Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Delftin sininen viettelys

img_1157Taidehistorialliset ”elävä taulu”-romaanit ja elokuvat ovat olleet muotia maailmassa ja kotimaassakin noin kymmenen-viisitoista vuotta sitten. Tuolloin en ehtinyt päästä genreen sisään, en edes lukenut tai käynyt katsomassa Tyttöä ja helmikorvakorua.

Toinen Jan Vermeerin elämäntyöstä kertova teos, Susan Vreelandin Sininen tyttö (Girl in Hyacinth Blue, 1999, suom. Raija Mattila, WSOY, 2001) on tarinankerronnan mestarinnäytös siksi, että se näyttää taulun traagisen historian ja sen omistajien vähemmän onnelliset kohtalot kahdella mantereella. Taulun ympärillä on orjakauppaa, noidaksi syytetyn naisen hirttäjäiset ja holokausti, mutta onnistuu se ruokkimaan köyhiä perheitä ja löytölapsiakin.

Teosta voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, tarinat liittyvät orgaanisesti toisiinsa, mutta jokainen tarina on myös erillinen universuminsa. Ajassa matkataan taaksepäin, ja päädytään lopulta Vermeerin itsensä ja hänen tyttärensä Magdalenan näkökulmiin. Delftin kaupunki on puuhakas käsityöläisten ja kauppaporvareiden keskittymä, eikä Vermeerin suku täysin ymmärrä, miksi yhdentoista lapsen isä ei mene fajanssitehtaaseen hankkimaan säännöllistä leipää katraalleen. Miehen asema on siksikin tukala, että hän on mennyt kääntymään paavinuskoon katolisen vaimonsa suvun pyynnöstä. Reformoituna hänen mahdollisuutensa kirkkomaalarina olisivat moninkertaistuneet. Maailma näyttäytyy Delftin kaupunginmuurilta haikean laveana, kun Hollanti kerää vaurauttaan meriteitä pitkin.  Nuoret neidot käyvät muurilla kuikuilemassa tupakkaa polttavia merimiehiä, vaikka tämä ei aina olekaan äitien mieleen.

Eniten pidin kappaleesta ”Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista”, jossa nuori ylioppilas Adriaan rakastuu tätinsä villiin palvelustyttöön Alettaan. Rika-täti on rikastunut miehensä harjoittamalla orjakaupalla, jonka pahuuksista kansalla on jo tietoa. Tekopyhä Rika harjoittaa marginaalista hyväntekeväisyyttä työllistämällä ns. kunnanelättejä, ja pitää varmuuden vuoksi verhoja auki öisinkin osoittaakseen kunniallisuuttaan. Aletta päätyy hirtettäväksi lapsensurmaajana ja mahdollisena noitana, vaikka valistusaika on jo muuttamassa ihmiskäsitystä armollisempaan suuntaan. Adriaan ei kykene huolehtimaan eloon jääneestä kaksosesta, vaan laittaa lapsen Vermeerin taulun kanssa tulvaveneeseen kuten Mooseksen.

Alankomaiden historia on minulle jokseenkin vierasta, mutta yhteiskunnan organisoituminen herätti mielenkiintoa. Tässä siis puhutaan vesihallituksesta 1700-luvun alussa ja valtion mielisairaalasta Vermeerin omana elinaikana 1600-luvulla. Vaikka köyhien padonrakentajien ja turpeentallaajien elämä onkin vaatimatonta, tässä köyhilläkin on kauneudentajua. Löytölapsen ja maalauksen saanut maanviljelijäperhe joutuu myymään Vermeerinsä amsterdamilaiselle asiantuntijalle, mutta rahoista säästetään sen verran, että lapsille neulotaan saman sävyiset villapaidat kuin taulun syvä sini.

