Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.