Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Kun feminismi saapuu meänkieleen

Teos: Nina Wähä: Perintö. (WSOY, 2020)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Siiri Aamuvuori on karjalaistyttö Soanlahdelta, Salmin piiristä, joka pääsee naimisiin 14-vuotiaana evakkotiellä lappilaisen lestadiolaissaarnaajan pojan, sotamies Pentti Toimin kanssa. Kohtalokkaasta kohtaamisesta sikiää Toimin klaani, joka asettuu asumaan Aapajärven tilalle Torniojokilaaksoon. Pariskunta ei ole uskossa, mutta Siiri synnyttää tästä huolimatta neljätoista lasta, joista kaksitoista jää eloon.

Ruotsinsuomalainen Nina Wähä (s. 1979) on saanut esikoisromaanillaan paljon huomiota kotimaassaan, ja se oli äskettäin August-palkintoehdokkaana. Teosta on verrattu varsinkin Mikael Niemen tuotantoon, vaikka tyylilaji ei ole identtinen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-teoksen kanssa. Tämä romaani kuvaa lestadiolaisuutta vain välillisesti, vaikka sen henkilöt elävät sen vaikutuspiirissä. Suurperheellisyys kuuluu kulttuuriin, vaikka samaan aikaan karjatilojen turhautuneet tyttäret lukevat Simone de Beauvoiria äidiltään salaa.

Kirjan avainhenkilö on perheen vanhin tytär Anni, joka on muuttanut Tukholmaan tekemään hanttihommia 70-luvun lopulla. Perässä tulee homoveli Lauri, joka pääsee hyville tienesteille ruotsinlaivoilla. Sisarukset asuvat suurkaupungissa kahdestaan, kunnes Anni tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että äitiys kauhistuttaa häntä. Lapsen isä Alex vaikuttaa valmiimmalta vanhemmuuteen, mutta Anni potee aitoa sitoutumiskammoa.

Kesällä 1982 Annin on palattava kotikonnuille siunatussa tilassa, koska vanhempien avioliitto vetää viimeisiään, ja äiti ja nuorimmat lapset tarvitsevat tukea. Sisarukset pitävät salaseurojaan saunan eteisessä, ja vanhin veli Esko punoo juonia tilan haltuunottamiseksi. Vain parilla veljeksistä riittää ymmärrystä ilkeän, juoppohullun isän edesottamuksille, mutta kaikki pelkäävät niitä seuraamuksia, joita avioerosta koituisi.

Teos on todella moniääninen, sillä se pyrkii kuvaamaan suvun vaiheita lähes kaikkien jäsenten näkökulmista. Varsinkin Karjalaan sijoittuva juoni on kiinnostava, sillä se onnistuu näyttämään kulttuurista erilaisuutta suhteessa Torniojokilaakson jäyhään, raskaspolkuiseen meininkiin.

Jossain vaiheessa tarinaa koin, että Wähä pyrkii tulkitsemaan sukupolvien välistä ketjua, ja sodan, köyhyyden ja kouluttamattomuuden aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja liikaa terapeuttisen kielen kautta. Tavallaan psykoanalyyttinen ote tuo tarinaan sopivaa etäisyyttä, mutta tuo kieli ei tavoita kaikkien henkilöhahmojen maailmaa. Onneksi kirjassa on myös aidosti metsäläisiä hahmoja, kuten yliluonnollisia kykyjä omaava Hirvo-veli.

Teos on kauttaaltaan tummanpuhuva, eikä tragedialta voida välttyä, kun perheen maahan poljettu äiti löytää ohuen emansipaation säikeen lukematta feminististä teoriaa. Huumoria teokseen mahtuu varsinkin kyläläisten edesottamuksien muodossa, ja sekin on sävyltään hirtehistä. Muun muassa kunnan köyhäinhoidon hautajaiskäytäntöille, ja niihin liityyville säästöille, nauroin makeasti.

Teoksen laajuuden ja moniulotteisuuden vuoksi suosittelen sen lukemista painettuna, sillä ainakaan oma kuuntelemisen kapasiteettini ei täysin tavoittanut koko juonta. Sukudraamana teos on antelias, ja laajan henkilögallerian vuoksi lukijalla on mahdollisuuksia valita oma tulokulmansa tarinaan.

Olin melkein helpottunut siitä, ettei teokseen mahtunut aistivoimaisen runollista luontokuvausta. Sen sijaan kirjassa kuvataan rankkoja maatilan töitä, ja sen tyyppistä ”turpeeseen sitoutumista”, jossa kellään ei ole aikaa opettaa lapsia uimaan.