Vreelandin kieli on maalailevan aistivoimaista, mutta myös historiallisesti tarkkapiirtoista. Amerikkalainen, hollantilaisen siirtolaissuvun kasvatti on tässä onnistunut uppoutumaan täydellisesti esi-isiensä lähtömaan  kulttuuriin ja historiaan. Myös Vreeland-niminen kylä pääsee osaksi tarinoiden kudelmaa. Luonnon, reproduktion ja arkisen aherruksen taso on tässä balanssissa isojen kysymysten, filosofian, estetiikan ja uskonnollisen kokemisen kanssa. Yksikään liejukana tai kapustahaikara ei jää kertojalta huomaamatta, ja ylipäänsä ihmisten päivittäinen kamppailu veden voimien kanssa nousee merkittäväksi teemaksi.

Historiallisia romaaneja on moneksi, tässä tiivistyksen taito nousi supervoimaksi. Noin neljänsadan vuoden historia saatiin puristettua alle 200 sivuun, ja sisällöllisesti ainakin ulkomainen lukija koki oppivansa paljon uutta maasta ja sen kulttuurista. Tietystikään emme voi odottaa syväpsykologista analyysia teoksen kymmenistä henkilöistä, mutta tarkasti valikoiduissa hetkissään he tuntuivat rehellisiltä ja tosilta. Koin jopa, että yksi lukukerta ei tehnyt teokselle täyttä oikeutta, vaan ottaisin tämän mielelläni vaikka Hollannin-kiertomatkalle mukaan.

HELMET-haasteessa kuittaan jo toisen kerran kohdan 9: ”Toisen taideteoksen inspiroima kirja.” Molemmat tähän kohtaan lukemani teokset kertoivat kuvataiteesta. Tämä teki kyllä suuremman vaikutuksen kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, mutta teokset eivät ehkä edes kuulu samaan genreen, eikä niiden vertailu tunnu luontevalta. Tässä teoksessa viehätti eniten kaikki se, mitä en ole Euroopasta vielä kokenut.

Köyhien tavisten palvelukodissa

viimeiset_villitykset_geronMuistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Lutka nimeltä Aika

SAM_2509Enpä tältä istumalta keksi tylsempää kirjailijanimeä kuin John Green. Silti hänen bestsellerinsä The Fault in Our Stars (Penguin Books. 2012) on kutsunut minua heti sen julkaisun jälkeen, mutta kesti kolme vuotta orientoitua kaikkien aikojen itkettävimpään tarinaan.

Koska olin lukenut teoksesta monia liikuttuneita arvioita, osasin varautua. Jos olisin lukenut teoksen kylmiltään, olisin taatusti itkenyt. Silloin kun tietää teoksen takuuvarmasti itkettävän, sitä rakentaa valmiiksi suojamuurin jo itkettyjä kyyneleitä vastaan. Syöpätarinoita en ole koskaan keräillyt, koska lähipiirissäni on ollut tarpeeksi syöpää muutenkin. Sanottakoon silti, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe ole nyyhkytarina.

Teoksessa viljellään paljon sarkasmia ja mustaa huumoria. Lukija imaistaan sisään säälittävään syöpänuorten maailmaan tehokkaasti heittämällä hänet tunkkaisen seurakuntatalon tukiryhmään, jossa muistellaan edesmenneitä rukoillen. Kuitenkaan Hazelilla ja Augustuksella ei ole muuta tilaa, jossa puhua tilanteestaan. Varsinkaan Hazelilla, joka on ollut poissa koulusta jo kolme vuotta rankkojen hoitojensa vuoksi. Hazelin syöpä on levinnyt keuhkoihin, ja etäispesäkkeitä voidaan eliminoida vain lääkkeillä, jotka aiheuttavat keuhkojen vesipöhöä. Tyttö joutuu kivuliaisiin nesteenpoisto-operaatioihin, joita kukaan ei toivoisi pahimmalle vihollisellekaan. Gus on menettänyt toisen jalkansa, mutta ei se vielä mitään, sillä Isaacilta poistetaan pian toinenkin silmä. En edes tiennyt, että silmäsyöpää on olemassa ennen kirjan lukemista.

