Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901

Kieroon kasvamisen ihanuudesta

Riina MattilaLöysin juuri e-kirjastosta uusia nuortenkirjoja, joita on palkittu WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kilpailun toisen palkinnon voitti rovaniemeläinen Riina Mattila (s. 1991), joka työskentelee kirjastossa ja on toiminut muun muassa Artic Pride-tapahtuman tuottajana. Järistyksiä (WSOY, 2018) on hänen esikoisromaaninsa, jossa on myös omaelämäkerrallisia juonteita.

Romaani kertoo nuoresta Elisasta, joka on Eelia ainakin parhaille ystävilleen. Hän on muunsukupuolinen, biologisesti tyttö, joka saattaa olla matkalla kohti sukupuolen korjausprosessia. Rintansa hän litistää binderilla, ja on muutenkin epävarma kehonsa kuvasta. Hän hakee taidelukioon, jotta pääsisi eroon ahdasmielisistä vanhemmistaan ja pesäpallokaupungista, jossa ajattelu on harvinaisen tunkkaista. Häntä on pakotettu käyttäytymään ja pukeutumaan kuin tyttö pienestä saakka, mutta aivopesu ei ole tuottanut toivottavaa tulosta. 16-vuotiaaksi saakka kaikki hänen voimansa ovat menneet omilla jaloillaan seisomiseen, mutta uudessa koulussa hänen ei enää tarvitse seistä yksin. Hänellä on turvanaan lauma, jonka kunnia-asiana on kasvaa yhdessä hieman kieroon.

Järistyksiä on niin kasvutarina kuin tarina ensi rakkaudesta, ja siinä eletään vahvoja nuoren ihmisen tunteita, kaikki aistit auki. Eelia löytää toisena kouluvuotenaan Islan, joka on vasta lukion ekalla. Isla on kotoisin Lapista, ja saanut elää sukupuoli-identiteettinsä kanssa Eeliaa väljemmissä vesissä. Isla myös jakaa sosiaaliseen mediaan kuvia nuoresta rakkaudesta, mistä Eelian vanhemmat ovat järkyttyneitä. He pitävät tyttärensä naissuhdetta ”vaiheena”, jonka päättymistä he odottavat, ja toivovat, että tytär pitää siihen liittyvät asiat omana tietonaan. Samalla he pelkäävät, että Eelia tartuttaa homomyönteisyyden kuusivuotiaaseen pikkuveljeen, joka on kyselyiässä sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta. Se on kirjoitettu nuorille nuorten ehdoilla, ja siinä kuvataan enemmän rakastumista ja ystävyyssuhteita kuin jaetaan tietoa seksuaalivähemmistöistä. Kirjan sivuhenkilöillä on muita huolia kuin seksuaalinen suuntautuminen, esimerkiksi Eelian symppis huonekaveri Karhu on köyhästä perheestä, jossa on mielenterveysongelmia. Taidelukio on erilaisten nuorten turvasatama, nuorten, joiden syystä tai toisesta on täytynyt itsenäistyä ikätovereitaan aiemmin. Lukion ja Eelian kodin välinen henkinen etäisyys laajenee neljästäsadasta kilometristä miltei mahdottomaksi, ja kotilomat muuttuvat raskaiksi mykkäkouluiksi.

Oli kuitenkin hyvä, ettei Mattila kertonut liian rankkaa tarinaa, vaan hän kuvaa varmasti aika tyypillistä tilannetta perheessä, jossa vanhemmat edustavat ”tavallisuutta” tai perinteisiä perhearvoja. Tässä tarinassa ei esimerkiksi ole mukana uskonnollisuutta, vaan Eelian vanhemmat ovat pelkästään tietämättömiä ja haluttomia laajentaa maailmankuvaansa.

Sitä en tiedä, olisivatko ne tietämättömät vanhemmat potentiaalista lukijakuntaa tälle teokselle – epäilen, etteivät olisi, sillä torjunnan mekanismit ovat usein niin vahvoja, että mitään uutta ei haluta ottaa vastaan. Ja pidin tässä kirjassa siitä, ettei siinä yritetty lähestyä muunsukupuolisuuden teemaa hirveän pedagogisesti, eikä edes kovin poliittisesti. Eelialla ja Islalla oli nuoruudessaan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin seksuaalinen identiteetti, eikä seksuaalivähemmistöön kuuluminen ainakaan eristänyt heitä muista nuorista.