Tunnen Wähän taustaa huonosti, mutta ymmärsin, että teoksen tarinoilla on vahvoja yhteyksiä hänen äitinsä sukutarinaan, ja hän myös ammentaa paljon omista lapsuusmuistoistaan kesälapsena Suomen puolella. On kiinnostavaa seurata, millaisen vastaanoton teos saa Suomessa, ja varsinkin Lapissa, sillä uskon sen herättävän ristiriitaisia tunteita paikallistasolla. Itselläni oli myös joitain teoksen sotahistoriaan liittyviä tarkentavia kysymyksiä, jotka nyt ensi kuulemalla ohitin, mutta joihin palaan, jos luen kirjan tarkemmalla seulalla painettuna.

Kentuckyn kiertävässä kirjastossa

Teos: Jojo Moyes: Tähtien antaja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Baileyville on tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt kaivosyhteisö Yhdysvaltain Itä-Kentuckyssa, jossa rotuerottelun pykäliä noudatetaan kirjaimellisesti. Vuonna 1937 seudulla eletään kurjuuden ja sairauden keskellä, mutta edistykselliset voimat ovat keksineet liikkuvan kirjastopalvelun syrjäseutujen köyhille.

Alice on tullut kylään nuorena morsiamena Englannista, hänen miehensä Bennett on paikallinen ”kultapoika”, baseball-tähti ja töissä kaivosyhtymän johdossa. Lapsettomuus vaivaa nuortaparia, eivätkä petipuuhat onnistu siksikään, että appiukko kyylää paperinohuen seinän takaa. Alice on turhautunut, ja löytää tiensä paikalliseen kirjastoon, josta hänen uusi elämänsä ratsastavana kirjalähettinä alkaa.

Jojo Moyes tunnetaan kekseliäistä nykyajan Britanniaan sijoittuvista ihmissuhdesaagoistaan, mutta uusin romaani on yllättävä aluevaltaus. Teoksen taustalla on todellisuuspohjaa, sillä Kentuckyssa todella oli vastaava kirjastohanke vuosina 1935-43. Ilmeisesti kirjailija on viime aikoina reissannut noilla hoodeilla, ja jättänyt palan sieluaan rancheille ja derby-otteluihin.

Kirja kuvaa kirjastovirkailijoiden ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa naisten työssäkäyntiin, opiskeluun ja lukuharrastukseen liittyy syviä ennakkoluuloja. Porukan johtohahmo Margerie on jonkun sortin ”badass”, joka onnistuu rekrytoimaan kirjastoon jopa mustan naisen, Miss Rosen. Rose on porukasta ainoa, jolla on alan koulutusta, mutta hän on aiemmin palvellut vain mustien kirjastoissa. Rose käy töissä iltaisin sulkemisajan jälkeen, jotta rikkomus ei paljastuisi. Usein häntä kuskataan kotiin autolla, sillä kylän keskustan räyhämeininki voi helposti eskaloitua rotuväkivallaksi.

Kirjastossa on saatavilla myös ”tiskin alaista” kirjallisuutta mm. seksuaalisuuden ja perhesuunnitteluun liittyen. Alicen on vaikea ottaa tällainen teos haltuunsa, vaikka hän kaipaa tietoa arasta aiheesta. Ylipäänsä painotuotteisiin liittyvä sensuuri on kattavaa: opettajat lukevat etukäteen joka sarjakuvalehden ennen kuin uskaltavat antaa niitä lapsille.

Reissuillaan Alice ja kumppanit kohtaavat äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vieraanvaraisuutta ja aitoa oppimisen halua. Vaikeinta on niissä talouksissa, joissa perheenpää on sairastunut tai vammaantunut kaivostöissä, ja joissa alaikäiset ovat vastuussa huushollin pyörityksestä.

Mitä Alice sitten näkee ja kokee ulkomaalaisena tulokkaana? Kuinka hän tulee kohdatuksi yhteisössä, jossa harva on käynyt missään oman osavaltion ulkopuolella? Onko hänellä paikkaa tässä yhteisössä vaimon roolin ulkopuolella?

Teos on todella jännittävä ja mukaansatempaava, ja juoni pitää otteessaan lopun oikeusdraamaan saakka. Innostuin tästä teoksesta enemmän kuin syksyllä lukemastani Elizabeth Gilbertin Naisten kaupungista, joka myös oli inspiroiva tarina naishistorian näkökulmasta. Vastaavasti etelävaltioihin sijoittuva, yhden naisen köyhyydestä kertova Celia Owensin Suon villi laulu taas jäi minulta kesken puuduttavana runoelmana, ja siihen verrattuna tämä romaani on mestariteos.

Mestariteokseksi uskallan kirjaa tituleerata siksi, ettei se ole imelä tai kaupallisesti suuntautunut, ja siksi, että siinä on aimo annos autenttisen oloista sosiaalihistoriaa. Eli vaikka kirjaa lähestyisi kepeänä viihteenä, sen parissa luultavasti oppii jotain uutta.

Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.

