Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Karttojen ja gobeliinien kerääjistä

seppalaJuha Seppälä on kirjailija, jonka muistan nuoruudestani ”vaikeana”, mutta kiinnostavana. Hänen tuotantoaan tutkiessani voin todeta, että ainoastaan teoksesta Super Market (1991) minulla on hatara muistijälki. Seppälä ei ole koskaan noussut massojen joululahjakirjailijaksi, mutta on julkaissut tasaiseen tahtiin yli 20 teosta. Teokset ovat tiiviin modernistisia, rakenteellisesti kokeilevia ja synkkyyteen taipuvaisia, kertoo Wikipedia.

Minua ei lukijana ainakaan pelota synkkyys, musta huumori tai satiiri. Siksi tartuin Kuoppakaupunkiin (WSOY, 2016) innolla, vaikka se tuntuikin kertovan ikiteemasta, syrjäytymässä olevan keski-ikäisen miehen yksinäisyydestä. Takakannessa mainittiin myös uskonnollinen teema, josta olin erityisen kiinnostunut, sillä yritän itsekin kirjoittaa tämän päivän karismaattisuudesta. Päähenkilöt romaanissa ovat historiallisten romaanien kirjailija, kylmäkkö-prostituoitu sekä matkasaarnaaja. Saarnaajan osuus on ohuin, eikä hän hahmona saa samalla lailla lihaa luiden alle kuin Marle ja Ilmo Halssi.

Kaupunki viittaa Poriin, jonka kartografiaa tutkitaan myös historiallisesti. Isonvihan kirkonpolttajat, ruotsalaiset riistoporvarit, italialaiset posetiivarit ja nahkureiden lesket seikkailevat kaikki nykyisyyden draaman statisteina, kun Ilmo yrittää viimeisillä voimillaan ilmaista seksuaalisuuttaan ja läheisyyden kaipuutaan Marlen asunnon yhteydessä olevassa palvelijanhuoneessa. Marle on lukinnut huoneen muusta asunnosta ja peittänyt oven gobeliinilla, joka nousee salattujen elämien symboliksi. Marle ei tiedä, että aikuistuvat lapset tietävät hänen bisneksistään. Mistä muuten lounasravintolan työntekijä saisi jatkuvasti satasen seteleitä lompakkoonsa?

Marle on harkitseva seksityöläinen, jolla on vain muutama vakipano kerrallaan. Tapaamisista hän neuvottelee asiakkaidensa kanssa yksityiskohtaisesti sähköpostitse. Hänen elämäänsä piristävät enemmän netistä tilatut merkkilaukut kuin miessuhteet. Keski-ikäiseksi mieskirjailijaksi Seppälä onkin virkistävän hyvin kartalla eri laukkumerkkien hierarkiasta – onhan Michael Kors aika pissis vaihtoehto verrattuna aitoon Longchampiin. Silti jäin hämmentyneenä pohtimaan Marlen monologeja, joissa siirrytään sormen napsauksella biletopeista Louis Althusserin historiankäsitykseen. Vaikka Marle voi olla itseoppinut intellektuelli, hänen puheensa kuulostaa liian akateemiselta. Tämä oli ainoa asia, joka kirjassa jurppi.

Ilmo Halssi ihmettelee, miksi kirjamarkkinoilla myyvät parhaiten sellaiset romaanit, joiden päähenkilöt eivät lue kirjoja. Terävä havainto, joka ennustaa tämänkin romaanin tulevaisuutta. Ilmon oma fiksaatio historiallisiin karttoihin ja hänen työn alla oleva romaaninsa Lapissa matkailleesta ranskalaisesta kartanpiirtäjä Herbelot’ista olivat teoksen vaativin osuus, joka kertoi päähenkilön mahdollisesta autismista, mutta myös Seppälän kulttuuripessimismistä. Kustannustoimittajaltaan Halssi saa kuulla, että Kartanpiirtäjän on jo kirjoittanut pakistanilaistaustainen Kamila Shamsie. Hänen romaaninaiheensa ovat menneen maailman lumia, loppuun kaluttuja, kuivakkuudessaan epäviihteellisiä. Silti hän seuraa aikaansa yllättävällä tarkkuudella: harvapa lukija osaa automaattisesti arvata, mitä deitti-ilmoituksissa oleva koodi FwB tarkoittaa.

Näin teoksessa sielunkumppanuutta yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani Hanif Kureishin kanssa. Erityisesti Seppälän tapa kuvata Ilmon pitkäkestoista FwB-suhdetta tummaihoiseen mystiseen tanssijaan, johon viitataan vain kirjaimella D., liikkuu kureishimaisella kiihkon ja epätoivon vyöhykkeellä. Ja koska kirjassa oli paljon seksiä ja viitteitä nykypäivän muotiin ja popkulttuuriin, se onnistui lopulta nousemaan älyllisen brassailun suosta, niistä kantapöydistä, jossa elämäänsä pettyneet ikuiset graduntekijät, sijaisopettajat ja paikallislehtien toimittajat ottavat toisistaan mittaa.

Romaanissa oli niin paljon symboliikkaa ja kerroksellisuutta, että sitä ei yhdellä lukukerralla selätetä. Samalla juoni oli varsin simppeli, melkein puuduttava, sillä lähes kaikki tapahtuu Ilmon pään sisällä yksinäisissä matkustajakodin ja Omenahotellin huoneissa. Ilmon mielen särkyminen on ennalta-arvattava profetia, mutta luin myös loppuosan diagnoosia epäluotettavana. Ilmoon ei välttämättä ole helppo samastua, mutta uskon lukijoiden ainakin kokevan empatiaa hänen olomuotoaan kohtaan. Hän on downshiftaajan elämässään varsin harmiton, naisia kunnioittava, vaikkakin emotionaalisesti vaikeasti tavoitettava. Tyypillistä seksikaupan asiakasta tuskin on olemassakaan, mutta kaikessa rikkonaisuudessaan Ilmo oli uskottava sellainen.

Seuraavassa arviossani kerron romaanista, jossa akateeminen päteminen on mennyt reippaasti överiksi. Kuoppakaupungin maailma oli siihen verrattuna tolkullinen, ja siitä saa otteen, vaikka historian gradu olisikin jäänyt aikanaan kesken.

Herrasväen hillitty aika

 

Ollila Aika ja elämäAnne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.