Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Ganja Universitystä, päivää

Ninjan varjoViime viikon keskiviikkona eräässä blogiyhteisössä, jota seuraan, olisi ollut Vanhan kirjan päivä, eli osallistujia pyydettiin postaamaan jostain viime aikoina lukemastaan jo unohdetusta teoksesta. En ehtinyt mukaan, mutta kaksi ns. vanhaa kirjaa viikon aikana silti luin. Ensimmäinen oli suomenruotsalaisen Marianne Backlénin Ninjan varjo (Gummerus, 1989). Jos minulta kysyttäisiin suomenruotsalaisesta lempikertojasta (niitä on monta), ehkä juuri tällä hetkellä kallistuisin Backlénin puoleen, vaikka en olekaan lukenut koko hänen tuotantoaan. Aiemmat suomennetut romaanit Karma (2002) ja Linnoitukset (2008) kolahtivat eri tavoilla: Karma aihepiirinsä raikkauden ja radikaaliuden vuoksi, Linnoitukset enemmän puhtaasti kaunokirjallisista syistä. Backlén on myös niitä ruotsinkielisiä kirjailijoita, joita mieluummin lukisin ruotsiksi, mutta laiskana en ole saanut etsittyä alkuperäistekstejä käsiini. Ehkä hankin seuraavaksi käsiini hänen uusimman teoksensa Eldfågelns dans (Schildts, 2011).

Ninjan varjo on kiinnostava New York-kollaasi 1980-luvun lopulta, ajalta jolloin globaali tietoisuus HIV/AIDS:ista oli leviämässä. Tässä seurataan seitsemän toisiin löysästi kytköksissä olevan maailmankansalaisen polkuja New Yorkissa ja maailmalla, painopisteenä kuitenkin New Yorkin Brooklynin monikulttuuriset korttelit. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kenties suomalaisen lukijan on helpointa ankkuroida Ann-Marien, nuoren suomenruotsalaisen runoilijan hahmoon. Ann-Marie seuraa japanilaista poikaystäväänsä Torua New Yorkiin, mutta pariskunnan yhteiselo kaatuu elämäntapojen yhteensopimattomuuteen ja Ann-Marie pakenee parisuhdetta epämääräisiin halpoihin hotelleihin ja kimppakämppiin. Tässä seikkaillaan värikkäissä homojen ja lesbojen asuinyhteisöissä, Soka Gakkai-lahkon yhteisöllisissä menoissa, SoHon jazzklubeilla, sosialististen kirjakauppojen runomatineoissa – vaihtoehtomestoissa, jotka 80-luvun maakunnissa kasvaneesta lukijasta on silloin täytynyt tuntua ulkoavaruudelta. Sittemmin koko maailma on muuttunut enemmän New Yorkin suuntaan, ja vuonna 2014 Backlénin kuvaamat paikat kuulostavat suomalaisesta näkökulmastakin melkein kotoisilta.

Pidin kirjassa eniten ihan tunnelmasta, rennosta kaupunkiflow’sta, vihannestorien eksoottisista löydöistä ja musiikkityylien suloisesta sekamelskasta. Lempihenkilöni oli lapsikertoja Michi, jonka japanilais-afroamerikkalaisen perheen elämä kiehtoi tavallisessa arkisuudessaan. Voin hyvin kuvitella, ettei osa Backlénin lukijoista ole 80-luvun lopussa vielä ostanut hänen antoisasti tarjoilemaa hyperdiversiteetin ideaa – monessa mielessä hän on edelläkävijä ja näkijä Suomenkin monikulttuurisen tulevaisuuden suhteen.  Jotkut yksityiskohdat naurattivat, kuten erään nuoren karibialaistaustaisen sähkömiehen paidan teksti ”Ganja University”. Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kieltäytyvät porvarillisesta menestyksen ideasta ja keskiluokkaisesta turvallisuudesta, kuten eestiläistaustainen kotirouva Mira, joka jättää New Jerseyn grillibileet asuakseen brooklyniläisten lesbojen kanssa (ei seksin vuoksi vaan säästösyistä). Mosaiikkimainen kerrontatekniikka on tässä toimivampi kuin esim. Karmassa, mutta jäin kaiholla miettimään useankin henkilön kohtaloa. Moni New Yorkin ninjahahmo ehtii kertomuksen aikana kuollakin, mutta traagisista käänteistä huolimatta perusvire on optimistinen, paikoitellen myös humoristinen.

Marianne Backlén on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joilla on suvereeni kulttuurisen hybridiyden taju. Jotain yhteistä teoksessa on Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kanssa, tosin Backlénin ote keskittyy enemmän etnografiseen paikkojen kuvaukseen ja yhteisöllisyyteen, kun taas Pulkkisen näkökulma New Yorkin monikulttuurisuuteen on enemmän yksilökeskeinen ja syväpsykologinen. Sukupolvien välinen kokemusero ja ilmiselvä poliittinen suuntauserokin ovat havaittavissa. Pulkkisen maailmat kun tuntuvat kaikessa riipivyydessä ja raflaavuudessakin keskiluokkaisen ennalta-arvattavilta. Nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kallistuminen oikealle on arkipäivää, jolle lukija voi jotain vain äänestämällä kirjastokortillaan tai kukkarollaan.

80-luvun nostalgiaa poteville teos on erinomainen aikamatka kaikkeen, mikä noina aikoina oli hyvää. Tässä tavataan Bill Cosby laukomassa juntahtavia kommentteja vakaville eurooppalaisille jazzmuusikoille, Joyce Carol Oates tylyttämässä tuntemattomia wannabe-kirjailijoita kirjanjulkaisutilaisuudessa ja aasialainen pikkupoika pakenemassa identiteettikriisiään Loudnessin ja Bon Jovin äänivallien taa. Miami Vicen värit sekoittuvat Princen ambivalenttiin funkiin, mutta taustalla vaikuttavat myös vakavammat figuurit kuten James Baldwin ja Bertolt Brecht. On makuasia, kuinka paljon intertekstuaalisia viitteitä yhdessä romaanissa sietää – oma sietokykyni ainakin Backlénin suhteen on melkein loputon, tosin teoksen loppuun saatuani en olisi enää kaivannut lisää viitteitä. Tänään mieleni on hyvin ruokittu ja pientä oman  kirjoittamisen inspiraatiotakin on ilmassa. Kiitos luksusmatkasta.

Malawin teinien arkea: viiden tähden opetusvideo

Mawa LangaNäytin opettamallani sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla brittiläis-malawilaisen sukupuolikasvatusvideon Mawa Langa (My Tomorrow, 2010), jonka löysin sattumalta youtubesta. Ryhmä on tehty kansalaisjärjestöjen yhteistyönä ja ohjaajana on Colin Stevens. Filmi kertoo nuoresta tytöstä Effiestä, joka asuu pienessä kylässä ja jonka vanhemmat ovat kuolleet AIDS:iin. Effiestä tulee perheen yksinhuoltaja ja hän joutuu keskeyttämään koulunsa sisarten tarpeiden vuoksi. Samalla kylän miehet alkavat katsoa häntä potentiaalisena ilmaisena seksikumppanina, ja hänen ovellaan käy häiritsevä trafiikki.

Keskeisiä teemoja ovat parisuhteen uskollisuus, seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa, kondomien käyttö ja tyttöjen oikeus koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen. Leffa herätti kaltaisessani feminismin papittaressa primitiivireaktiota, sillä se esitti nuorten tyttöjen hyväksikäytön realistisessa valossa. Yksin asuvan tytön käsitetään olevan kylän miesten julkista omaisuutta. Kuinka yhteiskuntaa voisi muuttaa niin, että naista kohdeltaisiin yksilönä ja täytenä kansalaisena, jolla on ihmisoikeudet?

Malawi on ollut viime aikoina tapetilla lähinnä Madonnan sinne tekemien matkojen takia, supertähdellähän on kaksi malawilaista adoptiolasta. Madonnaa on syytetty VIP-kohtelun pyytämisestä ja ylimielisyydestä. Ilmeisesti leidi sponsoroi siellä useampaakin orpokotia. Maan presidentti Joyce Bandan huhutaan kirjoittaneen mustamaalauskirjeitä popin kuningattaresta, mutta ilmeisesti kyseessä oli huijarit. Joyce Banda peri viime vuonna presidentiksi noustessaan yhden Afrikan mantereen epätoivoisimmasta talouksista. Hänen tehtävänsä maan talouden elvyttäjänä on giganttinen. Bandaa kuten lähes kaikkia Afrikan presidenttejä on syytetty huikeasta korruptiosta, mutta häntä pidetään myös periksiantamattomana naisten aseman parantajana.

Malawin suurin ongelma tosin on orvot lapset ja nuoret. Kymmenen miljoonan väestöstä alaikäisiä orpoja on miljoona. Siksi Effien tarina on ehkä joka toisen tai kolmannen malawilaisen lapsen tarina. Luku hämmentää ja panee ajattelemaan pienen maan tulevaisuutta. Myydäänkö kaikki AIDS-orvot rikkaille länsimaalaisille vai onnistuuko maa ruokkimaan ja kouluttamaan kokonaisen sukupolven omavaraisesti?

Leffa on suunnattu alakouluikäisille, joiden uskotaan olevan ”toivon ikkuna” HIV:in vastaisessa taistelussa. Pidin leffasta, koska näyttelijät oli valittu paikallisista lapsista ja nuorista ja moni onnistui roolissaan erinomaisesti. Kylän pahikset esitetään koomisessa sävyssä, esimerkiksi teinien pahisjengi käyttäytyy kuin haaskalinnut tunkiolla. Effietä irstaasti kosiskeleva kyläkauppias epäonnistuu yrityksessään päästä sugar daddyksi ja joutuu tyttöjen pilkan kohteeksi. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä, mutta seksuaalisuudesta puhutaan sopivan nätisti. Vaikka en ihan mahdu kohdeikäryhmään, nautin silti leffan kerronnasta ja huumorista ja opin jotain malawilaisen kylän sisäisestä organisaatiosta.

Natiivi-informanttini mukaan elokuva on kiertänyt laajalti maan kouluissa ja saanut hyvän vastaanoton. Tuotantotiimi on suunnittelemassa uutta opetusfilmiä, joka tehdään tänä vuonna samassa kylässä samojen näyttelijöiden kanssa – aiheena on pienviljelys ja ruokaturvallisuus. Filmi yllätti minut, koska olen tähän mennessä pitänyt opetusvideoita toivottoman kökkönä genrenä. Oli tässäkin leffassa muutamia noloja kohtia kuten pedagogiset kysymykset, jossa luokan kuuluu pysähtyä keskustelemaan Effien tilanteesta. Mutta kokonaisuutena leffa saa minulta viisi tähteä, sillä uskon sen todella muuttavan nuorison asenteita HIV-orpoihin, ilmiöön, joka koskettaa koko sukupolvea, sukua ja perhettä.