Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Painavaa asiaa avustajan roolista

kerro_minulle_jotain_hyvaa98361Viikonloppuna asioin Hämeenkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin pari superhalpaa löytöpisteen teosta, mutta myyjä koetti saada minua hankkimaan Jojo Moyesin uusimman suomennetun teoksen Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015). Sattuikin niin, että olin juuri lukenut ko. teoksen englanniksi. Jonon pysyessä minimaalisena vaihdoimme muutamia näkökulmia. Mikään ei ole niin herkullista kuin saada kirjanmyyjän näkemys kauppaamastaan teoksesta. Hän sanoi, ettei uskalla tutustua Moyesin aiempiin teokseen, sillä tämä viimeisin oli koskettanut häntä niin syvästi. Ei uskonut, että aiemmat voisivat olla yhtä hyviä. Ei tuntunut markkinointipuheelta, vaan aidolta henkilökohtaiselta statementilta. Ja onhan se hienoa, jos kirja koskettaa syvältä ja aidosti.

Teos on siis hyvin kuuma peruna äitienpäivän kirjamarkkinoilla. Voisin kuvitella monen ikäisten äitien pitävän tästä. Omakin äitini olisi taatusti lukenut tämän, jos olisi elossa.

Me Before You (2012, Penguin) ei ole uusi Pygmalion/My Fair Lady, vaikka asetelma saattaakin ulkoisesti siltä vaikuttaa. Jopa teoksen nimi saattaa herättää tunteita. Itse en edes ilman ennakkosuositusta tarttuisi teokseen, jonka nimi on näin simppeli. Ehkä teos olisi saattanut herättää huomioni korkeintaan lentokentällä, jos odotusaika olisi ollut monta tuntia. Alkuperäinen reaktioni oli: taas yksi narsistiseksi nimetyn ex-puolison stalkkausoperaatio?

Teos on kaikkea muuta kuin tätä. Tapaamme Loun, joka on työskennellyt kotikuntansa ainoassa kahvilassa koulusta valmistuttuaan. Lou edelleen asuu vanhempiensa luona 27-vuotiaana. Hän tuo kortensa kekoon talouteen, jossa äiti on työtön ja isoisän omaishoitaja, isä pelkää potkuja ja sisko koittaa elättää vauvaansa samalla suunnitellen paluuta yliopisto-opintoihin. Loun itsenäistyminen ei oikein ole edes ollut tapetilla, sillä työ kahvilassa ei riitä oman asunnon vuokraan. Hänen poikaystävänsä harrastaa intohimoisesti triathlonia, eikä yhteen muuttaminen ole ollut pitkiin aikoihin ajankohtaista.

Kahvilan lopettaessa toimintansa Lou päätyy mystisen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on neliraajahalvaantunut jäätyään moottoripyörän alle, ja vammaisen asemaan alistuminen on hänelle poikkeuksellisen vaikeaa, onhan hänellä takanaan menestynyt business-ura ja extremeurheilutausta. Koska Will on varakkaasta perheestä, hänen hoitonsa on hoidettu mahdollisimman diskreetisti. Hän asuu vanhempiensa pihaan rakennetussa esteettömässä design-tallissa, mutta mikään kodin yksityiskohta tai puutarhanäkymä ei tuota hänelle iloa. Vanhempiensa kanssa Will on tehnyt sopimuksen puolen vuoden miettimisajasta – ajasta, joksi häntä hoitamaan palkataan nuori ja nätti Louisa, jonka tarkoituksena olisi palauttaa miehen elämänhalu keinolla millä hyvänsä.

Muuten hyvä, mutta Loulle ei kerrota Willin oikeasta tilasta pestiin astuessaan. Enempää en juonta paljasta, mutta kieltämättä nämä rikkaiden kotkotukset ja erityisoikeudet panivat minunkin vereni kuohumaan. Positiivista teoksessa olikin sen aiheuttavat moninaiset tunteet. Turhautuminen ja raivo olivat enemmän pinnalla kuin nyyhkyromantiikka. Romanssin ainekset teoksessa ovat jokseenkin ilmiselvät tai ennalta-arvattavat – kiinnostavampaa on avustajan arkisen työn kuvaus. Willin ja Loun yhteiset retket vaativat Loulta uskomattomia ponnistuksia. Esteettömyys ei toimi sielläkään, jossa sitä mainostetaan. Lopulta hänen on helpompi kärrätä hoidettavansa Seychelleille kuin paikallisiin raveihin.

Lähipiiri suhtautuu Loun työhön ja sen eettisiin ongelmiin kirjavasti. Jos teosta lukee tyttö tapaa pojan -asetelman ulkopuolella, sen asettamat kysymykset ovatkin kimurantimpia. Moyes on tehnyt huolellista taustatyötä neliraajahalvaantuneiden ongelmista ja tukimuodoista. Kerrankin oli ihan mielenkiintoista lukea virtuaalisten palstojen viestejä, sillä ne kertoivat paljon vertaistuen merkityksestä.

Kiinnostavinta teoksessa on Loun persoonan muutos ja itsensä löytäminen varsin epäkiitollisessa duunissa. Hänellä ei ole 27 vuoden ikään ollut elämässään lainkaan tavoitteita. Kukaan ei ole kertonut hänelle, että työ voisi merkitä muutakin kuin minimitoimeentuloa. Hänen ainoa intohimonsa liittyy vaatteisiin, joten hänen kuuluisi päästä vaatesuunnittelukurssille, mutta kukaan ei kannusta häntä. Onko Lou peräkammarin tyttö? Ja kuinka elämäänsä kyllästynyt vammainen mies voi auttaa häntä muuttamaan elämänsä suunnan?

Ja sitten taas tultiin nenäliinakysymykseen. Suhtaudun hirvittävän ilkeästi naistenlehtien arvioihin, joissa lukijaa kehotetaan varustautumaan nenäliinapaketilla. Perkele, minähän itken silloin, kun itkettää, mutta en, jos Cosmon toimittaja niin vinkkaa! On lukijoiden aliarvioimista tunkea se nenäliinaviesti kirjan kanteen! Brittien markkinointikeinot ovat raivostuttavia!

Summa summarum: teos oli paljon parempi kuin luulin. Chicklitin kaavassa kuitenkin pysytään, ja ehkä siksi sanoja on tässä liikaa. Moyesilla on kuitenkin painavaa asiaa, myös naisten matalapalkkatöistä. Kyllä hän tuo näkymätöntä työtä näkyväksi. Paljon hän kertoi naisista, joita ei yleensä arjessaan huomata. 

Monikulttuurinen vanhuus

ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgrenin vanhuusaiheiset teokset ovat olleet lukulistallani jo toven, mutta vasta nyt pääsin käsiksi teokseen Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014) , joka on helsinkiläisten ysikymppisten ikinuorten saagassa toinen teos. Vasta toisen luettua toivoisin kiltisti, että kirjailija harkitsisi sarjan jatkamista. Siirin, Irman, Anna-Liisan ja Margitin seikkailut kun koukuttavat kuin häkä. Vastaavaa konseptia en ole tavannut muiden maiden kirjallisuuksista enkä televisiotuotannosta. Lindgren on löytänyt aidosti oman genrensä, joka samalla viihdyttää ja suivaannuttaa poliittisesti. Haluaisin ehdottomasti nähdä Ehtoolehdon naisten meiningin tv-sarjana. Teokset ovat ymmärrettäviä erillisinä, mutta maksimaalisen hauskuuden niistä varmasti saa, jos aloittaa teoksesta Kuolema ehtoolehdossa (Teos, 2013).

