Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Mainokset

Kiertävän piian kirkkopiina

Teos: Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018)

Tapio Koivukari on satakuntalainen kirjailija, joka jakaa aikaansa Suomen ja Islannin välillä. Olen vuosien varrella huomannut montakin hänen teostaan ja noteerannut ne kiinnostavina, mutta aiemmista kirjoista olen lukenut vain Unissasaarnaajan. Koivukari on koulutukseltaan teologi, ja käsittelee tuotannossaan muun muassa herätysliikkeiden historiaa. 

Poltetun miehen tytär on siinäkin mielessä jännittävä romaani, että se julkaistiin samaan aikaan suomeksi ja islanniksi. Hieno strategia, koska kirjalle taatusti löytyy lukijoita satujen saarella. 1600-luvun Islanti on mielenmaisema, joka ei automaattisesti avaudu kiireiselle nykylukijalle, vaan kirja vaatii asettautumista itselle vieraan mentaliteetin vietäväksi. Kyseessä ei ole helppo historiallinen lukuromaani, jossa viitekehystä selitetään opettavaisesti. Kirja vaatinee ainakin jonkin sortin ymmärrystä tuon ajan kansanihmisten uskonelämästä, ja varsinkin pakanauskon ja kristinuskon rinnakkaisista todellisuuksista. 

Romaanin päähenkilö on Árnesin rannikkokylässä asuva, kalastajan tytär Manga, jonka isä Thórdur on onnistunut vaurastumaan suhteillaan ulkomaisiin kauppalaivoihin. Kun muilla kalastajilla on neljä- tai kuusiairoisia veneitä, on Thórdurilla monta kahdeksanairoista, mikä herättää muissa pahennusta. Kun Mangan äiti kuolee ennenaikaisesti ja taloon saapuu emännän paikkaa havitteleva piika Gudrún, yhteisö uskoo Thórdurin omaavan naisia vangitsevia pahoja voimia. Samaan aikaan paikallista seurakuntaa riivaa kirkkopiina, eli nuoret tytöt alkavat kouristella ja hallusinoida palvelusten aikana. Moni kokee tulirenkaan puristavan itseään, ja pahuuden uskotaan elävän mustan kissan hahmossa, joka on noiduttu seurakunnan ylle. 

Enempää en paljasta juonesta, mutta kirja pohjautuu tosi tapahtuman ympärille, ja näin tarinointi tuntuu poikkeuksellisen autenttiselta. Tapahtumat ovat karmivia, mutta en osannut lukea kirjaa kauhuromaanina. Kiinnitin enemmän huomiota kielenkäyttöön ja varsinkin aistihavaintoihin – tuvat pursuavat kapakalaa, hapanrauskuja, hapanheraa, ja evankeliumi on ravitsevaa kuivakalaa köyhälle kansalle. Manga on kätilön tyttärenä oppinut käyttämään pajunkuorta ”Marian viittana” eli naistenvaivojen parantajana. Kylän ukot käyttävät erityisiä kalmohousuja tullakseen vauraimmiksi. Rantojen kalamiehet tuovat köyhiin tupiin palan painikkeeksi espanjalaista sagardoa ja navarraa, mutta luottamus paavinuskoisiin on silti monilla kortilla.

Kiinnostavinta romaanin kontekstissa oli se, kuinka luterilaisessa Pohjolassa noitavainot jatkuivat reformaation jälkeen ainakin läpi 1600-luvun. Islannin kontekstissa suurin osa uhreista oli miehiä, kuten myös Suomessa ja Virossa. Islanti ei myöskään ollut tuona aikana maa, jonne vainottujen olisi ollut mahdollista maastoutua – ainoa vaihtoehto pelastautumiseen vainoilta oli paeta ulkomaalaisten kalastajien kyydissä manner-Eurooppaan. 

Luin teosta hieman tankaten, enkä voi kehuskella, kuinka hyvin pystyin samastumaan sen hahmoihin. Helppo samastuminen ei varmasti ole edes kirjan tarkoituksena, vaan hahmojen kautta avautuu vieras logiikka. Esimerkiksi Manga on jo 1600-luvulla sujuvasti sisälukutaitoinen, mutta muut kirjat kuin Jumalan sana ovat harvinaisuuksia, ja niihin suhtaudutaan myös epäillen. Laivat tuovat maahan vierasperäisiä kirjoja, joita tuvissa kopioidaan iltapuhteiden lukemistoiksi, ja näin kyläläiset pääsevät tutkimaan myös ranskalaisten pyhimyskalentereita. 

Kokonaisvaltainen uskonnollinen viitekehys teki romaanista hieman raskassoutuisen, mutta luonnon ja muun kulttuurin kuin seurakuntaelämän kuvaus oli vetoavaa. En muista, olenko lukenut Islannista muuta näin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa teosta, todenäköisesti en, vaan muut lukemani saagat ovat sijoittuneet 1800-luvulle. 