Jos luonnehtisin lukukokemusta yhdellä adjektiivilla, se olisi ”eheyttävä”, eli tässä ensi rakkaus eheyttää lähes ihmeen lailla nuorta, joka ei ole saanut kasvaa kokonaisena itsenään. Tämä ”eheytys” siis toimii kaikkien kristillisten eheytysterapioiden vastaisesti, ihmisen omista voimavaroista ja ilon lähteistä käsin.

 

Naiset vaietkoon meren rannalla

IMG_1652Matkalla Savosta Tampereelle tuli luettua suomenruotsalaista rikoskirjallisuutta. Karin Erlandsson on Uusikaarlepyyssä syntynyt, mutta Ahvenanmaalla vaikuttava kirjailija, jolta olen jo lukenut toisen teoksen, Minkriket. Edelleen ylpeilen sillä, että sain sen luettua ruotsiksi, koska siinä ei välttämättä ollut kaikista helpointa kieltä. Itsehän en osaa yhtään suomenruotsia, vaan oma ymmärrykseni toisesta kotimaisesta asettuu Tukholman ja Skoonen aksenttien välille. Suomenruotsi ottaa koville, varsinkin sen hitaus ja omituinen sekakieli.

Teoksessa Kuolonkielot (S&S, 2016, suom. Taija Mård) nuori toimittajanalku Sara Kvist matkaa Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn töihin paikallislehteen. Hän on korvia myöten rakastunut paikalliseen hevosmieheen Robertiin, ja aikoo asettua paikkakunnalle pysyvästi. Sara on myös paikkakunnalla pelottavan yksin, eikä työn aloituskaan suju kommelluksitta. Hänen esimiehensä Gunnar on oudon perfektionisti nillittäjä, joka nauttii noviisien simputuksesta.

Teos sijoittuu vuoteen 1992, jolloin ATK on vihdoin vallannut paikallislehtien toimitukset ja jolloin maan seurakunnat ovat saaneet nauttia naispappeudesta jo neljän vuoden ajan. Romaanin jännite rakentuu pitkälti paikallisen luterilaisen seurakunnan sisäisten kahnauksien ympärille, siitä huolimatta, etteivät kaikki hahmot ole aktiivisia seurakuntalaisia tai uskovia. Pienistä vinkeistä sain kuitenkin vaikutelman, että usko tai tapakristillisyys on paikallisille ihmisille himpun verran merkityksellisempää kuin keskivertosuomalaisille. Kirjassa vieraillaan todellisella Bible Belt-vyöhykkeellä, jossa ihmiset joutuvat määrittelemään uskoaan jatkuvasti huolimatta siitä, mitä kokevat sisällä.

Paikallinen kotitalousopettaja löytyy kuolleena kaukaisen metsän sammalikosta, kielojen ympäröimänä. Samana aamuna isä ja lapset ovat valmistautumassa lähtemään kirkkoon. Opettajan mies on surun murtama, mutta samalla äimistynyt vaimonsa petollisuudesta – tämä oli ilmoittanut lähteneensä konferenssiin Ruotsin Lappiin, mutta löytyikin kuolleena kotikonnuilta. Kukaan ei osaa arvata potentiaalista murhaajaa, sillä paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään rikollista sitten kun Ingmar jäi kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Pidin paljon pikkukaupungin sisäänlämpiävistä viboista, sillä Erlandssonin Uusikaarlepyy on todellinen takahikiä. Paikkakunnalle on tosin 90-luvun alussa vihdoin tullut pizzeria, ja kopiomusteen tuoksuinen kirjakauppakin sinnittelee vielä. Turkistarhaajat pelkäävät kettutyttöjä, ja koko kylää naurattaa ilmoitus AA-ryhmän aloituksesta, sillä alkoholistien anonyymisyys ei taida olla paikkakunnalla taattua.

Teos on loistava paikallishistoriikki, ja miniessee naispappeuden vastustamisesta ja homofobiasta. Rikosjuoni jäi kuitenkin lapsipuolen asemaan, ja potentiaalisen salapoliisi-toimittaja Saran karsea romanssi tuntui yliammutulta. Naispappi Linna oli  juurevin hahmo kaikista, omituisine vanhempineen ja kipuiluineen uran ja henkilökohtaisen onnen välillä. Pidin myös Leasta, leskirouvasta, jonka elämään kuului soittelu paikallislehteen öisistä havainnoista. Tarina Lean avioliitosta avasi polkuja homofobian historian ymmärtämiseen, niin kansanomaisesti kuin on mahdollista.

Tässä teoksessa ei vielä ratkaistu rikosta, mutta jäin uteliaalle mielelle jatkosta. Jos Sara Kvist selviää sadomasokistisen suhteen mustelmistaan ja saa muuttolaatikkonsa purettua, hänestä voisi hyvin syntyä kelpo vahinkoetsivä.

Ihan naispappeuden vastustamisesta tuli tarpeeksi kriminaalit vibat, ja vaikka tämä teos ei ole ensimmäinen, josta luen naispappeihin kohdistuvasta vihanpidosta, eläydyin siihen täysillä. Suomalaiseen kristilliseen elämään on aina kuulunut naisviha, ylistämällä alistaminen tai vaientaminen, ja Erlandsson tuo ilmi tätä mentaliteettiä osuvasti niin kotona kuin kirkossa.

Muuten pidin kirjasta kybällä, mutta Robertia en äänestäisi jatkoon, punapartaisen patriarkka-Eskilin kyllä. Mitä Eskilin kotona tapahtuu, se olisi ollut jopa kiinnostavampi juonentynkä kuin mitä tässä esitettiin.

 

 

Onko nuorilla tulevaisuutta?

betoniyo-saisio_pirkko-23039563-2193095196-frntlKirjoitettuaan itsensä kansan sydämiin karjalaisista ja tamperelaisista työväenluokan naissankareista Pirkko Saisio käänsi huomionsa helsinkiläiseen nyky-yhteiskuntaan ja miesnäkökulmaan. Romaani Betoniyö (Tammi, 1981) on tullut julkaistuksi uudelleen pokkarina Pirjo Honkasalon siitä tekemän filmatisoinnin jälkeen. Nappasin teoksen mukaani paikallisesta Citymarketista, jossa ei enää ole edes alkeellista kirjaosastoa, mutta pokkareiden jämiä saa edelleen poiskantohintaan. Saisio ja Cittari, aika epätodennäköinen liitto, mutta teos oli viimeinen pinossa, eli muutkin asiakkaat ovat häntä diganneet.

Ah, voih, ja huoh, lapsuus ja tiedostaminen. Betoniyö-leffaa en ole nähnyt, mutta jo ensi sivujen suorasukaisen naturalistisesta ja minimalistisesta tyylistä mieleeni muistuu saman aikakauden epookkielokuva, Tapio Suomisen  Täältä tullaan, elämä (1980). Betoniyössä ei kuvata kouluelämää eikä laitosnuorten kohtaloa, mutta kieli ja elämänpiiri tuntuvat samansuuntaisilta. Tässä kuvataan nuoria miehiä, joiden elämään ei mahdu paljon muuta kuin kalja, jallu ja pillu – siitä huolimatta heillä riittää kyvykkyyttä kuvitella maapallon tulevaisuus yksityiskohtaisen dystooppisin sävyin.

Päähenkilöt Simo ja Ilkka ovat veljekset, jotka ovat kasvaneet Helsingin lähiössä yksinhuoltajaäidin niukassa taloudessa. Ilkka on jo lähtenyt maailmalle, mutta palaa äitinsä luo odottamaan tulevaa linnareissua. Simo on arviolta viisitoistakesäinen jolppi, joka ihailee isoveljeään siitä huolimatta, että tämä on aikamoinen luuseri. Simo saa ostettua veljelleen iltakaljoja lähimarketista, mutta yhteiset baarireissut tyssäävät yleensä papereiden näyttöön.

Poikien äiti on nainen, joka tuskin mahtuu nailonsukkahousuihinsa ja joka tykkää särpiä ruskeaa kastiketta samalla, kun korjaa rikkimenneitä vaatteita. Äidin työurasta ja muusta historiasta ei anneta paljoa vinkkiä, painopiste on nykyisyydessä. Hänelle tulee outoja menoja iltaisin, eivätkä pojat tiedä, lähteekö hän baariin vaiko herätyskokoukseen. Miesystävääkin hän yrittää piilotella Simolta, jolla on herkät tunnot suhteessa ulkopuolisiin tunkeutujiin.

Draaman kaari virittyy lopulta homofobian teeman ympärille. En aivan vakuuttunut Simon ja naapurin kohtaamisesta, siinä oli jotain hyvin väkinäistä. Koska vanhempi mies on pitkätukkainen ja taidemaalari, hänen on oltava ”hintti”, ja varsinkin hänen kiinnostuksensa nuorten ajatusmaailmasta on kovin epäilyttävää. Saisio yrittää avata ennen aikaansa ikkunaa seksuaalisen monimuotoisuuden hyväksyntään ja homofobian vastaiseen taisteluun, mutta jotenkin koen, että yrittämisen maku on tässä liian leimallista. Kohtalotkin ovat kovia, liian kovia.

Olin itse yhdeksänvuotias romaanin ilmestyessä enkä pysty tarkkaan muistamaan, kuinka homoista puhuttiin. ”Hintti”-sana tuli sanastooni hieman vanhempana, tosin en sitä koskaan itse käyttänyt. Jotain muistan vanhempieni kertovan Kortepohjan ylioppilaskylän ”kaksneuvoisten” tansseista. Sen jälkeen, kun Dynastia-sarjan Steve Carrington tuli ulos kaapista, aiheesta kyllä keskusteltiin. Homofobia tai homomyönteisyys eivät leimanneet kasvuikääni, takaraivossa tosin oli tietoisuus, että omaa sukupuolta rakastavia ihmisiä on olemassa (jo ennen Steven ulostuloa). Tässä romaanissa painopiste ei ole varsinaisesti homoudessa, vaan ympäristön oletuksissa siitä, millainen homo on. Mikä Suomessa on aikanaan riittänyt homouden osoittamiseksi on kiinnostavaa.

Pidin kirjassa tiiviistä teatraalisesta dialogista, jossa veljesten suhde virittyi arjen yläpuolelle. En pitänyt homofobian liian yksioikoisesta käsittelystä. Naiseuskin ilmenee teoksessa pelkistetysti ”perserakona”. Isoveli Ilkan viimeiset kokemukset naisväen kanssa ennen vankilaan lähtöä alleviivaavat heteroseksuaalisten kohtaamisten perusteellista ankeutta. Juoppokämppien hampaattomien muijien tarinat ja kiertopalkintoina toimivien emäntien selitykset eivät varsinaisesti lämmitä sydäntä. Ilkka pääsee lopulta nöyryyttämään entistä naisystäväänsä Marjattaa, mutta mitään kommunikaatioyhteyttä ei pariskunnan välillä näy.

Pitää katsoa Honkasalon leffa, jotta pääsisin näiden hahmojen ihon alle todella. Ehkä ongelmana romaanissa olikin liiallinen teatraalinen/elokuvallinen esitys, joka eliminoi henkilöiltä historian. Nykypäivän painostava olemassaolo tekee kerronnasta paikoitellen kovinkin tunkkaista.

Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat muistaa jotain 70-80-lukujen ”yhteiskunnallisuudesta”. Mitä se oli tai suhteessa keihin, sen voi jokainen lukija itse päättää. Tässä ei ole tippaakaan vasemmistolaista uhoa eikä luokka-analyysia, tapaamme vain pojat, jotka eivät lainkaan tiedä, mistä ovat kotoisin ja minne voisivat olla menossa. Vankilaan, veden alle vaiko johonkin, mitä eivät ole vielä osanneet kuvitella.

PS: Tämä on kolmas Naistenviikon postaukseni. Venny Kontturi, Aino Kallas ja Pirkko Saisio muodostavat kiinnostavan triangelin, kaikilla varmasti keskiössä kansanomaisuus.

Kauhean rakkauden tauti

elamanviivaHennariikka Romun Elämänviiva (Otava, 1996) saattaa kuulua suomalaisen nuortenkirjallisuuden saralla ensimmäisiin teoksiin, joissa kaapista ulos tulemista ja homofobiaa käsitellään niiden oikeilla nimillä. En ainakaan omasta nuoruudestani muista yhtäkään nuortenkirjaa, jossa asiaa olisi käsitelty millään tasolla. Kultaisella 1980-luvulla ainoa fiktionaalinen homohahmo kun oli Dynastia-sarjan Steve Carrington, joka ei suinkaan saanut perheeltään ruusuista kohtelua. Suuri käänne homoseksuaalisuuden representaatioissa on siis tapahtunut 1990-luvulla, ja voin hyvin kuvitella, kuinka hankalaa tästäkin kirjasta on saattanut olla keskustella yläasteen äidinkielen tunneilla.

Teoksessa kuvataan kahden lukioikäisen pojan, Jannen ja Ilkan ystävyyttä. Ilkka on kaikkien mittareiden mukaan ”erilainen nuori” pitkine hiuksineen ja ikuisine villapaitoineen, kun taas Jannelle sosiaalisen hyväksynnän etsiminen tulee murrosiässä keskeiseksi tarpeeksi. Ilkka on myös siksi erilainen, että hän on menettänyt molemmat vanhempansa auto-onnettomuudessa ja asuu isovanhempiensa kanssa pelottavanoloisessa talossa, jonne moni ei uskalla astua. Jannekin pelkää ainakin Ilkan rajatiedosta kiinnostunutta ennustajaisoäitiä, jonka hahmosta teos saa nimensä.

Ilkkaan tutustutaan päiväkirjamerkintöjen muodossa. Niissä hän käsittelee eritoten Janneen kohdistuvan salaisen rakkautensa rajoja ja menettämisen pelkoa. Ystävyyttä koetellaan ysiluokalla, jolloin Janne alkaa pyöriä kylän tyttöjen kanssa. Ilkka eristäytyy entisestään Jannen siirryttyä kylän jengeihin, mutta Janne ei silti hylkää intoverttiä ystäväänsä. Ysiluokan jälkeisenä kesänä pojat matkaavat ensi kertaa rockfestareille, joilla molemmilla käy flaksi tyttöjen suhteen. Ilkka löytää seurakseen kotoa karanneen romanitytön, jonka outous vastaa hänen outouttaan – tosin kohtaaminen ei ole romanttinen, vaan tyttö käyttää herkkää poikaa uskottunaan. Ilkalla riittää empatiaa toimittaa tyttö takaisin isälleen, joka tulee hakemaan karkulaista autolla kotiin eikä suutu.

Ilkalle ehtii tapahtua paljon vuoden sisällä. Hän aloittaa ammattikoulun, taidekoulun, menettää molemmat isovanhempansa ja sairastuu paniikkihäiriöön, jolloin Jannen tehtäväksi jää kaupassa käyminen. Monien dramaattisten käänteiden seurauksena Janne saa selville Ilkan häneen kohdistuvista rakkaushuolista. Niistäkin selvitään. ”Kauhean rakkauden tauti” muuttuu astetta siedettävämmäksi, kun asian voi jakaa edes yhden luottoystävän kanssa. Asian hyväksyttäväksi tekeminen itselle vaatii kuitenkin aikaa ja etäisyyttä. Ilkan on lähdettävä maailmalle, jotta mahdollisesti voisi joskus palata.

Kaiken kaikkiaan Elämänviiva on elämänmakuinen, suorapuheinen teos, joka puuttuu myös herkkäsävyisesti mielen horjumisen ongelmiin. Teksti on sen verran ajaton, että uskoisin sen puhuttelevan uuttakin sukupolvea nuoria. Teoksen poikalukijoiden määrää en osaa arvata, mutta kielellisesti tekstin uskoisi puhuttelevan myös poikia. Omalle kirjakammoiselle pojalleni en voisi tätä tarjota, vaikka teksti käsittelee juuri hänen ikävaihettaan, peruskoulun viimeistä vuotta. Toivonkin, että kierrätyslaatikosta teoksen seuraavaksi nappaa ysiluokkalainen poika.

Punatiili-ikoni murtaa myyttiään

Morrissey_Autobiography_coverMorrisseyn omaelämäkerta, klassisesti nimettynä Autobiography (Penguin, 2013) oli jo klassikko ennen syntymäänsä – miljoonat fanit ympäri maailmaa odottivat julkaisupäivää täpinöissään. Harva rock- tai poptähti omaa tällaisen ikonisen aseman tai kirjallista lahjakkuutta tehdä muutenkin ikonisesta asemastaan sanataidetta. Mozzer osaa. Onhan lahjakkuus tullut kaikille ilmi jo sanoituksissa. Harva varmaan epäili, olisiko teksti kielellisesti loistavaa ja älyllisesti säkenöivää.

Oma Smiths/Morrissey-fanitukseni on kulkenut vaiheissa: teininä kuuntelin Smithsejä Rockradiosta lähinnä lyriikoiden vuoksi; nuorena aikuisena osallistuin Smiths-revivaliin hieman vaivaantuneena ja varsinaisesti musiikki kolahti vasta kolmenkympin paremmalla puolella. Keikallakin olen nähnyt idolini vain kerran; viisi vuotta osallistuin Morrisseyn 50-vuotisseminaariin Helsingissä – ilmiö, josta stara itse puhuu ”korkeamman tason Smiths-tutkijoina”. Sen verran olen musalehtiä lukenut, että tunnen Morrisseyn uran eri kaudet – hänestähän on keltaisen lehdistön juttuja vain aniharvoin. Morrissey vegaanina, suht raittiina ja melkein aseksuaalina poptähtenä ei ole ryvettynyt oikein missään, paitsi pitkässä oikeusjutussa Smithsin rojaltejen jaosta ja yhdessä tekaistussa rasismisyytteessä.

Turhaa olettaa elämän ainutlaatuisuuden juhlintaa mieheltä, jonka lyriikkoihin kuuluu Heaven knows I’m miserable now. Morrissey on lähtökohdat huomioonottaen voinut viettää viimeiset 30 vuotta elämästään taloudellisesti turvattua elämää, jossa käsien likaaminen ei ole arkipäivää – silti teos kertoo monista ahdistus-, paniikkihäiriö- ja masennusjaksoista, mitä eksoottisimmista lääkekuureista ja suhteista kallonkutistajiin. Elämän tarkoituksettomuus, pettymykset ja monien ystävien äkillisistä kuolemista johtuva suru ovat johtaneet Morrisseyn kuilun pohjalle kuten kenen tahansa herkän ihmisen. Tässä pohditaan perimmäisiä kysymyksiä koskettavasti ja uskottavasti, ilman turhia korulauseita. Hänen tapansa kirjoittaa mielen järkkymisistä tuntuu kauttaaltaan tervejärkiseltä. Tämä olikin itselleni teoksessa taso, jolla pystyin vahvimmin samastumaan Moziin.

Muuten Morrissey osaa kielellä maalailun ja manipulaation. Mukaan mahtuu ilkeitä, kostonhimoisia paljastuksia sekä läheisistä että satunnaisista tuttavista. Pitkää tilitystä ex-Smithsien oikeusjutusta en jaksanut lukea, ja joissain rockmaailman sisäpiirin juorukalenterikohtauksissakin oikaisin. Mozin läheisiin ystäviin on pitkään kuuluneet mm. David Bowie, Chrissie Hynde ja edesmennyt Kirsty McColl, joista hänellä ei ole mitään ikävää sanottavaa. Ei-julkkisystävät ovat kieltämättä kiehtovampia hahmoja, erityisesti naiset. Ovelalla tavalla hän edelleen jättää kysymyksen omasta seksuaalisuudestaan ambivalentiksi: teoksessa eniten tilaa annetaan mysteerimies Jakelle, jonka kanssa Moz asuu kolmessa eri maassa, mutta samalla tässä suunnitellaan perheenlisäystä naispuolisen ystävän kanssa. Feministiseen filosofiaan Moz tuntuu perehtyneen ei pelkästään ystävien, vaan myös kirjallisuuden kautta. Ainoastaan kasvissyönnin suhteen Moz on jyrkempi – ruoka-asioissa täydellinen huumorintajuttomuus alkaa jo nyppiä, sillä hän toitottaa asiaansa kuin vasta uskoon tullut herätyskristitty.

Pohjoismaat, myös Suomi, saa teoksessa yllättävän paljon palstatilaa. Suomen-keikoista hänellä on enimmäkseen hyviä muistoja, paitsi yhdeltä Smiths-keikalta 1980-luvulla, jolloin kukaan ei informoinut artisteja sateen ja sähkölaitteiden mahdollisista riskeistä. Helsingin Jäähallissa ja Kauppatorilla hän on kokenut vahvoja yksilöitymisen kokemuksia. Pohjoismaisia faneja hän kehuu älykkäimmiksi ja luonnollisimmiksi yleisöiksi. Kaipa nämä muistelmat voisi lukea pelkän kansallisen itsetunnon kohotuksen perspektiivistä. Ylipäänsä uskon, että kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi teos saattaa tavoittaa jopa lukijoita, jotka eivät the Smithsejä tai Morrisseyn soolouraa hyvin tunne.

Kirjan kiinnostavin osio on alkuosa, lapsuuden ja nuoruuden muistelot ennen kuuluisuutta. Ensimmäiset 200 sivua teoksesta ovat loistavaa Britannian, Manchesterin ja Britannian irlantilaisen vähemmistön sosiaalihistorian kirjoitusta, jossa nuori mies nimeltä Steven sulautuu yhteiskunnan mosaiikkiin ja perheyhteisöönsä, kapinoiden välillä musiikillisesti ja tyylillisesti, mutta toimien silti tiettyjen turvarajojen sisällä. Steven ei ollut ongelmanuori eikä erityisen rohkea kapinallinenkaan; hän jätti näpistelytkin muiden hommiksi, hyötyen vain joskus taideliikkeistä pöllityistä saaliista. Katolisen kirkon, thatcherismin ja homofobian kritiikki on osuvaa ja kokonaisvaltaista.

Suosittelen teosta ihan kaikille, myös niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet ainoankaan pop- tai rocktähden muistelmaa. Teos murtaa punatiilikaupungin snobahtavan älykkörunoilijan myyttiä, mutta samalla myös pönkittää tiettyjä mozismeja. Ärsyyntymättä tätä kirjaa tuskin voi lukea, mutta samalla teos antaa lukemattomia ilon, samastumisen ja itsetutkiskelun kokemuksia.

Mökkikirjallisuuden aatelia

Summer IslandKristin Hannah’n Paluu Kesäsaarelle (Tammi 2001) lähti mukaani Etelä-Savoon juhannuslukemistoksi, sillä järven rannalla on joskus hyvä lukea tarinoita suuremmista vesistä. Pohjoisen Tyynenmeren rannikon saarten virtaukset tuntuivat trooppisilta yrittäessäni dipata nilkkojani hyiseen Puulaan. Saaritematiikka onkin minulle toistuva pakkomielle sekä kirjojen että matkojen saralla. Toivon, että tänäkin kesänä säiden lämmittyä pääsisin tutustumaan edes yhteen minulle ennen tuntemattomaan saareen. Veikkaan, että seuraava kohde sijaitsee Turun saaristossa, mutta kaukaisemmatkin kohteet kelpaavat.

Pahimpina ruuhkavuosina en lukenut enkä edes seurannut tämäntyyppistä perhedraamatuotantoa, sillä omassa elämässä oli tarpeeksi draamaa kestettäväksi. Hannah’ista minulla ei siis ollut mitään ennakkokäsitystä, vaan tartuin teokseen kiinni kuin sika limppuun. Kyseessä olikin täydellinen matkakirja – se ei vaatinut täydellistä keskittymistä, vaan siitä pystyi nauttimaan pitkän ja kylmän mökkeilyn suvantovaiheissa muiden seurassa, läsnäolevana ja kuulolla.

Päähenkilöinä romaanissa ovat toisistaan vieraantuneet äiti ja tytär, Norah ja Ruby. Norah on hylännyt perheensä Rubyn ollessa seitsentoistavuotias ja alkanut radion talkshow-emännäksi. Hän on sen jälkeen noussut maankuuluksi juontajaksi ja neuvonantajaksi, joka erityisesti liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta. Ruby taas on yrittänyt kymmenisen vuotta luoda uraa Hollywoodissa koomikkona, mutta pystyy hädintuskin maksamaan laskunsa pikaruokalan tarjoilijan palkalla. Kolmeakymppiä lähestyessä hän pelkää olevansa liian vanha tekemään suurta läpimurtoa. Norah on välivuosina katunut tytärtensä hylkäämistä, muttei ole koskaan kyennyt avautumaan lähtönsä syistä. Ruby taas on kääntänyt selkänsä menestyneelle äidilleen totaalisesti kykenemättä antamaan anteeksi hänen itsekkyyttään.

Romaanissa on paljon yhteistä tänne aiemmin arvioimani Joanne Harrisin Ranskaan sijoittuvan Suolaista hiekkaa kanssa. Molemmissa on pieni kaukainen saari, jolla on omaperäinen kulttuuri ja paluumuuttajia, joiden sielut ovat rikki. Hannah on Harrisia taitavampi kertoja – vaikka tyyli on kevyttä, siinä on omat twistinsä, jopa ripaus yhteiskunnallista analyysia, ellei kritiikkiä. Tässä seikkaillaan Seattlen ulkopuolisessa saaristossa Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä, paikoissa, joissa off-season aikaan väkiluku on noin sata ja kesäaikaan saattaa nousta kolmeensataan. Paikallista kauppaa pitävät Pyhän Fransiskuksen nunnat, joille lähiruoka on ollut ylpeyden aihe jo ennen kuin siitä tuli supertrendikästä. Saaren arki on jumittunut kultaiselle 80-luvulle, jonka jälkeen suurin osa nuorisosta on kadonnut palatakseen vain piipahtamaan vanhempiensa tai isovanhempiensa hylätyillä tiloilla.

Teoksen juoni ei ole elämää suurempi, mutta Hannah’n psykologinen silmä on tarkka. Tässä keskitytään eritoten hylkäämisen ja torjunnan monisyisiin mekanismeihin ja psykologisiin lukkoihin, jotka estävät meitä elämästä näköistämme ja arvoistamme elämää. Äidin ja hänen kahden hyvin erilaisen tyttärensä välille syntyy tässä aikuinen suhde osittain sattuman oikusta, siksi, että äiti on menettänyt kasvonsa entisen rakastajan kiristämänä, rattijuoppoudesta kärähtäneenä jalkapuolena. Uskottomuus, juurettomuus ja levottomuus ovat tässä periytyvää sorttia, samoin puhumattomuus ja  jääräpäinen anteeksiantamattomuus. Amerikkalaiseksi ”naiskirjallisuudeksi” tässä ryypätään, rellestetään ja rikotaan naiseuden ennaltamäärättyjä kaavoja suht estottomasti. Painopiste on enemmän perhesiteissä kuin romanttisessa rakkaudessa.

Jotain yhteistä teoksella oli myös Michael Cunninghamin Tunnit-teoksen kanssa – Tunnit tosin on taiteellisempi ja taitavammin leikattu. Myös tässä valvotaan kuolevan homomiehen sängyn laidalla, tosin hän on kuolemassa syöpään toisin kuin muu maailma olettaa. HIV:iin liittyvistä ennakkoluuloista, homofobiasta ja 1990-luvun homopiirien synkästä hautajaismeiningistä teos siis kertoo välillisesti. Eric on omien vanhempiensa hylkäämä, mutta on saanut varaäidikseen entisen naapurin tätinsä Norah’in. Kuoleva mies ehtii vielä toimia terveen veljensä Amorin nuolena.

Pidin teoksessa eniten pienistä yksityiskohdista kuten suklaahippulettujen paistamisesta, lapsuuden lempimehujään uudelleenlöytämisestä ja pyjamahippojen nostalgiasta. Teos sopii erityisesti niille, jotka eivät pahastu Amerikka-kliseiden runsaasta viljelystä, niille, jotka työstävät vaikeaa äiti- tai tytärsuhdetta ja eritoten meille nesomaanikoille.