Taantumusta paossa Montpellierissä

Teos: Anna Kortelainen: Tulirinta (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Tällä viikolla on ilmentynyt tarvetta nollata päätä kirjallisuudella, joka ei mitenkään liity omaan elämään tai koronakriisiin. Pari viimeksi lukemaani teosta eivät saaneet aikaan helpotusta, joten valitsin seuraavaksi historiallisen romaanin henkilöstä, josta en etukäteen tiennyt mitään.

Anna Kortelainen kuului suosikkeihini 00-luvulla, viime vuosikymmenellä tutustuin hänen tuotantoonsa satunnaisotannalla, ja nyt huomaan hänen palanneen Edelfeltin sukuhistoriaan romaanissa Tulirinta. Se kertoo maestron ainoan avioliitossa syntyneen lapsen, Erik Edelfeltin (1888-1910) lyhyen elämän loppuvuosista opiskelijana Montpellierin yliopistossa 1908-1910.

Kortelainen kirjoittaa tässä aitoa fiktiota, sillä nuoresta Erikistä jäi vain harvoja viitteitä jälkipolville. Kirjailijan näkökulmasta niukka tausta-aineisto voi joskus olla jopa siunaus, koska silloin jää enemmän tilaa luovuudelle. Olen aina pitänyt Kortelaisen kirjoitustyylistä, ja vaikka hänen Karjalan kannakselle sijoittuvat teokset kiinnostivat minua myös, niiden omakohtainen tunnustuksellisuus tuntui hieman raskaalta. Uudessa teoksessaan Kortelainen palaa taas lempimaahansa Ranskaan, ja löydän tekstistä samaa ilahduttavaa kielellistä kepeyttä kuin teoksessa Virginie! (2002).

Erik Edelfelt halusi lähteä opiskelemaan Ranskaan pakoon Suomen sortovuosien tukahduttavaa ilmapiiriä. Nuori mies oli juuri parantunut tuberkuloosista, ja ehdotus opiskelusta ulkomailla tuli hänen lääkäriltään. Montpellier valikoitui ihanteelliseksi paikaksi jo ilmastollisista syistä. Alaikäisen pojan äiti olisi tuskin huoltajana antanut tälle lupaa matkustaa paheelliseen Pariisiin, jonne hän oli niin monta kertaa kadottanut aviomiehensä. Toisaalta Ellan-äidin (os de la Chapelle) ranskalainen sukutausta toimi hyvänä perusteena päästää ainoa poika hakemaan korkeampaa sivistystä maassa, jossa tieteen tekeminen oli vapaampaa kuin Suomen suurruhtinaskunnassa.

Montpellierissä Erik kamppailee suomalaisen identiteettinsä kanssa, sillä monet mieltävät hänet slaaviksi. Juonellisesti teos operoi monien takaumien kautta Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen, varsinkin lukioaikaiseen fennomaaniaktivismiin. Fennomaanina Erik tuntuu kunnostautuvan tyylipuhtaammin kuin isänsä, jonka taiteilijauraan mahtui noloja kompromisseja varsinkin Pietarin suunnassa.

Innostuin enemmän Montpellierin kerrostumista kuin Helsingin, tai koin runsaat takaumat ”täytemateriaalina” ranskalaiseen kertomukseen. Viininviljelijäsuvun perijä Luc on kiinnostava hahmo, jonka intohimo aiheeseen tuntui ajattomalta. Ranskalaisen yliopiston fuksiaiset oli myös loistelias episodi. Oli myös kiinnostavaa seurata Erikin vapaa-ajattelijuuden kehittymistä katolisessa maassa, jossa protestanttius nousee liian usein keskustelun ja leikkimielisen pilkan aiheeksi.

Simo Häkli saa minulta kunniamaineen lukijana, sillä hän puhuu ranskaa moitteettomasti. Tämä on harvinaista suomalaisten ääninäyttelijöiden parissa, ja arvostan sitä, että tähän on valittu ranskaa osaava lukija. Ranskankieliset pikku dialogit tuovat romaaniin autenttista tunnelmaa.

Toki tubikuoleman kuvaus tuo tarinaan traagisuutta, ja sairaskertomus muistuttaa myös tuon ajan terveyseroista. Nuori Erik olisi saattanut kuolla jo Helsingissä, ellei olisi päässyt äitinsä saattamana parantolaan Sveitsiin.

Kaiken kaikkiaan teos on aistillinen ilotulitus ja tribuutti eteläranskalaiselle elämänmenolle, jossa syödään, juodaan ja väitellään kiihkeästi hetkiin tarttuen. Ajankuva on siinä niin tarkkaa ja avartavaa, että se voi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka ovat saaneet suurten miestaiteilijoiden suvuista yliannostuksen. Parasta siinä on, että Kortelainen onnistuu nostamaan nuoren miehen itsenäiseksi subjektiksi kuuluisan isänsä varjosta.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?