Kirja ei vaadi lukijaltaan laajoja tietoja Islannista, mutta lukemista varmasti edistää, jos on kroonisesti kiinnostunut esikristillisistä uskomuksista ja perinteistä. Tämä on juureva loikka kohti traanituikkujen valaisemaa pimeää, missä piiloväki ja maanpäälliset kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Myös eläimet ovat sielukkaita, ja keskustelu kettujen kanssa on usein lohdullisempaa kuin oikeauskoisten kanssaihmisten. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 5/196: Islanti. 

Älä unohda nesessääriä!

Teos: Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. (Otava, 2018)

Suomennos: Laura Beck

Mitfordin sisarukset kuuluvat Britanniassa 1900-luvun julkkisikoneihin, joiden elämää on raportoitu niin roskalehdissä, kirjallisuudessa kuin TV-sarjoissakin. Mitfordeista kuuluisin oli sisarusparven viides lapsi, Unity Mitford, joka matkusti 20-vuotiaana Saksaan ollakseen lähempänä Führeriä ja petyttyään yksipuoliseen rakkauteen ampui itseään päähän vammauttavin seurauksin. Myös parilla muulla sisaruksella oli natsisympatioita, ja perheen äidin tiedetään tukeneen ainakin fasistisia voimia. Toisaalta pari muuta sisarusta kääntyivät sosialisteiksi, ja parilla ei tiedetty olevan vahvoja poliittisia kytköksiä. Noin ylipäänsä perhettä pidettiin vinksahtaneena, ja vanhempien kasvatusmetodeja eriskummallisina.  

Jessica Fellowesin uutuusdekkaria Mitfordin murhia voi toki lukea ilman kontekstin tuntemista, mutta mielestäni se auttaa tarinan ymmärtämisessä. Teoksessa keskiössä ovat 17-vuotias Nancy Mitford ja perheen uusi noin samanikäinen lastenhoitaja Louisa Cannon, jotka tahtomattaan sattuvat keskelle erikoista murhamysteeriota. Nuorten naisten alkava ystävyys on luokkaeroista johtuen ”hauras kuin inkiväärikeksi”, mutta se kasvaa hiljalleen jaettujen salaisuuksien kautta. 

Voi huoh tätä fiktion ihanuutta. Kirjaa on mainostettu sekoituksena Downton Abbeyn luokkadraamaa ja Agatha Christien jännäreitä. Ja kyllä, teos on kevyehkö, hupsutteleva, ilkikurinen, paikoitellen jopa tärähtänyt. Kirjaan on ympätty lähes kaikki brittiläiseen yläluokkaan liittyvät kliseet, ja niille myös nauretaan hyväntuulisesti. Louisa Cannon ja hänen ystävänsä junapoliisi Guy Sullivan Brightonin ja Lewesin radalta edustavat teoksessa rahvasta, jolla kuitenkin on laajempi toimintahorisontti kuin kultaiseen häkkiin suljetulla pikku Nancyllä. 

Junilla on suuri symbolinen merkitys romaanissa, niin rikoksen tapahtumapaikkana kuin vapauden välittäjänä. Hienoilla naisilla on aina mukana nesessäärit, mutta suuren lapsiperheen voi olla helpompi matkustaa kolmannessa luokassa kuin ensimmäisessä, jossa riehumista ja kirkumista ei sallita. 

Teos iski minuun kuin häkä siksikin, että aloin muistella sen kautta teini-iän kielikursseja Brightoniin ja Hastingsiin – olen varmasti käynyt jokaisessa kirjassa mainitussa merenrantakylässä ainakin pyörähtämässä. Parhautta edustaa Rose-tädin teehuone kylässä nimeltä St. Leonard-on-Sea, jossa tarjoillaan överejä kermaleivoksia ja skonsseja. Suvun kartano Asthall Manor sijaitsee Cotswoldsissa, seurapiiritansseissa pyörähdellään Lontoossa ja tämän lisäksi perhe lomailee Ranskan Ypresissä, samoilla tantereilla, joilla sen isä on käynyt maata puolustamassa kohtalokkain seurauksin.

Tämän tyyppisessä julkisuuden henkilöitä sisältävässä viihdekirjallisuudessa on omat rajoitteensa, ja nähtäväksi jää, jos sarja jatkuu, kuinka Fellowes tulee käsittelemään esimerkiksi Mitfordin sisarusten kasvavaa politisoitumista. Lukisin kyllä todella mielelläni jatkoa tälle seikkailulle, ja uskon tästä tulevan aivan eeppinen kirjasarja.  

Tämä teos on paljon muutakin kuin dekkari, ja ainakin itse suorastaan riehaannuin 1920-luvun henkisen ilmapiirin kuvauksesta. Kepeään ja leikittelevään formaattiin on saatu ympättyä vakavampiakin teemoja, kuten ensimmäisen maailmansodan veteraanien asema, ja tietysti sotasairaanhoitajien rooli. Noin ylipäänsä tunnelmat ovat kovin ”nuorisolaiset”, eli voisin kuvitella kirjan miellyttävän varsinkin nuoria aikuisia.  

