tuoksuista. Helena pääsee opiskelemaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiaan ja valmistuukin, mutta konserttipianistiksi hän ei yllä. Sen sijaan hän tekee elämäntyönsä pianonvirittäjänä.

Tuomasta ja Helenaa yhdistää kipuilu oman identiteetin ja perheellisyyden ympärillä. Helena menee naimisiin omistautuvan, mutta väkivaltaisen ja viinaanmenevän Karin kanssa, ja pitkä liitto kariutuu lapsikysymykseen. Tuomaksen parisuhdeasiat ovat Helenaakin huterammalla pohjalla, mutta nelikymppisenä menestyvänä finanssiasiantuntijana hän vihdoin uskaltaa muuttaa yhteen palomies-Oskun kanssa. Kinnunen kuvaa 90-luvun homopiirejä samalla intensiteetillä kuin Pekka Hiltunen tuoreessa romaanissaan Onni, ja teokset asettuvat kiinnostavaan ristivalotukseen erityisesti pohjoisen ja etelän asenne-erojen suhteen.

Täytyy myöntää, että minun oli paikoitellen vaikea seurata pitkiä kuvauksia sokean Helenan selviytymisestä kotona ja kaupungilla, kun taas hänen musikaaliset ja eroottiset pohdintansa olivat herkullisia. Vaikeus johtuu omasta etuoikeudestani, mutta kirjassa viitataan myös blindismiin – olisiko tämä oikeasti ollut sokeainkoulussa oleva käsite 1950-luvulla? Vastaavasti aloin loppua kohti hyytyä loputtomissa sukukokouksissa, mutta teos yllättää vielä loppumetreillä. Kierrokset kasvavat siihen pisteeseen saakka, että lukija on pakahtua tunnekuohuun.

Dramaattisten erojen ja hylkäämisten rinnalla Kinnunen onneksi tarjoaa lempeämpää arjen komiikkaa. Tuomaksen visiitissä verotoimistoon penäämään puolisonsa omistusoikeuksia nousee jo anttiholmamainen parodian kärki, kun Tuomas toteaa haudanvakavasti: ”Minä olen nähnyt monesti sen munat.”  Romaanin onnistunein kohtaus tosin oli melodramaattinen spektaakkeli: se liittyi päänsisäiseen Turun paloon, jossa Tuomas maagis-realistisesti polttaa ruotsalaisen eksänsä, tämän yltiösuvaitsevaiset vanhempansa ja jokaisen taukopaikan Suomen maanteillä, joissa pari oli pysähtynyt.

Tuomaksen äidin Kaarinan pohjalainen sukutausta on kiinnostava sivujuonne, josta olisin ehkä halunnut lukea lisää. Kun Löytövaaran matriarkaalisessa klaanissa ollaan vahvoja yksilöitä, Lapuan serkusten parissa Tuomas saa kokea laumaan sulautumista. Lapuan mumma on Kuusamon mummua lempeämpi ihminen, joka ei rukouksissaan muista pyytää mitään, vaan ainoastaan kiittää. Tuomas kysyykin lapsena pikkuvanhasti, onko mummulla ja mummalla eri jumala. Loppukohtauksien  lisäksi itkin vuolaasti Lapuan mumman kuolinvuoteella, kun saatiin selvää, että vainaja oli pakastanut leskelleen ruoat vuodeksi ja hankkinut jokaiselle lapsenlapselle haudekattilan, jotta he joku päivä voisivat keittää lapsenlapsilleen puurot. Arkisen välittämisen teema jaksoi kannatella henkilöitä pitkien välimatkojen ja jopa haudan taakse.

Suomen historian suureen kertomukseen Lopotti tarjoaa vaihtoehtoisia ikkunoita. Itseäni sotaveteraanien sateenkaarihistoria tai pohjoisten ihmisten evakkotarinat eivät enää yllätä, mutta opin taas jotain uutta lestadiolaisuudesta. Romaanin suku ei ole ”oikeauskoisia”, mutta elää ympäristössä, jossa heihin kohdistuu paheksuntaa. Tuomaksen armeijakokemuksien kautta lestadiolaisten soluttautuminen yhteiskunnan paraatipaikoille esiintyi räikeänä syrjintänä klaaniin kuulumattomia kohtaan.

Jään innolla odottamaan Kinnusen seuraavaa aluevaltausta, sillä minun on vaikea nähdä Löytövaarojen tarinan paisuvan päätalomaiseksi saagaksi. Pohjoisesta näkökulmasta voi olla vaikea luopua, jos kirjailijan oma paikallinen identiteetti on luovuuden lähde. Lopotissa tosin ei olla lainkaan nurkkakuntaisia, vaikka etelään muuttaneita koti-ikävä vaivaa ja sukuyhteys velvoittaa.

Sukutarinoissa ongelmana usein on juonenkäänteiden runsaus ja ajallinen rajaaminen. Lopotissa rajaamista oli tehty hienosti kahden päähenkilön ympärille, mutta aika-akselissa oli lukijalla paikoitellen työstämistä. Itse en olisi kaivannut tähän sota-ajan ulottuvuutta lainkaan, vaikka Helenan lapsuus ulottuikin sinne. Seuraavaksi haluaisin lukea Kinnuselta muun kuin sukutarinan, mutta muuta pohjoiseen sijoittuvaa historiallista teosta häneltä suorastaan rukoilen.

Kuittaan tällä HELMET-haasteesta kohdan 20: ”Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.”

 

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Delftin sininen viettelys

img_1157Taidehistorialliset ”elävä taulu”-romaanit ja elokuvat ovat olleet muotia maailmassa ja kotimaassakin noin kymmenen-viisitoista vuotta sitten. Tuolloin en ehtinyt päästä genreen sisään, en edes lukenut tai käynyt katsomassa Tyttöä ja helmikorvakorua.

Toinen Jan Vermeerin elämäntyöstä kertova teos, Susan Vreelandin Sininen tyttö (Girl in Hyacinth Blue, 1999, suom. Raija Mattila, WSOY, 2001) on tarinankerronnan mestarinnäytös siksi, että se näyttää taulun traagisen historian ja sen omistajien vähemmän onnelliset kohtalot kahdella mantereella. Taulun ympärillä on orjakauppaa, noidaksi syytetyn naisen hirttäjäiset ja holokausti, mutta onnistuu se ruokkimaan köyhiä perheitä ja löytölapsiakin.

Teosta voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, tarinat liittyvät orgaanisesti toisiinsa, mutta jokainen tarina on myös erillinen universuminsa. Ajassa matkataan taaksepäin, ja päädytään lopulta Vermeerin itsensä ja hänen tyttärensä Magdalenan näkökulmiin. Delftin kaupunki on puuhakas käsityöläisten ja kauppaporvareiden keskittymä, eikä Vermeerin suku täysin ymmärrä, miksi yhdentoista lapsen isä ei mene fajanssitehtaaseen hankkimaan säännöllistä leipää katraalleen. Miehen asema on siksikin tukala, että hän on mennyt kääntymään paavinuskoon katolisen vaimonsa suvun pyynnöstä. Reformoituna hänen mahdollisuutensa kirkkomaalarina olisivat moninkertaistuneet. Maailma näyttäytyy Delftin kaupunginmuurilta haikean laveana, kun Hollanti kerää vaurauttaan meriteitä pitkin.  Nuoret neidot käyvät muurilla kuikuilemassa tupakkaa polttavia merimiehiä, vaikka tämä ei aina olekaan äitien mieleen.

Eniten pidin kappaleesta ”Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista”, jossa nuori ylioppilas Adriaan rakastuu tätinsä villiin palvelustyttöön Alettaan. Rika-täti on rikastunut miehensä harjoittamalla orjakaupalla, jonka pahuuksista kansalla on jo tietoa. Tekopyhä Rika harjoittaa marginaalista hyväntekeväisyyttä työllistämällä ns. kunnanelättejä, ja pitää varmuuden vuoksi verhoja auki öisinkin osoittaakseen kunniallisuuttaan. Aletta päätyy hirtettäväksi lapsensurmaajana ja mahdollisena noitana, vaikka valistusaika on jo muuttamassa ihmiskäsitystä armollisempaan suuntaan. Adriaan ei kykene huolehtimaan eloon jääneestä kaksosesta, vaan laittaa lapsen Vermeerin taulun kanssa tulvaveneeseen kuten Mooseksen.

Alankomaiden historia on minulle jokseenkin vierasta, mutta yhteiskunnan organisoituminen herätti mielenkiintoa. Tässä siis puhutaan vesihallituksesta 1700-luvun alussa ja valtion mielisairaalasta Vermeerin omana elinaikana 1600-luvulla. Vaikka köyhien padonrakentajien ja turpeentallaajien elämä onkin vaatimatonta, tässä köyhilläkin on kauneudentajua. Löytölapsen ja maalauksen saanut maanviljelijäperhe joutuu myymään Vermeerinsä amsterdamilaiselle asiantuntijalle, mutta rahoista säästetään sen verran, että lapsille neulotaan saman sävyiset villapaidat kuin taulun syvä sini.

Vreelandin kieli on maalailevan aistivoimaista, mutta myös historiallisesti tarkkapiirtoista. Amerikkalainen, hollantilaisen siirtolaissuvun kasvatti on tässä onnistunut uppoutumaan täydellisesti esi-isiensä lähtömaan  kulttuuriin ja historiaan. Myös Vreeland-niminen kylä pääsee osaksi tarinoiden kudelmaa. Luonnon, reproduktion ja arkisen aherruksen taso on tässä balanssissa isojen kysymysten, filosofian, estetiikan ja uskonnollisen kokemisen kanssa. Yksikään liejukana tai kapustahaikara ei jää kertojalta huomaamatta, ja ylipäänsä ihmisten päivittäinen kamppailu veden voimien kanssa nousee merkittäväksi teemaksi.

Historiallisia romaaneja on moneksi, tässä tiivistyksen taito nousi supervoimaksi. Noin neljänsadan vuoden historia saatiin puristettua alle 200 sivuun, ja sisällöllisesti ainakin ulkomainen lukija koki oppivansa paljon uutta maasta ja sen kulttuurista. Tietystikään emme voi odottaa syväpsykologista analyysia teoksen kymmenistä henkilöistä, mutta tarkasti valikoiduissa hetkissään he tuntuivat rehellisiltä ja tosilta. Koin jopa, että yksi lukukerta ei tehnyt teokselle täyttä oikeutta, vaan ottaisin tämän mielelläni vaikka Hollannin-kiertomatkalle mukaan.

HELMET-haasteessa kuittaan jo toisen kerran kohdan 9: ”Toisen taideteoksen inspiroima kirja.” Molemmat tähän kohtaan lukemani teokset kertoivat kuvataiteesta. Tämä teki kyllä suuremman vaikutuksen kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, mutta teokset eivät ehkä edes kuulu samaan genreen, eikä niiden vertailu tunnu luontevalta. Tässä teoksessa viehätti eniten kaikki se, mitä en ole Euroopasta vielä kokenut.