Ehtoolehdon palvelutaloon on tulossa putkiremontti, ja vanhuksia hajasijoitetaan eri puolelle Helsinkiä hätämajoitukseen remontin ajaksi. Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän tuore suurlähettiläsmiehensä eivät halua toiseen laitokseen, vaan järjestävät majoituksensa itse. Suurlähettilään omistama kämppä Hakaniemessä on ylellisen dekadentti, ja kaupungin vanhushuollon ammattilaisten mukaan epäsopiva senioriasukkaille. Kimppakämpässä alkaa lapata jo riesaksi asti geriatrian ammattilaisia, kun Anna-Liisa saa tehostetun kotihoidon lähetteen. Suurin osa hoitajista on juuri koulunsa päättäneitä lähihoitajalapsosia, jotka eivät edes uskalla katsoa asiakkaitaan silmiin. Nämäkin ovat kuitenkin siedettävämpiä kuin keski-ikäiset kovakouraiset juuriharjalla pahoinpitelijät, jotka suorittavat pesutehtävänsä 8 minuutissa ja joista kaupunki saa tarvittavat tuottavuuspisteensä.

Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisa ovat teräksinen mummojengi, jotka eivät ole menettäneet kosketustaan nykyhetkeen. Anna-Liisa, entinen äidinkielen opettaja, saa päivittäisen viihteensä Kielikello-lehden lukemisesta, Irmalla on upouusi tabletti ja Siiri tekee tuttavuutta nigerialaisten maahanmuuttajamiesten kanssa Hakaniemen hallin lihatiskeillä. Muhis ja Metukka ovat erikoistuneet sisäelimiin, ja jakavat mielellään reseptejään uudelle ystävälleen. Tämä ulottuvuus tekstissä oli riemullisin siksi, että se tuntui läpikotaisen autenttiselta. Tunnen itsekin afrikkalaisia sisäelinten hamstraajia, ja olen kymmeniä kertoja turhautunut heidän piinallisen monimutkaisissa slow food-sessioissaan. Lindgren näyttää maahanmuuttajien arjen realistisesti, mutta samalla ilon kautta. Kellä muilla on niin paljon aikaa kuin satunnaisia keikkatöitä odottavilla kolmannen maailman ihmisillä ja ysikymppisillä tervaskannoilla? Vertauskohdat kehitysmaan tämän päivän ja 1920-30-lukujen Suomen kanssa ovat erityisen osuvia.

Teos sivuaa myös monikulttuuristuvan pääkaupunkiseudun korruptoituneita työmarkkinoita ja pikkurikollisuutta, mutta pääpaino on naisten ystävyydessä. Mummoissa eniten ihastuttaa ennakkoluulottomuus ja poliittisen korrektiuden puute. Siiri saattaa olla ensimmäinen ihminen afrikkalaisen maahanmuuttajan täällä asumisen polulla, joka oikeasti haluaa tietää, mitä on halal-liha. Hakaniemen pornahtavassa luolassa on mitä uskomattomampia kulinaarisia fiestoja, tervetullutta vaihtelua palvelutalon hajuttomaan ja mauttomaan bulkkiruokaan.

Vanhuspalvelujen ulkoistamisen ja työsuoritteiden atomisoinnin kritiikkinä teos on järeä. Tällä voisi hakata montaa päättäjää päähän suvereenisti. Työsuoritteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja riipivää. Vaikka teksti on kauttaaltaan ilottelevaa, vakavampi puoli puskee läpi ja saa taatusti kunkin lukijan pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Kuinka pieleen palvelutuotannossa voidaankaan mennä ennen kuin edessä on totaalinen kapina? Kun virkeiden, aikaansa seuraavien ysikymppisten määrä koko ajan lisääntyy, onko mahdollista jatkaa samaa rataa?

Vakavin juonen käänne liittyy eutanasiaan. Siitäkin keskustellaan, ei osoiteta sormella oikeaa vastausta. Itse uskon vahvasti hoitotahtotestamenttiin, ja tämän teoksen luettuani aloin jo kirjoittaa omaani kaiken varalta.

Teoksen luettuani olen jopa helpottunut, etten päässyt lähihoitajakurssille tänä syksynä. Elämäntehtäväni saattaa olla muualla.