Maahaasteessa rasti 2/196: Iso-Britannia. 

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

It’s raining celebrities!

Teos: Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)

Olen nyt lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista kolme kuudesta. Väärässä järjestyksessä ja kätevästi niin, että joka toinen tarina on jäänyt välistä. Muuten Mustonen on ollut minulle hankala rasti: huomasin joskus viime vuosikymmenellä löytäväni hänen kirjojaan Prisman alelaareista, ja koin oloni eläkeläiseksi lukiessani niin helppoa, lähes selkokielistä viihdettä. Muista Mustosen kirjoista minulla ei myöskään ole selkeää muistijälkeä, ja koen, että tämä uusin kirjasarja on ehdottomasti hänen parasta tuotantoaan. 

Taiteilijan vaimo kuljettaa lukijansa 1920-30-lukujen vaihteeseen, Pariisiin, Berliiniin, Espooseen ja Helsinkiin. Nuori Kirsti Eriksson on lopettanut työnsä Chanelin muotihuoneella, ja tekee Pariisissa ompelutöitä henkensä pitimiksi. Hän on rakastunut lapsuudentoveriinsa Iivo Borissaiseen, joka on pakolainen Vienan Karjalasta ja joutuu käyttämään uutta nimeä Ilmari Aaltosta tullakseen paremmin hyväksytyksi taiteilijapiireissä. Iivo puhuu leveää karjalan murretta, ja on muutenkin aika ”hottis”, herkkä ja syvällinen kuvanveistäjä. Mutta myös Kirsti itse on taiteilija, muodinluoja, jonka haaveena on perustaa Helsinkiin aito pariisilainen muotitalo.

Kuten sarjan aiemmatkin osat, tämä teos on historiallinen runsaudensarvi, joka pursuaa merkkihenkilöitä. Mustosta lukiessa tulee välillä olo, että lukisi enemmän seurapiirikalenteria tai iltapäivälehteä – jos siis sellaisia olisi tuohon aikaan ollut. Julkkishahmojen runsas viljely on omanlaistaan intertekstuaalisuutta, mutta koen, että se myös latistaa tekstin fiktionaalista lumoa. Tosiasiahan on, että pienen Suomen taiteilijapiirit ovat tuona aikana olleet hyvin sisäsiittoiset, mutta se, että kirjasarjassa esiintyvät niin Coco Chanel, Albert Edelfelt kuin Mika Waltari, tuntuu liioittelulta.

Muutenhan teoksen elämismaailma, Ida-äidin pitämä pensionaatti Albergassa, on varsin charmikas, ja koen, että kaikki sen fiktionaaliset hahmot pärjäisivät mahtavasti ilman julkkiksia naapureinaan, mesenaatteinaan ja ryyppykavereinaan. Syrjästäkatsojat voisivat olla enemmän oman elämänsä subjekteja, jos he eivät käyttäisi puolta ajastaan julkkisten seuraamiseen. Annan tosin Mustoselle anteeksi tämän rasittavan piirteen hänen teoksissaan, koska ne tarjoavat elämänmakuista, täyteläistä viihdettä, joka ei ole tyhjäpäistä hömppää. Poliittista historiaa kirjoihin mahtuu sopivasti, ja tässäkin ehditään käydä läpi niin antisemitismin kirouksia kuin Lapuanliikkeen nousua ja sen kannattamisen sekavia motiiveja. 

Feministisestä näkökulmasta kirjan nimi on vähän hassu – kuvataanhan tässä suht tasa-arvoista avioliittoa, jossa Kirsti ei todellakaan ole tyypillinen pikkurouva eikä miehensä tarpeille omistautuva kodin hengetär. Ylipäänsä Mustosen naishahmot ovat vahvoja, itsensä elättämisen vakavasti ottavia työmehiläisiä, jotka pärjäävät maailman myrskyissä myös ilman miestä. 

Viihdyin teoksen siivillä niin Pariisissa kuin Berliinissä, ja Berliinissä jopa vähän enemmän kuin Pariisissa. Nuoren parin vierailu Blumenthalin perheessä oli koskettava episodi, ja myös juna- ja laivamatkoissa oli suuren maailmanmatkailun tuntua.  Myös venäläisen ompelija-Ludmilan hahmo oli juureva, ja toi teokseen maahanmuuttopoliittista draivia. Ludmilan ja Iivon tilanteiden erilaisuus, ja etniset jännitteet olivat myös hyvin kuvatut. Yllättävän hyvin jaksoin eläytyä myös muotitalon arjen seuraamiseen, ja olisin voinut lukea vaatteista jopa lisää. 

On siis todennäköistä, että luen sarjasta ainakin tätä edeltävän Ruokarouvan tyttären, joka keskittynee kokonaan elämään Pariisissa.  Huomaan myös, että sarjaan on tulossa vielä seitsemäs osa, Sotaleski, ensi vuonna. Kirjojen lukeminen sikinsokin ei ole tuntunut vaikealta, vaan ne tuntuvat seisovan jokainen jämäkästi omilla jaloillaan. 

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy.