Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.

Ei-arjalaisen ihmiskatselmuksen ytimessä

Teos: Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Ehdin valita Joel Elstelän teoksen Sirkusleijonan mieli tämän vuoden suosikikseni Finlandia – ehdokkaista tilanteessa, jossa olin lukenut niistä vain kokonaan Rosa Liksomin Väylän. Näiden kahden teoksen välillä on jopa synergiaa, kertovathan molemmat toisesta maailmansodasta, ja eläimillä ja natseilla on keskeinen rooli kerronnassa.

Romaani sijoittuu vuoteen 1940, jolloin berliiniläinen sirkustirehtööri Egon Heuhner saa uhkaavan kutsun Prinz Albertstrasselle SS:n päämajaan. Egon on perinyt sirkuksen isältään, ja elänyt sen taikapiirissä koko ikänsä. Monet taiteilijoista ovat jo keski-ikäisiä kuten hänkin, eikä hänellä ole ollut varaa maksaa kenellekään palkkaa yli vuoteen. Mies on melankoliaan ja synkkiin aatoksiin taipuvainen, mutta hetken verran SS:n kiertuetarjous näyttää valoa ahdinkoon.

Siis ohikiitävän hetken verran. Tämän jälkeen tirehtöörin paikan omii majuri Steinwampe, ylilihava entinen lausuntataitelija, joka on nyt saanut paikan viihdytysjoukkojen koordinaattorina. Hän aikoo muuttaa ohjelmaa arjalaisemmaksi ottaen mukaan ei-arjalaisen rotujen katselmuksen. Kukaan ei saa hetken lomaa puuhakkaalta majurilta, joka vielä muuttaa sirkusalueelle siksikin aikaa, kun se harjoittelee uusia temppujaan Berliinissä.

Kovinkaan moni sirkuksen väestä ei läpäisisi rotupuhtauden testiä. Vankkureissa piileskelee myös juutalainen perhe, jota venäläinen kissanainen Anastasia suojelee. Myös partanaisella on tukalaa, sillä hänen naisellisuutensa ei sovi himmleriläiseen naisihanteeseen. Intialaiset orpopojat Ranbir ja Mitul saavat liikaa huomiota Steinwampelta, ja toinen heistä joutuu viihdyttämään majuria öiseen aikaan.

Vaikeina aikoina Egon alkaa pitää ikääntynyttä leijonaa uskottunaan ja sielunkumppaninaan. Kerran hän löytää itsensä kännipäissään nukkumasta leijonan häkistä, ja muutenkin hän on kiinnostunut häkkiin teljetyn eläimen unimaailmasta. Egonin kännitoilailuja mahtui tarinaan mielestäni himpun verran liikaa. Mieleen tuli myös toinen romaani, Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat, jossa päähenkilö oli myös nimeltään Egon ja alkoholisti. Tosin tuossa romaanissa oltiin jatkuvasti kännissä, kun Elstelän Egon-hahmo näkee myös selviä päiviä.

Teoksen huipentuma sijoittuu Passaun kaupunkiin Baijerissa, jossa Hitler vietti lapsuusvuosiaan. Tuolla reissussa rähjääntynyt Egon kohtaa anonyymin SS-upseeri ja lääkärin, joka auttaa kaatunutta ja jalkansa loukannutta miestä kylpylään siistiytymään. Egonilla ja upseerilla on kylpylässä ”laatuaikaa”, ja he kohtaavat vielä uudestaan sirkuksen juhlaesityksessä, jonka kunniavieras on itse Himmler. Tuon lääkärin visiot ovat poikkeuksellisen kylmääviä, vaikka hän osaa pukea ne sivistyksen ja hyvän kotikasvatuksen petolliseen kaapuun. Hän kuuluu eri liigaan kuin brutaali, karkea Steinwampe, joka opettelee vielä sivistyssanoja ja pöytätapoja. Miehen identiteetti paljastuu Egonille vasta myöhemmin.

Groteskia huumoria kirjaan mahtuu roppakaupalla, mutta koin paikoitellen Steinwampen ruumiin koon ja muun kömpelyyden esityksen hieman liioitelluksi. Propagandaa on siroteltu myös kaikkialle, ja sen kaikenkattavuus tuntuu aukottomalta. Oliko pikkutyttöjen pukeminen dirndl-hameisiin sitten niin antaumuksellista kuin tässä esitetään?