Hazelin ja Augustuksen rakkaustarinassa on jotain yhteistä muinaisen Love Storyn kanssa, tosin tässä molemmilla on kuolemantuomio ja he ovat jo tulleet sinuiksi, Shakespearea siteeraten, ajan lutkamaisuuden kanssa. Vaikeinakin aikoina älykkäitä nuoria ovat lohduttaneet kirjat ja tietokonepelit. Isaacin viimeisten pelisessioiden kuvaus ennen silmänpoistoa oli karuhkoa luettavaa. Sen sijaan Hazelin ja Augustuksen yhteinen matka Amsterdamiin tapaamaan kirjailija Peter van Houtenia nosti tarinan ylös synkkyydestä. Matkaan nuorten vanhemmilla ei olisi ollut varaa, sillä hoidot ovat vieneet kaikki heidän säästönsä. Apuun tulee säätiö, joka toteuttaa syöpälasten viimeisiä toiveita. Hazel on jo toteuttanut omansa kolmetoistavuotiaana matkaamalla Disneylandiin, mutta Gusilla on vielä optio käyttämättä.

Hazel on kokenut, että vain tuntematon, julkisuudesta kadonnut kirjailija van Houten on ymmärtänyt, miltä hänestä ”ammattisairastajana” tuntuu. Valitettavasti mies osoittautuu alkoholisoituneeksi muumioksi, joka ei kykene kohtaamaan ketään kanssaihmistä ilman ironista maskia. Hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on yksityissihteeri Lidewij, jolle maksetaan ruhtinaallisesti ilkeyksien kuuntelemisesta. Kahden elävän, mutta pian kuolevan nuoren lukijan kohtaaminen on miehelle liikaa, ja hän sössii fanitapaamisen viimeisen päälle. Onneksi Amsterdamilla on kahdelle uupuneelle nuorelle muutakin annettavaa, vaikka he eivät jaksa kävellä läpi Rijksmuseumin Hazelin äidin tahdissa.

Teoksen pelastavat imelyydeltä nuorten kielellinen lahjakkuus ja tarkat yhteiskunnalliset havainnot. Indianapolis, kaupunki, jossa nuoret kasvavat, esittäytyy kulttuuria halveksuvana junttilana, jossa ei taida asua ainuttakaan lasta saanutta normaalipainoista aikuista. Terveiden nuortenkaan arki ei esittäydy erityisen stimuloivana, eikä Hazel varsinaisesti kadehdi ostareilla hengaavia shoppaajaystäviään. Vakava sairaus vaan vieraannuttaa hänet vanhojen koulukavereidensa arkisista huolista. Jos syöpälasten tukiryhmä on toinen todellisuus, Gusin kanssa Hazelille avautuu ”kolmas tila”, jossa he voivat hetkellisesti olla muitakin kuin syöpäpotilaita.

Shakespearen sonetti numero 55 ansainnee tässä tulla siteeratuksi kokonaan:

Not marble, nor the gilded monuments
Of princes, shall outlive this powerful rhyme;
But you shall shine more bright in these contents
Than unswept stone besmear’d with sluttish time.
When wasteful war shall statues overturn,
And broils root out the work of masonry,
Nor Mars his sword nor war’s quick fire shall burn
The living record of your memory.
’Gainst death and all-oblivious enmity
Shall you pace forth; your praise shall still find room
Even in the eyes of all posterity
That wear this world out to the ending doom.
So, till the judgment that yourself arise,
You live in this, and dwell in lovers’ eyes.

Jos pidät tästä, pidät taatusti myös Albert Espinosan teoksesta Keltainen maailma (Bazar, 2014), josta löytyy myös arvio tästä blogista. Espinosan teos on astetta valoisampi, mutta huumori on pitkälti samansuuntaista. Jalattomista miehistä ja heidän onnestaan naismarkkinoilla vitsaillaan molemmissa. Mielestäni teos oli kauttaaltaan tyylikäs ja toivottomuudessaan toivoa herättävä nuorisokuvaus, joka taatusti puhuttelee kaikenikäisiä lukijoita.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

RuokakerhoHollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.

 

Oudompi keikka Lissaboniin

Hollantilaisen Cees Nooteboomin romaani Seuraava tarina (WSOY, 1991) on tämän viikon random-lukukokemukseni. Muistan silmäilleeni takavuosina romaania kirjastossa, mutta reitannut sen liian älylliseksi. Nyt tartuin teokseen siksi, että siinä seikkaillaan Lissabonissa.