Sirkusteema tuo kuitenkin synkkään aiheeseen helpotusta, ja arvostin myös sitä, ettei keskitysleiriteemalla revitelty liikaa. Kirjan kunnollinen juoni takasi täyteläisen lukuelämyksen, ja äänikirjana tämän tyyppinen tapahtumarikas kertomus toimi hienosti. Oliko romaani sitten liiankin ”perinteinen” ja juonivetoinen tämän vuoden palkitsijalle, sitä jäin pohtimaan. Itse koin, että tämä teos voi inspiroida suuria yleisöjä, ja innoittaa myös niitä, jotka lukevat vähemmän.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Hapattamattoman leivän jäljillä

NybergTeos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

Musikaalisesta juurettomuudesta

20180923_110731Teos: Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus, 2009)

Käännös: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä sain: Kirpputorilta

Toissa vuonna sain unessa sukunimen Anker fiktiivisen tekstini juutalaiselle suvulle. Tekstin, jota olin kirjoittamassa, päähenkilö oli Mirjami Anker, nainen, joka keski-iässä ottaa äidinpuoleisen sukunsa vanhan nimen ja alkaa opiskella ”juuriensa” henkistä perimää. En päässyt tarinassa kovin pitkälle, mutta huomasin silloin, että ruotsalaiskirjailija Linda Olssonilla oli romaanissaan hahmo Miriam Anker, nuori tyttö, joka kuolee päälleajon uhrina.

Viime viikonloppuna vihdoin löysin tämän teoksen Kangasniemeltä kirpputorilta. Olssonilta olen lukenut aiemmin hittiteoksen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2003), joka sekin saapui luokseni miltei sattumalta. Lyyrinen Olsson ei välttämättä olisi ensimmäinen valintani kirjakaupassa, mutta se, että hän kirjoittaa teoksiaan englanniksi Uudesta-Seelannista käsin, kiinnostaa. Ei hän ole ainakaan tyypillisin ruotsalaiskertoja, ja kaikissa hänen kirjoissaan näyttää olevan transnationaalinen ulottuvuus.

Sonaatti Miriamille on erikoinen suru- ja sukukirja, joka jäljittää juurettoman Adam Ankerin tarinaa Krakovan juutalaiseen ghettoon. Adam on kuusikymppinen viulisti, säveltäjä ja professori, joka on muuttanut nelikymppisenä tuoreena isänä vastasyntyneen Miriam-tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin. Miriamin äitikysymys on mysteerio, tai ainakin Adam haluaa asian niin esittää. Pikkulapsesta saakka Adam on asunut Tukholmassa, mutta Ruotsi ei ole hänen kotimaansa. Adam tietää olevansa juutalaispakolainen Itä-Euroopasta, mutta hänen äitinsä ei ole halunnut kertoa hänelle sotamuistoistaan.

Kirjassa Adam on juuri menettänyt tyttärensä, ja sitä kautta osittain myös syyn elää. Wellingtonin kaupungista hän löytää Clara-nimisen vanhan naisen, joka on naiivilla tavalla etsinyt kadonnutta Adam-veljeään koko ikänsä. Holokaustinäyttelystä nuorempi Adam bongaa Claran etsintäkuulutuksen, ja lähtee etsimään tätä. Clara osoittautuu sukulaiseksi ja ojentaa miehelle nipun avaamattomia kirjeitä – kirjeitä, joita hän ei ole tohtinut avata yli 60 vuoteen.

Teoksessa matkustetaan Adamin juurille Krakovaan, josta löytyy lisää hänen elämänsä avainhenkilöitä, sekä Tukholman saaristoon, jossa Miriamin biologinen äiti asuu, kenties tietämättömänä tyttärensä kuolemasta. Se on hyvin lyyrinen odysseia hiljaisuuteen, muistamattomuuteen ja sen vastapooliin, pakonomaiseen muistamiseen. Krakovassa vanha mies, Adamin isän ystävä Moishe, asuttaa yksin kokonaista purkutuomion alla olevaa kerrostaloa, jossa hän pitää erillisiä huoneita ja asuntoja holokaustissa kuolleille ystävilleen ja sukulaisilleen. Vanhojen eloonjääneiden iltamat jäivät vahvimpana episodina mieleeni. Krakovan kaupungin elegantti ”vanha maailma” pitsiliinoineen ja kahvikakkuineen peilautuu upeasti Uuden-Seelannin huolettoman ”uuden maailman” ilmapiirin kanssa.

Juonellisesti romaani on jopa löysä, ja varsinkaan Adamin ja ruotsalaisen Cecilian rakkaustarina ei jättänyt minuun syvää jälkeä. Holokaustin käsittelyssä Olsson on taitavampi, ja kielellisesti sonaatti kuulostaa postmodernilta ja fragmentaariselta. Jos lukija jaksaa perehtyä siinä esiteltyyn puolalais-juutalaiseen runouteen, hän varmasti pääsee jo pitkälle 1930-40-lukujen ihmisyyden kieltävissä tunnelmissa.

Kirjassa vieraillaan myös sota-ajan Vilnassa ja Liettuan metsissä, jonne monet juutalaiset pakenivat henkensä edestä. Viime kesän bussimatka sai uusia ulottuvuuksia, ja jäin muistelemaan varsinkin Vilnan vanhankaupungin Kirjallisuuskatua, jolta varmasti löytyi muistolaatta myös tässä romaanissa lainatuille runoilijoille.

Myös juutalaisen ja itäeurooppalaisen ruoan suhteen teos on runsaudensarvi. Jos pääsen lähiaikoina reissaamaan Krakovaan, saatan ottaa kirjan uuteen käsittelyyn.

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.