Vuonna 1935 syntynyt Nooteboom on kirjoittanut enemmän runoja ja matkakirjoja kuin romaaneja. Seuraava tarina on hänen teoksistaan kansainvälisesti tunnetuin; tuotantoa on käännetty muille kielille verrattaen vähän. Tästä huolimatta Nooteboom on ollut Nobel-veikkausten listalla jo pitkään mm. minulle tutumpien kokeneiden konkareiden kuten Alice Munron ja Haruki Murakamin kanssa. Kyseessä taitaa olla myös ensimmäinen hollantilainen kirjailija, johon tutustun, jos Anne Frankia ei lasketa mukaan.

Romaani on kuin hengästyttävän pitkä proosaruno, siinä pannaan antiikin Kreikan ja Rooman klassikot, ihmisen biologia, astronomia ja löytöretket halki, poikki ja pinoon. Kertojana on keski-ikäinen amsterdamilainen opettaja Herman Mussert, joka joutuu jättämään virkansa opettajanhuoneen mustasukkaisuusdraaman vuoksi ja alkaa elättää itseään tohtori Strabona ala-arvoisia matkaoppaita kirjoittaen. Eräänä aamuna hän ei herääkään kotonaan Amsterdamissa, vaan lissabonilaisessa hotellissa, samassa huoneessa, jossa hän vietti kiihkeitä hetkiä punatukkaisen opettajakollegansa Marian kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Yöllinen lento on ihme, joka herättää kertojassa tapahtuneen perusteellisen selvittämisen halun.

Minua puhutteli romaanissa eniten kertojan nuiva huumori erityisesti suhteessa matkailuun ja siitä elämiseen. Mussertista on tultava Strabo, koska hänen antiikin Kreikan oppituntinsa eivät enää puhuttele nykynuorisoa, eikä hänen kiihkeä vanhoille teksteille omistautunut persoonansa sovi nykypäivän koulumaailmaan. Matkaoppaat elättävät 24/7-tahtista kirjafriikkiä kammiossaan, mutta hän on tehnyt itsensä kanssa diilin: hän ei missään nimessä suostu paljastamaan lempipaikkojaan kävelykeppejä kaipaavalle massalle, vaan näyttää heille juuri sen ilmiselvän ja valmiiksi paketoidun, jota he odottavatkin näkevänsä. Tämä on hänen salainen kostonsa maailmalle, joka tuottaa pelkkiä pettymyksiä. Lissabonin magia liittyy hänellä varastettuihin hetkiin Marian kanssa, ei Pessoan penkkiin A Brasileira-kahvilan edessä, jossa kirjailija ryyppäsi itsensä hengiltä ja jolla tuhannet turistit kuvauttavat itsensä päivittäin.

Hienoimmat hetket romaanissa vietetään Belémin tornin kupeessa – paikassa, josta löytöretkeilijät jättivät Euroopan taakseen ja jonne palattiin eri ihmisinä kuin lähdettiin. Lissabon, Euroopan verkkaisin reuna, ei koskaan jätä kävijäänsä tai siitä lukijaa kylmäksi:

”Tämä koko kaupunki ilmentää jäähyväisiä. Euroopan reuna, ensimmäisen maailman viimeinen ranta, paikka missä nakerrettu manner vajoaa, hajoaa vähitellen mereen, suureen sumuun, jota valtameri nykyisin muistuttaa. Tämä kaupunki ei kuulu tähän päivään, täällä vallitsee aiempi aika, koska on myöhempi. Naurettava Nyt ei ole vielä alkanut, Lissabon epäröi. Siinähän se onkin, tämä kaupunki työntää jäähyväiset tuonnemmaksi, täällä Eurooppa jättää jäähyväiset itselleen.” (s. 59)

Täytyy sanoa, etten tajunnut kaikkia romaanin tasoja, mutta sen, minkä tajusin oli riemastuttavaa. Maagisen realismin, surrealismin ja proosarunon ystäville suosittelen. Ja kannattaa lukea hitaasti. Sivumäärä ei aina kerro sisällön määrästä.